Seuraavan viikon kuluessa ei Untuva voinut ottaa askeltakaan tapaamatta
pikku Barfleuria. Varakreivi kävi päälle päätteeksi vielä yhtäpäätä
Brayien luona muka äitinsä asioilla. Eräänä iltana tullessaan alas
päivällisille Untuva näki taas tuon herrasmiehen seisovan heidän
salissaan herra ja rouva de Brayn välissä. Untuva oli tosin huomannut
hänen kuuden aikaan saapuvan pienissä vaunuissaan, mutta oli luullut
vieraan sittemmin lähteneen, joten hän nyt jäi hämmästyneenä seisomaan
ovensuuhun.
-- Herra de Barfleur on ystävällisesti suostunut syömään päivällistä
kanssamme... -- sanoi markiisitar, joka näytti olevan mainiolla
tuulella. -- Me viemme hänet illalla kotiin vaunuissamme...
Herra ja rouva de Braylla oli tapana kesäiseen aikaan lähteä
päivällisen jälkeen pienelle ajelulle vaunuissaan, joihin usein
sijoitettiin näitä retkiä vihaava Untuvakin. Istuessaan vaunuissa
vastapäätä vanhempiaan ei hän uskaltanut peuhata eikä nauraa, vaan
kökötti siinä jäykkänä ja ikävissään kuten aina äitinsä läsnäollessa ja
odotti peljättyä kohtausta.
Pikku Barfleurin ilmestyminen näytti hämmästyttävän sisään astuvaa
Marc de Braytakin niin suuresti, että Corysea rupesi naurattamaan. Ja
markiisittaren kulkiessa varakreivin käsikynkässä ruokasaliin, kuiskasi
Untuva Marc-sedälle, joka oli käynyt todellakin synkän näköiseksi:
-- Oliko tämä sinullekin yllätys, Marc-setä?... Setä vastasi
välittämättä lainkaan veljensä huolestuneista silmäyksistä:
-- Kas vaan, kuuluuko _Voikimpale_ nykyjään perheeseen?...
-- Ei vielä!... -- virkkoi Untuva nauraen -- mutta siihen hän pyrkii!...
Marc-setä pysähtyi paikalla:
-- Mitä sinä tarkoitat?... -- kysyi hän jyrkästi.
Herra de Bray rukoili puoliääneen tyrkkien heitä edellään:
-- Menkäähän toki sisään, lapseni... menkää, menkää!...
-- Mitä tämä merkitsee?... -- virkkoi markiisitar terävästi viitaten
tuolinsa vieressä seisovaan vieraaseen. -- Miksi te viivyttelitte?...
Herra de Barfleurin on jo täytynyt odottaa teitä...
Varakreivi, joka oli asetettu istumaan Corysea vastapäätä, alkoi heti
inhoittavan itsepäisesti ihastuneena ahmia tyttöä silmillään. Untuva,
joka oli likinäköinen, ei huomannut sitä ensinkään, mutta Marc de
Brayta kiusasi tämä teeskentely. Hänen hermostuneisuutensa tuli ajan
pitkään niin ilmeiseksi, että hänen vieressään istuva Untuva, joka
tarkasti seurasi setänsä kasvojenilmeitä, kysäisi äkkiä:
-- Mikä sinua vaivaa tänä iltana, setä?... Sinä näytät niin
äkäiseltä!...
Marc vastasi kiivaasti:
-- Ei minua vaivaa mikään... Tai ehkä minulla on päänsärkyä...
Mutta huolimatta tästä luulotellusta päänsärystään hän alkoi niin
innokkaasti laverrella veljentyttären kanssa, ettei tämä enää ehtinyt
kertaakaan kääntää päätänsä muuanne.
Markiisitar oli hyvin tyytymätön Untuvan käytökseen, jota hän piti
suojattinsa tahallisena laiminlyömisenä, ja yritti useampia kertoja
saada tytärtänsä ottamaan osaa yleiseen keskusteluun, mutta tyttö
väisteli taitavasti. Huomatessaan, etteivät tällaiset keinot auttaneet
teki rouva de Bray avoimen hyökkäyksen:
-- Coryse!... Sinä käyttäydyt perin sopimattomasti!... Tehän nauratte
niin, ettemme me voi kuulla omaa puhettamme!...
Tyttönen vaikeni jättäen alkamansa lauseen kesken eikä enää avannut
suutansa. Markiisitar selitteli:
-- Enhän minä kiellä sinua puhumasta... vastaamasta herra de
Barfleurille, joka sanoo...
Untuva vastasi lempeästi ja kohteliaasti:
-- Herra de Barfleur puhuu vain metsästyksestä ja kilpa-ajoista... ja
minä inhoan sellaista enkä ymmärrä niitä lainkaan...
-- Mistä te sitten haluaisitte puhella, neiti Coryse?... -- kysyi pikku
Barfleur kärkkäästi.
Tyttö vastasi yhä edelleen kainosti ja sävyisästi:
-- En mistään, hyvä herra... Vaikenen hyvin mielelläni...
-- Eipä siltä näyttänyt äskettäin!... -- huomautti rouva de Bray
pistävästi.
Coryse vastasi:
-- Se on totta... Minä melusinkin liiaksi... Pyydän anteeksi...
Ja hän painoi päänsä alas katsoen itsepintaisesti lautasensa pohjaan
virkkamatta enää sanaakaan koko päivällisen aikana.
Untuva tarjosi vielä kahvin biljardihuoneessa, mutta sitten hän juoksi
portaille ja heittäytyi suureen bambupuiseen nojatuoliin jääden sinne
keinumaan katsellen kalpeita, vaalealla taivaanlaella kimmeltäviä
tähtiä. Markiisitar keskeytti hänen haaveilunsa astuessaan portaille
hattu kädessään:
-- Mitä... etkö sinä ole vielä valmis?... mutta vaunuthan ovat jo
esillä!... Kylläpä sinä olet huolimaton... ja löperö!...
-- Pyh!... -- vastasi tyttönen liikahtamatta -- Lähtekää te vain!...
Kyllä minä olen valmis silloin, kun te palaatte hakemaan kaikkea mitä
te olette unohtaneet...
Marc-setä purskahti avoimesti nauramaan, ja herra de Braykin käänsi
päänsä salatakseen huuliensa vastahakoisen hymyn. Markiisitar kysyi
aivan sinipunaisena uhkaavasti Untuvalta:
-- Mitä te sanotte?...
Tyttö toisti levollisena:
-- Sanon vain, että teillä on tapana jok'ainoa ilta palata välillä
kotiin hakemaan jotakin, mitä olette unohtanut...
Jatko lausuttiin puoliääneen:
-- Ja tänä iltana te tulette luultavasti palaamaan kaksikin kertaa...
Untuva vihjasi täten erääseen markiisittaren pikku heikkouteen, jota
tämä ei epäillyt kenenkään huomanneen luullen varmasti kykenevänsä
hämmentämään kaikkien arvostelijain silmät.
Rouva de Bray, joka ihaili loistoa ja komeutta, sanalla sanoen kaikkea,
mikä hänen mielestään oli omiaan häikäisemään ja lumoamaan "kansaa",
oli hirveästi ahdistanut miestänsä, kunnes tämä oli rouvansa mieliksi
suostunut vaihtamaan valitsemansa somat ja yksinkertaiset ajopelit ja
liverit toisiin. Uudet vaunut -- punaisine pyörineen ja helakansinisine
koreineen, joihin oli leikattu korkokuviksi suunnattomat vaakunat,
-- näyttivät naurettavilta arkioloissa, mutta markiisitar ei ollut
milloinkaan niin onnellinen kuin ajaessaan Pont-sur-Sarthea päästä
päähän näissä silmiinpistävissä ajopeleissä. Siitäpä syystä juuri oli
Corysen oltava mukana näillä ikävillä retkillä. Jos hän jäi kotiin
oli markiisittaren tyydyttävä "Victoriaan", jonka ulkoasu oli paljon
vaatimattomampi. Kun rouva de Bray istuen teennäisessä asennossa
koreissa vaunuissaan, joiden valjaissa loisti helyjä, ketjuja, renkaita
ja vaakunoita, liukui Palatsitorin ravintoloiden ohitse "vermuutti"- ja
"kahvitunteina", oli hänen mielihyvänsä korkeimmillaan. Kello kuudelta
ja kahdeksalta nuo jalkakäytävälle sijoitetut pöydät, jotka tunkivat
ajotielle asti, kihisivät ihmisiä. Pont-sur-Sarthen upseerit ja
herrasmiehet tapasivat toisensa "Gilbertillä", kaupungin hienoimmassa
ravintolassa, tai "café Perault'ssa". Ja käyttämättä milloinkaan
kaunista, hieman yksinäistä makadamisoitua tietä, mikä johti suoraan
kaupungin ulkopuolelle, käski rouva de Bray aina ajaa hirvittävän
liukkailla pikku mukulakivillä lasketun torin halki. Vaunujen
etääntyessä hänen lempipaikastaan, oli markiisittarella tapana äkkiä
hätkähtää ja antaa paluukäsky.
Untuva osasi ulkoa nuo huudahdukset: "Oi! Jumalani!... minähän olen
taas unohtanut päivänvarjoni!..." tai "vaippani", tai "puuhkani", tai
"nenäliinani...", mitkä soivat hänen äidilleen tilaisuuden vielä toisen
ja kolmannenkin kerran vieriä vaunuissaan rakkaiden kahviloittensa
ohitse.
Coryse inhosi tätä näytelmää, ja uteliaiden kasvojen kääntyessä vaunuja
kohden, sapelien ja kannusten kilahdellessa, kun upseerit nousivat
tervehtimään, sulki hän silmänsä ajatellen tyytymättömänä:
-- Kylläpä nuo ihmiset mahtavat ilvehtiä meidän kustannuksellamme!...
Ja hän, joka oli niin yksinkertainen ja koruton, raivosi ollessaan
pakotettu ottamaan osaa äitinsä naurettaviin puuhiin.
Sekä markiisi että hänen veljensä olivat tietystikin huomanneet nämä
"valelähdöt", kuten kuski ja palvelijat niitä nimittivät, mutta he
eivät olleet koskaan uskoneet toisilleen huomioitaan, joten Untuvan
vastaus hämmästytti ja huvitti heitä.
Markiisitar astui tyttärensä eteen, ja kysyi kalpeana ja sihisevällä
äänellä kumartuen niin lähelle, että huulet miltei koskivat tytön
julkeaa pikku nenää:
-- Miksi minä tänä iltana muka palaisin kaksikin kertaa?... Sano?...
-- Siksi -- vastasi Coryse tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei pikku
Barfleur, joka oli hakevinaan hattuaan salin perältä, voinut kuulla
heidän puhettaan -- että tänä iltana teillä on tilaisuus näytellä
"_Voikimpalettakin_"...
Mutta tätä sanoessaan hän tuli ajatelleeksi, miten hänen piakkoin oli
kuljettava koko tuon ihmislauman lävitse istuen varakreivin rinnalla
sinisissä vaunuissa. Pont-sur-sarthelaiset saisivat siitä aivan
tarpeeksi aihetta naimajuoruihinsa, ja sitä tahtoi Coryse välttää mistä
hinnasta hyvänsä.
Tähän mennessä ei Corysen itsetietoisuus vielä milloinkaan ollut
herännyt. Omissa silmissään hän oli yhä edelleen vain "Untuva-pahanen"
ja "tyttöriepu", josta kukaan ei välittänyt. Mutta herra d'Aubièresin
kosinta ja isä de Ragonin viittaukset olivat opettaneet hänelle,
että hän nyt oli nuori neitonen, jota edellinen rakasti ja jolle
jälkimmäisen holhotti aikoi uskotella rakkauttansa.
Untuva sanoi siis jo ennenkuin hänen äitinsä oli ehtinyt päästä
kohtauksen alkuun:
-- Älkää muuten välittäkö minusta... En tule mukaan... Olen niin
väsynyt...
-- Se ei ole totta!... Te ette ole koskaan väsynyt!...
-- Samapa tuo!... Se olikin tekosyy... Minä en kuitenkaan... jos
puhumme suoraan... missään tapauksessa lähde ulos tänä iltana...
-- Lähdettepä...
-- Sallikaa minun jäädä kotiin!... -- Menkää ottamaan hattunne...
Kun Untuva ei liikahtanutkaan, tarttui markiisitar kiivaasti hänen
ranteisiinsa.
Tyttö tempasi kätensä irti ja sanoi hiljaa:
-- Tämähän on naurettavaa... tällainen pieni perhekohtaus vieraan
läsnäollessa...
Markiisitar kääntyi herra de Barfleuriin päin muuttaen äkkiä jännitetyn
ilmeensä hymyilyksi:
-- Oi!... Herra de Barfleur kuuluu miltei taloon!...
-- Se on mahdollista!... -- vastasi tyttö haluten selvittää tilanteen
-- mutta hän ei sentään kuulu perheeseen... ja muuan teidän
tavallisimmista sananlaskuistanne sanoo, että pyykki on pestävä...
-- Hyvä on!... Hyvä on!...
Hetken vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa markiisi ja _Voikimpale_
seisoivat päällystakit käsivarrella ja kepit kädessä, odotellen
lähtömerkkiä, alkoi markiisitar jälleen puhua suloisella äänellä:
-- Minähän kehohan sinua seuraamaan meitä vain sentähden, ettei ole
sopivaa sinun täten jäädä yksinäsi kotiin...
-- Jään joka tapauksessa tänne!... Enhän minä muuten olekaan yksinäni,
koska Marc-setä on kotona...
-- Setäsi saattaa lähteä ulos...
Marc de Bray vastasi kuivasti:
-- Tiedäthän varsin hyvästi, rakas kälyni, ettei minulla ole ollut
tapana lähteä ulos iltaisin...
-- Uskon siis Corysanden teidän huostaanne...
Marc-setä vastasi hieman hermostuneena kohauttaen olkapäitään:
-- Olkaa huoleti, kyllä minä paimennan häntä... ja varjelen häntä
tahraantumasta ja leikkimästä tulella...
Ja kun pikku Barfleur kumartui Untuvan koneellisesti ojennetun käden
ylitse ja suuteli sitä hieman pitkään, tarttui setä tyttöä käsivarsista
ja pyöräytti hänet ympäri sanoen:
-- Kas niin!... tulehan nyt, Untuva!...
* * * * *
Kun he istuivat kahdenkesken pienessä salongissa, sanoi Coryse
veitikkamaisesti Marc-sedälle:
-- Sepä otti lujalle, eikö totta?... Enkä minä kuitenkaan ollut
välttämätön tänä iltana... koska heitä muutenkin oli kolme, joten
heidän oli pakko käyttää vaunuja...
Ja samalla hän jatkoi, nähdessään setänsä istuutuvan lähelle lamppua ja
avaavan sanomalehdet:
-- Jos sinulla on töitä... niin älä suinkaan luule olevasi pakotettu
jäämään tänne minun seurakseni...
-- Aioin juuri sanoa sinulle samaa...
-- Oi!... minun käsityöni luistaa yhtä hyvästi täällä kuin
muuallakin!... Mutta sinähän tavallisesti... kun isä on ulkona
iltaisin... teet työtä omassa huoneessasi...
-- Setä vastasi nauraen:
-- Niinpä niinkin... Mutta silloin... ja miltei jok'ainoana iltanahan
isäsi onkin poissa... et sinä olekaan näin nimenomaan uskottu minun
huostaani...
Coryse meni hakemaan suurta silkkistä käsityötään, jonka lukemattomia
eriskummallisia eläimiä ja sotureita hän jäljensi Bayeux'n
malliluonnoksista, ja istuutui Marc-sedän rinnalle.
Hetken kuluttua keskeytti setä lukemisensa ja katseli sanomalehtensä
ylitse pientä pörröistä päätä, joka tarkkaavaisena kumartui kirjavien
silkkiensä ylitse.
-- Untuva... -- sanoi hän äkkiä. -- Kun minä ennen päivällistä kysyin,
kuuluiko tuo nuori keikari nykyjään perheeseen... ja sinä vastasit: "Ei
vielä, mutta siihen hän pyrkii..."
-- Niin... -- virkkoi tyttönen kohottaen päätänsä.
-- No... -- jatkoi Marc hieman epäröiden. -- En oikein ymmärtänyt, mitä
sinä noilla sanoillasi tarkoitit?...
-- Tarkoitin vain sitä, että _Voikimpale_ haluaa naida minut...
Varakreivi hypähti pystyyn:
-- Sitähän minä juuri pelkäsinkin!... Mutta enhän voinut ajatella... Ja
kuinka sinä puhut siitä noin rauhallisesti?... Naida sinut!... Miten
naurettavaa?... Mutta sehän olisi aivan hullua!... aivan luonnotonta!...
-- Rauhoituhan toki... Ei hän minua saa... -- vastasi Untuva nauraen.
-- Ah!... -- mutisi Marc-setä jälleen kirkastuen. -- Sepä onni!...
Tyttö katseli häntä hellästi:
-- Sinä olet tosiaankin kovin hyvä, huolehtiessasi näin minusta!...
Hän istui hetkisen ääneti ja jatkoi sitten:
-- Mutta sinähän juuri oletkin syynä siihen,... että hän tahtoo naida
minut...
-- Minäkö?...
-- Sinä juuri... sillä siitä alkaen kuin ihmiset saivat kuulla
sinun perinnöstäsi... alkoi sellainen huhu liikkua, että minä muka
olisin hyvin rikas... että sinä antaisit minulle myötäjäiset... ja
testamenttaisit minulle kaiken omaisuutesi...
-- Se onkin totta!...
-- Entä sinun lapsesi?...
-- Minun lapseni!?... Eihän minulla ole lapsia?...
-- Ei vielä... Mutta kunhan sinä menet naimisiin...
-- Minä en mene naimisiin, oma Untuvani... Pelkäisin saavani sellaisen
vaimon kuin...
Hän oli sanomaisillaan "kuin äitisi", mutta pysähtyi jatkaen:
-- ... kuin moni tutuistani on saanut... Ei... Minä olen varovainen ja
jään vanhaksipojaksi...
-- Oi!... Kuinka hauskaa!... Siinä tapauksessa, jos sinä vain sallit...
-- Mistä on kysymys?...
-- Niin minä muutan asumaan sinun luoksesi... Hoidan sitten sinun
talouttasi... Sillä vaikka minäkään en halua mennä naimisiin... niin en
kuitenkaan missään tapauksessa jää tänne täytettyäni kaksikymmentäyksi
vuotta...
Ja nähdessään Marc-sedän liikahtavan hän jatkoi:
-- En päiväksikään... vaikka isäraukka onkin niin hyvä... ja vaikka
hän tuleekin kaipaamaan minua suuresti... Sillä tiedän varmasti, että
toiselta puolen tulee minun poissaoloni tasoittamaan monta vaikeutta
hänen elämässään... Mutta siitä huolimatta uskon hänen ikävöivän omaa
Untuvaansa...
Hämmästyneenä kysyi varakreivi:
-- Sinä sanoit lähteväsi pois täältä... Minne sinä sitten aiot
lähteä?...
-- Olen aina ajatellut pyytää Mathilda-tätiä ja Albert-setää ottamaan
minut takaisin... Mutta, voi, kuinka onnellinen minä olisin, jos sinä
huolisit minusta!... Pidän sinusta niin paljon... niin paljon... vielä
enemmän kuin isästäkin... Ehkä se on pahoin... mutta en voi sitä
estää...
Ja hän lopetti lämpimällä äänellään painautuen väristen hellyydestä
setäänsä vastaan:
-- Katso, minä aivan jumaloin sinua!...
Marc mutisi hieman kalpeana työntäen nojatuoliaan taaksepäin:
-- En minä ansaitse sinun jumaloimistasi, pikku Untuvani...
-- Ansaitsetpas!...
-- Sinä et tule hoitamaan vanhan jörön setäsi taloutta, vaan sinä tulet
menemään naimisiin... ja saamaan sitten joukon kirkuvia pienokaisia...
jotka korvaavat ihanasti Gribouillen ja ukko Jeanin...
Untuva vastasi vakavana:
-- Tahdotko tietää, setä, jotakin?... Olen aivan varma siitä, etten
milloinkaan mene naimisiin... niin, aivan varma... En osaa selittää,
mitä minussa liikkuu... Mutta sen vain tiedän, ettei kukaan voisi
houkutella minua sellaiseen...
-- Eikö kukaan?... mitä sinä siitä tiedät?... Onhan Aubières-parka
tosin pitkä ja komea poika... viisas ja hyväsydäminen... mutta hän
alkaa jo hieman ränsistyä... ja mitä tuohon toiseen tulee, niin hän on
oikea pikku hirviö...
Coryse purskahti nauramaan:
-- Sanohan tuo rouva Delormelle!...
-- Kas!... oletko sinäkin perehtynyt juoruihin?... Tiedä se, että
rouva Delorme -- joka sivumennen sanoen on aika tallukka -- ei ole
rakastunut itse Barfleuriin, vaan hänen nimeensä... arvoonsa... hänen
englantilaisiin pukuihinsa... hänen hevosiinsa ja hänen linnaansa...
-- Aivan niin!... mutta onhan tuokin sentään jotakin... jotakin,
johon joku muukin kuin hän voisi rakastua... Toisin on minun laitani,
katsos... minä tunnen, etten koskaan voisi rakastua kehenkään...
Marc kysyi levottomana:
-- Kenties sinä jo rakastat jotakuta?...
-- En ikinä!... -- huudahti Untuva niin vakuuttavasti, että Marc setä
hymyili täydellisesti rauhoittuneena.
Tyttö toisti:
-- Niin... kukaan ei miellytä minua!... tarkoitan tietysti siten, että
haluaisin mennä naimisiin hänen kanssaan... ei edes Paul de Lussy,
jota pidetään niin kauniina... eikä herra de Trêne, josta kaikki
kilpailevat... Pyh, minä en vaan huolisi heistä!... Tiedän kyllä
puheeni olevan tyhmää... ja ymmärrän, ettei tyttö, joka on sennäköinen
kuin minä...
-- Sennäköinen kuin sinä?... -- kysyi Marc ymmällään. -- Mitä sillä
tarkoitat?...
-- Herranen aika!... Että olen ruma tietysti... Setä änkytti aivan
ällistyneenä:
-- Ruma?... Sinäkö ruma?... Untuva vastasi alakuloisena:
-- Oi! Kyllä minä sen tiedän!... Ja se surettaa minua suuresti!...
-- Onko äitisi sanonut sinua rumaksi?... Mutta sinähän olet kaunis...
Kuuletko?... Hyvin kaunis!...
-- Sinä sanot niin vain ilahduttaaksesi minua... tai kenties sinä
luulet sitä todeksikin... sentähden, että sinä pidät minusta...
-- Kuulehan Untuva... -- sanoi Marc-setä. Toistan sinulle aivan
vakavasti vielä kerran, että sinä olet ja että sinä ennen kaikkea
tulet olemaan kahden tai kolmen vuoden kuluttua hyvin kaunis nainen...
Luuletko sinä todellakin, että Aubières, jolla on ollut...
Hänen pysähtyessään Coryse kysyi:
-- Mitä hänellä on ollut?...
-- Aioin sanoa... että luuletko sinä, että Aubières, joka on
asiantuntija, olisi niin hullaantunut sinuun, ellet sinä olisi
kaunis?... Ei... Täytyyhän sinun saada tietää totuus... Ja sinä voit
uskoa vanhan setäsi sanoihin!...
-- Hurraa, -- huudahti tyttönen iloisena. -- "Untuva" on siis
kaunotar!... oikea kaunotar!... Oi! kuinka se on hullunkurista!... ja
miten hauskaa!... ja miten hyvä sinä olit sanoessasi sen minulle!...
Mutta se ei ole estävä minua hoitamasta sinun talouttasi...
päinvastoin...
Ja hän jatkoi mielistellen:
-- Sallithan sinä, Marc-setä?... Rukoilen sinua!... Sallithan
sinä?... Ja jääthän sinä tänne siihen asti?... Ethän enää jätä minua
yksinäni?... Jospa voisit aavistaa, miten hirveät nämä viisi päivää
ovat olleet... En voi elää näkemättä sinua!... En ensinkään!...
Coryse liukui alas matalalta tuoliltaan ja istuutui lapsellisesti
lattialle nojaten varakreivin polviin pienen päänsä, joka lampun
kalpeassa valossa kimalteli kuin hopeavaahto; ja hän rukoili hartaasti
silmät tulvillaan kyyneleitä:
-- Ethän sinä enää lähde pois?... Sano... Ethän?...
Marc yritti nousta miltei rajusti, mutta Untuva pakotti hänet
istuutumaan uudelleen kietomalla lujasti kätensä hänen ympärilleen
kysyen:
-- Työnnätkö sinä minut pois?... Miksi sinä olet tuollainen minua
kohtaan... Sano?... Olen huomannut sen jo monta kertaa... Sinä et enää
ole sama kuin ennen... Silloin... sinä nostit minut polvillesi... ja
suutelit minua...
Setä vastasi tylysti:
-- "Silloin" sinä olit lapsi... Nyt sinä et enää ole siinä iässä...
Untuvan punaisia poskia pitkin vieri kaksi suurta pyöreää kyyneltä, ja
hän sopersi:
-- Ihminen ei koskaan ole siinä iässä, ettei häntä voisi rakastaa...
-- Mutta rakastanhan minä sinua... oikein paljon... -- vakuutti Marc
de Bray hyvin liikutettuna. -- Nousehan vain ylös... Istu omalle
tuolillesi!...
Hänen yrittäessään irtaantua tytöstä kilahti porttikello lyhyesti,
ikäänkuin hyvin aran ja epäröivän käden vetämänä. Marc-setä työnsi
Untuvan kiivaasti luotaan:
-- Tuhat tulimmaista! Nousehan toki!... Tuo on aivan sopimatonta...
Saattaa tulla vieraita!...
Untuva nousi ja vastasi taas iloisena:
-- Vieraita?... Mikä vieras soittaisi tuolla tavoin?... noin
kainosti?... Tuollainen soitto muistuttaa pikemmin keittäjättären
ihailijoita...
Palvelija astui sisään:
-- Herra kreivi d'Axen...
-- Rouva markiisitar ei ole kotona!... -- huusi Coryse.
-- Pyytäkää häntä astumaan sisälle!... -- määräsi Marc ikäänkuin
keventyneenä.
-- Oi!... -- virkkoi Untuva kummissaan. -- Otatko sinä hänet vastaan?...
Ja hän lisäsi pahoilla mielin:
-- Meillä oli niin hauska kahdenkesken!...
Sitten hän äkkiä silmäsi setäänsä levottomana:
-- Mikä sinua vaivaa?... Sinä olet kalpea... kalmankalpea... En ole
koskaan nähnyt sinua tuollaisena!...
-- Ei minua vaivaa mikään... -- vastasi Marc hämillään. -- Se johtuu
kuumuudesta... Kohta se on jo ohitse...
Ja hän meni sisään astuvaa prinssiä vastaan Untuvan seuratessa häntä
sinisillä silmillään, joiden katse oli muuttunut sangen miettiväiseksi.
-- Armollinen herra... Kälyni on ulkona... joten veljentyttäreni täytyy
esittää minut Teidän Korkeudellenne...
Kun tyttönen seisoi omissa ajatuksissaan kuin naulittuna lattiaan,
herätti setä hänet:
-- Coryse!... Etkö kuullut?... Untuva juoksi iloisena heidän luokseen.
-- Oi!... Sano sinä vain minua Untuvaksi!... Hänen Korkeutensa tietää
sen ennestään!... Teidän Korkeutenne, tämä on Marc-setä!... hän, jonka
hyväksi te puuhailette maaseudulla...
Ja hän lisäsi kääntyen hämmästyneenä kuuntelevan varakreivin puoleen:
-- Voi! sinähän et tiedäkään!... Sehän on totta!... En ole vielä
tavannut sinua kahdenkesken eilisen jälkeen!... Kas!... Voitko
kuvitella, että minä löysin... palatessani Barfleureilta... Armollisen
herran suurella touhulla selittämässä sulattojen työmiehille, että
heidän pitäisi äänestää sinua... Ja sitten hän vielä oikein voiteli
selityksensä...
-- Totta tosiaan -- alkoi Marc. -- Minä...
Untuva keskeytti hänet:
-- Niin... Mutta kuule... Et saa kertoa kotona, että minä tapasin
Armollisen herran ja ratsastin hänen kanssaan... metsässä... Minä
nimittäin vielä ratsastinkin hänen kanssaan...
Hän kääntyi prinssiin ja lopetti:
-- Kas, Marc-setä on aivan toista kuin muut... Hänelle voi kertoa
kaikki... kaikki!...
Nähdessään varakreivin kuuntelevan vakavana ja kulmakarvat hieman
koholla, mikä oli hänen tapansa osoittaa tyytymättömyyttään, lisäsi hän
alakuloisena:
-- Paitsi tänään!... Tänään en ymmärrä häntä... Hän ei ole enää
entisellään...
-- Saavuin vain... -- sanoi prinssi -- kiittämään rouva de Brayta vasta
saamastani ystävällisestä kirjeestä...
-- Hei!... huudahti Untuva vallattomasti lisäten itsekseen: "Äiti
mahtaa lähettää hänelle ainakin pari kirjettä päivässä!"...
-- Hän kirjoitti -- jatkoi kreivi d'Axen -- ketä hän oli aikonut kutsua
tanssiaisiinsa ja kysyi halusinko kenties tavata joitakin muitakin
henkilöitä... Tässä on kutsuluettelo, joka seurasi kirjettä...
Hän pani pöydälle kirjekuoren ja nousi.
-- Nyt en tahdo enää häiritä teitä...
-- Mutta -- tenäsi Marc-setä niin vilkkaasti, että Coryse hämmästyi. --
Ellei teillä ole muuta tekemistä tänä iltana... niin olisimme iloisia...
Untuva poistui antamaan määräyksensä teestä; hän pistäytyi samalla
panemaan Gribouillen levolle ja katsomaan, olivatko hänen kukkasensa
saaneet vettä. Kun hän hetken kuluttua palasi, olivat herrat niin
kiintyneet keskusteluunsa, etteivät he kiinnittäneet mitään huomiota
häneen.
Prinssin poistuttua kello yhdeltätoista kysäisi Coryse Marc-sedältä,
joka palasi portilta vierasta saattamasta:
-- Mitä pidit hänestä?
-- Hän tuntuu olevan viisas ja hauska mies... Mutta äkkiä hänen
mieleensä iski epäilys:
-- Niin!... Miksi sinä oikeastaan kuvasit hänet aivan toisenlaiseksi?...
-- Miten toisenlaiseksi?...
-- No! Sinähän sanoit: "Hän ei ole kenkää korkeampi... ja pikimusta!..."
-- Herranen aika!... Eikö se sitten muka ole totta?... Onhan hän
ruma!... Ainakin minun mielestäni...
-- Niinkö!... Ja kuka sitten on kaunis... sinun mielestäsi?...
-- Hyvä Jumala!... Enpä todellakaan tiedä... Niin... Tiedänhän
sentään... Sinä tietysti!...
-- Minäkö???...
-- Sinä juuri... Enhän silti väitä, että sinä olisit aivan
kreikkalaisen kuvapatsaan kaltainen... En suinkaan... Mutta minusta
sinä olet hyvä sellaisenasi!... Sillä ensinnäkin minä vihaan
pikkaraisia... ja hinteliä... samoin kuin kovin nuoria miehiä...
Minusta nuo nuoret miehet eivät ole minkään arvoisia!... Mies näyttää
joltakin vasta kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä...
-- Lempo soikoon!... Mikä vahinko Aubières-paralle, ettet sinä vielä
hieman venyttänyt ikärajaa!... Joka tapauksessa oli tuo pikku prinssi
minun mielestäni sangen onnistunut!...
-- Minusta myöskin!... Mutta vasta meidän ratsastusretkemme jälkeen
minä sen huomasin...
Marc-setä kohotti taaskin kulmakarvojaan:
-- Niin!... Puhukaamme vielä hieman... tästä ratsastusretkestä!...
Äitisi on todellakin joskus aivan oikeassa!... Sinä käyttäydyt sangen
huonosti kasvatetun pienen tytön tavoin... Sopiiko nyt... sinun
iälläsi... juoksennella metsissä... yksinään nuoren miehen kanssa?...
-- Oi!... Hänhän on kuningas!...
-- Se ei paranna asiaa!... kuningaskin on mies!... -- Kuinka tahtoo!...
Enkä minä... sitäpaitsi... ollut ypö yksinäni...
-- Et tosiaankaan!... Olihan sinulla ukko Jean kanssasi, vai kuinka?...
tuo vanha pässinpää!...
Tyttönen mutisi alakuloisena:
-- Sinä olet ilkeä!... Hyvä Jumala!... niin ilkeä!...
-- Ilkeä?... Senkötähden, että minä en ihaile kaikkia sinun
keksintöjäsi?... Siksikö, etten minä yllytä sinua armastelemaan
metsissä kaikenlaisten maankiertäjien kanssa?...
Untuva nauroi:
-- Kas vaan, onko hän nyt maankiertäjä?... Äskettäin hän vielä oli
sangen onnistunut!...
Varakreivi menetti kokonaan malttinsa:
-- Minäpä olenkin nyt saanut tarpeekseni sinun hullutuksistasi!...
Saattaa olla totta, että minä olen lellitellyt sinua... nauranut
kujeillesi... mitkä eivät enää ole ensinkään hauskoja!... ja että
minä olen kiihoittanut sinun huonoja taipumuksiasi... Mutta jos
se on totta... jos minä olen jossakin suhteessa syypää nykyisiin
tapahtumiin... niin minä nyt kadun menettelyäni!... kadun katkerasti!...
Tuntui siltä kuin kyyneleet olisivat samentaneet hänen karkean äänensä.
Untuva koetti tarttua hänen käsiinsä, mutta hän tempasi ne kiivaasti
irti.
Untuva seisoi allapäin hänen edessään ja änkytti hiljaa koettaen
peittää syvää liikutustaan:
-- Mutta, sehän on mahdotonta!... Sinuthan on vaihdettu matkalla,
Marc-setä!...