Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen hommailivat paluumatkaa. Kaikki tavarat
oli ostettu. Oli ostettu vihkisormuskin ja muut laitokset, ja tamma oli
aisoissa.
Nyt ajaa köröttivät he jo katua pitkin. Istuivat miehet kärrissä
rinnatusten niin makean näköisinä, että jokaisen vastaan tulijan suun
pituutta jatkui hyväsen äänettömän naurun eli hymyn mitan. Samanne
päinkin katsoivat aina. He olivat kuin kaksosveljet.
Eräässä paikassa puhui Antti:
»Tässäköhän se. Pakarisen puoti on, kun siihen on oven päälle räntätty
jotta: 'Pakarisen kauppa'?»
»Eihän se tässä taida olla. Eikös se siellä Parviaisen luona kaupitse»,
oikaisi häntä Jussi.
Sitten ajaa köröttivät he taas jonkun aikaa ääneti, kunnes Antti
ihmetteli:
»On sitä tässä kylässä tuota taloa!»
»Onhan siinä talo poikineen! Kun ne olisi kaikki panna rahaksi ja panna
yhteen kuormaan rahat, niin tokkohan tammakaan jaksaisi sitä rahakuormaa
näpistää», todisti Jussikin, ja Antti jatkoi kummasteluaan:
»Tokko vain jaksaisi! Ei ainakaan Muskon mäestä nostaisi sitä kuormaa,
jos ei kärrin perästä mies avittaisi.»
»Ei nostaisi... Mutta ei se kuorma nousisi Muskon mäestä Hyvärisenkään
ruunalla!» myönsi toinen. Antti oli samaa mieltä, vahvistaen:
»Ei nousisi. Vaan jos pantaisiin pari eteen, niin kyllä sen kuorman
pitäisi kohota, kun ne nyhtäiseisivät niin että selkä olisi suorana,
tahi sitten paukahtaisi luokki poikki, jos vain ei olisi järin paksusta
tuomesta tehty.»
»Poikki sen pitäisi paukahtaa, vaikka hän olisi miten paksusta
tuomesta!» ylpeili siihen Vatanen. Ja taas huudahti Antti ihmeissään;
»Mitenhän suureksi se tämä Join kaupunki oikein paisuukaan, kun tätä on
jo nytkin kanavalta sinne toiseen laitaan asti...»
* * * * *
Niin jatkui keskustelu siitä asiasta, kunnes Antin oli pakko sanoa
eräästä kadun lakaisijasta, joka lakaisi katua:
»Katuako se tuo mies lakaisee?»
Mies kuuli kysymyksen, keskeytti työnsä, käänsi luutansa pystyyn, seisoi
sen varassa, katseli ja ihmetteli itsekseen:
»On siinä kaksi aika veljestä... Missähän pitäjässä tuommoisia miekkosia
kasvaa!»
Eivät he kuulleet, eivätkä tietysti olisi siitä välittäneetkään. He ajaa
köröttivät eteenpäin. Olivat he jo onnellisesti pääsemässä pois koko
kaupungistakin. Tulivat jo aivan reunaan, niin että Antin oli taas pakko
kysyä:
»Joko tämä kaupunki loppuu?»
Mutta silloin tapahtui asiassa uusi käänne. Hammaslahden Heikki Sikanen
oli ollut päivällä torilla porsaita kaupalla ja häneltä oli karannut
pikkuinen nassu. Se se nyt juosta vilisti katua myöten saparo suorana,
väliin pysähtyikin, pyöräytti itseään iloisena ja taas livisti katua
pitkin. Tämä porsas teki käänteen koko Vatasen elämässä.
Nyt se sattui juoksemaan kadun risteyksessä sen kadun poikki, jota
myöten Liperin miehet ajoivat kotipitäjääseensä. Se pysähtyi aivan
heidän tammansa eteen, röhkäisi iloisesti ja katseli ajajia. Jussi sen
huomasi ensiksi ja sanoi Antille:
»Kah! Potsi!»
Nyt sen huomasi Anttikin ja kummastui:
»Porsaspahan on! Kenenkähän tuo on?»
Porsas katseli miehiä ja Jussi pysähdytti hevosensa. Vihdoin neuvoi hän
Anttia:
»Mikäs siinä on selvässä asiassa! Ota porsas kiinni, kun sillä ei ole
omistajaa, niin onhan jotain kotiin viemisiä!»
Mutta Antti epäröi:
»Jospa se on hyvinkin jonkun?»
»Ei se ole kenenkään... Eihän kaupungissa ole kellään sikoja», vakuutti
Jussi. Samaa uskoi nyt Anttikin, kun hoksasi sen asian Jussin puheesta.
Lähellä seisoi eräs hölmö kaksitoistavuotias poika kädet housuntaskuissa
ja katsella töllisteli Liperin miehiä ihmeissään. Jussi kysyi häneltä:
»Poika hoi! Kenenkä poika sinä olet?»
»Kotilaisen!» tokaisi poika.
»Kenenkäs se on tuo porsas?» jatkoi Jussi.
»Ei se ole kenenkään!... Se vain muuten juoksentelee», selitti
töllistelijä.
Asia oli sitä myöten selvä. Jussi selitti Ihalaiselle:
»Ota vain kiinni! Minä tässä pitelen hevosta sillä aikaa... Niin on
vaikka Anna Kaisalle kaupungista tuliaisia... Perhanan lihava potsi se
onkin!»
Alkoi porsasjahti. Antti hapuili otusta käsin kiinni, mutta porsas
pyörähti aina pois, kääntyi taas päin Anttia ja katseli tämän nenää.
Silloin Jussi neuvoi:
»Maanittele... Koeta maanittelemalla!»
Antti koetti nyt pyydellä:
»Kus ... kus ... kus ... kus!»