Herra de Bray oli saanut kamalan nuhan juuri siksi päiväksi, jolloin
heidän piti mennä Barfleurien päivälliskutsuille. Hänen nenänsä oli
turvoksissa, samoin huulet, ja silmätkin olivat paisuneet umpeen.
Hän ilmoittikin vaimolleen tuntevansa kuumeen nousevan sekä olevansa
pakotettu jäämään kotiin ja paneutumaan makuulle seuraavaksi päiväksi,
mutta markiisitar kauhistui:
-- Emmehän me mitenkään voi tehdä tuollaista tepposta Barfleureille!...
Rouva de Barfleur sanoi minulle, että sinne tulee juuri neljätoista
henkeä...
-- Entä sitten?...
-- No... jos sinä nyt jäät pois, niin pöydässä istuu kolmetoista!...
kolmetoista!... ja on aivan mahdotonta kutsua lisää vieraita, kun
peruutus saadaan vasta pari tuntia ennen päivällisen alkua, eikö
totta?...
-- Olen hyvin pahoillani... mutta tunnen olevani niin sairas, etten
millään voi mennä...
Ja hän lisäsi nauraen:
-- Te luulette, että jos pöydässä istuu kolmetoista henkeä, niin yksi
näistä kolmestatoista on kuoleva vuoden kuluessa... ja minä puolestani
taas olen vakuutettu siitä, että vaikka meitä olisi neljäkintoista,
niin minä kuolisin varmasti, jos lähtisin ulos tässä tilassa...
-- Jospa Coryse edes tahtoisi tulla teidän sijastanne?... -- ehdotti
markiisitar.
-- Ei ikinä!... -- huusi tyttönen lujasti. Herra de Bray pyysi
kauniisti:
-- Pikku Untuvani... Etkö tahtoisi olla niin hirveän kiltti!...
-- En tule!... Älkää kiusatko minua!...
Ja luullen löytäneensä loistavan tekosyyn hän selitti:
-- Sitäpaitsi... täytyy minun syödä päivällistä Marc-sedän kanssa...
muuten hän on aivan yksinään... koska sinä sanot meneväsi nukkumaan...
Marc-setä, joka tähän asti ei ollut näyttänyt seuraavan keskustelua
ympärillään, virkkoi nyt kiivaasti:
-- Kaikkea vielä!... Älä välitä minusta!... Sepä oli ihmeellinen
keksintö!... Luulisi, totta tosiaan, että minä kaipaan
lastenhoitajaa!...
-- Mutta sinähän olet aina sanonut, että on ikävää istua yksinään
pöydässä...
-- En ole koskaan sanonut mitään sellaista!...
-- Oi!... -- virkkoi Untuva ymmällään. -- Sinä et ole sanonut sitä vain
kerran... vaan satakin kertaa...
-- No, siinä tapauksessa en ole tietänyt, mitä sanoin!... Ja kuulehan
nyt, Untuva... Etkö tahtoisi olla oikein kiltti tyttö ja mennä näille
päivällisille äitisi kanssa?... Mene nyt... Minun mielikseni!... Lapsi
katseli häntä ylen ihmeissään ja miltei epäluuloisesti.
-- Mitä tämä merkitsee, -- ajatteli hän -- toissapäivänä hän puhui niin
jyrkästi pikku Barfleurista... ja tästä naimahankkeesta... ja ylipäänsä
kaikesta... ja nyt hän tahtoo lähettää minut sinne!... minut, joka
en muuten käy missään... niin että näyttäisi aivan siltä kuin minä
juoksisin hänen perässään...
Ja hän vastasi:
-- En voi missään tapauksessa mennä Barfleureille tänään...
-- Miksi et?... -- kysyi rouva de Bray.
-- Sanoin sen teille jo kerran aikaisemminkin... Minulla ei ole
hametta...
-- Mutta isäsihän lupasi sinulle uuden puvun...
-- Tilasin sen vasta huomiseksi... Se ei ole vielä valmis...
-- No... siinä tapauksessa on pompaduurihameesi nopeasti korjattava...
-- Nykyjään, kun ihmiset ovat jo kahden vuoden kuluessa tottuneet
näkemään minut puettuna pitkiin hameisiin... niin he varmaankin
hämmästyisivät hieman... ja syystäkin...
Ja hän lisäsi nauraen...
-- Sillä, ellette te pane pompaduurihameeseeni jalkahihnoja... niin
polveni tulevat näkymään, kun istuudun...
Marc-setä nousi:
-- Pane hattu päähäsi... ja seuraa minua... Lupaan hankkia sinulle heti
sopivan puvun...
-- Mutta... -- virkkoi Coryse hangoitellen vieläkin vastaan. -- Sinäpä
sitten innokkaasti puuhaat minua sinne... No, menen siis... koska sinä
niin haluat...
Ja lähtiessään salongista hän loi moittivan silmäyksen Marc-setään,
joka vältti hänen katsettaan:
-- Huomaan, ettei hän halua jäädä minun kanssani kahdenkesken kotiin,
kuten toissailtana... Mutta Herra tietäköön, mikä siihen voi olla
syynä?...
Varakreivi vei Untuvan Pont-sur-Sarthen parhaimmalle ompelijalle,
ompelijalle, jonka tyttö tunsi vain nimeltä ja jonka portaita hän nousi
suurella kunnioituksella.
Jo Corysen käyttövarojen pienuuskin esti häntä tilaamasta pukujaan
rouva Bertiniltä, mutta ei markiisitarkaan käyttänyt tätä suurta
ompelijatarta. Ollen kokonaan vailla makua, kykenemätön erottamaan
hyvin leikatun hameen siroutta huonosti tehdyn hameen rumuudesta;
ymmärtämättä värien ja koristeiden hienompia vivahduksia ja pannen
painoa ainoastaan kankaan laatuun, hän rajoittui pukukysymyksissä
vain siihen, mikä "tekee tehon" tai mikä "ei tee tehoa". Sanottuaan
jostakin hameesta tai koristeesta: "tuo ei tee mitään vaikutusta!" oli
sen tuomio lausuttu, huolimatta siitä, että se saattoi olla hyvinkin
viehättävä; ja nähdessään jonakin päivänä tuon saman koristeen jonkun
hyvästi puetun naisen hameessa hän huudahti: "Miten ihmeellistä!
Rouva X... joka tuhlaa niin paljon rahaa pukuihinsa... käyttää aina
koristeita, mitkä eivät tee mitään vaikutusta!..." Hänen mielestään
olivat ne räätälit ja ompelijattaret, jotka maksattivat kalliin hinnan
taidostaan, "varkaita". Hän otti lukuun vain kankaan kauppahinnan ja
metrimäärän, mikä pukuun tarvittiin, joten olisi ollut aivan turha
vaiva selittää hänelle, että kuosi sittenkin oli pääasia.
Samoin oli laita, jos oli kysymys taiteesta. Hän ei koskaan --
omien sanojensa mukaan -- voinut käsittää, miten rikkaat ihmiset,
vaikkakin he olisivat upporikkaita, voivat olla niin hulluja, että
he maksoivat viisitoistatuhatta frangia jostakin muotokuvasta, kun
niitä oli saatavissa kahdellakin tuhannella, vieläpä usein "paljon
kauniimpiakin!" Romaani, joka ei ollut tulvillaan tapahtumia ja juonia,
oli hänestä "sangen tyhjänpäiväinen". Ja hän julisti mielihyvällä,
ettei hän voinut ymmärtää "miten ihmiset saattoivat pitää Lotista,
jolla ei ollut pisaraakaan mielikuvitusta."
Rouva de Bray osti siis itse kankaansa ja antoi Pont-sur-Sarthen
huonojen ompelijattarien neuloa pukunsa, jotka tietysti siten tulivat
kamaliksi. Untuva menetteli samaten ja tuli samaan tulokseen. Hän
valitsi kuitenkin ainekset paremmin ja käytti yksinkertaista mallia,
aina samaa, jonkinlaista venäläistä puseroa, jonka laajuus miltei
täydellisesti peitti hänen pikku vartalonsa sirot muodot.
Kun Marc-setä astui veljentyttären seuraamana rouva Bertinin salonkiin,
hämmästyi Coryse suuresti huomatessaan myyjättärien tuntevan hänen
setänsä. Ja heti alkoi hänen pikku päässään ajatus askarrella.
"Mitä kumman tekemistä on Marc-sedällä voinut olla tällaisen
ompelijattaren kanssa?... ompelijattaren, joka ei neulo rouva
de Braylle eikä Luce de Givrylle, -- joka pukeutuu sanomattoman
yksinkertaisesti, -- eikä edes rouva de Bassignylle, -- joka pelkää
tapaavansa kokotteja?..."
Ja heidän odotellessaan rouva Bertiniä, jolla paraikaa oli koettelu,
kysyi Untuva uteliaana:
-- Tuntevatko he sinut täällä?... Miten he voivat tuntea sinut?...
-- Minä olen käynyt... Minä... Minä olen... Minähän suunnittelin pukuja
Lussacin tanssiaisiin... viime vuonna... ja...
Untuva oikaisi:
-- Sinä suunnittelit puvun... etkä "pukuja"!... Niin... Kyllä nyt
muistan... Sinä suunnittelit rouva de Lironin puvun...
-- Sen juuri... ja muitakin...
-- Etpä... Vain sen etkä mitään muita... Siitä juoruiltiin paljon
siihen aikaan...
-- Älä puhu niin kovasti!...
-- Kukaan ei kuule meitä!... -- virkkoi Untuva osoittaen neitejä, jotka
kulkivat edestakaisin salin halki.
Seisottuaan hetkisen vaiti, ajatuksiinsa syventyneenä, hän mutisi äkkiä
aivan kuin jatkaen itsekseen alkamaansa keskustelua:
-- Hänkin pettää miestänsä, tuo rouva de Liron!...
-- Mutta vaikene toki!... -- huusi Marc-setä katsoen levottomana
ympärilleen. -- Suu kiinni, herran tähden!...
Ja hän lisäsi suuttuneena:
-- Nuorten tyttöjen ei sovi puhella asioista, joita he eivät ymmärrä...
ja joita heidän ei sovi ymmärtääkään...
-- Tiedän varsin hyvästi, ettei minun sovi ymmärtää yhtään mitään...
Enkä minä muuten paljoa ymmärräkään... Mutta täytyyhän minun kuulla,
eikö totta?... ellen pane pumpulia korviini, kuten serkku La Balue...
-- Nuori tyttö ei kuule mitään, ellei hän halua kuunnella!...
-- Oi! tuopa nyt on roskaa!... Minä en koskaan kuuntele ja kuitenkin
minä kuulen aina!... Ja joskus olisin paljon mieluummin kuulematta!...
kuten esimerkiksi silloin... kun puhuttiin rouva de Lironista...
-- Kiellän sinua mainitsemasta nimiä!... Täällä voi olla joku palvelija
tai kamarineitsyt tai muita ihmisiä hänen talostaan...
-- Ja luuletko sinä, ettei hänen kotiväkensä tiedä... mitä heidän
"rouvansa" tekee?...
-- Joka tapauksessa on perin turhaa... että he kuulevat sinun puhuvan
siitä...
-- Ja vielä pahempaa, jos he kuulevat sinun sitä tekevän...
Untuva lisäsi vielä ilmeisesti hermostuneena:
-- En muuten voi käsittää, miksi sinä koko ajan puhut rouva de
Lironista?...
Marc-setä katsahti häneen ymmällään:
-- Puhunko minä hänestä?... Minäkö nyt muka puhun hänestä?...
Ovi avautui erääseen koettelusaliin, ja pikku rouva de Liron tuli
sisään kuin tuulispää kietoutuneena vaaleanpunaiseen harsopilveen rouva
Bertin kintereillään.
-- Minulle kerrottiin teidän olevan täällä!... Enkä minä tahtonut antaa
teidän poistua tulematta tervehtimään teitä!...
Hän pudisti varakreivin kättä ja sanoi kääntyen Untuvan puoleen:
-- Hyvää päivää, neiti Coryse... Sitten hän jatkoi palaten Marciin:
-- Aiotteko te tilata itsellenne hameen?... Marc vastasi hieman
epävarmasti ja hämillään:
-- Tulin veljentyttäreni takia...
Pikku rouva de Liron räjähti nauramaan avaten suunsa, jotta hänen
tummahkot hampaansa näkyivät:
-- Te siis leikitte mammaa!... Miten liikuttavaa!...
Mutta nähdessään varakreivin väkinäisen hymyn hän kiiruhti lisäämään:
-- Onnittelen teitä joka tapauksessa!... Tyttärennehän on
ihastuttava!...
Untuva ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän tarkasteli ahnaasti nuorta
naista.
Tämä oli hyvin kaunis, täyteläinen ja hymykuoppainen pieni rouva, jonka
ruskeat hiukset kähertyivät somasti matalan ja hienopiirteisen otsan
yläpuolella. Silmät olivat suuret, suklaanruskeat ja hyvin hellät,
nenä suora, suu pienen pieni, -- ihastuttava, ellei hän avannut sitä,
-- ja hänen ihonsa oli mainio. Hänen hartiansa kohosivat valkoisina ja
pyöreinä mahdollisimman avokaulaisesta puvusta. Käsivarsien yläosa ei
ollut aivan yhtä täydellinen, ja hänen litteät ja värittömät korvansa
kallistuivat liiaksi taaksepäin eivätkä sopeutuneet tukanrajaan.
Untuva käsitti, että rouva de Liron oli, -- vaikkei tyttö omasta
puolestaan pitänyt tuosta tyypistä -- hyvin kaunis ja sangen kiehtova.
Kun Marc ei sanonut mitään, jatkoi tuo kaunis rouva:
-- Toivottavasti te valitsette hänelle jotakin vaaleanpunaista, eikö
niin?... Vaaleanpunainen sopii parhaiten tuohon hipiään!... Asiasta
toiseen!... Ettekö tahtoisi olla niin kohtelias ja sanoa, mitä te
pidätte puvustani...
Marc vastasi huulet supussa:
-- Se on hyvin onnistunut!...
-- Eipä tosiaankaan luulisi, päättäen tavasta, millä te sen sanotte!...
Se on tilattu huomiseksi... kälynne tanssiaisiin... Niin!... Sehän
on totta!... Me kai tapaamme toisemme tänä iltana Barfleurien
päivällisillä?...
-- En mielelläni käy vieraisilla, kuten tiedätte Ja nykyisin on minulla
sitäpaitsi suruaika!...
-- Ai!... Tosiaankin!... En ole vielä tavannutkaan teitä matkanne
jälkeen...
-- Palasin vasta toissapäivänä... enkä voi vielä käydä vierailuilla...
-- Tiedän sen!...
Rouva de Liron kiiruhti äkkiä tarkastamaan lähemmin erääseen
nojatuoliin heitettyä kangaskappaletta, ja kulkiessaan varakreivin ohi
kuiskasi tälle hyvin nopeasti ja hiljaa:
-- Mutta tehän olisitte voinut tavata minua muuten...
Marc-setä loi syrjäsilmäyksen Untuvaan koettaen arvata, oliko tämä
kuullut mitään.
Tyttönen näytti seisovan tunteettomana, kasvot kalmankalpeina, huulet
lujasti suljettuina ja silmät maassa, liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Ohimoiden kiihkeä tykytys vain ilmaisi eloa, ja Marc ajatteli:
-- Hän on vaipunut haaveiluihinsa eikä ole huomannut mitään...
Rouva de Liron kysyi palatessaan katsomasta tuota kangasta:
-- Mutta eivätkö veljenne ja kälynne kuitenkin tule Barfleureille tänä
iltana?...
-- Veljeni on sairas... Kälyni menee veljentyttäreni kanssa...
-- Ai!... ai!... Sehän tulee olemaan... ellen erehdy... neiti Corysen
ensi esiintyminen suuressa maailmassa... Olen ihastunut saadessani
tavata hänet illalla...
Untuva kumarsi jäykästi ajatellen:
-- Pyh, minäpä olen aivan toista mieltä!... Tuo talo tuntuu minusta nyt
vieläkin pahemmalta loukolta kuin ennen... kun tiedän hänenkin tulevan
sinne!...
Marc-setä kääntyi ompelijan puoleen:
-- Sanokaapa minulle rouva Bertin... milloin saisin puhutella teitä?...
Minulla on hyvin kiire... Tarvitsisin puvun veljentyttärelleni... jo
kello viideksi... Ja nyt on kello puoli kaksi...
-- Mutta... huudahti pikku rouva de Liron. -- Minähän voin luovuttaa
teille rouva Bertinin... En enää tarvitse häntä!...
Ja hän palasi huoneeseensa.
-- Mitä te niinmuodoin, -- virkkoi Marc-setä -- voitte nyt tehdä
minulle?...
-- Tehdä?... Käsitättehän te toki herra varakreivi, ettei teille voi
tehdä pukua kello viideksi... Meidän täytyy vain koettaa sopisiko jokin
mallipuvuistamme neiti d'Avesnesille... Ja jos sitten löydämme jonkin
mukiinmenevän... niin me korjaamme sen illaksi...
-- Mutta teidän mallipukunnehan ovat käytetyitä!...
-- Herranen aika!... Niitähän on vain koetettu meidän neitosillemme,
jotta ostajat saisivat paremmin nähdä... Mutta niiden joukossa on aivan
vastatulleitakin...
Ja katsellen Corysea hän ehdotti:
-- Meillä on pieni vaaleanpunainen hame, joka...
-- Ei!... -- huudahti Untuva jyrkästi. -- Ei vaaleanpunaista!... Minä
en tahdo!...
Rouva de Lironhan oli juuri sanonut Marc-sedälle: "Toivottavasti te
valitsette hänelle jotain vaaleanpunaista..." Ja sen jälkeen olisi
Untuva suostunut mihin muuhun väriin tahansa paitsi vaaleanpunaiseen.
Rouva Bertin kysyi:
-- Onko neidillä ehkä jokin väri, jota te erikoisesti haluaisitte?...
-- Minusta se on samantekevää, -- sanoi Untuva. -- Tehkää, mitä
tahdotte, kunhan ette vain tuo vaaleanpunaista...
Ja hän lisäsi:
-- Pidän kuitenkin sangen paljon valkeasta... Muuan tytöistä otti
esiin valkean silkkimusliinipuvun. Rouva Bertin avasi oven erääseen
sivuhuoneeseen ja kysyi annettuaan Corysen kulkea edellään:
-- Eikö herra varakreivi suvaitse tulla mukaan?...
Marc-setä seurasi ompelijatarta ja istuutui koetteluhuoneen nurkkaan.
Untuva oli jo riisunut vanhan hameensa ja seisoi nyt lattialla
hentona ja sirona pienessä lyhyessä alushameessaan ja silkkisissä
trikooliiveissään, joihin hän kiinnitti sukkansa.
Vanha setä de Laynay, joka oli huolehtinut lapsukaisen ruumiillisesta
kasvatuksesta, ei ollut suvainnut kureliivejä, sukkanauhoja eikä
korkeita kenkiä.
Hän väitti näiden vaatekappaleitten olevan rumia ja epäterveellisiä. Ei
mikään -- vakuutti hän vahingoita niin suuresti vartaloa ja ihoa kuin
kureliivit ja sukkanauhat, eikä mikään turmele nilkkaa ja jalkarintaa
siinä määrin kuin korkeat kengät. Hän myönsi, että kureliivejä ja
korkeita kenkiä saataisiin käyttää salaamaan virheellisyyksiä, mutta
sukkanauhat hän tuomitsi ehdottomasti. Untuva oli siis kasvanut
vapaasti, ja kun hänen äitinsä oli ottanut hänet kahdentoistavuotiaana
luokseen ja tahtonut oman käsityskantansa mukaan "muodostaa hänen
vartalonsa", oli tyttönen, joka ei kyennyt alistumaan mihinkään
kahleisiin, taistellut niin kiihkeästi sitä vastaan, että äidin oli
täytynyt taipua. Untuvalla olikin syytä kieltäytyä "rumentamasta
itseään tahallaan".
-- Tahdon -- sanoi hän -- olla oma itseni... ja tyytyä hyvän Jumalan
minulle antamaan vartaloon... joka on oma vartaloni... enkä tahdo
jäljitellä muita!... En väitä olevani parempi kuin muut, mutta pidän
itsestäni enemmän sellaisena kuin nyt olen!... En ainakaan nyt näytä
jäykältä kuin mikäkin keppi!...
Ja heittäen syrjäsilmäyksen rouva Lironin vartaloon hän tuumi:
-- Minusta suuri rinta ja leveät lanteet yhtyneinä kapeisiin vyötäisiin
ovat hirvittävät!... Ne muistuttavat keskeltä kokoonkuristettua
tyynyä...
Kun Untuva oli pukeutunut tuohon koruttomaan hamoseen, jonka monet
ilmavat reunukset riippuivat suorina laskoksina hänen ympärillään
ja jonka rypytetty pusero erinomaisesti soveltui hänen sirolle ja
jäntevälle vartalolleen, huudahti rouva Bertin:
-- Tämä puku on mainio!... Se ei kaipaa kolmea neulanpistostakaan!...
Kaikki somistaakin kaunotarta... Ja neidin vartalo on aivan
ihanteellinen!... Eikö totta, herra varakreivi?...
-- Epäilemättä... -- änkytti Marc. Untuvan muodonvaihdos oli pannut
hänen päänsä aivan pyörälle.
Tyttö oli sanomattomasti muuttunut entisestään seisoessaan nyt siinä
puettuna tuohon siroon ja hyvin neulottuun hameeseen, joka jätti
näkyviin hänen ihanan kiinteät, vaaleanpunaiset hartiansa ja vielä
kapeahkot, mutta jalopiirteiset käsivartensa, ja Marc-setä ajatteli
itsekseen puolittain ihastuneena, puolittain pahoillaan:
-- Ihmiset eivät tule tuntemaan häntä tänä iltana!...
Samassa ovi avautui, ja rouva de Liron pisti päänsä sisään kysyen:
-- Ettekö te tarvitse viisaita neuvoja?...
-- Emme, kiitos!... -- vastasi Marc kuivasti, mutta punastui kuitenkin
aika tavalla.
Nuori rouva oli ehtinyt nähdä Corysen, ja tämä näky aivan kivetti
hänet. Hänen kauniille kasvoilleen kohosi ilkeän ällistynyt ilme, ja
paiskaten oven kiivaasti kiinni hän huusi varakreiville:
-- Kas, kas... Teilläpä ei näytäkään olevan ikävä!...
Coryse ummisti kirkkaat silmänsä puolittain ja sanoi lempeästi:
-- Tuo rouva de Liron tuntuu olevan hieman meluava!...
Mutta tepsuttaessaan neljännestuntia myöhemmin Girondinein katua pitkin
setänsä rinnalla lausui Untuva mainitsematta nuoren rouvan nimeä
varmana siitä, että setäkin ajatteli samaa henkilöä:
-- Kylläpä hän kohtelee sinua tuttavallisesti!... Marc vastasi tylysti:
-- Hän kohtelee kaikkia yhtä tuttavallisesti!... Tyttönen pudisti
päätään niin että kiharat hulmusivat, ja mutisi vakavana:
-- Oh!... Sehän on yhdentekevää!... Mutta tuttavallisuudessakin voi
olla eri vivahduksia.