-- Teidän täytyy... -- huusi markiisitar rynnäten kirjastoon, missä
herra de Bray istui Marcin kanssa poltellen savukkeita -- teidän täytyy
sanoa Corysandelle, että hänen on tultava kilpa-ajoja katsomaan... Hän
ei tahdo tulla sinne!...
-- Mutta -- sanoi Untuva, joka astui sisään äitinsä jäljessä. --
En voi ensinkään ymmärtää, miksi minun tällä kertaa on mentävä
kilpa-ajoihin?... Eihän minua ole muina vuosina koskaan otettu mukaan...
-- Ei... Mutta muina vuosina olit sinä vielä lapsi...
Markiisi päätti avata suunsa:
-- Menehän toki Untuva!... Sinähän rakastat hevosia...
-- Mutta minä en rakasta kilpa-ajoja juuri sentähden, että rakastan
hevosia. Minusta ei ole hauska katsella, miten joku niistä pyristelee
maassa jalka katkenneena... kuten Auteuilissa... kaksi vuotta sitten...
kun olin siellä sinun kanssasi...
-- Eihän tuollaista vahinkoa tarvitse tapahtua joka kerta...
-- Sitten voi tapahtua jokin muu onnettomuus... Se on minusta
samantekevä!... On minulla... sitäpaitsi... toinenkin syy olla
menemättä kilpa-ajoihin...
-- Pienen tytön ei sovi sanoa: "minulla on syy olla menemättä", --
huomautti herra de Bray. Coryse oikaisi tottelevaisesti:
-- Syy pyytää, saisinko olla menemättä kilpa-ajoihin, sitten...
-- No!... Mikä on siis tuo syy?...
-- Se, että minulla on aina niin ikävä suuressa ihmisjoukossa!...
Minusta on paljon hauskempi olla yksinäni ja rauhassa... eläinteni
luona...
Hän katseli hellästi isäpuoltansa ja setäänsä lisäten:
-- Tai teidän seurassanne... Totta tosiaan!... Aamulla messu!... aivan
kohta kilpa-ajot!... ja illalla tanssiaiset!... Se on liikaa yhden
päivän osalle!...
Rouva de Bray huudahti kohottaen silmänsä taivasta kohden:
-- Messukin!... Hän asettaa messun kilpa-ajojen ja tanssiaisten
rinnalle!...
Untuva äkämystyi:
-- Asetan kuin asetankin!... ainakin silloin, kun on kysymys
tämänaamuisesta messusta... jolloin te ette tahtonut antaa minun mennä
Saint-Marcieniin... sillä tekosyyllä, että Jeania tarvittiin kotona...
tanssiaisvalmistuksiin...
-- Entä sitten?...
-- Sitten te otitte minut kanssanne jesuiittojen luo... eikä heidän
messunsa ole mikään messu!... Se on seurahuvi...aamulla!... Siellä
tervehditään... Odotellaan ystäviä puutarhaportilla... Tänäänkin me
puhuttelimme ainakin viittäkymmentä henkilöä!...
-- Mutta puhutteluhan sinäkin heitä... En siis käsitä, miksi sinä
valitat?...
-- Mutta... tuhat tulimmaista!... Sitähän minä juuri valitankin!...
-- En voi ymmärtää, miten kukaan saattaa pitää ikävänä kohdata
hienoston jäseniä, jotka...
-- Se on makuasia!... Minusta se on hirveää!... Ja nähtyäni
"hienoston" tänä aamuna messussa ja illalla tanssiaisissa... olen
saanut siitä ehdottomasti tarpeekseni!... Sitä paitsi nukahdan
varmasti vielä keskelle salia illan kuluessa, jos minun on pakko mennä
kilpa-ajoihin... ja viettää koko päivä näin kamalan kuivasti...
-- Tuo lapsi ei ihmisty koskaan!... -- huokasi markiisitar
masentuneena. -- Luovun kaikista yrityksistä!
Ja hän poistui kovasti kahisten.
-- Huh!... -- sanoi Untuva oikoen jäseniään leposohvalla suuren koiran
tavoin. -- Onnistuipahan sittenkin!...
-- En oikein ymmärrä... -- alkoi herra de Bray -- miksi sinä et tahdo
seurata äitiäsi kilpa-ajoihin...
-- Mitä!... Etkö ymmärrä sitä?... No, miksi et sitten itse mene
sinne?...
-- Se on aivan eri asia!... Minulla on kamala nuha... Nousin juuri
sängystä... Olen tuskin vieläkään seurakelpoinen...
-- Ja minä puolestani olen vielä aivan tylsä eilisten päivällisten
jälkeen!...
Marc-setä kysyi:
-- Niin, tosiaankin?... Millaista noilla päivällisillä sitten
olikaan?...
-- Ikävää!... Mutta onneksi oli herra d'Aubières siellä... sillä ilman
häntä...
-- Kas!... -- virkkoi markiisi. -- Onko Aubières siis palannut?...
-- On... -- vastasi Marc-setä. -- Hän käväisi meilläkin tänään sinun
ollessasi ulkona... Hän tuli sinua tapaamaan... pyytääkseen anteeksi,
ettei hän viime käynnillään palannut hyvästelemään teitä... käveltyään
puutarhassa Untuvan kanssa... Hän ei nimittäin ollut silloin oikein
kunnossa... miesparka!...
Ja hän lisäsi nauraen:
-- Sillä tiedätkö, mitä Untuva oli sanonut hänelle heidän
kävellessään?... Älä yritäkään arvata!... Se on mahdotonta!... Hän
sanoi vain hyvin herttaisesti: "Toivoisin teidän tietävän, minkätähden
en halua mennä kanssanne naimisiin... Katsokaa, syy on se... että jos
naisin teidät, niin tulisin varmasti joskus pettämään teidät!..."
-- Jopa nyt jotakin! -- virkkoi herra de Bray purskahtaen hänkin
nauramaan.
Coryse kohautti olkapäitään.
-- Se siis oli tyhmää!... Kenties olisi ollut parempi antaa hänen
luulla vaikka mitä!...
-- Herranen aika!... -- sanoi Marc-setä. -- En tiedä, miten hän enää
olisi voinut luulla mitään vielä pahempaa...
Untuva kysyi levottomana:
-- Onko hän vihainen minulle?...
-- Hänkö?... Oi! Suuri Jumala!... Se ei ikinä juolahtaisi poikaparan
päähän!...
-- Sepä hyvä!... Ajattelinkin: "Hän ei voi olla suuttunut... koska
hän oli päivällisillä niin kiltti minulle..." Istuin nimittäin hänen
vieressään!...
-- Kaikki sujui siis hyvin?...
-- Eikö äiti ole kertonut teille mitään?...
-- En ole tavannut häntä muualla kuin aamiaispöydässä... Olithan itse
läsnä silloin... ja tiedät, ettei ollut yhtään puhetta eilispäivästä...
-- Katsokaahan... Minä iskin sittenkin pari kertaa kirveeni kiveeni...
Ensinnäkin Henrik IV:n tähden...
-- Henrik IV:n tähden?... -- kysyi herra de Bray ymmällään.
-- Niin... sillä... kun he katselivat hänen kuvaansa, sanoin minä,
ettei hänellä ollut tuollaista protestanttinaamaa... eikä se...
Lironithan olivat läsnä... kuulunut oikein hauskalta...
-- Mitä siitä!... -- sanoi Marc-setä -- ellet tehnyt sen pahempaa!...
-- Teinpä niinkin!... toisenkin tyhmyyden... Mutta se oli äitini
vika... Hän oli kutsunut minut luokseen käskeäkseen minua puhumaan...
puhumaan, vaikkei minulla olisikaan mitään sanottavaa... joten minä
siis... heti keksittyäni jotakin... iskin siihen käsiksi...
-- Sitten seurasi siis toinen kivi?... -- kysyi Marc-setä hyvin
uteliaana.
-- Se ei oikeastaan ollut kivikään... Mutta minä suutuin... ja sanoin
sellaista, mitä ei olisi pitänyt sanoa... Se johtui Napoleonista...
-- Oi!... -- virkkoi herra de Bray kauhistuneena. -- He ahdistivat siis
Napoleonia!...
-- Niin... Ja sinähän tiedät, etten minä pahastu mistään niinkuin
siitä...
-- Etkö sinä siis käyttäytynyt siivosti?...
-- En... tai miten haluaa... Se riippuu asianhaaroista...
Ja hän lausui hetken vaitiolon jälkeen:
-- Joka tapauksessa... käyttäydyin minä kuitenkin siivommin kuin talon
isäntä!...
-- Mitä?... -- kysyi markiisi ihmeissään -- Herra de Barfleurhan on
itse moitteettomuus...
-- Eipä olekaan... ainakaan minun seurassani!... -- Mitä hän teki
sinulle?...
Punastuen muistellessaan illan tapahtumia vastasi Coryse vieläkin
äkeissään:
-- Hän sinutteli minua!... Pidätkö sinä sitä sopivana?...
-- Sinutteli?... virkkoi Marc harmissaan. -- Miten se tapahtui?...
Sinutteliko hän tosiaankin sinua?...
-- Herranen aika!... Miten ihmiset yleensä sinuttelevat!... Se tapahtui
meidän tanssiessamme valssia... Hän johti minut galleriaan... väittäen
siellä olevan enemmän tilaa... Ja miten sitten taas kävikään?... Ai
niin!... Hän sanoi ensiksi rouva de Lironin olevan pyylevän... tai...
ei... Minä sotken... Minähän niin sanoinkin... Ja hän sanoi, että minä
olen kaunis... ettei kukaan ole niin kaunis kuin minä...
Hänen pysähtyessään kysyi Marc-setä levottomana:
-- Entä sitten?
-- Sitten... yht'äkkiä... pom!... kumartui hän minua kohden... ja sanoi
minulle...
Matkien pikku Barfleurin käyttämää tunnetäyteistä ja "maalailevaa"
äänensävyä mutisi hän:
-- Minä rakastan sinua!!!...
Väritys oli niin hullunkurinen, että Marc-setä huolimatta
pahastumisestaan purskahti nauramaan.
Coryse kääntyi vihoissaan setäänsä ja isäpuoleensa päin kysyen:
-- Onko se teistä siis sopivaa... onko?
Aina sovinnollinen herra de Bray koetti nytkin selvittää asiaa sanoen
lempeästi:
-- Englantilaisethan sinuttelevat Jumalaa!... Untuva vastasi rohkeasti:
-- He ovatkin aika moukkia!...
-- Mutta Untuva!... -- virkkoi markiisi pahoillaan huomautuksensa
huonosta menestyksestä. -- Sinun puhetapasi on todellakin...
-- Suokaa anteeksi... En voi sitä estää... Ja mietittyään hetkisen hän
kysyi:
-- Tuleeko tämä ilveily jatkumaan vielä kauankin?...
-- Mikä ilveily?...
"-- No... tuo barfleurilainen juttu tietysti... Enhän minä tahdo
asettua millekään jalustalle... En mitenkään!... Mutta enpä totta
tosiaan myöskään nauti siitä, että ihmiset uskovat minun aikovan mennä
naimisiin "_Voikimpaleen_" kanssa!...
Markiisi mutisi arasti:
-- Hänhän on niin kiltti!...
-- Kiltti... -- sanoi tyttönen kiukustuneena -- kiltti!... ainakin hän
on kovin kummallinen!... ja sairaaloisen näköinen!... ja naurettavasti
puettu!... Ja hän pirskottaa vaatteisiinsa hajuvettä... varmasti...
vieläpä valkeaa heliotrooppia!... Sellainen hän on!...
-- Jumalani!... Kyllä nuori mies voi erinäisten asianhaarain vallitessa
käyttää hajuvettäkin ilman että...
-- Eipäs!... -- huusi Untuva, joka vähitellen yltyi. -- Miehellä ei ole
oikeutta haista muulle kuin tupakalle!...
Ja hän jatkoi kääntyen Marc-sedän puoleen:
-- Se naurattaa sinua!... Onko se sinusta muka hullunkurista?...
Sinäkin... sinäkin olet nyttemmin niin paha minulle!... Sinä olet
muuttunut jo aikoja sitten... mutta vasta viime päivinä on se puhjennut
kukkaansa... Nyt muistan!... Se alkoi sinä iltana, jolloin tuo
inhoittava pikku Barfleur söi meillä päivällistä...
Kun varakreivi aikoi puolustautua, jatkoi hän yhä kiihtyen:
-- Oi, enhän väitä, ettet sinä voisi joskus olla hyväkin minulle!...
Annathan sinä minulle lahjoja... tanssipuvunkin... joka on niin soma...
Siihen pukeudun tänäkin iltana... sillä se on paljon tyylikkäämpi kuin
isän puku... Niin... Annathan sinä lahjoja... Mutta rakkaus!... Se on
nyt lopussa!...
-- Älä lörpöttele!...
-- On, totisesti on!... Sanopa ensinnäkin,... voisitko sinä... jos muka
rakastaisit minua... sallia minun mennä naimisiin pikku Barfleurin
kaltaisen apinan kanssa... Voisitko?...
-- Enhän minä ole sanallakaan...
-- Et olekaan... Mutta oletko muka sitä sitten vastustanut?... Enkä
minä huoli apinasta!... Enkä kestään ihmisestä!...
Hän astui Marc-sedän eteen ja jatkoi katkerasti:
-- Sitä paitsi on kaikki sinun syytäsi... tuo jankuttaminen... ja
naittamisvimma!... Niin!... Se on sinun roskarahojesi syy!... Jos
niitä ei olisi... niin minut jätettäisiin rauhaan nurkkaani... kuten
ennenkin...
Ja peittäen kasvonsa käsiinsä hän purskahti epätoivoiseen itkuun.
-- Anna hänen olla!... -- sanoi Marc-herra de Braylle, joka aikoi mennä
lohduttamaan tyttöä. -- Hän on hermostunut... Menkäämme pois... ja
jättäkäämme hänet itkemään... Se on rauhoittava häntä...
Heidän poistuessaan kirjastosta kääntyi markiisi katsomaan itkevää
Untuvaa ja mutisi:
-- Hänellä ei ole milloinkaan ennen ollut hermoja, lapsiparalla!... Tuo
ei ole luonnollista!... Eihän hän vain liene rakastunut...
-- Oletko hullu?... -- huudahti Marc hirveästi säikähtyneenä. -- Kehen
hän muka voisi olla rakastunut?...
Ja hän jatkoi huolestuneena:
-- Eihän vain Trêneen, ainakaan?... tuohon keikariin, joka tulee
lyömään vaimoaan ja tuhlaamaan hänen myötäjäisensä... tai Bernayhen?...
hänhän inhoaa tekopyhiä... tai Liro niin?... tuollaiseen tyhmyriin!...
Kun veli ei sanonut mitään, huusi hän kiivaasti:
-- Kehen siis?... Kehen?... Kehen?... Herra de Bray vastasi
järkkymättömän levollisena:
-- Miten kummassa minä voisin sen tietää?...