Ihalaisen Anna Liisa oli iltasella jättänyt porstuan oven säppiin
panematta, jotta Ihalainen pääsisi jyskyttämättä sisään, tullessaan
tulitikkuja hakemasta.
Hän oli jo pitkällään sängyssä, kun juohtui mieleen, että olisi pitänyt
peittää hiillos tuhkalla, jotta olisi tuli säilynyt huomiseen aamuun,
kun ei ollut tulitikkuja. Oli hän jo nousemassa sitä peittämään, kun
muisti, että olihan se Ihalainen tikkuja hakemassa.
Aamusella hän heräsi tavalliseen aikaan, katseli sänkyään ja arveli:
»Ka... Eikö se Ihalainen ole tullutkaan, kun sitä ei näy?»
Katsoi hän taaksensakin sänkyyn, mutta ei Ihalaista näkynyt sielläkään.
Hän jo siinä ajattelemaan:
»Jäiköhän se sinne yöksi, kun ei tullut ... vaikka aukihan se oli
porstuan ovi!»
Hän nousi, otti kahvipannun, avasi sen hatun ja haisteli sisusta.
Kipristi vähän nenäänsä, pani vettä pannuun ja huuhdellen sillä poroja
pois sanoi:
»Jo nuo joutaa huuhtoa pois... Muikealle haisevat...»
Ja kaataen porot veden kanssa sumppipannuun sanoi hän lisää:
»Keittää heistä sumppia, niin vähemmän tarvitsee keittäessä panna
kahviin jauhoja.»
Hän kaasi sumppia pannuun, otti puun ja alkoi hämmentää liettä, arvellen
keittää kahvia hiilillä. Mutta turhaan hämmenteli hän, ihmetellen:
»Ka! Jäikö se nyt tuo hiillos illalla peittämättä, kun se on sammunut.»
Anna Liisa alkoi toimittaa askareitansa; kun piikakin oli nyt
itseviikolla, oli näitä tavallista enemmän. Ei tahtonut ehtiäkään tehdä.
Mutta tuon tuostakin otti hän puun, hämmenteli hiillosta ja etsi tulta,
mutta: ei. Ei, niin ei... Silloin Anna Liisa aina kohensi kahvipannun
yhdestä paikasta toiseen. Tuossa aamiaisen korvilla hän jo sanoi:
»Minnehän se Ihalainen jäi, kun se ei tule?»
* * * * *
Puoleltapäivin oli Anna Liisa ruokkinut karjan, tehnyt hevoselle appeen
ja hommannut yhtä ja toista. Taas hämmensi hän liettä ja nyt hän jo
avasi kahvipannun hatun, haisteli ja valitti:
»Vesikin jo ennättää ruveta pannussa myrtymään, kun se ei tule!»
Vähän jo suututtikin moinen vitkastelu. Eikä ruokakaan maistunut, kun ei
ollut kahvia vielä saanut.
Puolenpäivän aikana poikkesi taloon eräs vaimo, pani nyyttinsä penkille
ja joi vettä. Anna Liisa tervehti nyt häntä kysyen:
»Oletko sinä se seppä Kanasen Maija Liisa sieltä Lempaankoskelta?»
»Sehän minä olen... Tämäkö se on se Antti Ihalaisen talo?» myönsi Maija
Liisa.
»Tämähän se on.»
»Sitähän minäkin, että tämä se on. Ne kylällä jo sanoivat, että se on
Ihalaisen talo, jossa on rinnepellolla hyvin suuri sontatunkio», selitti
vieras.
»Ähää!... Vai tiesivät ne sen tunkionkin!» ihmetteli Anna Liisa. Vähän
aikaa istuivat he ääneti, kunnes Maija Liisa kysyi:
»Missäs se Ihalainen itse on?»
»Ka niitähän se meni tulitikkuja hakemaan sieltä ukko Hyvärisen
talosta... Ja sillä matkallahan tuo vielä lienee...»
»Ähää!»
Tovin kuluttua kysyi Ihalaisen Anna Liisa vuorostaan:
»Kasvoivatko sinulle pellavat hyvästi?»
»Eipä nuo erikoisen hyvästi, kun ei ollut siementä millä keväällä
kylvää... Mutta liinoja tuli kaksikymmentäkolme roivasta.»
»Vai niin tuli liinoja. On siinä loukuttamista!»
Puhuttiin nyt yhtä ja toista. Maija Liisa katsoa muljautti joskus
kahvipannuun. Lopulta hän ryki kuivaa yskää ja valitti:
»Pölyköhän lie henkeen mennyt, kun kakistuttaa!»
Anna Liisa kyllä ymmärsi sen, mutta kun ei ollut tikkuja, niin sanoi
ainoastaan:
»Vai kakistuttaa sinua!»
* * * * *
Mutta sama asia hautui yhä Anna Liisankin mielessä.
Puolisen tuntia istuttuaan ja puheltuaan sanoikin hän:
»Olisihan tässä pitänyt vieraalle kahviakin keittää, mutta kun se
Ihalainen ei tule, niin ei näet saa tulta.»
Kanasen Maija Liisa tunsi pettyneensä, mutta ehdotti toki:
»Eikös sitä saa tuosta hiilloksesta puhumalla?»
»Niin tultako?»
»Niin.»
»Saaneeko tuosta!... Sammuivat yöllä, vaikka illalla peitin niin hyvästi
tuhkalla, ja ajattelin vielä siinä peittäessäni, jotta mene tiedä vaikka
seppä Kanasen Maija Liisa tulisi, niin on toki tulta, jotta saa kahvit
höyräyttää!»
Maija Liisa ryki tyytymättömyyttänsä yhä merkitsevämmästi. Anna Liisa
haisteli piankin taas pannua ja sanoi:
»Vesikin alkaa myrtyä pannussa, eikä se Ihalainen ikään tule.»
Mutta Kanasen Maija Liisa oli ottanut puun ja kaiveli sillä hiillosta.
»Löytyykö sieltä?» tiedusti Anna Liisa uteliaana.
»On siinä vähän kipunan näköistä... Tultako hän sitten lie vai mitä»,
selitti vieras, ja Anna Liisa ehdotti:
»Puhu siihen, niin jos hyvinkin syttyy!»
Maija Liisa kumartui ja alkoi puhaltaa hiillokseen. Ensin hän puhalsi
varovasti, ja selitti:
»Ei ole hyvä ensi henkeensä liian rajusti puhua, jotta se vie tulen
pois!»
»Joko se syttyy?» iloitsi jo Anna Liisa. Mutta ei tuli syttynyt vielä.
Maija Liisa ehdotti:
»Tuossa on suuri hiili. Puhalletaanpas yhdessä!»
Ja molemmat kumartuivat ja puhalsivat kuin palkeesta. Maija Liisa piteli
hiiltä päretikulla kiinni, ja tuprusi siinä joskus poro, kun he
päästivät siihen ilmaa suustansa.
»Puhu tuohon kanttiin», neuvoi Maija Liisa, ja Anna Liisa vakuutti:
»Siihenhän minä puhun.»
Mutta toivotonta oli kaikki.
»Ei se syty!» sanoi Maija Liisa ja Anna Liisa haisteli taas pannun
sisusta.
Sattui ohi kulkemaan Malisen vävy Jussi Kokko ja poikkesi pikimmältään
tupaan, ryyppäsi vettä ja sanoi suutaan pyyhkien:
»Söin niitä Onkamon Hirvoselta ostetuita mujeita, niin janottamaan näet
rupesi.»
Hän sytytti piippunsa ja oli jo lähdössä pois, kun Anna Liisa tiedusti:
»Sieltäkö se tämä Kokko tulee ukko Hyvärisen talosta?»
»Sieltä päinhän minä, vaikka en ihan Hyvärisestä.»
»Vai sieltä!... Eikö sitä Antti Ihalaista näkynyt jo tulevan?» tokaisi
Kanasen Maija Liisa kahvin kohtalosta huolissaan.
»Ei sitä sieltä päin näkynyt», vastasi Kokko, joi uudestaan ja kysyi:
»Riittääkö siinä tuossa teidän kaivossa vettä koko talven ajan?»
»Riittäähän siinä... Vai ei sitä Ihalaista kuulunut siellä», vastasi
Anna Liisa.
»Ei», vahvisti Kokko. Ja lähtöä tehden hän sanoi:
»Täälläkö tämä Kanasen Maija Liisa on?»
»Täälläpä häntä on», myönsi puhuteltu. Jussi Kokko katseli vielä
hetkisen Ihalaisen lapiopuuta ja ihmetteli lopullisesti lähtiessään:
»Vai ei se Ihalainen olekaan kotonaan! Meniköhän tuo Kakunvaaraan?»
»Ka sinnehän se lähti, eikä tule takaisin.»
Jussi Kokko lähti. Nyt alkoi Anna Liisaa huolestuttaa ja tovin kuluttua
hän arveli:
»Minnekähän se Ihalainen nyt on koko päiväksi jäänytkin... Tulitikkuja
ei ole koko talossa eikä Ihalainen vain tule...»
»Eikä näet tullut tuolta Jussi Kokolta pyydetyksi!» hoksasi Maija Liisa.
Ihmetteli sitä Anna Liisakin, mutta selitti:
»Kukas sitä nyt hoksasi pyytää, kun on Ihalainen kerta niitä hakemassa!»
Ei tahtonut puhelu kahvittomalla suulla oikein sujua, mutta ei toki ihan
loppunutkaan. Kerran jo taas oli katketa, mutta silloin huomasi Anna
Liisa kysyä vieraaltaan:
»Mistä sinä olit nyyttinesi tulemassa?»
»Sen Pekka Kenosen Suson lapsisaunoillahan minä tässä pistäännyin...
Vein vähän potaattipiiraita ja hersryynikukkosien tapaisia!»
»Ähää! Vai siellä! Onkos se Suso sitten saanut pieniä?» kummastui Anna
Liisa. Maija Liisa selitti:
»Eikä tuo mitään erikoisempia. Vaan kuuluihan tuolta itkua kapaloista!»
»Tytönköhän tuo Suso sai?» uteli Anna Liisa.
»Paljas poikapa tuo kuului vain olleen», valitti Maija Liisa.
»Katsohan näet sitä Susoa! Kun vielä vanhoilla päivillään höynäytyy!»
ihmetteli Anna Liisa. Kanasen emäntä muisti Pekka Kenosesta Anna Liisan
vanhan asian ja kysyi:
»Pekka Kenosen velihän se oli se entinen Tahvo Kenonen, joka sitte meni
räätäliksi. Eikös se Tahvo yhteen aikaan jo sinua ajatellut?»
Anna Liisa kainosteli siihen:
»Ajattelihan se, mutta en minä hänestä välittänyt. Tämä Ihalainen on
aina ollut semmoinen saarnamies ia hyvässä kunnossapa tuo onkin kontunsa
tähän asti pitänyt.»
»Uuras työmieshän se Ihalainen on... Vaan missähän se nyt viipyy, kun ei
jo tuo niitä tulitikkuja?» antoi Maija Liisa tulla.
Ja kyllä siinä alkoi Anna Liisakin jo ajatella yhtä ja toista, vaikka
luottikin aina siihen, että kyllä Ihalainen aikanaan tulee. Mutta häntä
olisi tarvittu pian. Levottomuutta lisäsi nyt vielä Maija Liisa sanoen:
»Kun ei vain olisi tapahtunut jotain! Kuka sen tietää, vaikka olisi
ojaan pudonnut.»
Mutta välillä ei ollut ojia. Sen muisti Anna Liisa ja huomautti siitä.
Maija Liisa vain väitti:
»Mistä sen tietää, vaikka olisi lähtenyt kiertämään sieltä Romppalan
nurmen kautta ja siellä pudonnut ojaan!»
Se selitys tuntui Anna Liisasta mahdolliselta, ja hän myönsi jo:
»Kukapas sen tietää!... Jos olisi hyvinkin saanut veneen Sormulasta ja
soutanut Hämärin lammin yli sinne Romppalan nurmelle ja pudonnut siellä
ojaan.»
Vähä vähältään alkoivat molemmat varmistua siinä uskossa, vallankin kun
Kanasen Maija Liisa vielä muisti:
»Siellähän se Koivistonkin hevonen putosi vetelään ja sinne kuoli...»
»Ähää!... Vai siellä sekin kuoli!» pääsi Anna Liisalta. Aluksi hän nyt
suuttui Ihalaiselle, kun se ei aikanaan tullut ja sitten aivan souti
ojissa rypemään. Hän moitti:
»Se onkin semmoinen kuhnija koko se Ihalainen!... Joka ojassa sen
pitääkin koluta ja rypeä!»
Ja Maija Liisakin puolestaan harmistui Rompalle, kiukutellen:
»Eikä sekään Romppa voi niitä ojiaan korjata, jotta eivät ihmiset niihin
putoaisi!»
Levottomaksi siinä kävi mieli väkisinkin. Säälikin tuli Ihalaista.
Välillä puhuttiin Kämäräisen lehmästä. Mutta piankin taas johtui puhe
Ihalaisen omituiseen viipymiseen. Anna Liisa sanoi:
»Eihän se muulloin ole näin lyhyellä matkalla kahta päivää viipynyt!»
»Eihän tällä välillä viivy», oli Kanasenkin vaimon mielipide.
Levottomuus enentyi. Anna Liisa huomautti: »Oikein pitäisi näet lähteä
kädestä pitäen tiedustamaan Hyvärisestä, onko se siellä, mutta ei ole
tässä kotimiestä.»
Hän odotti, että Maija Liisa tarjoutuisi kotimieheksi, ja Maija Liisa
puolestaan odotti, että häntä pyydettäisiin. Niin istuivat he ia
odottivat molemmat. Toinen ei rohjennut pyytää, kun ei ollut voinut
kahvia tarjota, ja toinen ei tarjoutunut, luullen että Anna Liisa ei
huoli hänestä. Jo kiukutteli itseksensä Anna Liisa:
»Ei näet sen vertaa auttaisi, että jäisi kotimieheksi tuohon!»
Maija Liisa taas suututteli itsekseen:
»Pelkääköhän se minun tästä mitä varastavan, kun ei uskalla kotimieheksi
pyytää!»
Hän loukkautui moisesta. Suuttuneena ilmoitti hän kotvasen kuluttua
nenäkkäällä juonittelulla:
»Kuuselankin rouva aina lähettää hakemaan minua kotimiehekseen, kun on
poissa... Tottapahan se ei pelkää tavaroittensa katoavan...»
Ei Anna Liisa vielä hoksannut, vaan luuli Maija Liisan tarkoittaneen,
että kyllä hän Kuuselan rouvan kotimiehenä olisi, vaan ei täällä. Alkoi
hänkin juonitella:
»Ka onhan niille rikkaille kotimieheksi tarjokkaita, vaan kukapa se
näille talonpoikaisille rupeaisi, vaikka pyytäisi.»
Suutuksissaan istuivat he aika tovin. Maija Liisa puuhaili kotvasen
nyyttiänsä kaivellen, odotti ja jo jatkoi taas juonittelua:
»Hoh-hoi!... Hoh-hoi! Kaikki sitä tätä köyhää epäilevät. Luulevatko he
sitten, että ei sitä köyhällä sielua olekaan!»
Anna Liisa polki rukkiaan, jotta kiiju hurisi, ja jatkoi juonitteluansa
hänkin:
»On... on niitä rikkailla tarjokkaita, vaikka niillä ei kotiakaan
olisi... Kaikki ne vain tätä köyhän kotia ylenkatsovat ja kiertävät.»
Niin juonittelivat he ihan tosissaan... He huokailivat katkerina, ja
Maija Liisa aikoi jo lähteä suuttuneena matkaansa. Mutta kun Anna Liisan
huoli lisääntyi eikä Anttia kuulunut, alkoi hän jo pakosta lauhtua ja
arveli pyytää... Juonitteli kumminkin vielä:
»Eikä tässä kotimiehelle saisi edes kahviakaan... Kukahan tuo silloin
rupeaisi!»
Viimein alkoi juonittelu vaimeta. Ja lopulta, kun pimeän tulo alkoi
pelottaa ja hätä lisääntyi, ryhtyi Anna Liisa äkkiä lepyttelemään
Kanasen emäntää. Hän sanoi:
»Vai yli kaksikymmentä roivasta sinulle tuli liinoja! On siinä mitä
loukuttaa ja kehrätä!»
Sovinto alkoi rakentua. Kanasen emäntä puhui leppyneenä:
»Eihän niitä olisi muuten niin paljoa kasvanut, vaan kun se oli niin
väkevä se pelto, niin se puhui liinaa, jotta ihan se hirvitti!»
»Vai ihan se niin puhui sitä liinaa että hirvitti. Tottapa se Kananen
oli siihen vetänyt oikein paksulta lantaa ja mutaa, kun se niin puhui»,
sovitteli Anna Liisa edelleen. Puhetta jatkui eri asioista, kunnes oli
jo aivan lauhduttu. Ja silloin uskalsi Anna Liisa pyytää:
»Olisit nyt tässä joutessasi kotimiehena, niin minä menisin peräämään
sitä Ihalaista, onko hän ojaan pudonnut vai missä se vetelehtää!»
Maija Liisa suostui mielellään, alkoi purkaa nyyttiään, ja Anna Liisa
lähti.