Marc-sedän aavistus kävi toteen: Ihmiset eivät olleet tuntea hienosti
puettua Untuvaa, ja hänen tulonsa Barfleurien salonkiin muistutti
riemukulkua. Niin vaatimaton kuin hän omasta puolestaan olikin, pani
hän kuitenkin merkille tekemänsä tehon ja oli purskahtaa nauramaan
vasten rouva de Bassignyn kasvoja nähdessään hänen tyhmän-nyrpeän
ilmeensä.
-- Kauneuteni harmittaa häntä -- ajatteli Untuva.
Mutta markiisitar oli aivan hurmaantunut tyttärensä menestyksestä.
Hän oli pikemmin turhamainen ja tyhmä kuin varsinaisesti ilkeä, josta
johtui, että kaikki, mikä jollakin tavoin kohotti hänen arvoaan
tai kiinnitti häneen yleistä huomiota, miellytti häntä suuresti.
Markiisitarta mairittelikin Untuvan saavuttama suosio aika lailla, ja
hän nautti suunnattomasti parhaimman ystävättärensä, rouva de Bassignyn
ja pikku rouva de Lironin pitkistä nenistä sekä katseli nyttemmin
varsin suopeasti Untuvaa, joka seisoi suuren ryhmän keskipisteenä
kuunnellen hämillään ja ujostellen imartelujen tulvaa.
Barfleurit totesivat tämän muutoksen sangen suurella levottomuudella.
Silloin kun Untuvan ainoana etuna oli hänen rikkautensa, olivat
he luulleet hänen olevan helposti saatavissa, mutta nyt, kun hän
sitäpaitsi esiintyi kaunottarenakin, rupesivat he pelkäämään kieltävää
vastausta. Rouva de Barfleur, joka peräti sydämistyi nähdessään, miten
herra de Trêne, -- kaunis husaari, "josta kaikki kilpailivat", -- herra
de Bernay, -- eroava oikeistoedustaja, -- ja kreivi de Liron, -- rouva
de Lironin lanko ja seudun rikkain nuorimies, -- tungeskelivat pikku
neiti d'Avesnesin ympärillä, kutsuikin sentähden Corysen suloisesti
luokseen ja pakotti tytön istumaan viereensä voidakseen paremmin
vartioida häntä. Untuva totteli nöyrästi. Hänestä oli samantekevää,
istuiko hän siellä vai täällä, kun hänellä ei kuitenkaan ollut
puhekumppanina Marc-setää eikä isää eikä ketään muutakaan ystävää.
Hänen serkkunsa Geneviève de Lussy oli tosin veljineen saapuvilla,
mutta Coryse ei ollut lähemmin kiintynyt Genevièveen, kauniiseen, hyvin
pirteään tyttöön, joka oli kaksi vuotta häntä vanhempi ja jo taituri
kaikissa seuraelämän juonissa ja kiemailussa.
Viimein rouva de Barfleur kuullessaan pihahiekalla vaununpyörien
ratinan huudahti:
-- Kas!... Siinä hän on!... Pelkäsin jo, ettei hän olisikaan
palannut!...
Untuva, joka välinpitämättömänä odotti viimeisen vieraan tuloa,
hämmästyi suuresti nähdessään Aubièresin herttuan astuvan sisään. Ja
iloissaan siitä, että tapasi taas hyvän ystävänsä, hän hypähti pystyyn
ja juoksi häntä vastaan:
-- Oi! kuinka hauska on nähdä teitä!...
Eversti oli pysähtynyt kummastuneena eikä tuntenut heti tuota hienoa
naista, joka otti hänet vastaan niin ystävällisesti. Ja kun hän
tarkasteltuaan hetken noita liehuvia hiuksia ja avoimesti hymyileviä,
rakkaita pikku kasvoja vähitellen oivalsi "Untuvan" itsensä seisovan
edessään, kävi hänen vakavien kasvojensa hämmästynyt ilme niin
huomattavaksi, että Coryse arvaten syyn siihen huudahti:
-- Mitä?... Ettekö tekään... tekään... tunne minua?...
Silloin vasta Coryse äkkäsi kaikkien uteliaina katselevan häntä ja
kuuli rouva de Bassignyn sanovan kääntyen markiisittaren puoleen:
-- Katsokaapa!... Tyttärenne ei näytä tosiaankaan murjottelevan
entisille kosijoilleen!...
Rouva de Bray, joka oli hyvin pahoillaan tyttärensä käytöksestä,
vastasi:
-- Hän on naurettavan lapsellinen ikäisekseen!...
Ja Coryse ajatteli: "Tällä kertaa he ovatkin oikeassa morkatessaan
minua... Käyttäydyin todellakin säädyttömästi..."
Aubièresin herttua puolestaan oli jäänyt seisomaan paikalleen hieman
kiihoittuneena ja hämillään. Hän ei ollut ensinkään odottanut näkevänsä
Untuvaa täällä -- tyttöhän ei koskaan ottanut osaa pitoihin -- eikä hän
missään tapauksessa ollut odottanut kohtaavansa Untuvaa täysikasvuisena
naisena, hienosti puettuna neitosena, joka ei ollut säilyttänyt
lapsennäöstään muuta kuin hartioilla liehuvat, pitkät kiharansa.
Mutta katsellessaan kauemmin tyttöstä tunsi hän vähitellen
rauhoittuvansa. Hän alistui nyt helpommin kohtaloonsa tavatessaan
rakastettunsa niin muuttuneena entisestään.
Hän oli joskus luullut olevansa hyvin lähellä köyhää pikku Untuvaa,
mutta nyt tunsi hän etääntyvänsä äärettömän kauas neiti d'Avesnesista,
joka oli tullut rikkaaksi. Coryse oli hänestä nyt kuin jonkun muinoin,
kauan, kauan aikaa sitten rakastetun olennon maallinen ilmestys...
Hän tarkasteli Untuvaa ihmetellen ja miltei kunnioittavan uteliaasti,
ja vähitellen hän huomasi tuon kiihkeän rakkauden, mikä oli vetänyt
häntä "Untuvan" puoleen, hälvenevän.
-- Mikä teitä vaivaa tänä iltana, herra eversti?... -- kysyi rouva de
Bassigny pisteliäästi. -- Väsyttikö matkustaminen teitä?...
-- Ei suinkaan, hyvä rouva... Mistä te teitte sen johtopäätöksen?...
-- No!... Tehän olette niin merkillisen näköinen!...
Eversti kumarsi:
-- Luultavasti olen aina tällainen... Ainakaan ei väsymys ole siihen
syynä...
Rouva de Barfleur, joka ei voinut -- vaikkakin häntä suuresti halutti
-- asettaa Corysea istumaan poikansa viereen, oli tahtonut kuitenkin
välttää kauniin Trênen ja herra de Bernayn, noiden naimakelpoisten
miesten ja myötäjäismetsästäjien vaarallista naapuruutta. Hän oli
sentähden määrännyt pikku neiti d'Avesnesille paikan vaarattoman
d'Aubièresin herttuan ja herra de Lironin välissä.
Koko päivällisten aikana oli Untuva, joka oli ylen tyytyväinen
saadessaan istua everstin vieressä, vilkkaasti jutellut heidän
yhteisistä ystävistään: Marc-sedästä, Gribouillesta ja Josephinesta,
mutta myöskin maalauksesta ja taidekysymyksistä, sillä herra d'Aubières
oli paljon sivistyneempi ja järkevämpi kuin tavalliset maailmanmiehet.
Ja loppupuolella, kun yleinen keskustelu oli muuttunut kovaääniseksi
eikä kukaan enää kiinnittänyt huomiotaan heihin, oli Untuva hiljaa
kertonut hänelle Bartleurien liehakoimisesta, isä de Ragonin
viittauksista ja noista pienistä juonista, joita vastaan hänen oli
taisteltava.
-- Entä -- oli herttua kysynyt. -- Mitä sanoo Marc kaikesta tästä?...
-- Hänestä se on idiottimaista, tietysti... Ja kuitenkin... tahtoi
hän itse, että minä ottaisin osaa näihin päivällisiin... ja lahjoitti
minulle puvunkin tätä tilaisuutta varten... En tiedä, mikä Marc-setää
vaivaa... mutta hän on muuttunut viime aikoina... Hän ei ole enää minua
kohtaan sama kuin ennen...
-- Miten se ilmenee?...
-- En voi sitä oikein selittää... Hän on niin oikullinen... Hän toruu
minua ilman syytä... Se ei ole mitään... mutta kuitenkin jotakin...
-- Huomisaamuna menen häntä katsomaan... Otin häneltä niin ohimennen
hyvästit paetessani...
-- Niin... -- kysyi Untuva kohottaen ujosti kirkkaat silmänsä herttuaa
kohden. -- Ettehän te enää ole pahoillanne?...
-- Herttua vastasi avomielisesti:
-- Valehtelisin sanoessani, etten "enää ole pahoillani"... Mutta luulen
kuitenkin nyt loppujen lopuksi tulleeni järkiini... ja kiitän teitä
siitä, että te ajattelitte meidän kummankin puolesta...
-- Sepä hyvä!...
Ja hetken kuluttua Untuva jatkoi:
-- Tehän sanoitte tulevanne Marc-setää tapaamaan huomenna... Eikö
huomenna ole juuri kilpa-ajosunnuntai?...
-- On... mutta minä käväisen teillä jo varhain aamulla...
-- Oletteko kuullut puhuttavan huomisista tanssiaisistamme?...
Sellainen harmi minulle vielä siinäkin!... Mutta kuulkaa!... Kun
on kysymys tanssiaisista... niin tahdon sanoa teille, että tuo
lähettämänne prinssi on erinomainen... Sanoin "kun on kysymys" siksi,
että nuo tanssiaiset toimeenpannaan vain hänen tähtensä...
-- Onko minun pikku prinssini siis teistä erinomainen?...
-- On... nykyisin!... Alussa hän oli minusta kuolettavan ikävä... mutta
nyt olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi...
Aterian jälkeen pyysi rouva de Barfleur Untuvaa auttamaan hänen
poikaansa kahvintarjoilussa ja kääntyi sitten seuran puoleen:
-- Sallivatko arvoisat naiset, että herrat tupakoivat täällä?... Siinä
tapauksessa saamme pitää heidät seurassamme...
Coryse, joka oli toivonut tupakan vapauttavan hänet _Voikimpaleesta_,
-- jonka kaihoavat katseet ja salakähmäiset lausetavat olivat
sanomattomasti kiusanneet häntä, -- irvisti ja kiiruhti istuutumaan
syrjäiseen nurkkaan, sillä välin kuin seuratapoihin perehtynyt ja
sukkela Geneviève de Lussy käytti tilaisuutta säädylliseen kiemailuun
vallaten pikku rouva de Lironin avulla herrojen ryhmän keskustan.
Jonkun ajan kuluttua viittasi rouva de Bray Untuvaa luokseen ja
kuiskasi hänelle äkäisesti mutta hiljaa:
-- Älä nyt mökötä tuossa nurkassa puhumatta sanaakaan!... kuin mikäkin
kalkkuna!...
-- Mistä minun pitäisi sitten puhua?...
-- Mistä tahansa!... Ei sovi noin vetäytyä pois keskustelusta!...
Tyttö palasi neuvottomana paikalleen. Hän ei osannut puhua vain
puhuakseen, ja koska hän aikaisemmin oli harrastanut vain opintojaan
ja lapsellisia hommiaan tai kirjallisuutta, oli hän aivan ymmällä
koettaessaan nyt ottaa osaa puhtaaseen seurakeskusteluun.
Hän istui yhä edelleen ääneti etsien turhaan tilaisuutta sanoa jonkun
sanan. Viimein hän luopui yrityksestä ja alkoi ajatella muita asioita
välittämättä äitinsä raivoisista katseista.
Haaveillessaan paraikaa Marc-sedästä, joka tällä hetkellä arvattavasti
luki sanomalehtiään, tai keittoaan syövästä Gribouillesta huomasi hän
jotain erikoista liikettä salissa. Keskustelu oli kääntynyt muutaman
Untuvaa vastapäätä riippuvan Henrik IV:tä esittävän kuvan alkuperään,
ja pikku Barfleur oli ottanut suunnattoman lampun, jota hän vain
vaivoin näytti jaksavan kantaa, sekä kiiveten tuolille koettanut
mahdollisimman hyvästi valaista maalausta. Kuninkaan kasvot erottuivat
luisevina ja tarmokkaina taustasta näyttäen ikäänkuin astuvan ulos
vanhasta tummasta kankaasta.
Silloin Untuva katsoessaan noita rumia mutta miellyttäviä kasvoja,
huudahti rakastettavasti.
-- Tuhat tulimmaista!... Hänelläpä ei ainakaan ole innoittavaa
protestanttinaamaa... tuolla Henrik IV:llä!!!...
Syntyi viileä hiljaisuus, ja Untuva, joka heti huomasi sen, muisti
Lironien olevan protestantteja. Haluten suunnata ajatukset toisaalle
jatkoi hän:
-- Hänen syynsä on kuitenkin, että minulla on niin naurettava nimi!...
Pikku Barfleur kysyi kärkkään kohteliaasti:
-- Mitä?... Mikä nimi?...
-- No, Corysande!... Nimenihän on Corysande!... Ettekö tiedä sitä?...
-- Tiedän, hyvä neiti!... Mutta eihän se suinkaan ole mikään naurettava
nimi... Se on päinvastoin varsin viehättävä...
-- Älkää viitsikö!... Se on makuasia!...
-- Mutta miten voi Henrik IV olla syypää siihen, että teille on annettu
nimi, joka ei teitä miellytä?...
-- Se on vain tavallaan hänen syynsä... sillä minä sain sen kauniin
Corysanden muistoksi...
Ja nähdessään, ettei _Voikimpaleella_ ollut aavistustakaan asiasta
toisti hän:
-- Kauniin Corysanden!... Ettekö tiedä?... Pikku Barfleur vastasi
epävarmasti:
-- Tiedänhän minä!...
-- Niinkö!... Mutta te ette ainakaan näytä kovin tietävältä... Kas,
tuo kaunis Corysande oli kreivitär de Guiche!... ja hän oli erään
d'Avesnesin kummitäti... vuonna 1589... ja siitä alkaen... ovat
kaikki Avesnesit ristineet tyttärensä Corysandeksi... Se on tullut
perintätavaksi!...
-- Erinomaista!... mutta minä en vieläkään käsitä, mitä yhteyttä Henrik
IV:llä on sen kanssa...
-- Sanoinhan jo!... ettette te ainakaan näytä kovin tietävältä!... --
huudahti Untuva nauraen. -- Henrik IV:llä on paljon yhteyttä tämän
jutun kanssa... sillä juuri kauniin Corysanden kuuluisuuden tähdennän
Avesnesit olivat niin kovin ylpeitä saadessaan hänet tyttärensä
kummiksi... että tuo nimi tuli oikein perinnöksi... Ja kauniin
Corysanden kuuluisuushan taasen johtui... Henrik IV:n... Eikö totta?...
-- Tietysti... tietysti!... -- keskeytti rouva de Barfleur vilkkaasti,
peläten, kuten aina, poikansa tyhmyyden tulevan päivänvaloon.
Vaikkakin hän itse oli sangen tietämätön, ymmärsi hän kuitenkin vaaran
suuruuden, hänellä kun oli suuressa määrässä naisten erinomaista,
hiljaista tarkkatuntoisuutta tällaisissa kysymyksissä.
Aubièresin herttua katseli muita muotokuvia ja kysyi osoittaen muuatta
keisarikauden kenraalia:
-- Kuka tuo on?...
-- Tuoko? -- vastasi _Voikimpale_ silmäillen välinpitämättömästi
esi-isäänsä, herkulesmaista, vantteraa miestä, joka nojasi sapeliinsa
kenraali Fournier-Sarlovèze de Gros'n asennossa. -- Tuo on minun
iso-isäni...
-- Oi!... -- virkkoi Untuva ihmeissään. -- Hän ei ole yhtään teidän
näköisenne!...
Ja tarkastellen kenraali de Barfleuria edelleenkin hyväntahtoisen
kunnioittavasti hän lisäsi:
-- En ensinkään ihmettele, että tuollaiset miehet saivat suuria
aikaan!...
-- Vahinko vain... -- lausui _Voikimpale_ opettavaisesti -- että nuo
suuret teot tapahtuivat Bonaparten kunniaksi...
-- Ettekö tarkoita: Ranskan kunniaksi?... oikaisi Untuva.
En suinkaan! -- vakuutti pikku Barfleur onnellisena keksiessään
puheenaiheen. -- Ne hyödyttivät yksinomaan Bonapartea... ja Bonaparte
tulee aina olemaan maailman silmissä vain anastaja... Ranskan
vihollinen...
-- Tarkoitatte kai "hienon maailman" silmissä?... -- huudahti Coryse,
ja hänen pienet korvansa lehahtivat tulipunaisiksi. -- Onko hän muka
ollut Ranskan vihollinen?... Keisari!... Kuinka nuo Coblentzista
palaavat raukat uskaltavat mainita häntä sillä nimellä?... nuo, jotka
iloitsivat nähdessään Ranskan vihollislaumojen vallassa!... vain
sentähden, että he niiden avulla saavuttivat päämääränsä!... Ludvig
XVIII:n!...
Pikku Barfleur julisti mahtipontisesti:
-- Ludvig XVIII oli suuri kuningas!...
-- Suuri kuningas!... -- virkkoi Coryse pakahtumaisillaan -- suuri
kuningas?... Tuollainen pannukakku!... Mutta se onkin totta puhuen
teistä sivuasia... Loppujen lopuksi te välitätte viisi koko Ludvig
XVIII:sta!... Te puolustatte kuningasta samaten kuin te käytte
messussa... Se kuuluu hyvään tapaan, ja kuningasmielisyys kuuluu
hyvään tapaan... sillä kaikki bonapartistit ovat köyhiä ja suuria
suupaltteja...
-- Kiitän bonapartistien puolesta... neiti Coryse!... -- virkkoi
Aubièresin herttua kumartaen naurusuin.
Rouva de Bray syöksähti Untuvan luo ja kuiskasi hänelle toruen:
-- Suu kiinni!... Kaikkihan nauravat sinulle!...
Tyttö vastasi suorasukaisesti:
-- Se ei ihmetytä minua!... Mutta miksi he suvaitsevat käydä minun
keisarini kimppuun?... Ja käskithän sinä sitäpaitsi minun puhua...
mistä hyvänsä... kunhan vain puhuisin...
Peläten jälkeläisensä taas takertuvan uuteen keskusteluun ehdotti rouva
de Barfleur istuutuen pianon ääreen:
-- Täällähän on kolme tanssikelpoista naista... Kenties nuorisoa
haluttaisi pistää valssiksi?...
Kaunis Trêne, herra de Bernay ja kreivi de Liron ryntäsivät viivana
Untuvaa kohden. Mutta pikku Barfleur, joka seisoi lähimpänä, kietoi
kiireesti käsivartensa tytön vyötäisille.
Coryse tuntiessaan varakreivin käsivarren ympärillään oikaisi solakan
vartalonsa ja sanoi yrittäen vetäytyä edemmäksi:
-- Ei... Minä...
-- Hän aikoi sanoa: "minä tahdon tanssia herra d'Aubièresin kanssa",
ja viitata herttuaa avukseen, mutta ehti ajoissa huomata sen olevan
hyödytöntä. Vaikkakaan hänellä ei ollut paljoakaan käsitystä
kohteliaisuuden vaatimuksista, ymmärsi hän kuitenkin olevansa pakotettu
tanssimaan ainakin kerran talon isännän kanssa.
Ja hän virkkoi _Voikimpaleen_ luopuessa ällistyneenä otteestaan:
-- Anteeksi... Kyllähän minä... mielelläni!... Jos Barfleurien
jälkeläinen puhui huonosti, niin hän tanssi sitä paremmin, ja Untuva
nautti suuresti tuntiessaan liukuvansa tanssittajansa viemänä
suunnattoman salin halki. Ensi tilassa johti varakreivi hänet huonosti
valaistuun galleriaan, missä hänen sanojensa mukaan oli enemmän
liikkuma-alaa.
-- Mutta... kaikki muut?... -- virkkoi Untuva katsoen, seurasivatko
Geneviève de Lussy ja rouva de Liron heitä.
Varakreivi pysähtyi kurkistaen ulos ovesta kutsuakseen tanssijoita
sinne.
-- He tulevat heti!... -- sanoi hän.
Ja tarttuen Corysea vyötäisistä lähti hän uudelleen liikkeelle.
Mutta he jäivät kahdenkesken tanssimaan suureen, autioon huoneeseen.
Rouva de Liron tanssi vain katselijoiden takia, ja rouva de Lussy, joka
tunsi tyttärensä, ei sallinut hänen poistua äidillisten katseittensa
ulottuvilta.
-- Pidetäänkö häntä hyvin kauniina... tuota rouva de Lironia?... --
kysyi Untuva äkkiä.
Aamuisen kohtauksen jälkeen vainosi nuoren rouvan kuva Untuvaa, niin
ettei hän voinut olla puhumatta hänestä.
Pikku Barfleur vastasi hajamielisesti:
-- Ainakin setänne, herra de Bray pitää häntä kauniina!...
-- Niinkö!... -- virkkoi Coryse vakavana.
-- Entä te itse, neiti Coryse... Mitä te pidätte hänestä?...
-- Minusta hän on liian pyylevä... Mutta mikä on teidän oma
mielipiteenne sitten?...
-- Minunko?... -- vastasi _Voikimpale_ puristaen Corysea hieman
olkaansa vastaan. -- Minähän en katsokaan häntä... En näe muita kuin
teitä!... Ja te olette kaunis!... niin kaunis!...
Ja hän jatkoi hyvin hiljaa:
-- Ja minä rakastan teitä!...
Untuva ei ollut kuullut mitään. Hän antautui kokonaan taitavan
tanssittajan johtaman valssin tarjoamaan nautintoon nojaten
luottavaisesti pikku Barfleurin käsivarteen.
Tämän sanattoman myöntymyksen rohkaisemana kumartui varakreivi tytön
puoleen ja kuiskasi koettaen tehdä äänensävynsä niin kiihkeäksi kuin
suinkin:
-- Rakastan sinua!!!...
Hän puhui niin läheltä, että tyttönen tunsi hiuksensa lehahtavan hänen
henkäyksestään.
Untuva pysähtyi heti hämillään ja huudahti, riuhtaisten itsensä
kiivaasti irti, säikähtyneenä ja harmissaan:
-- Tämäpä on jo liikaa!...