-- Minnehän Marc-setä on hävinnyt?... kysyi Untuva astuessaan illalla
salonkiin pari minuuttia ennen vieraiden saapumista. -- Olen etsinyt
häntä kaikkialta... Häntä ei löydy mistään...
-- Tiedäthän hänen piiloutuvan tänä iltana... -- sanoi markiisi. --
Mitä sinä hänestä tahdot?...
-- Näyttäisin hänelle pukuni... Hän on nähnyt sen vain päivänvalossa...
ja se kaunistaa minua vielä enemmän näin iltasella...
-- Voithan näyttää sen hänelle joskus toiste... Tänään hän on hyvin
kärttyinen...
Ja hän lisäsi nauraen:
-- Tuntuu siltä kuin kaikki ihmiset olisivat tänään hermostuneita...
-- Se on totta... -- sanoi Coryse. -- Huomasin päivällistä syödessä,
ettei hän ollut oikein hyvällä tuulella... Mistä luulet sen johtuvan?...
-- Hänellä on niin paha luonteenlaatu... selitti markiisi...
-- Voi!... puolusti Untuva häntä innokkaasti. -- Ei ikinä!...
Sitten hän palasi alkuperäiseen aikeeseensa:
-- Menen vielä häntä etsimään...
-- Älä mene!... -- virkkoi rouva de Bray pahatuulisena. -- Sinun täytyy
jäädä tänne... Vieraat alkavat saapua tuossa tuokiossa...
Tyttösen iloiset kasvot synkistyivät:
-- Oi! hyvä Jumala!... Sehän on totta!... Kello on kymmenen!...
Ketkähän tulevat ensiksi?... Panen vetoa, että kaikkein ikävimmät ovat
myöskin täsmällisimmät!... Kas vain!... Enkö sitä sanonutkin!... Siinä
ovat jo Bassignyt!...
Rouva de Bassigny astui todellakin ensimmäisenä sisään kovasti
kuristettuna hopeanhohtavaan hameeseensa. Häntä seurasi eversti myöskin
ahtautuneena hieman liian tiukkaan virkapukuun, joka tuki selkää
kohoten suureksi laskokseksi hartiain kohdalla. Rouva de Bassignyta
näytti suuresti harmittavan heidän aikainen saapumisensa. Hänestä se ei
ollut hienoa ja hän pani tämän seuraälyn puutteen everstin niskoille.
Sitten hän kysyi terävällä äänellä Coryselta "eikö edellisen illan
poliittinen keskustelu ollut häirinnyt hänen untansa?...", ja tyttönen
vastasi, että hänellä oli "niin erinomainen unenlahja, että hän aina
nukahti heti, ikävimpienkin kutsujen jälkeen"... kunnes uudet tulijat
keskeyttivät tämän uhkaavan keskustelun.
Pikku Barfleur astui sisään äitinsä hameenhelmojen suojassa ilmeisesti
levottomana eilisen tunnustuksensa seurauksista. Hän myönsi itselleen
erehtyneensä laskelmissaan perustaessaan kosintansa "intohimoiseen
tunnustukseen".
Untuvan välinpitämättömästä käytöksestä päätti hän, että tyttö oli
unohtanut koko jutun, ja rauhoittui täydellisesti sekä saavutti jälleen
kadotetun itseluottamuksensa. Hän juoksenteli taasen edestakaisin
huoneissa kaakattaen kaikkialla ja täyttäen ilman perhoskeveällä
mitättömyydellään.
Kreivi d'Axenin tulo vaikutti häneen kuin kylmä suihku. Aluksi
hän tarkasteli nöyrästi tätä "oikeata prinssiä", jonka läsnäolo
herätti hänessä suurta kunnioitusta, mutta pian hän unohti prinssin
"kilpakosijan" tähden.
Tämä kelpo pikku mies, joka kuitenkin oli sekä nuorempi että kenties
rumempikin kuin hän itse, vähensi huomattavasti hänen loistoaan.
Orkesterin soittaessa alkusäveliä yritti _Voikimpale_ kiiruhtaa
Corysen luo, mutta saapui paikalle juuri sillä hetkellä, jolloin tyttö
livahti tiehensä kreivi d'Axenin viemänä. Hän totesi alakuloisena
prinssin tanssivan valssia niin ihmeteltävän hyvästi kuin vain hänen
kotiseutunsa kansa sitä tanssii.
Prinssi ei saavuttanut tänä iltana ainoastaan asemansa, uteliaisuuden
ja seurasääntöjen oikeudenmukaisesti hänelle tarjoamaa etusijaa, vaan
häntä seurasi myöskin ansiokkaan miehen henkilökohtainen menestys. Ja
se masensi pikku Barfleurin perinpohjin.
Hän juoksi rouva de Lironin luo, joka juuri oli saapunut miehensä ja
lankonsa seurassa loistavan ihanana vaaleanpunaisessa hameessaan,
jonka Untuva oli jo nähnyt ompelijan luona, -- ja pyysi häntä "tähän
valssiin"...
Mutta pikku rouva de Lironin korkein halu oli näyttäytyä kreivi
d'Axenille "parhaimmassa valossaan", ja hän tiesi, etteivät naiset
esiinny edukseen tanssiessaan pienten miesten kanssa. Siksi hän ei
ollut oikein hyvillään tästä sopimattomasta hätäilystä, vaan vastasi:
-- Voi!... Aivan heti!... Tulin juuri!... Sallikaa minun edes
hengähtää!...
Sitten hän lausui kääntyen markiisin puoleen:
-- Onko siis totta... ettei teidän karhumainen veljenne ole
saapuvilla?...
-- On... niin totta kuin tosi on!...
-- Eikö hän aio ensinkään näyttäytyä?...
-- Ei...
Pikku rouva kohotti silmänsä kattoon:
-- Onko hän tuolla ylhäällä?... Tämän pauhinan yläpuolella?...
-- On...
-- Kuuluuko se häneen... missä setä on?... -- ajatteli Coryse katsellen
timanttirivan alla säteilevää nuorta rouvaa.
Tämä vilkas-silmäinen, karkeapiirteinen, pyylevä nukke ei miellyttänyt
Untuvaa missään suhteessa. Mutta nähdessään, kuinka ihastuneita kaikki
muut olivat häneen, koetti hän turhaan etsiä syytä tähän ihailuun ja
mietti mielessään:
-- Hän on kai hyvin kaunis!...
Aubièresin herttua lähestyi häntä:
-- Mitä te mietiskelette... neiti Untuva?... Tehän näytätte pieneltä
salaliittolaiselta...
Coryse punastui:
-- En mitään...
-- Kas vaan!... Te olette kuitenkin niin syvämietteisen näköinen...
sanoisin synkän... jos noin ilkeätä mustaa sanaa voisi teihin
sovittaa...
Ja tytön hämmentyneenä änkyttäessä jotain tyhjänpäiväistä vastausta
kysyi hän hellästi:
-- Onko teillä suruja?... Onko jokin seikka käynyt vastoin toiveitanne?
-- Ei suinkaan!... Ei minulla ole suruja... ensinkään... -- sanoi
Untuva vilkkaasti.
Ja haluten katkaista tämän kyselyn, joka jostain tuntemattomasta syystä
vaivasi häntä, kysyi hän vuorostaan:
-- Onhan varma, että Marc-setä tulee valituksi...
-- Niinpä luulisi!... Mutta hän itse ei näytä suuresti välittävän
koko vaalihommasta... Tapasin hänet tänä aamuna... eikä hän puhunut
sanaakaan vaaleista... aivan kuin hän olisi unohtanut niiden olevan jo
sunnuntaina... Hänkin on käynyt niin synkäksi viime aikoina...
-- Niinkö!... -- virkkoi tyttönen levottomana.
Ja heti juolahti hänen mieleensä epäilys:
-- Onkohan rouva de Liron syynä hänen synkkyyteensä?...
Eversti huomasi Corysen epävarman katseen ja huulien pienen puristuksen.
-- Nyt te taas olette kaukana täältä... neiti Coryse... -- sanoi hän --
hyvin kaukana... pilvien yläpuolella...
Tyttö vastasi tietämättä tarkalleen, mitä sanoi:
-- Olkaa huoleti!... Kyllä minä pysyn maanpäällä!...
He olivat vähitellen lähestyneet suuria avonaisia puutarhaovia. Yö oli
myrskyäennustava, ja painostava kuumuus ympäröi heitä.
-- Täällähän tukehtuu!... virkkoi Untuva ravistaen tuuheaa tukkaansa.
Ja hän meni ulos herra d'Aubièresin seuraamana.
-- Hei!... -- huudahti herttua katsoen ylöspäin. -- Tuollahan se
Marc-junkkari onkin!... Hän kulkee edestakaisin huoneessaan...
aavistamatta meidän näkevän häntä täältä alhaalta...
Untuva kohotti katseensa samaan suuntaan ja näki Marc-sedän korkean
hahmon tummana ikkunan valaistussa neliössä.
-- Kas vain!... Siellähän hän onkin!... Rouva de Liron ilmestyi myöskin
puutarhaan herra de Brayn käsikynkässä. Hänkin näki varakreivin ja
huudahti iloisesti:
-- Eikö teistäkin olisi hirveän hauskaa... jos me kaikki menisimme ylös
tervehtimään veljeänne?...
-- Mutta... -- vastasi markiisi hämillään. -- En oikein tiedä...
-- Oi kyllä!... Tehkäämme niin... Tulettahan te!... Se olisi niin
hupaista!... Me tanssimme ketjussa ylös hänen luokseen...
Ja hän kääntyi everstin puoleen:
-- Suostuttehan te ainakin... herra d'Aubières?...
-- En suostu, hyvä rouva... Pelkäisin ystäväni Marcin heittävän minut
ulos ovesta...
-- Mutta luuletteko?... -- kysyi nuori rouva hymyillen -- luuletteko
hänen heittävän minutkin ulos?...
Odottamatta vastausta kysäsi hän herra de Braylta:
-- Jos minä kuitenkin menisin sinne... aivan hiljaa...
kirjastonportaita myöten... Eikö se olisi hyvä pila... vai mitä
luulette?...
-- Kerrassaan loistava!... -- mutisi Untuva sanomattoman nenäkkäällä
äänenpainolla.
-- Seuratkaa minua... herra de Bray... Olkaa niin hyvä!...
-- Tulisin mielelläni, rouvaseni... mutta minulla on yhtä ja toista
puuhattava täällä... -- selitteli markiisi, jota kiusasi nuoren rouvan
tyrkyttämän osan näytteleminen. -- Mutta... Aubièreshan voi seurata
teitä...
-- Portaille saakka... -- nauroi herttua tarjoten käsivartensa.
Coryse jäi seisomaan yksinään.
Kaunis Trêne tuli ulos hyvin solakkana husaarin univormussaan.
-- Viimeinkin saan tervehtiä teitä... neiti Coryse!...
Untuva, joka juuri oli aikonut rynnätä herra d'Aubièresin ja rouva de
Lironin perässä, pysähtyi vihoissaan häiritsemisestä.
-- Mutta... Olettehan te jo tervehtinyt minua!... virkkoi hän
lyhyesti, mutta sangen kovalla äänellä. Marc-sedän hahmo, joka oli
hetkeksi hävinnyt, ilmestyi taas parvekkeelle jääden sinne seisomaan
liikkumattomana.
-- Tervehdin teitä saapuessani... mutta en ole vielä saanut onnitella
teitä kauniin pukunne johdosta...
Kun Coryse ei vastannut, jatkoi hän salaperäisellä äänellä, joka oli
tulvillaan mauttomia typeryyksiä:
-- Tai oikeastaan... En tiedä, onko teidän pukunne niin kaunis... En
tahtoisi sanoa teille kuluneita imarteluja... neitiseni... toistan
samaa, mitä te arvattavasti olette kuullut jo sata kertaa eilisillan
jälkeen... mutta te olette...
-- Ihastuttava... -- keskeytti Untuva nauraen hänen puheensa. -- Eikö
totta... Onhan se päätetty asia!...
Ja palaen halusta livistää tiehensä lisäsi hän nopeasti:
-- ... ja ellei teillä ole muuta sanottavaa... Ällistyneenä vastasi
herra de Trêne:
-- Mutta... Aikomukseni oli myöskin pyytää teitä tanssimaan...
-- Minkä tanssin haluatte?...
-- Minkä vain armollisesti annatte... Ehkä seuraavan valssin... jos
suvaitsette...
-- Seuraavan olen luvannut tanssia kreivi d'Axenin kanssa...
-- Taas!...
-- Miksi te sanotte "taas"?... -- virkkoi Coryse harmissaan. --
Lasketteko te, kuinka monta kertaa minä tanssin kunkin kanssa?...
Äkkiä hän vaikeni. Marc-setä näytti kumartuvan alas parvekkeen
kaidepuun yli ikäänkuin paremmin kuullakseen heidän puhettaan. Mutta
hän ei rohjennut katsoa ylös peläten ilmaisevänsä setänsä läsnäolon.
Kaunis Trêne jatkoi...
-- Lähinnä seuraavan sitten?...
-- Se on luvattu herra d'Aubièresille... mutta te voitte saada
neljännen valssin tästä lukien... jos haluatte...
Kreivi d'Axen saapui paikalle juoksujalkaa:
-- Tämä on minun valssini... neiti Untuva!...
Oli kuin Marc-sedän suuri varjo ikkunassa olisi liikahtanut
levottomasti, ja Coryse ajatteli:
-- Voisinpa lyödä vetoa siitä,... että hän nyt rypistää
kulmakarvojaan...
-- Neiti... pyysi herra de Trêne -- saanko kunnian tulla esitetyksi
Hänen Korkeudelleen kreivi d'Axenille...
Untuva siirsi vastahakoisesti katseensa pois ikkunasta kääntyen
prinssiin päin:
-- Salliiko Teidän Korkeutenne?...
Kun prinssi teki myöntävän liikkeen, sopersi hän hyvin nopeasti:
-- Herra de Trêne...
-- Hauska tutustua... herra de Trêne, -- sanoi kreivi d'Axen
ojentaen upseerille kätensä. -- Meistä tulee... ensi viikolla...
rykmenttitoverit... Olen saanut luvan ottaa osaa kenttäharjoituksiin...
ja tulen luultavasti seuraamaan teidän rykmenttiänne...
Sitten hän kietoi käsivartensa Untuvan vyötäisille.
-- Emmekö voisi tanssia tällä mainiolla porrastasanteella?... Soitto
kuuluu tänne varsin hyvästi... ja salissa ihminen tukehtuu!...
Untuva lähti tanssimaan uskaltamatta vastustaa, mutta epäili kuitenkin
käytöksensä jostakin salaperäisestä syystä pahoittavan Marc-setää, joka
yhä seisoi liikkumattomana parvekkeellaan.
Viimein prinssi pysähtyi ja virkkoi Coryselle:
-- Kaipaan suuresti setäänne tänä iltana...
-- Hän on vetäytynyt huoneeseensa... sillä hänen tätinsä on kuollut...
-- änkytti Untuva luoden syrjäsilmäyksen ikkunaan.
-- Hän on ihana mies!... Olen suunnattomasti mieltynyt häneen!...
Olemme näinä viime päivinä tehneet monta kävely- ja ratsastusretkeä
yhdessä...
-- Merkillistä!... -- ajatteli tyttönen hämmästyneenä. -- Hän ei ole
kertonut minulle mitään siitä... eikä maininnut sanaakaan prinssistä
tuon illan jälkeen...
Kreivi d'Axen jatkoi:
-- Herra de Bray on älykkäin ihminen, jonka tunnen... ja hänellä on
erinomaisen jalo luonne...
-- Niin, eikö totta Teidän Korkeutenne?... -- huusi Untuva, jota
halutti hypähtää hänen kaulaansa kiitokseksi.
-- Olisin hyvin iloinen... -- jatkoi prinssi jos harjoitukset
loppuisivat niin ajoissa, että voisin matkustaa hänen kanssaan...
-- Matkustaa?... -- kysyi tyttönen tuskaisena -- Minne te
matkustaisitte?...
-- Mutta...eikö hän sitten ole kertonut teille?
-- On... On... -- virkkoi Untuva tahtoen tietää enemmän. -- Hän on
kertonut minulle jotakin mutta...
-- Herra de Brayhan aikoo heti vaalien jälkeen lähteä matkoille noin
kahden kuukauden ajaksi.
-- Niinkö!...
-- Hän tahtoo nähdä kurjuutta oikein läheltä tutkia useita seikkoja...
Sanalla sanoen... hän tahtoo tehdä paljon hyvää ja sitä hän osaakin...
Setänne... neiti Coryse... on muuan noita harvinaisia miehiä, jotka
koko elinikänsä sirottelevat ympärilleen hyviä töitä, joita he sitten
salaavat ikäänkuin ne olisivat rikoksia...
-- Niin... Olen jo ennenkin sanonut sen hänelle!... -- mutisi Coryse
ponnistaen kaikki voimansa ollakseen itkemättä.
Uutinen Marc-sedän matkahankkeista mursi hänen mielensä. Jos Marc-setä
nyt tulee edustajaksikin niin hänen täytyy heti matkalta palattuaan
taas lähteä Pariisiin, minne Brayn perhe ei muuta ennenkuin keväällä,
joten Untuva ei enää saa nähdä häntä milloinkaan... ei milloinkaan!
Samassa kääntyi varakreivi, joka tähän asti oli nojannut parvekkeen
kaidepuuhun, äkkiä ympäri. Joku vieras oli nähtävästi tullut hänen
huoneeseensa.
-- Se on hän!... -- ajatteli Untuva kiivaasti pamppailevin sydämin.
Ja kun valssi juuri päättyi, kiitti Untuva nopeasti prinssiä ja livahti
tiehensä paikkojaan etsivien tanssijoiden lomitse.
Päästyään kirjastoon hän kiiruhti varakreivin huoneisiin vieviä
tammiportaita myöten toiseen kerrokseen palaen halusta nähdä, kuulla,
päästä millä keinoin tahansa varmuuteen. Mutta äkkiä hän pysähtyi
masentuneena.
-- Ei!... -- virkkoi hän -- se olisi rumaa!... Tiedänhän minä sitä
paitsi jo kaiken, mitä tarvitseekin!...
Tyllin ja silkin kahina ilmaisi hänelle jonkun laskeutuvan portaita
hänen yläpuolellaan. Syöksyen nopeasti takaisin hän piilottautui
portaiden käänteeseen.
Rouva de Liron kulki hänen ohitsensa loistavan kauniina ja astui
salonkiin huutaen äänekkäästi näyttääkseen, ettei hän salannut
käyntiään:
-- Oi!... -- Ajatelkaapa!... Hän ei ollut ensinkään mielissään!... Hän
miltei suuttui minulle!...
-- Hän valehtelee!... -- ajatteli Untuva. -- Marc-setä oli tietysti
ihastunut... Tuon hän sanoo vain näön vuoksi...
Ja hänkin kiipesi nyt vuorostaan varakreivin luo ja avasi oven
naputtamatta.
Marc-setä istui kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päätään käsiinsä eikä
kuullut hänen tuloaan, kunnes Untuva raivosta vavisten kysyi häneltä
ohuesti:
-- Mitä hän täällä teki?...
Kuullessaan veljentyttärensä äänen nousi Marc tyytymättömänä.
-- Mitä asiaa sinulla sitten on?
Kun Untuva näki setänsä itkettyneet kasvot, ei hän enää tuntenut muuta
kuin rajatonta sääliä rakastettua setäänsä kohtaan. Hän unohti kaiken
ja toisti vain hämmentyneenä ja kauhuissaan:
-- Itketkö sinä?... Miksi sinä itket?... Hyvä Jumala!...
Ja hän jatkoi arasti:
-- Itketkö sinä hänen tähtensä?...
Silloin varakreivi puuskahti:
-- En tiedä, ketä sinä nimität "häneksi"... mutta pyydän sinua
palaamaan takaisin tanssimaan ja hakkailemaan!... Mene kuuntelemaan
tuon hölmömäisen Trênen imarteluja... ja puutarhaan tanssimaan valssia
kreivi d'Axenin kanssa, koska se kerran sinua huvittaa... Mutta jätä
minut rauhaan!...
Untuva sopersi:
-- Rauhaan?... Itkemäänkö?...
-- Vaikka itkemäänkin!... Onhan se minun oma asiani!...
Untuvan katse osui kahteen suureen, avonaiseen matkakirstuun
pukuhuoneen lattialla. Säikähtyneenä kysyi hän:
-- Matkustatko sinä jo aikaisemmin?...
-- Aikaisemmin kuin koska?... Kuinka sinä sitä paitsi ensinkään tiedät
minun matka-aikeistani?...
-- Kreivi d'Axen...
Marc nauroi ivallisesti:
-- Kas vain!... Keskusteletteko te minusta tanssiessanne?...
-- Keskustelemme!... Hän kertoi sinun aikovan matkustaa tehdäksesi
hyvää...
Ja kun setä ei vastannut, kysyi hän värisevällä äänellä, joka ilmaisi
koko hänen hirveän tuskansa:
-- Entä minä?... Mitä minä sitten teen?...
Katsomatta Untuvaan vastasi Marc terävästi:
-- Herranen aika!... Et kai luule minun voivan ottaa sinua mukaani...
tai jäävän tänne sinua hoitamaan?...
-- Voi!... virkkoi Untuva surkeasti orvokkisilmien verhoutuessa
kyyneliin. -- Kuinka sinä voit puhutella minua noin... Marc-setä!...
Kuinka sinä voit puhutella minua noin rumasti!...
-- Miksi sinä sitten kiusaat minua tällä tavalla?...
Untuva ei hetkeen vastannut mitään, seisoi vain liikkumattomana,
punertavin poskin keskellä huonetta lumivalkoisessa hameessaan, jonka
laskokset riippuivat suorina hänen lanteillaan seuraten hänen nuoren,
jäntevän vartalonsa puhtaita viivoja. Hänen ympärillään aaltoileva
vaalea hiuskiehkura, joka liehui avoimen ikkunan kautta puhaltavassa
tuulessa, teki hänet keijukaisen tai jonkin muun oudon ja ylimaallisen
olennon näköiseksi. Ja Marc nosti päätänsä ja katseli häntä vasten
tahtoaan silmäyksin, joiden pohjalta säteili rajaton hellyys.
Untuva, joka likinäköisyytensä takia ei huomannut tätä katsetta, kysyi
mietittyään hyvin pitkään:
-- Sinä siis lähdet täältä... prinssin sanojen mukaan... tekemään hyviä
töitä...
Marc kohautti olkapäitään ja tyttönen jatkoi:
-- Mutta minä voisin... ilmoittaa sinulle hyvän työn... jota sinun ei
tarvitse etsiä kaukaakaan...
Ja kun Marc ei vastannut, kuiskasi hän heikosti kuin henkäys:
-- Ja sen voisit tehdä... vain naimalla minut...
Varakreivi astui kalveten lähemmäksi häntä:
-- Mitä sinä sanoit?...
-- Kuulit sen varsin hyvästi... Marc lausui käheällä äänellä:
-- Sinun pilasi on julma... eikä suinkaan hauska!...
-- Pilani?... -- huudahti Untuva epätoivoisena. -- Oi, Jumalani!...
Minähän rakastan sinua yli kaiken... Ja on hetkiä, jolloin minusta
tuntuu ikäänkuin sinäkin rakastaisit minua enemmän kuin mitään muuta...
Sentähden sanon sinulle: "Nai minut!"
-- Untuva!... -- virkkoi hiljaa Marc-setä vetäen tyttösen syliinsä. --
Oma Untuvani!... Oi, niin, minä rakastan sinua!... Rakastan sinua!...
Rakastan sinua!... Rakastan sinua!...
-- Sinä suostut siis!...
Marc peitti hänet suudelmilla sanomatta sanaakaan. Untuva huokasi
väristen:
-- Oi! miten hyvältä tuntuukaan... kun sinä suutelet minua!...
Sitten hän purskahti nauramaan:
-- Etkö usko, että he saavat pitkän nenän... tuolla alhaalla... kun
kuulevat tämän uutisen!?...
Marc-setä katseli Untuvaa epäillen vieläkin onneaan. Kumartuen lähelle
hänen kasvojaan mutisi hän suudellen:
-- Voi! pikku Untuva!... Jospa tietäisit, kuinka onneton minä olen
ollut!... ja epätoivoinen!... ja mustasukkainen!...
-- Mustasukkainen?... Oi!... Sepä sitten oli peräti turhaa!...
Ja pusertautuen hurjasti Marcia vastaan sopersi hän hyväilevän hellästi:
-- ... sillä olisipa kumma, jos voisin milloinkaan pettää sinut!...