Hyvärisen tuvassa oli touhua... Lakanakangasta luotiin ja peitteitä
ommeltiin, sillä häät olivat tulossa. Lapset siitä niin riemuitsivat,
että olivat ihan villissä. Alituiseen katselivat tielle ja joku aina
narrasi toisia:
»Nyt tulee suurinenäinen Vatanen!»
Mutta aina oitis kun oli saanut sen sanotuksi hävisi myös sanoja itse
kuin siivillä. Milloin kiipesi uunille, milloin sängyn alle kätkeytyi
vikkelänä kuin kissa, sillä Anna Kaisan, jopa emännänkin käsi tapaili
silloin sanojan tukkapäätä. Vanuneita takkupäitä vilisi siitä huolimatta
tuvassa puolisen tusinaa.
Nyt oli taas tienpuoleinen akkuna päitä täynnä ja niiden joukosta huusi
ääni:
»Voi, voi! Nyt tulee sen Ihalaisen akka!»
Mutta Anna Kaisa ei ollut malttanut odottaa kenestä oli kysymys, ja
oitis pölysi kaksi vanukkeista päätä hänen käsissänsä. Toinen
höyhennettävistä parkui:
»Voi, voi!... Elä tukista! Enhän minä sanonut Vatasesta! Ihalaisen
akkahan se tulee... Elä tukista!»
Nyt vasta selvisi asia. Emäntä kiirehti:
»Kätkekää tuo peitteen ompelus... Ei sille tarvitse vielä sanoa, kun ei
ole kuuluutustakaan otettu... Tuleekohan tuo miestään peräämään!...
Valehtele nyt, Hyvärinen, sen menneen vaikka Littilään ... tai
Jouhkolaan!»
Hyvärinen oli viisaan näköinen: kyllähän tässä osataan.
* * * * *
Anna Liisa oli tullut tupaan, ja kahvipannu oli aivan lennätetty
tulelle.
»Menee pikemmin pois, kun saa kahvin suuhunsa!» oli emäntä neuvonut.
Talossahan oli kiire.
Kuulumiset oli jo kysytty, kun emäntä aloitti puheen asioista, kysyen:
»Onko se Vatasen Jussi siellä Murroilla päin liikkunut?»
»Ei sitä ole näkynyt siellä... Se Littilän Hotakka siellä vain kävi
kesällä, ja Jussi Kokko ajaa toisinaan siitä kautta Lempaan myllylle»,
kielsi Anna Liisa, ja emäntä päivitteli:
»Missähän se Vatanen sitten kuleksinee... Ei sitä ole täälläkään
kuulunut hiiren hisahdusta.»
Hän kaatoi Anna Liisalle toista kuppia, ja sitä tehdessään jatkoi:
»Eikö tuo Vatanen lie sitten mennyt sinne Niiralan kylään sitä Pekka
Roivaan tyttöä katsomaan ... siltä kun on Vataselta se entinen eukko
vainaja kuollut... Ka, ryyppää siitä lisää sitä sikurivettä!»
Anna Liisa uskoi, että sinne Niiralaan se Jussi oli mennyt, ja ilmoitti:
»Onhan sillä Pekka Roivaalla kolmekin niitä tyttöjä. Sitä
Liisa-nimistäkö se Vatanen sitten aikonee!»
»Eikö tuo sitä!» myönsi emäntä, ja Anna Liisa arveli siihen:
»Ka väittääpä tuo Liisakin Jussin laiselle miehelle, vaikka on
kierosilmä. Ei se Jussikaan sen parempia saa.»
Talon väki ei pitänyt siitä huomautuksesta, ja sen johdosta syntyi tovin
äänettömyys. Puheen aloitti sitte Anna Liisa kysyen:
»Tekivätkö ne teidän lampaat tänä syksynä äpärä-vuonia?»
»Eivät tehneet muut kuin se musta emä-lammas, joka on vielä
keritsemättä», vastasi emäntä ja kysyi vuorostaan:
»Tekivätkös teidän lampaat?»
»Eivät ne tänä kesänä tehneet, vaan Kämäräisen lampaat ovat tehneet
kaikki...»
»Kahohhan!... Tekivätkö toki uuhia?»
»Eikö nuo liene puoliksi tehneet uuhia ja pässejä», ilmoitti Anna Liisa,
ja kun se asia oli selvä, kysyi hän:
»Sekö se Lehvosen Anna Priitta leikkasi teidän kaura-huuhdan?»
»Se.»
»Paljonko se sai siitä palkkaa?» uteli Anna Liisa edelleen. Nyt vastasi
itse Hyvärinen:
»Kaksikymmentä kolme kappaahan se sai kauroja!»
»Vai sen verran se sai... Kaksikymmentä kolmehan se sanoi Kanasenkin
Maija Liisa tulleen hänelle liinaroivaita», selitti siihen Anna Liisa.
»Jokohan tuo on ne loukuttanut?» kysäsi silloin emäntä, ja Anna Liisa
myönsi:
»Jo tuo lie.»
* * * * *
Niin oli hän istunut ja puhunut, ja oli aika lähteä paluumatkalle. Siinä
hyvästellessään hän tuli kysyneeksi:
»Onko sitä Antti Ihalaista näkynyt täällä päin... Se kun lähti täältä
niitä tulitikkuja hakemaan...»
Hyvärisen suu vähän virahti ja emäntä oli viisaan näköinen.
»Taisihan se tässä käydä», myönsi isäntä, ja jouduttaakseen pois lähtöä
kaatoi emäntä vielä kahvia ja kehotti:
»Ryyppäisit tuosta nyt vielä kolmannen kupin.»
Vähän vastusteltuaan alkoi Anna Liisa hörppiä kahvia ja jatkoi samalla
tiedusteluaan, kysyen:
»Joko se meni pois?»
»Johan se lie mennyt», vastasi Hyvärinen hyvin salaperäisenä.
Anna Liisa puhui kahviinsa, jäähdyttäen sitä, ryyppäsi ja taas kysyi:
»Minnehän tuo meni?»
Yhä salaperäisemmältä näytti talon väki. Hyvärinen jo pani pikku
leikiksi, sanoi:
»Eikö tuo liene Ameriikkaan tästä lähtenyt koko Ihalainen.»
»Vai sinne!» ihmetteli Anna Liisa.
Aluksi ei hän oikein käsittänyt asian vakavuutta, sillä niin kovin hän
hämmästyi. Hyvärisen emäntä taas koetti kääntää puhetta muihin asioihin,
jottei Anna Liisa rupeaisi utelemaan. Hän sanoi lapsille:
»Menisitte, puoskat, siitä katsomaan joko se mämmitiinu on turvonnut vai
yhäkö se vuotaa siitä uurteesta!»
Mutta nähtävästi olivat lapset käyneet sitä katsomassa, koska se
Esa-niminen poika tiesi sanoa:
»Vielä se vuotaa!»
»Ja nyt tippuu jo siitä tapin juurestakin», ehätti vielä keskimäinen
tyttö.
»No mitähän tuo Ihalainen sinne Ameriikkaan meni?» hätäili Anna Liisa,
epäselvänä asiasta. Mutta taas yritti emäntä sotkea, käskien lapsia:
»Menkää siitä pennut ja ottakaa jauhoja suuhunne ja pureksikaa siitä
iskosta, jotta iskostatte sen tiinun uurteen, että ei tipu kalja pois!»
»Mennään tekemään purusta!» riehahti silloin koko lapsilauma, syöksyen
jauhovakan kimppuun, ja kohta olivat kaikki suut jauhoista purusta
puremassa.
Mutta Anna Liisa oli aivan ihmeissään Ihalaisen tähden. Hän tiedusti
taas:
»Sanoikohan se Ihalainen kauvan viipyvänsä sillä matkalla?»
»Kauvankos tuo nyt... Kukapa ne muuten miesten matkat niin hiuskarvan
päälle tietää», viisasteli Hyvärinen ja emäntä yritti yhä sotkea asiaa,
sanoen:
»Olisi se riihikin mentävä ripsumaan enimmistä pölyistä puhtaaksi. Viime
ahoksella jo oli siihen pölyn paljouteen ihan läkähtyä ja töllötä.»
»No mikähän tuolle Ihalaiselle nyt tuli, kun se Ameriikkaan lähti!»
huokasi Anna Liisa.
Hyvärinen koetti nyt jo pikku leikillä antaa Anna Liisalle pienen
vihjauksen oikeasta asiasta. Hän laski leikkiä:
»Kukapa niiden miesten asiat ymmärtää... Vaikka olisi mennyt toista Anna
Liisaa itselleen etsimään.»
Nyt sekottui Anna Liisa kokonaan. Mielen liikutus vaikutti, että hän
ymmärsi Hyväristä sanojen mukaan, vaikka tosin epäselvästi. Hän käsitti
himmeästi, että asiat olivat nyt huonosti.
Syntyi vaitiolo, kun Anna Liisa mietti asiaa. Hyvärisen emäntä
puolestaan oli tuskassa hänen viipymisensä johdosta, kun peitteen
ompelukin viipyi sen takia. Lisäksi pelkäsi hän taas uusia uteluita,
jotka voisivat paljastaa talon salaisuuden ennen kuuluutuksen ottoa.
Jouduttaakseen Anna Liisan lähtöä turvautui hän pikku viekkauteen. Hän
huomautti jo:
»On tästä sinulla vielä astua jutuuttamista keretäksesi ennen pimeän
tulemista Murroille... Vaikka lieneekö noita rosvoja nyt liikkeellä
tällä välillä yölläkään.»
Se auttoi. Anna Liisa ihan säikähti, ja pian suoriutui hän
paluumatkalle. Hyvärisen emäntä siunaili hänen lähdettyään:
»Älysipähän näet lopultakin mennä!... Panetteko pois, pennut, jo sen
jauhovakan! Syötte siinä ja apatte jauhoja kuin paras ruunun ori
apetta!»
* * * * *
Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui
hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta
toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne
mennyt ihan ilman puhumatta.
Niissä ajatuksissa saapui hän kotiinsa, missä Maija Liisa odotti. Oli jo
katkonut risutkin valmiiksi liedelle ja pannut pannun siihen viereen.
Anna Liisa riisuutui ja tiedusti, oliko Kanasen Maija Liisa juottanut
ruunan. Hän sai myöntävän vastauksen, ja mietti mitä puhua. Epätietoista
kun oli kaikki, alkoi hän salailla asiaa, varsinkin sen tähden että
Hyvärinen oli puhunut, jotta mene tiedä vaikka se Ihalainen olisi mennyt
uutta vaimoa ottamaan. Hän alkoi jo hämärästi aavistaa olevansa hylätty
vaimo, ja kukapa nainen myöntäisi mielellään, että mies on hänelle
kylmennyt. Hän mietti millä puheella peitellä koko asiaa. Sen
keksittyään hän ilmoitti:
»Sitä se kuuluu Pekka Roivaan tyttöä ajattelevan Jussi Vatanen.»
»Sitäkö vanhinta?»
»Sitä Liisaahan se kuuluu.»
»Joutaisi noita Roivaaltakin jo naimisiin pääsemään», toivotti Maija
Liisa, ja nyt hän jo katkoi päreitä, sillä hän oli varma siitä, että nyt
se pannu pääsee tulelle. Hän ryki taas Liperin kunnan tyytymättömyyden
yskää.
Mutta ei Anna Liisa näyttänyt muistavan koko asiaa. Hän kierteli ja
kaarteli. Kun oli muut asiat kertonut, niin ilmoitti:
»Kaksikymmentä kolme kappaahan se on Lehvosenkin Anna Priitta saanut
Hyvärisen kauran leikkuusta...»
Mutta nyt ei Maija Liisa enää malttanut odottaa. Puheeseen vastaamatta
ilmoitti hän suoraan:
»Vesikin jo rupeaa pannussa muikenemaan.»
Silloin vasta Anna Liisa hoksasi tulitikkuasian ja siunasi:
»Herra siunatkoon! Kun uneutin ne tulitikut ihan kokonaan!»
Maija Liisa pyyhki nyt pankkoa, jotta poro pölisi ja Anna Liisa aivan
hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Hätäpäissään hän jo lykkäsi syyn Antin
niskoille, sanoen:
»Semmoista se on, kun lähetät tolkuttoman miehen asialle: saat itse
mennä perästä, eikä sittenkään tule tolkkua... No, mikä veikin muistin.»
Mutta Maija Liisa ei ääntänytkään. Ilmassa oli ukkosta. Anna Liisa
unohti surunsakin ja yritti jo sovitella, ehdotti:
»Söisit nyt vaikka paljaaltaan kahvin papuja ja haukkaisit sokeria
päälle!»
Mutta ei. Ei suostunut Maija Liisa. Ähisi vain ja oli vihoissaan.
Viimein tiuskasi:
»Ei tässä tämmöisessä tupa röttelössä asuakaan tarkene lämmittämättä!
Kun on kuin harakan pesä!»
Hän oli aivan oikeassa. Sen huomasi Anna Liisakin. Yritti hän kehrätä,
mutta ei se sujunut nyt. Mietti hän keinoa, mutta ei tahtonut löytää.
Mutta Maija Liisalla oli suurempi tulen tarvis, sillä hän oli kuolla
kahvin janoon. Ja hätä yrittää keksiä keinoja, kiskoa vaikka petäjästä
tuohta. Hän ehdotti:
»Onko teillä tahko?»
Olihan se tietysti, ja Maija Liisa järkeili silloin:
»Lähteehän siitä tulta, kun kuiviltaan tahkoaa. Jos koetettaisiin tässä
vaikka sitä konstia.»
Tahko tuotiin tupaan, ja nyt emännät sillä tulta kehräämään. Hurisi
siinä tahko, kun toinen väänsi kammista ja toinen painoi rautaa päälle.
»Sinkoaahan siitä kipunoita, mutta mihinkäs ne ottaisivat tulta!»
riemastui jo Maija Liisa.
Levitettiin lattialle tappuroita ja pidettiin jos mitkä pelit, mutta
tulta vain ei saatu.
»Väännä kovemmin!» komensi Maija Liisa ja painoi rautaa tahkoon irvellä
ikenin. Mutta eivät vain tappurat leimahtaneet.
Viimein he väsyivät, pyyhkivät hien otsaltaan ja Maija Liisa sanoi:
»Ei se syty.»
He istuivat väsyneinä, epätoivoisina, ja Maija Liisa kysyi
vihansekaisena:
»Entäs Ihalainen itse?... Tuliko siitäkään sen parempaa tolkkua?»
»Tulihan siitä... Ei se ojassa ole, se kun on onneksi mennyt
Ameriikkaan», lohdutteli Anna Liisa.
Mutta silloin pyöristyivät Maija Liisan silmät. Hän tiesi mitä se
Ameriikkaan meno merkitsi, sillä monesti oli Kananen uhannut mennä sinne
akkaansa pakoon, kun hän oli sitä kovistellut väkijuomien väärin
käyttämisestä. Sääli hän nyt Anna Liisaa, joka oli muitta mutkitta
jäänyt leskeksi. Hän huudahti:
»No niinkö se nyt heittikin koko talonsa ja eukkonsa ja itse meni! Vai
semmoinen mies se olikin, sekin Ihalainen!»
Anna Liisa hätäytyi lopullisesti. Hän toki vielä puolusti:
»Eikö tuo tuolta vielä tulle!... Onhan sinne kuuluu muitakin miehiä
mennyt jo ennen Ihalaista!»
Maija Liisa huomasi, että Anna Liisa ei vielä tiedäkään, mitä moisen
miehen Ameriikkaan meno merkitsee. Hän selitti:
»Vuota vain!... Kyllä se tulee!... Kyllä nyt saat jo lesken sängyssä
maata, sillä eivät Ameriikkaan mene muut kuin ne jotka aikovat hylätä
koko akkansa.»
Ja hän selitti asian Anna Liisalle juurta jaksain. Hän kertoi miten
Kananenkin oli uhannut Ameriikasta paremman akan ottaa, ja lisäsi vielä:
»Niinhän se on sekin Rääkkylän Puhakka mennyt. Ja siihenpähän jäi senkin
akka, ja Puhakka otti Ameriikassa sen Mikko Havukan lesken. No voi
ryökälettä sitäkin Ihalaista!»
Nyt Anna Liisa jo itkeä kihautti. Maija Liisa vielä torui häntä, kysyen:
»Mitä sinä sille ukollesi oikein teit, kun se nyt tuskastui ja lähti?
Oletko sinä lyönyt sitä?»
Nyt muistui sortuneen Anna Liisan mieleen, että oli hän kerran: Juuri
silloin Ihalaisen lähtiessä oli hän leipä-lapiolla herättänyt hänet, kun
Sormusen Miina käski. Mutta leikillä hän oli sen tehnyt, eikä uskonut,
että Antti nyt siitä ottaisi nenäänsä.
Mutta ei hän sitäkään nyt sanonut Maija Liisalle, vaan puhdistautui:
»Enhän minä sitä lyönyt enkä piiskannut ole... Sovinnossa tuota on tässä
elää kituutettu ja rauhassa on oltu vihkimisestä lähtien...»
Ei silloin Maija Liisakaan ymmärtänyt Antin päähänpistoa. Arveli hän
vielä yhtä syytä ja kysyi:
»No, oletkos sinä sitten haukkunut sitä siitä, kun sillä on se nenä niin
jumalaton kuvatus?»
Ei Anna Liisa huomannut olevansa siihenkään tekoon syypää. Hän
puolustautui:
»Enhän minä ole koko nenästä sanonut muuta kuin toisinaan vaan pyytänyt,
jotta: 'Niistäisit nyt Ihalainen vähän tuota nokkatolhoasi'!...»
* * * * *
Nyt alkoi Maija Liisa pitää Anna Liisan puolta ja soimasi Anttia, kun se
oli niin kevytmielisesti hylännyt vaimonsa. Hän unohti jo kahvinkin ja
leppyi. Talossa oli suuri suru. Anna Liisa itki pariin kertaan. Maija
Liisa päivitteli:
»No jo on paha henki saanut vallan Liperissäkin! Kun nyt tuon
Ihalaisenkin ja otti ja riivasi! Siihen se vie tämä jumalaton elämä...
Hohhoi!... Hohhoi!»
Anni Liisa oli sekaisin aivan. Ajatteli taas sitä nenästä
huomauttamistaan. Itkun lopussa hän silloin valitti:
»Ottikohan tuo nyt sitte siitä sen mieli myrtyäkseen? Mutta kukas sitä
nyt osasi uskoa, jotta hän nyt ottaa omasta nokastaan niin nenäänsä,
että siitä suuttuu ja lähtee. Kun olisi ihminen arvannut, niin en olisi
puhunut halaistua sanaa koko tolhosta. Olisin antanut sen olla niine
sisuksineen.»
Yhä lisääntyi Maija Liisassa sääli. Hän jo lohdutti Anna Liisaa sillä,
että ehkä se ukko Hyvärinen oli narrannut, se kun oli muutenkin
semmoinen koiranleuka.
Se lohdutus rauhotti sen verran, että voitiin mennä nukkumaan. Mutta
lohduttamisesta seurasi, että Maija Liisan sääli myös haihtui ja kahvi
juohtui mieleen.
Ja nyt seurasi pitkä yö. He nukkuivat samassa sängyssä, Maija Liisa
Antin paikalla. Jos vain Anna Liisa vähänkin havahtui, niin oitis kuuli
hän Maija Liisan puhuvan jotain semmoista, mikä viittasi kahviin päin,
tai ryki hän ja valitti yskäänsä. Joskus hän sanoi:
»Mikä tässä tarkenee, kun ihan kylmiltä suin piti sänkyyn vääntäytyä.»
Toisinaan taas soimasi: »On sitä muisti, kun ei muista tulitikkuja
pyytää!» Toisin ajoin taas morkkasi muilla sanoin, vaikka Anna Liisaa
ilmankin rasitti suru.
Ja silloin vasta tunsi Anna Liisa, mikä aarre ja turva hänelle oli ollut
Ihalainen. Ensi yötä hän nukkui nyt ilman sitä, vihiltä pääsystä
lähtien. Kun aamu tuli ja oli noustu, siunaili hän itsekseen:
»No sen minä vain sanon, että naisen kanssa minä en naimisiin menisi...
Koko yön nytkin vornotti ja marmatti siinä... Toista se oli Antti
Ihalainen!»