Barfleurin linna oli peräisin Ludvig XV:n ajalta ja rakennettu tiilestä
ja graniitista. Kun Coryse saapui sen pihalle, näki hän rouva de
Barfleurin istuvan suuren pöydän ääressä eräässä alakerran ikkunassa.
Hän oli niin syventynyt hillopurkkiensa peittämiseen, ettei hän kuullut
hevosten kavioiden kapsetta. Untuva, joka ensiksi oli aikonut ratsastaa
suoraan ikkunan luo ja sanoa siitä sanottavansa, rupesi kuitenkin
epäilemään, että se kenties olisi liian epäkohteliasta ja jättikin
hevosensa talliin saatuaan siellä kuulla varakreivittären olevan kotona.
Palvelija pyysi häntä astumaan biljardihuoneeseen, missä hän sai
odottaa hirveän pitkältä tuntuvan ajan. Kulkiessaan edestakaisin tuossa
suuressa, autiossa huoneessa, jota ei ainoakaan taulu, korukapine tai
kukkanen kaunistanut, ajatteli hän vimmoissaan:
-- Kylläpä tämä on!... Aikookohan mamma Barfleur peittää kaikki
hillopurkkinsa ennenkuin hän tulee tervehtimään minua?...
Viimein ilmestyi hänen eteensä sama palvelija, joka oli vienyt hänet
sisällekin.
-- Suvaitseeko neiti d'Avesnes seurata minua?... Etsin rouva
varakreivitärtä puistosta... vaikka hän istuikin salissa...
Coryse ajatteli: -- Eipä... vaan tarjoiluhuoneessa!... Mutta
luultavasti Hänestä oli sopimatonta, että ihmiset sen tietävät!...
Ja hän asteli palvelijan perässä läpi monilukuisten, autioiden
huoneiden.
-- Huh!... -- virkkoi hän väristen. -- Kuinka ikävännäköistä!... Isä de
Ragon ja mamma Barfleur erehtyvät suuresti luullessaan minun huolivan
"_Voikimpaleesta!_"... Sillä sitä he aivan varmasti luulevat!... Oi!...
Ei!... Ei!... Ei!...
Aubièresin herttua oli kerran Pont-sur-Sarthessa olonsa alkuaikoina
eräissä tanssiaisissa kysynyt Marc-sedältä osoittaen ovenpieleen
nojaavaa pikku Barfleuria:
-- Kuka on tuo mies-pahanen, joka ei ole voikimpaletta suurempi?...
Ja sen jälkeen olivat sekä Brayn perhe että muutamat muutkin
kaupunkilaiset ruvenneet itsepintaisesti käyttämään hänestä tätä
liikanimeä.
Palvelija vei Corysen erääseen pieneen salonkiin, joka oli hieman
paremmin kalustettu ja komeampi kuin muu linna.
Pitkä ja laiha varakreivitär istui ikkunan luona puettuna punaiseen,
keltapilkulliseen silkkihameeseen ja oli lukevinaan _La Gaulois'ta_.
Untuva oivalsi heti syyn pitkään odotukseensa:
-- Ei ole ihme, että olen saanut odottaa... sillä hillohame oli
harmaa!... Hän on kömpinyt parhaimpiin vaatteisiinsa näyttäytyessään
minulle... Huomio!... Untuvaa liehakoidaan... sen jälkeen kun Marc-setä
on saanut perinnön...
-- Rakas lapseni... -- virkkoi varakreivitär nousten seisomaan
nähdessään Corysen -- taivaastako te olette pudonnut?...
Ja odottamatta vastausta hän jatkoi:
-- Niin suloisena ratsastuspuvussanne!...
-- Suloisena!... -- mutisi Untuva katsellen hämmästynein silmin
jänteviä käsivarsiaan, pitkiä käsiään ja koko olentoaan, jota vielä
vaivasi lapsuuden kömpelyys. -- Sitäpä ei minulle koskaan sanota
kotona, ei milloinkaan!...
Rouva de Barfleur ei antanut perään:
-- Niin, juuri suloisena!... suloisena ja ihastuttavana!...
Hän vetäisi kerran pitkästä, vanhoilla kanavaompeluksilla koristetusta
silkkinauhasta, mikä teki soittokellon virkaa.
-- Hughues-parkani tulee olemaan aivan lohduton ollessaan poissa kotoa
näin sievän pikku vierailun aikana!... Hän on mennyt katsomaan hevosia
suureen hakaan järven rannalle... Lähetän heti sanan hänelle...
-- Se on vallan turha, rouva de Barfleur... -- sanoi Untuva vilkkaasti.
-- Minun on kuitenkin heti poistuttava... ehtiäkseni kouluun kello
neljäksi...
Palvelija astui sisään:
-- Ilmoittakaa herra varakreiville, että täällä on vieraita...
-- Tulin vain -- selitti Coryse -- sanomaan, että äitini erehtyi
ottaessaan puolestani vastaan kutsun teille lauantaiksi... Hän ei
muistanut, että minä olin luvannut juuri sinä päivänä syödä päivällistä
täti de Launayn luona...
-- Mitä?... -- huudahti rouva de Barfleur. -- Sehän on mahdotonta!...
Emmehän me tule toimeen ilman teitä!... Ettekö te voisi saada tätiänne
taipumaan... tai ehkä sallitte minun järjestää...
Untuva ei vastannut mitään. Hän kuunteli vain, miten palvelija
voimainsa takaa soitti suurella kellolla nuorta linnanherraa kotiin, ja
ajatteli:
-- Hän tarvitsee vähintään neljännestunnin ehtiäkseen tänne virralta...
ja jo viiden minuutin kuluttua olen minä hävinnyt...
-- Pyydän teitä... pikku Coryseni, -- jankutti rouva de Barfleur. --
Luvatkaa keksiä jokin keino... Teistä tulisi näiden päivällisten sielu
ja ilo...
-- Minusta!... keskeytti tyttö ällistyneenä. -- Minustako?... Mutta
minähän en puhu sanaakaan, ellen ole sillä tuulella...
Rouva de Barfleur kysyi:
-- Miksi te sitten ette voisi lauantaina olla sillä tuulella, rakas
tyttöseni?...
-- Suokaa anteeksi!... -- huudahti nopeasti Untuva lentäen
tulipunaiseksi. -- Puhuin tyhmyyksiä!... Tarkoitin vain, etten koskaan,
vaikken tiedä mistä se voi johtua, ole hyvällä tuulella vieraiden
seurassa... Minulta kai puuttuu itseluottamusta... Näettehän nyt
itsekin, miten huonosti minä käyttäydyn...
-- Päinvastoin... Te olette hyvin suloinen nuori tyttö... niin
koruton... ja suora...
-- Oi!... Se tosiaan pitää paikkansa!... Ja Coryse jatkoi nousten
tuoliltaan:
-- Minun täytyy nyt lähteä... On jo aika palata kotiin...
-- Voittehan toki odottaa vielä hetkisen... Onhan meidän sitä ennen
saatava jotakin suuhummekin...
-- Kiitän teitä... Mutta olen nyt jo hieman myöhästynyt...
Varakreivitär nousi myös pystyyn, ja kun Untuva ihmetellen tätä
tavatonta kohteliaisuutta pyysi häntä jäämään paikoilleen, vastasi
rouva de Barfleur:
-- Haluaisin nähdä teidät hevosen selässä... Poikani on kertonut teidän
ratsastavan aivan hurmaavasti...
-- Ohoo!... -- tuumi tyttö. -- Olinpa kuin olinkin oikeassa!... He ovat
kaikki liittoutuneet!...
Ukko Jeanin paraikaa tuodessa hevosia portaiden eteen saapui
varakreivi de Barfleurkin juoksujalkaa pihalle. Hän tarttui Untuvan
ojentamaan käteen ja painoi sille huulensa kunnioittavasti kumartaen.
Tottumattomana tällaiseen oli tyttö purskahtaa nauramaan. Mutta
verratessaan äidin ja pojan nykyistä käytöstä heidän tapoihinsa
viisi päivää sitten valtasi hänet syvä vastenmielisyys, ja hän oli
huudahtamaisillaan ääneensä "kylläpä he ovat aika tomppeleita!..."
Kun Coryse lähestyi Josephinea, suurta, puhdasveristä tammaa, jota
hän aina käytti retkillään, syöksyi varakreivi esiin ja tarjosi
molemmat yhteenliitetyt kätensä Untuvalle astinlaudaksi. Tyttö mittasi
kiireestä kantapäähän tuota hintelää nuorta miestä, joka taivutti hänen
edessään surkeaa pikku selkäänsä ja ohutta kaulaansa suunnattamme
paineen; silmäili hänen kapeita käsivarsiaan, joiden ympärillä
ylen englantilaisen puvun suuriruutuiset hihat riippuivat tyhjinä
laskoksina, ja sanoi itsekseen: "hän pudottaa minut varmasti maahan."
Hän koetti esittää kieltonsa niin ystävällisesti kuin mahdollista sekä
mitä suloisimmalla äänellä ja vastasi viitaten Jeaniin, joka piteli
hevosia:
-- Ei kiitos!... Mutta ettekö tahtoisi hetkisen pidellä toista
hevosta?... Olen niin kömpelö... En osaa nousta hevosen selkään, ellei
Jean auta minua... Minä putoaisin, jos nojaisin teihin...
Ja kun varakreivi oli itsepäinen jatkoi hän:
-- Pyydän teitä!... Ette voi uskoa, miten raskas olen... Aivan kuin
lyijypala!...
Hän asetti kengänkärkensä Jean-ukon käteen ja lensi ylös, niin
keveästi, että näytti siltä kuin hän olisi kohonnut metrin satulan
yläpuolelle. Sitten hän ratsasti pois tervehtien äitiä ja poikaa,
ja hänen notkea vartalonsa heilahteli Josephinen pitkien askelten
tahdissa. Päästyään ulos puistosta käänsi Untuva hevosensa metsikköön.
Häntä halutti laukata pitkin sen kauniita vihreitä polkuja ja pudistaa
yltään suuttumus, joka pyrki nousemaan päähän ja sydämeen.
Miksei häntä voitu jättää rauhaan hetkeksikään?... Vielä kaksi
viikkoa sitten häntä kiusattiin ottamaan herra d'Aubières; ja nyt
jo tahdottiin hänet naittaa pikku Barfleurille... Eikä tämä ajatus
vaivannut häntä vain tuon odotettavissa olevan kamppailun takia,
vaan se loukkasi myöskin hänen itserakkauttaan. Herra d'Aubièresin
pyytäessä hänen kättänsä oli Untuva, vaikkakaan hän ei pitänyt herttuaa
minään ihmeotuksena, kuitenkin tuntenut ylpeyttä ja kiitollisuutta
tuon tarjouksen johdosta. Herra de Barfleurin kosinta oli sitävastoin
hänestä suorastaan alentava.
Hänhän tiesi vallan hyvin, ettei _Voikimpale_ hänen ollessaan köyhä
ollut kohdistanut häneen sen enempää huomiota kuin hyvästi kasvatetun
nuorukaisen aina on pakko kohdistaa vanhempiensa kodissa tapaamaansa
nuoreen tyttöön. Sitäpaitsi oli hänestä tuo ruma nuorukainen
suunnattomine viiksineen ja ohuine jalkoineen, jotka ainaisesta
satulassa istumisesta olivat hirveästi taipuneet, aivan ilettävä. Hän
oli aina pitänyt Aubièresin herttuaa "suurena Aubièresina", mutta
varakreivi de Barfleuria "pikku Barfleurina". Ja sekin jo riitti!
Untuva, ollen itse terve ja voimakas, kammoksui vaistomaisesti kaikkea
raihnaisuutta ja sairautta.
Ja seuratessaan suurta, nurmettunutta, Pont-sur-Sarthen tielle johtavaa
rataa, mietti hän:
-- Minua oikein inhoittaa tuo mies!... Ja jos hänen päähänsä joskus
pistäisi suudella minua niinkuin herra d'Aubières teki, niin kylläpä
minä antaisin hänen molemmille korvilleen... En voisi pidättäytyä...
No, se siitä!... Mutta tämä juttu voi tulla ihanan ikäväksi
muutenkin!... Jos minä vielä kerran annan rukkaset, niin äiti murskaa
minut... Parasta olisi, jos ne tulisivat Barfleureilta käsin... Oi!
millainen peto tuo isä de Ragon olikaan!... Hänpä tämän kaiken on
järjestänytkin!... Olin oikeassa kavahtaessani jesuiittoja!...
Hän pysähtyi saapuessaan auringonpaahteessa valkeana lepäävälle tielle.
-- Kamala taipale täältä Pont-sur-Sartheen!... Eiköhän tuo polku, joka
vie sulattimojen taitse, olisi varjoisampi... Tähän aikaan ei siellä
ole kovin pahaa rähinää... Toivottavasti Josephine suostuu tulemaan
sitä tietä...
Hän käänsi tamman -- joka jo höristeli korviaan kuunnellen alhaalta
nousevaa kumeaa melua -- pienelle, miltei kohtisuoraan alas metsän
ja pajojen väliin vievälle polulle. Muutamassa polun mutkassa näki
hän erään herrasmiehen seisovan noin sata metriä heidän edessään
keskustellen metsänreunassa maassa istuskelevien työmiesten kanssa.
-- Voi!... sanoi hän, kääntyen ukko Jeanin puoleen. -- Jopa nyt
jotakin!... En ehdi enää tunnille... Tuossa istuvat jo työmiehet
syömässä... Kello on neljä!...
Ja hän jatkoi räpäyttäen silmäänsä:
-- Kas!... Eiköhän tuo vain ole kreivi d'Axen?...
-- On kuin onkin, neiti Coryse... Se on varmasti hän!...
Polku mutkitteli, ja Untuva kadotti ryhmän näkyvistään. Mutta
kohdakkoin heidän lähestyessään kohosi puhelu alhaalta heidän korviinsa:
-- Niin... -- sanoi prinssin ääni, ja Untuva tunsi heti sen
musikaalisen soinnun. -- Tuo uskontunnustus on kerrassaan hyvä...
ja jos minulla olisi oikeus valita tällä paikkakunnalla... niin
en epäilisi antaa ääntäni sille, joka on kirjoittanut tuollaisen
julistuksen...
Untuva kääntyi juuri tien taipeessa.
-- Oi!... -- huudahti hän. -- Tehän siellä olettekin Armollinen...
Hän pysähtyi aavistaen heikosti, ettei prinssi halunnut tulla
tunnetuksi, ja tämä kiittikin tyttöä kädenliikkeellä vastaten:
-- Minäpä juuri, neitiseni!...
-- Katsokaas, herra... -- sanoi nauraen muuan työmiehistä -- tuossa on
neiti, joka on aivan samaa mieltä kuin tekin... aivan samaa mieltä!...
-- Mistä on kysymys?... -- kysyi Coryse.
-- Tämä herra sanoo, kuten tekin, että hän meidän sijassamme äänestäisi
herra de Brayta...
-- Jumaliste!... -- virkkoi Untuva vakuuttavasti -- se on totta,
ellette te kenties halua herra de Bernayta uudelleen edustajaksenne?...
-- Ka, ei nyt sentään... Hänestä me emme huoli!...
-- Mitä sitten?... Tiedättehän te, ettei Charlie voi tulla valituksi...
-- Tiedämme toki!... Mutta minua puolestani häiritsee se, että herra de
Bray on varakreivi...
-- Häntä se myöskin häiritsee... -- sanoi Untuva. -- Mutta eihän se ole
hänen vikansa!...
-- Miksi hän sitten kirjoitti julistuksensa alle "varakreivi" de
Bray?...
-- Herranen aika!... Sentähden, että se on hänen nimensä tietysti!...
Pitäisikö hänen teidän mielestänne muka viekastella?... esiintyä muuna
kuin mitä hän on?...
Untuva näki äkkiä maassa työmiesten keskellä paljon pulloja, makkaroita
ja juustoja ja hän sanoi:
-- Hei, miten te täällä herkuttelette!... Muuan musta ja karvainen
työmies nousi ja sanoi osoittaen kreivi d'Axenia:
-- Tuo herrahan meitä kestitsee... Emmehän me muuten!... Ja hän jatkoi:
-- Me pidimme hänen hevostaan hänen käväistessään tehtaita katsomassa...
Ukko Jean katseli punaisena ja hikisenä himoitsevin silmin pulloja.
Coryse huomasi sen ja sanoi eräälle miehistä viitaten palvelijaansa:
-- Jos tahdotte olla oikein kiltti... niin antakaa hänelle lasillinen
juotavaa... Hänen on niin kuuma!...
Työmies ryntäsi pullon kimppuun ja pyyteli anteeksi:
-- Me olisimme heti tarjonneet... mutta emme rohjenneet... sillä
tavallisesti eivät lakeijat... isäntäväen läsnäollessa...
-- Hän ei ole lakeijani... -- vastasi Untuva nauraen -- hän on minun
hoitajani... Tulehan juomaan hoitajani!...
Ukko Jean tuli lähemmäksi:
-- Minäpä en kieltäydykään... -- sanoi hän ihastuneen näköisenä --
sillä minun on hirveästi jano... Janottaahan teitäkin, neiti Coryse,
vai kuinka?...
-- Jos teille maistuu lasillinen... niin älkää kursailko... -- ehdotti
pulloa pitelevä työmies.
-- Maistuupa hyvinkin... -- sanoi Untuva, ojentaen kätensä.
--... Vartokaahan hetkinen... Lasi on ensiksi huuhdottava...
Hän juoksi tehtaan sisäänkäytävän vieressä sijaitsevan kaivon luo ja
palasi hetken kuluttua kysyen:
-- Haluatteko olutta vai viiniä?...
-- Viiniä...
Untuva kohotti lasinsa sanoen kirkkaalla äänellä:
-- Terveydeksenne!... Työmiehet nousivat seisomaan:
-- Ennemminhän tässä olisi juotava tuon herran terveydeksi, joka
tarjoaa meille... -- huomautti muuan miehistä osoittaen kreivi d'Axenia.
-- Minä puolestani... -- vastasi prinssi -- ehdotan juotavaksi teidän
ehdokkaanne terveydeksi!...
-- Mainiota!... -- huusi Untuva vallattomasti. -- Marc-sedän
terveydeksi siis!...
Eräs työmiehistä kysyi:
-- Kas vaan... Oletteko te niin muodoin herra de Brayn veljentytär?...
-- Olen!... -- virkkoi Untuva katsoen prinssiin, joka nauroi hänen
hajamielisyydelleen.
Työmies lisäsi:
-- Oi!... Kyllä me tunnemme teidät!... mutta meillä ei ollut
aavistustakaan teidän nimestänne!... Kaupunkilaiskakarathan tuntevat
teidät parhaiten...
Ja kääntyen kreivi d'Axenin puoleen hän jatkoi: -- Nähkääs, tällä
neidillä on aina ratsastaessaan lantteja taskussaan heitä varten... Ja
jouluna hän toi heille leikkikaluja kukkurapäisen vaunullisen... niin
että he saivat enemmän kuin jaksoivat rikkoakaan...
Hänen pienet, kovat silmänsä heltyivät hieman, kun hän lopetti:
-- Jos kaikki rikkaat olisivat sellaisia kuin neiti ja herra... niin
kävisi kaikki paremmin kuin nykyjään!... Mutta onpa niitäkin, jotka
eivät tahdo tietää mitään kurjuudesta... Minä ainakin tunnen monta
sellaista...
-- Tunnen minäkin!... virkkoi Untuva ajatellen vaistomaisesti äitiään.
Sitten hän kääntyi heti kreivi d'Axenin puoleen kysyen:
-- Aikooko Armoll... herra d'Axen palata Pont-sur-Sartheen?...
-- Aion... Sallitteko minun ratsastaa osan matkasta seurassanne?...
-- Mielelläni...
Ja Untuva ehdotti äkkiä:
-- Emmekö kuitenkin siinä tapauksessa seuraisi metsäpolkua... Täällä on
niin paljon irtonaisia kiviä...
Heidän peittyessään metsään kuuli Coryse jonkun työmiehen selittävän:
-- Eivätköhän vain nuo lapsukaiset ole kihlaantuneita!...
Untuva kääntyi nauraen prinssiin:
-- He taitavat puhua meistä, Armollinen herra!... Prinssi kumarsi
kohteliaasti:
-- Valitan suuresti, että he erehtyvät...
-- Valitatteko te sitä?... No, kylläpä kohteliaisuus sentään
on aika kaunista!... Voitteko kuvitella, miltä minä näyttäisin
kuningattarena?... Kuinka hassua!... Oi! Herra Jumala!... Mitä te
tekisitte minulla?...
Ja hetken kuluttua hän jatkoi:
-- Ja mitä minäkään tekisin teillä?... Prinssi purskahti nauramaan:
-- Kuinka vanha te olette, neiti Coryse?...
-- Täytin kuusitoista vuotta toukokuun keskivaiheilla... Entä te
Armollinen herra?...
-- Tulen kahdenkymmenenneljän vuoden vanhaksi kahdeksan päivän kuluttua.
Hän tunsi äkkiä omantunnonvaivoja ja kysäisi:
-- Sanokaapa!... Salliiko markiisitar teidän ratsastella nuorten
miesten seurassa?...
-- Oi, ei suinkaan!...
-- Mutta nythän minä...
-- Tekö!... Oi! Tehän olette prinssi... Prinssi ei ole mikään nuori
mies!... Hän ei merkitse mitään!...
Tyttö punastui ja paransi änkyttäen: -- Toisin sanoen... Tarkoitan,
että hän merkitsee liian paljon... merkitäkseen jotakin...
Ja haluten vaihtaa keskustelunaihetta hän uteli:
-- Sanokaapa, Armollinen herra... Ettekö pelkää tulevanne pidätetyksi
ja lähetetyksi rajan yli... ajaessanne näin... vaikka olette
muukalainen... vastustuspolitiikkaa?...
-- Oi!... Minun vastustuspolitiikkani on kovin vaaratonta!... Olen vain
sanonut työmiehille, että heidän sijassaan äänestäisin setäänne...
-- Vähätpä siitä, mitä te olette sanonut!... Mutta teidän sijassanne
olisin varovaisempi!... Olisin iloinen, jos herra d'Aubières
palaisi... Hän voisi sanoa teille, mitä teidän tulisi tehdä tai jättää
tekemättä... Minun mielestäni te olette joka tapauksessa hieman liian
nuori!...
-- Välitättekö te siis minun puuhistani?... -- kysyi prinssi nauraen
sydämensä pohjasta.
-- Sekä välitän... että en välitä...
-- Onhan sekin jo jotakin!... Kylläpä ihminen voi erehtyä!... Olisin
voinut vannoa, -- ja minulla on kuitenkin aika tarkka "vainu",
jos niin saa sanoa, -- että te ette suhtautunut minuun ainoastaan
välinpitämättömästi, vaan suorastaan vihamielisestikin...
-- Se on totta!... -- huudahti Coryse suorasukaisesti. -- Aivan
totta!... Tähän päivään asti... jolloin te yhdellä iskulla muutuitte
minun silmissäni oikein kelpo pojaksi...
-- Olemmeko siis nyt ystäviä?...
-- Olkaamme vaan... Mutta hän korjasi heti:
-- Olemme, Armollinen herra!... Suokaa anteeksi... Minä en osaa
puhutella teitä sopivasti...
-- Osaattepa!...
-- Enpä osaa!... En sano tarpeeksi usein: Armollinen herra... enkä
koskaan: Teidän Korkeutenne...
-- Älkää huoliko siitä!... Mutta koska me siis nyt olemme ystäviä,
niin ettekö tahtoisi selittää minulle, miksi me emme olleet sitä
aikaisemmin?... tai oikeammin, miksi te ette ennen pitänyt minusta...
sillä minä puolestani olen aina ollut mieltynyt teihin...
-- Oi... Kerron sen mielelläni... Kas, asianlaita on se, että minä aina
epäilen vaistomaisesti ulkomaalaisia... ja inhoan protestantteja... ja
te olitte kumpaakin... joten ymmärrätte kai?...
-- Ymmärränhän toki... Mutta sanokaapa, mistä te oikeastaan syytätte
ulkomaalaisia?
-- No... Vain siitä, että he eivät ole ranskalaisia...
-- Entä protestantteja?...
-- Vaikka mistä!... Minusta he ovat juonittelevia, valheellisia,
tekopyhiä... vieläpä itaroitakin!... Luonnollisesti on kuitenkin
poikkeuksia...
-- Luonnollisesti... Kuten minäkin, esimerkiksi...
Untuva naurahti:
-- Muita myöskin... Mutta minä puhunkin koko protestanttien joukosta...
tai lähemmin määriteltynä Ranskan protestanteista... sillä enhän
tunnekaan muita...
-- Ja minä kun luulin... nähdessäni, miten vihamielisesti te
suhtauduitte minuun... teidän pitävän minua vakoojana...
-- Kaikkea vielä, Armollinen herra!... Kylläpä te erehdyitte!...
Tietäkää... etten minä ylipäänsä suurestikaan usko noihin vakoojiin...
sillä usein he eivät loppujen lopuksi olekaan vakoojia... Miltei sama
juttu kuin nuo vesikauhuiset koirat, joita poliisit tappavat saadakseen
tapporahoja... ja jotka eivät ole sen vesikauhuisempia kuin minäkään,
eläinparat!...
Ja palaten asiaan, joka eniten kiinnitti hänen mieltänsä, Untuva lausui:
-- Joka tapauksessa... teette te jumalattoman kauniisti...
puuhaillessanne Marc-sedän puolesta!...
-- Ei kannata kiittää minua siitä... sillä minun on tunnustettava
teille, että kuulemanne keskustelu johtui aivan sattumasta... Nuo
miehet olivat huolehtineet hevosestani käydessäni tehtaalla... enkä
minä oikein tietänyt, kuka heistä oli pidellyt sitä... jonkatähden
pelkäsin aikaansaavani taistelun palkitsemalla yhtä heistä... ja
menin päätien varrella olevaan majataloon ja tuotin sieltä heille
syötävää ja juotavaa... Sitten he pyysivät minuakin juomaan... ja siinä
juodessani heidän kanssaan juttelin ehdokkaista, joiden julistukset
olivat naulatut tehtaan seinille... Ettekö siis myönnä, ettei minun
kiihoitustyöni niinmuodoin ollut suurenkaan arvoinen?...
-- Onhan se kuitenkin jotakin!... Ja pian saatte itse nähdä, kuinka
mainio mies tuo Marc-setä on!... Olen varma siitä, ettei teillä nyt
hänen palattuaan enää tule olemaan niin kamalan kuivaa meillä kuin
tähän asti...
-- Mutta... -- yritti prinssi vastustaa -- Eihän minulla milloinkaan...
Untuva keskeytti hänet.
-- Älkää huoliko!... Ette te kuitenkaan saa minua uskomaan, ettei
teillä muka olisi ollut ikävä!... Mutta eikö Marc-sedän sosialistinen
julistus siis todellakaan loukkaa teitä?... Sillä onhan se kovasti
sosialistinen...
-- Mutta minähän olen itsekin sosialisti!...
-- Niinkö!... -- virkkoi tyttönen ihmeissään. -- Mutta älkää vaan
levittäkö sitä tietoa liiaksi Pont-sur-Sarthessa... Se vahingoittaisi
teidän mainettanne!... Mutta jos te siis olette sosialisti...
niin ettekö pelkää sen tulevaisuudessa hieman häiritsevän
hallitustoimianne?...
-- Toivon, ettei toki niin hullusti sentään käyne!... Mutta jos se
häiritsee, niin voinhan luopua hallituksesta... Ymmärrättekö?...
-- Ymmärrän, Armollinen herra...
-- Se on varsin helppoa!... sillä minulla on kuusi veljeä!... Mutta
ettekö tekin... neiti Coryse... ollut paraikaa vaalikiertueella, kun
minä kohtasin teidät?...
-- En ollutkaan!... Minut oli lähetetty Barfleureille sanan viejänä!...
-- Vai niin!... Eikö herra de Barfleur ole muuan lyhyt ja hyvin hoikka
herrasmies?
-- Oi! On... hoikka hän ainakin on...
-- Ja näyttää perin englantilaiselta?...
-- Pont-sur-sarthelais-englantilaiselta...
-- Omistaahan tuo herra komean linnan?...
-- Hyvin komean... Tai oikeastaan se on hänen äitinsä...
-- Onko äiti sitten miellyttävä?...
-- Voi! Ei suinkaan!... Hän on suuri ja teeskennelty... ja laiha!... ja
majesteettinen nainen!... Hän näyttää pysyväisesti haikeamieliseltä...
aivan kuin häntä olisi kohdannut suuri onnettomuus... Minua haluttaa
aina puhellessani hänen kanssaan äkkiä huutaa hänelle: "Senkin
kovaonninen ruhtinatar"... ja tuota pikku herraa nimitetään näillä
seuduin "_Voikimpaleeksi_"...
Kun kreivi d'Axen rupesi nauramaan, selitti Untuva:
-- En ole ilkeä enkä pilkanhaluinen, tietäkää se!... en ensinkään...
Mutta minä en voi sietää Barfleureja!...
-- Onko heitä muitakin kuin äiti ja poika?...
-- Hyvät ihmiset!... Eikö se muka riitä?...
-- Minä kai saan tavata heidät rouva äitinne toimeenpanemissa
tanssiaisissa kilpa-ajopäivänä?...
-- Varmasti... mutta, mitä te siitä välitätte?...
-- Olen utelias näkemään... Pariisin jälkeen... seuraelämää
maaseudulla...
-- Kylläpä te silloin tulette pettymään!... Jospa te tietäisitte,
kuinka se on pikkumaista... ja juoruilevaa... ja kuolettavan ikävää!...
Mutta tehän olettekin tuon kaiken yläpuolella...
-- Enhän minä ole minkään yläpuolella...
-- No, ulkopuolella sitten, jos niin tahdotte... Ja kuulkaa... Luulen
sittenkin olevan parasta, ettette te Armollinen herra, kerro kellekään
meidän ratsastelleen näin kahdenkesken...
-- Ah, pelkäättekö te juoruja?...
-- Oi! Kaikkea vielä!... Mutta pelkään saavani toruja äidiltäni, jos
hän saa kuulla tästä!...
-- Mitä minun siis tulee tehdä?...
-- Vaieta... Minä puolestani kerron vain, jos minulta kysytään... Ja
koska minulta ei tulla kysymäänkään... niin...
-- Ei tosiaankaan ole luultavaa, että kukaan arvaa meidän kohdanneen
toisemme...
-- Jos he sen arvaavat... niin silloin meidän on tunnustettava:
-- Silloin meidän on tunnustettava...
-- Päätetty!... Ja nyt täytyy meidän erota, ennenkuin metsä loppuu!...
Pyydän siis vielä kerran anteeksi Armollinen herra, kaikkia
hairahduksiani keskustelun kuluessa!...
Ja hän lopetti nauraen:
-- Ja sitten on minulla kunnia mitä nöyrimmin tervehtiä Teidän
Korkeuttanne...
Pikku prinssi paljasti päänsä suurella liikkeellä ja vastasi myöskin
naurusuin:
-- Kunnioittavin tervehdykseni, neiti Untuva!...