Nyt alkoivat miehet kierroksensa alusta. Mutta he olivat ottaneet opiksi
Kaisan puheet jyvävakasta ja muista maanituskeinoista ja Antti mietti
uutta alkua. Kaisa syötteli porsasta. Jo ilmoitti Antti:
»Johan se Loviisa kuoli. On Jussilla se leskensänkykin maattu lailliseen
määrään asti.»
»Vai jo se niin kauvan on Loviisa kuolleena ollut! Arvasihan sen jo
Loviisan nuorena ollessa, jotta kuolema se hänellekin lopulta osaksi
tulee. Se jo pienenä tyttönä ollessaan oli tulirokossa ja muutenkin
semmoinen hinterä ruumiiltaan. Voi sitä Loviisa-raukkaakin!»
»Olihan se rokossa. Vaan paranihan se vielä siitä ja terveenähän se
sitten eli Loviisa-vainaja kuolemaansa asti, paitsi milloin sattui vähän
pienempiä heikkouksia sairastamaan», vakuutti Jussi.
»Vai terveenä se Loviisa eli!... Kun ei näet ole kukaan hisahtanutkaan,
että Vatanen on jo leskenä vaimostaan!... Kas tuota porsasta, kun ei syö
siivolla, vaan tolaa vain lattian maidolla!» päivitteli Kaisa. Antti
taas puolestaan piti puhemiehenä asiaa nyt vireillä, sanoen:
»Leskeksihän se Jussi jäi! Vaikka olisi siinä Vatasen talossa tarvittu
vaimonpuolikin!»
»Ka minkäpäs sille kuolemalle tekee, kun se kerran tulee. Ei se kierrä
ketään. Veihän se sen Kontiolahden Pirisenkin, vaikka se oli vielä viime
markkinoiden aikana niin vahva, jotta poliisit eivät saaneet sitä omin
voimin putkaan köijätyksi, vaan piti pyytää Neppelän viinarännin miehiä
apuun!»
Miehet vilkasivat nyt toisiinsa, sillä poliisi oli heille kuuma peruna
pivossa, varsinkin tämmöisen asian aikana. Hämillään sanoi Antti:
»Vai rännin miehiä piti avuksi hakea ennen kuin Pirisen saivat putkaan!»
Ja hälventääkseen epäluulotkin ihmetteli Jussi:
»Vai on se täällä kaupungissa semmoinen laitos, johon viedään putkaan...
Ei siellä Liperissä päin ole sitä kuultu olevan.»
»Mitäs niitä siellä kuulisi; kun siellä päin elävät kaikki ihmisiksi,
niin kukas niitä siivoja miehiä putkaan veisi... Vaan kyllä sitä täällä
kaupungissa asuja saa nähdä senkin seitsemän sorttista rötköä ja
roikaletta... Nyt on kuitenkin herran kiitos ollut vähän aikaa
hiljaisempaa, ennen kuin vasta tässä pari päivää sitten kuului kaksi
mies-rötkälettä pitäneen semmoista jumalatonta elämää, jotta koko
kaupungin olivat olleet panna nurin... Mutta kytkettypä nuo oli nekin
roikaleet.»
Se puhe pani miehet ajattelemaan, sillä molemmat tajusivat, että siinä
se nyt on pahin loukkauskivi. Olivat jo varmatkin siitä, että Kaisa
tietää ketä ne kaksi rötkälettä ovat. Asia näytti entisestäänkin yhä
vain pahenevan. Miehet vaikenivat. Varmuuden vuoksi kysäsi kumminkin
Antti:
»Mahtoikohan tulla tietoon miesten nimet ja kotipaikka, että tietäisi
ketä ne olivat?»
»Eipä tuo Kososen Ville sanonut joutaneensa kysymään nimiä. Mutta
arvaamalla pani, että Kiihtelysvaaran miehiä ne ovat... Kaksi
metsärosvon näköistä miestä sanoi olleen Ville», selitti Kaisa.
Miehet riemastuivat, ja Jussi vahvisti Villen kertomuksen todeksi,
vakuuttaen:
»Tietysti ne ovat olleet kiihtelysvaaralaisia. Siellähän niitä oli ennen
aikaankin suuria juoppoja, semmoisia kuin esimerkiksi sekin se Väänäsen
Jussi-niminen poika, joka sieltä meni ensin sinne Puhokseen ja sitte
eikö tuo liene Ameriikkaan joutunut.»
Kaisa uskoi sen ja valitti vain:
»Tuon viinarännin syyhän se on koko asia!»
»Sen se on... Eiväthän ne kiihtelykseläisetkään olisi ilman ränniä
riivautuneet!» todisti Antti.
* * * * *
Asia alkoi siis taas selvetä ja toivorikkaampina vetelivät miehet savuja
piipustansa. Sattui sitten vielä niin, että Kaisa itse joudutti asian
kulkua, antoi ikäänkuin langan pään Antille, käskien: vedä nyt siitä.
Hän näet kysyi:
»Mitenkä se Vatanen nyt jaksaa yksinään semmoisessa talossa työt tehdä
ja maidot kirnuta?»
»Onhan sillä siinä vähä piika-apulaista. Vaan vaikeaksihan se hänellekin
käy ajan pitkään, kun on talossa semmoinen julma karja lypsäviä ja
siihen vielä tarpeellinen määrä pientä karjaa», selitti Antti
puhemiehenä, ja Kaisa hämmästyi:
»No on siinä talossa yhdelle naimattomalle miehelle liehumista, jos lie
tuossa sitä maitoakin! Johan siinä hovissa menisi ihan oma emäntä!»
»Menisihän se! Tarvittaisiin sitä riihtä puidessakin oma emäntä, joka
puisi apuna! Kun on nytkin tällä Vatasella seitsemän suurta kekoa ruista
ja siihen sitte vielä otrat ja muut kaurat.»
Jussia jo ujostutti se kehuminen. Hän oikasi:
»Se tämä Ihalainen panee aina omiaankin lisäksi. Eihän niitä varsinaisia
ruiskekoja ole oikeastaan kuin kuusi, mutta se tämä Ihalainen ottaa
huomioon sen suuren kasattukeon, jota ei viime talvena puitu, kun oli
muutenkin salvot täynnä sitä rukiin roskaa. Mutta sen sijaan tämä
Ihalainen on jättänyt huomioon ottamatta, että siellä uutispellolla on
vielä yksi keko, niin jotta oikeastaan niitä kokoontuu siihen kahdeksan
keon korville.»
»No voi, voi sitä Vatasta!» kummeksi Kaisa, ja Antti puolusteli Jussin
vaatimattomuutta, selittäen:
»Se ei tämä Vatanen niillä rikkauksillaan kerskaile... Se on koko
Vatasen sukumanni ollut semmoista, että ei se kehu varallisuudellaan
niin kuin muut rikkaat.»
* * * * *
Vatasen suvun hyvät ominaisuudet olivat jo tarkastellut aina Jussin isän
isästä, ukko Jussista lähtien. Kaisakin myönsi:
»Ahkeria ja kovia työmiehiähän ne ovat kaikki Vataset olleet. Eivätkä
ole olleet mitään juoppojakaan! Tokko se tämä Jussikaan maistaakaan?»
Antti selitti nyt tavallista vakavampana:
»Ei tämä ole maistanut aikamiehenä ollessaan yhtään... Silloin yhden
kerran sattui, kun se Riikosen tytön isä väkisin juotti, vaan siitä on
jo alun kolmattakymmentä vuotta.»
Hän pinnisti ajatuksiansa, sotkeaksensa asian. Pysähdyttyään hän
vahvisti vielä:
»Sen erän jälkeen ei ole Vatanenkaan maistanut. Ja mistäpä ne siellä
Liperissä ottaisikaan, ja täällä kaupungissa taas jos rupeisi
erehtymään, niin eiköhän ne veisi sinne putkaan ... vaikka emmehän me
Vatasen kanssa tiedä missä päin se putka onkaan.»
Muisti Kaisakin vielä sen Riikosen asian, sillä hän oli ollut niihin
aikoihin Liperissä. Hän ihmetteli:
»Vai ei se Vatanen ole sen koommin viljellyt!»
»Ei.»
»Ei ole tullut viljellyksi!» todisti Jussikin, ja lisäsi:
»Ja mitäpä hyvää siitä sen viljelemisestä lieneekään! Tappelua vain saa
aikaan ja pahaa elämää!»
»No voi, voi sitä Vatasta!» ihastui Kaisa, ja Antti huomautti vielä
Niirasen asiasta:
»Se oli semmoista nuoruuden hulluutta tältä Vataseltakin silloin, mutta
on sitä nyt jo siellä Liperissäkin viisastuttu.»
Kaisakin oli jo alkanut ajatella Liperiä, ja miten ihanaa olisi päästä
taas entisille olomaille. Eivätkä Vatasen lehmätkään olisi olleet
hyleksittävää tavaraa, varsinkin kun otti huomioon, miten kallista oli
maito kaupungissa ja miten kunnon miehiä oli ollut koko Vatasen suku
aina ukko Jussista lähtien. Sitä miettiessään ei hän keksinyt muuta
miehille sanottavaa kuin huomautuksen:
»Tuo porsas näet ryvetti hameen siinä syöttäessä!»
Sen sanottuaan hoksasi hän jo, että hänellä olikin päällä jokapäiväinen
hame. Kiireellä otti hän pyhähameen naulasta, pujotti sen ylleen ja
riisui porsaan ryvettämän pois, valittaen samalla:
»Ei tässä tullut uutta hamettakaan pannuksi päälle, kun ei arvannut
Liperistä asti vieraita tulevan.»
Hänen puheeseensa tarttui nyt Antti, jatkaen kosimista:
»Jäihän siltä tämän Vatasen Loviisalta hyvä vaatevarasto... Yksistään
hameitakin jäi toista tusinaa.»
Jussi oli tyytymätön, kun Antti ei ollut erityisesti huomauttanut
mustasta vihturiini- ja musliinihameesta. Kainona hän oikaisi:
»Se taas tämä Ihalainen laskee liiatkin siihen yhteen rytäkkään ja sillä
tavalla saa nousemaan toiselle tusinalle. Eihän niitä huokeampia
kirkkohameita oikeastaan jäänyt kuin kaksitoista, mutta jos ottaa lukuun
sen vihturiini- ja musliinihameen, niin sitten tulee niitä yksitellen
lukien neljätoista.»
»Pääkin tässä kiireessä on jäänyt kampaamatta!» valitti silloin Kaisa,
joka jo puuhaili asiassa hänkin. Hän alkoi purkaa palmikkoaan,
suoriakseen päänsä kuntoon, sillä hän aavisti kosimisen olevan menossa.
Antti syleksi ja mietti miten jatkaa kierrosta. Jussi odotti. Viimein
löysi Antti taas alun. Hän kysyi:
»Muistaahan se Kaisa sen Kenosen?»
»Senkö Tahvo Kenosen?»
»Niin ... sen räätäli Kenosen.»
»Muistanhan minä Kenosen Tahvon... Vieläköhän sekin elänee.»
»Vielähän se elää... Se rikkaan Hyvärisen tyttö on taas siihen
rakastunut», ilmoitti Antti, haihduttaakseen kaikki epäilytkin Jussin ja
Hyvärisen tytön asiasta. Samalla iski hän silmää Jussille.
»Vai yhä se on Hyvärisen tyttö naimatta... No omansa olisikin
Kenoselle... Ei siitä nyt viisas mies huolisi», huudahti Kaisa tukat
silmillä. Antti jatkoi nyt:
»Tälle Vatasellehan ne ovat käyneet sitä tyttöä tarjoomassa, ja ukko on
luvannut oriin ja tuhat markkaa rahaa, paitsi muuta tavallista kavetta,
joka kuuluu tähän naima-asiaan!»
Kaisa katsahti tukkansa takaa Vataseen, mutta samassa ehätti Antti:
»Vaan eipä se tämä Vatanen sano huolivansa siitä... Ja mikäs hänellä on
yksinäänkin semmoisessa talossa eläessä kuin Vatasen talo on!»
Kaisa teki sukkapuikolla jakauksen päähänsä ja palmikoitsi tukkaansa
mietteissään. Antti nyt lisäsi:
»Vaikka eipä sillä Vatasella sen puolesta olisi mitään asiaa
vastaankaan, jos sattuisi saamaan semmoisen sopivan, joka pystyy suuren
talon rikastumista ja muuta porhallusta hoitamaan ja olisi muutenkin
laatuun käypä ikänsä ja muun ulkonaisen rustinkinsa puolesta.»
Porsas oli nyt ruvennut lattiaa kastelemaan, ja kun Jussi itsekin siitä
huomautti, neuvoi Antti:
»Pujota se säkkiin!»
Jussi totteli. Porsas vinkui taas säkissä. Antti jo aikoi käydä asiaan
suorasti käsiksi, sanoen:
»Ja vielähän tämä Kaisakin on naimakunnossa oleva muija!»
»Oo-on!... Onhan tämä vielä!» miellytteli Jussi siihen. Kaisa arvasi
asian ja alkoi ujostella:
»Mitä tästä minusta nyt enää haastaa! Onhan niitä nuorempiakin!»
Mutta Antti oli nyt asiassa kiinni, katsahtaa muljautti merkitsevästi
Jussiin, ja jatkoi rohkeana:
»Eikä tällä Kaisalla ole nuorempanakaan ollut mitään pahoja kujeita ja
ilveitä niin kuin näillä nykyajan tyttö hetaleilla pyrkii olemaan!»
»Ei... Ei tällä ole ollut!» imarteli Jussikin. Kaisa kainosteli
palmikkoa tehdessään:
»Mitä se nyt tuo Ihalainen joutavia leikittelee!»
»Ja muutenkin tämä on lujarakenteinen ja vankkaruumiinen ihminen ...
varsinkin näin nais-eläjäksi!» murisi Antti kumarruksissaan lattiaan
katsoen ja piippuansa imien.
»Onhan tämä!» murahti Vatanenkin. Molemmat puhuivat ikäänkuin
itseksensä. Kaisalla oli kampa hampaiden välissä, joten hän ei voinut
vastata.
Nyt tuli pitempi vaiti-olo. Kaisa vain ujosteli. Mutta jo huomautti taas
Antti:
»Eikä tämä ole nuoruudenkaan hullu niin kuin monet tyttöletukat ovat!»
»Ei!» murahti Jussi ja sylkäisi pitkän tupakkasylen.
* * * * *
Puhetta jatkui. Nyt vasta huomasi Kaisa, että olisihan sitä pitänyt,
asiaa edistääkseen, vieraita pyytää yöksikin. Hän kysyi äkkiä:
»Missäs te olitte yötä?»
Se oli kysymys! Nousipa nyt käsi korvalliselle. Se putkassa olo se nyt
oli kuin vierinkivi, joka aina vain kolisi jaloissa. Jussi yritti sotkea
asiaa, tekeytyen kysymystä kuulemattomaksi ja tiedustaen sen vuoksi
Antilta:
»Paljonko teille tuli tänä kesänä liinoja?»
Mutta siitä ei ollut apua. Sillä kun Antti oli vastannut Jussille,
uudisti Kaisa taas kysymyksensä. Nyt yritti Antti sotkea, sanoen:
»Näistä kaupungin taloista ei saa selvää, mikä se on mikin talo, kun ei
tiedä isännän nimeä. Ei näitä tunne muuta kuin väristä.»
»Olitteko te siellä Neppelän tuvassa?» kiirehti Kaisa. Antti muisti,
että poliisikamari on valkea, ja selviytyi nyt sanoen:
»Ei me siellä Neppelässä... Osuttiin yhteen punaiseen taloon ja siinä
kun sattui olemaan talli hevoselle ja porsaalle pahna, niin minä sanoin
Vataselle, että ollaan tässä yötä.»
Nyt Kaisa hoksasi, sillä kaupungin itäreunassa oli Sutisen lesken
punaiseksi maalattu talo ja leski haki itsellensä sulhasta, kuten
Kaisalle oli kerrottu. Oitis pyysi hän:
»Olisihan sitä tässäkin tilaa hevoselle ja porsaalle! Menisitte nyt
hakemaan hevosen sieltä tänne, niin laitettaisiin vähän ruokaakin ja
juttelisi tässä Ihalainen niitä Liperin kuulumisia!»
Hän riepahti pankkoa pyyhkimään ja lisäsi mustasukkaisena:
»Sieltä Sutisen lesken talosta ne vielä varastavat hevosenkin, se kun on
semmoinen kaikkien rosvojen pesä.»
Nyt vasta muisti Jussi, että hän oli jättänyt hevosen irti kadulle.
Säikähtyneenä huudahti hän:
»Voi vietävä, kun se tamma jäi sinne!»
Silloin tuli kiire lähtö. Hädissään sieppasi Jussi porsassäkin ja
kiirehti Anttia:
»Kyllä on parasta, että haetaan hevonen tänne... Varastavat vielä
vaivatut sen sieltä punaisen talon pihalta, kun ei ole kuin
nahkariimuvarrella kiinni pantu... Perhana!... Kun eivät jo olisi
siepanneet.»
Ja rutosti riensivät miehet hevostaan hakemaan. Kaisa kuuli Jussin vain
kiroilevan juoksujalassa mennessään:
»Kyllä ne korvennettavan vietävät ovat nyt varastaneet sen tamman!»
* * * * *
Ulkona miehet taivastelivat, mitä katua myöten lähteä. Kiireessä porsaan
ajossa ei näet joutanut panemaan tietä muistiin, ja nyt ei tahtonut
saada selvää missä päin se tamma odotteli. Maisteri Johan Forsman kulki
siitä ohi ja häneltä kysyi hätäytynyt Jussi:
»Missä se on se katu, jolle jäi se tamma?»
»Mikä tamma?» ihmetteli maisteri.
»Ka, tämän Vatasen tamma!» tiuskasi Antti suuttuneena, kun maisteri
viivytteli, vaikka hänen olisi pitänyt nähdä, että asia oli
kiireellinen. Forsman oli ällistynyt. Jussi selitti edelleen:
»Se minun tammani ... se Kettusen entinen ruunikko.»
Nyt ei maisteri enää puhunut mitään, vaan lähti, joskus vain jälelleen
katsahtaen.
Ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa selviytyä omin neuvoin. Antti
aprikoitsi ja muisti:
»Tuota katua myöten se tuli porsas. Minä muistan tuosta suuresta
rapakosta; siitä roiskui likaa silmille asti, kun juostiin.»
Siten oli löydetty tien alku, ja nyt miehet lähtivät juoksujalassa
taivaltamaan. Porsas vinkui säkissä selässä.
Mutta kadunkulmassa siinä Jussi Hirvosen talon luona he sotkeutuivat.
Muuan neiti sattui silloin tulemaan vastaan ja Jussi kysyi häneltä:
»Tälle kadullekohan se jäi tamma?»
Mutta ei neiti tiennyt sitä ja koetti vain kiirehtiä pois. Umpimähkään
porhalsivat miehet taas eteenpäin. Antti ehdotti:
»Juokse sinä toista puolta katua ja minä toista puolta, ja vilaistaan
aina portista, onko siinä se talo, jossa oli se äksy herra, niin saadaan
siitä tien osviittaa!»
Niin he tekivätkin. Eräässä portissa Antti tölmäsi kiireessään muutamaa
herraa vastaan, kun yritti kurkistaa sisään. Herra kirosi ja Antti kysyi
jo silloin:
»Tässä talossako se asuu se äksy herra, joka päivällä haukkui?»
Herra kirosi uudestaan ja puhui poliisista. Antti lähti nyt tavottamaan
Jussia, joka juosta vilisti kappaleen matkan päässä.
Torilla sattui olemaan joukko poikia. He olivat joutuneet tappeluun
siitä syystä, että Parviaisen Juuse-niminen poika oli sanonut sen Antti
Niirasen Väinöä paikkahousuksi. Tappelu oli paraassa vauhdissa, mutta
onneksi ei Kotilaisen hölmö poika ollut siihen sekaantunut, vaan katseli
rysyä kädet housuntaskuissa, aivan siinä ääressä seisoen. Siitä seikasta
johtui, että hän huomasi Jussi Vatasen ja Antti Ihalaisen tulon.
Nähtyään heidät huudahti hän riemuissaan:
»Voi, nyt tulevat ne pahannäköiset miehet, jotka porsasta ajoivat!»
Jussi kuuli pojan puheen, turisi pojan ja kysyi:
»Ka siinähän se on Kotilaisen poika!... Minnekä se tamma jäi?»
Pojat lakkasivat tappelemasta ja kokoontuivat hälisten piiriin Jussin ja
Antin ympärille.
»Minnekähän se tamma on joutunut?» kyseli nyt Jussi taas hädissään.
Silloin Niirasen Väinö hoksasi asian ja vastasi:
»Sekö, joka oli jätetty yksinään kadulle?»
»Ka, se.»
»Se meni», selitti Väinö. Jussi hätäytyi yhä enemmän ja kysyi:
»Minnekä se meni?»
»Se vain käveli ensin katua myöten, mutta sitten se meni
Kiihtelysvaaralle päin», selitti jo toinen poika.
»Ettekös te ottaneet kiinni?» kummasteli Antti. Siihen selitti
Parviaisen Juuse:
»Emme.»
»Karppisen poika vielä löi sitä, jotta se lähtisi juoksemaan», ilmotti
nyt Niirasen Väinö.
»Tule sukkelaan!» kiljasi Jussi Antille.