Seuraavana aamuna venyi Untuva nurmikolla leikitellen Gribouillen
kanssa odottaessaan kouluunmenoaikaa, kun Marc-setä lähestyi häntä
sanoen äkäisellä äänellä:
-- Aubières on matkustanut!... _Tyttö_ ponnahti pystyyn:
-- Matkustanut?... Minne?
-- Pariisiin... hieman virkistymään... Se on kyllä hänelle tarpeen,
poikaparalle!...
-- Oi!... -- huokasi Untuva. -- Sinä säikähdytit minua!... Luulin hänen
matkustaneen ikipäiviksi pois!...
-- Olisiko se surettanut sinua?...
-- Luonnollisesti!...
-- Aubièresin suru säälittää minuakin suuresti... Mutta sittenkin...
Nyt kun kaikki on lopussa... voinen minä sanoa sinulle Untuvani... että
minun mielestäni sinä olet menetellyt oikein...
-- Sepä hauskaa!... Entä isä?...
-- Hänkin on samaa mieltä...
-- Silloinhan on kaikki hyvin!... Tuletko ratsastamaan tänä aamuna?
-- En... Minun täytyy kirjoittaa muutamia kirjeitä... en ole vielä edes
kertonut sinulle suurta uutistani... Täti de Crisville on kuollut!...
-- Niinkö!... -- virkkoi tyttö välinpitämättömänä. -- Hän ei ollut
minun tätini... En tuntenut häntä!... Etkä muuten sinäkään... Hänhän
oli aina etelässä...
-- En olekaan tavannut häntä usein... mutta olin kuitenkin hänen
kummipoikansa...
Ja Marc-setä jatkoi levollisesti:
-- Sain juuri tietää hänen jättäneen minulle koko omaisuutensa...
-- Koko omaisuutensa!... huudahti Coryse hämmästyneenä. -- Mutta eikö
hän ole se täti jota kutsuttiin täti Carabas'ksi!... joka on niin
hirveän rikas!
-- Hän "oli" hirveän rikas, täti parka!... Untuva hyppäsi Marc-sedän
kaulaan samalla kuin Gribouille matkien tätä liikettä hyppäsi
vuorostaan hänen jaloilleen.
-- Oi!... Kuinka minä olen iloinen!!!... kuinka minä olen iloinen
siitä, että juuri sinä ne sait!... Sinulle sopii niin mainiosti olla
rikas!...
-- Päästähän minut!... Minä kuristun! -- sanoi Marc de Bray ankarasti
koettaen puolustautua. -- Olenhan sanonut sinulle ainakin sata kertaa,
että sinä olet jo liian iso käyttäytyäksesi noin lapsellisesti!... Se
ei käy laatuun!...
-- Anteeksi!... Unohdan, aina!... Ja mitä sinä nyt aiot tehdä, sano,
kaikella tuolla rahalla... ensi aluksi?...
-- Ensi aluksi aion matkustaa...
-- Oi!... sopersi lapsi kauhistuneena. -- Aiotko sinäkin matkustaa?...
Ja nojaten päätänsä Marc-sedän olkaan hän alkoi hiljaa itkeä.
-- Kylläpä sinä olet hupsu... -- virkkoi setä kärsimättömänä.
Untuva vastasi epäselvällä äänellä:
-- Suo anteeksi!... Kas, minä olen niin hermostunut... En tiedä, mistä
se johtuu!... Juuri hiljan lähti herra d'Aubières, joka piti minusta
niin paljon... ja nyt lähdet sinäkin...
Hänen kyyneleensä vuotivat yhä runsaammin, ja hän lopetti:
-- Katso, minulla ei ole joka sormelleni ihmisiä, jotka pitävät
minusta, senhän tiedät...
-- Älä nyt Untuva... Enhän minä lähde ikiajoiksi!... En matkusta
maapallon ympäri, ole varma siitä!... Ranska riittää minulle... Muualla
minä sairastan "spleeniä"!...
-- Minkätähden sinä sanot "spleen"... koti-ikävän asemasta?... Eihän
se nimitys ole mitenkään häpeällinen... En siedä ihmisten puhuvan
englantia!...
-- Huomaan ilokseni sinun jo voivan paremmin, Untuva!... Pikku
luonteesi on taasen entisellään... Niin... Toru minua vain niin paljon
kuin sinua haluttaa!... Mutta nauraa sinun myöskin täytyy... Muuta en
pyydä...
-- Nytpä sinä voitkin aikaansaada suuria politiikassa... Tällä kertaa
tuo viime vaalien pikku piimänaama ei tulekaan läpäisemään... Nuo
rahatpa saapuivat oikeaan aikaan!... Vielä on kuukausi jäljellä ensi
vaaleihin... Sinä ehdit vielä kukistaa tuon "kelpo isien" oppilaan!...
joka valehtelee työläisille... joka valehtelee yläluokalle... joka
valehtelee lakkaamatta!... Niin... Sinä olet kukistava hänet... Ja sepä
onkin minulle mieleen!... Marc-setä kysyi nauraen:
-- Johtuuko se harrastuksesta minua vaiko vastenmielisyydestä
kilpailijaani kohtaan?...
-- Kummastakin!... Entä armeliaisuus sitten?... Etköhän sinä nyt tule
harjoittamaan sitä oikein laajalti?... Sinähän jakelit almuja jo
ennenkuin sinä olit rikas...
-- Mistä sinä sen tiedät?...
-- Tunnen sinun köyhäsi!... Ja kun minä käyn heidän luonaan, niin he
puhuvat sinusta koko ajan... Sentähden minä siellä kuljenkin... Sillä
muuten olisi kyllä parempi valita sellaisia, joilla ei ole sinua, eikö
niin?...
-- Mistä johtuu, että vaikkakin he puhuvat minusta sinulle, he eivät
koskaan kerro minulle mitään sinusta?...
-- Minähän olen kieltänyt heitä!... Olen sanonut heille: "Jos hän saa
tietää, että minä käyn teidän luonanne... että hän voi sattua tapaamaan
minut omilla käynneillään, niin te ette enää koskaan saa häntä nähdä...
ette koskaan... sillä hän piilottelee antaessaan, kuten toiset
varastaessaan..." Eikö totta?...
-- Kuinka kummallinen pikku tyttö sinä oletkaan!... Jospa äitisi...
-- Ah niin!... Tietääkö hän jo?...
-- Mitä?...
-- Että sinä perit?...
-- Tietää...
Untuva purskahti nauramaan.
-- Voi, nyt hän saa pitkän nenän!... Sillä tähän asti on hänellä aina
ollut tapana sanoa, että täti Carabas tulee antamaan omaisuutensa
hyväntekeväisyyslaitoksille, vaikkakin hän on sydämensä salaisuudessa
toivonut että isä ja sinä sen saisitte!... Ja, koska nyt on vain puolet
hänen toivostaan toteutunut... ja lisäksi vain sen huonompi puoli...
niin mahtanee hän olla innoissaan...
Sitten palaten tuohon asiaan, mikä eniten kiinnitti hänen mieltänsä,
kysyi hän surumielisesti:
-- Tänäänkö sinä jo siis matkustat?...
-- Joiksikin päiviksi ainoastaan... järjestämään asioitani... Mutta
minä palaan pian...
-- Niin... Palaakin pian!... Sinulla ei ole liikaa aikaa vaaleihin!...
Mutta minäpä tulenkin puhumaan puolestasi!... Voi Jean-ukko raukkaa!...
Kylläpä hän nyt saa ruveta ravaamaan niin jalan kuin ratsainkin!...
Ja varakreivin hymyillessä hän jatkoi:
-- Teetkö sinä pilaa minun työstäni?... Erehdyt suuresti siinä
tapauksessa!... Minä olen sangen suosittu henkilö täällä... sangen
suosittu...
Sitten hän hyppäsi toiseen asiaan:
-- Kylläpä tulee olemaan hauska nähdä nyt niiden naamat, jotka eivät
pidä sinusta... Ja sellaisia on paljon...
-- Mitä... Onko heitä paljon?
-- Oi, on! Ainakin Pont-Sur-Sarthessa!... En puhu Pariisista... Sillä
niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä me vietämme Pariisissa, en ehdi
saada aavistustakaan siitä, mitä sinä hommaat, saati sitten pidetäänkö
sinusta siellä vai eikö... Täällä on aivan toista... Minä näen, mitä
täällä tapahtuu...
-- Mitä sinä sitten näet?...
-- Että... ellei ota lukuun muutamia ystäviä... kaikki ihmiset vihaavat
sinua...
-- Enhän minä ole kuitenkaan tehnyt mitään, mikä voisi aiheuttaa heidän
vihansa!...
-- Oletpa!... Olet tehnyt kaiken, mitä tarvitaankin!... Sinä vetäydyt
yksinäisyyteen, ja Pont-sur-Sarthessa ei sitä anneta anteeksi... eikä
muuten muuallakaan!...
-- Mutta, enhän minä vetäydy yksinäisyyteen...
-- Vetäydytpä!... Välität viisi vierailuista, päivällisistä,
klubeista, tanssiaisista, matineeoista, jesuiittain rukoushetkistä,
puutarhajuhlista... välität viisi rouva de Bassignyn
torstai-vastaanotoista... viisi kaikesta, mikä ikävystyttää sinua...
ja sinä teet peräti oikein, tuhat tulimmaista!... Mutta älä vain
luulottele niillä keinoin saavuttavasi tyhmeliinien suosiota...
-- Niin, minä olenkin elänyt kuin karhu pesässään... Se on väärin...
-- Miksi se muka olisi väärin?... Mitä se sinuun kuuluu?... Nythän
sinua sitäpaitsi tullaan jumaloimaan, mitä hyvänsä vain teetkin!... Ja
nytpä sinua tullaan houkuttelemaan naimisiinkin... Sanohan?... Ei kai
se ole salaisuus?...
-- Mikä?
-- Sinun perintösi?...
-- Ei!... Vaikkakaan en itse viitsi toitottaa sitä kaupungilla, niin en
kuitenkaan surisi, jos se tulisi muuten tietyksi...
-- Kas vain!... -- virkkoi Untuva kummastuneena. -- Tahdotko sinä, joka
et koskaan välitä tekemästäsi vaikutuksesta... siis nyt, että ihmiset
saisivat tietää sinun tulleen rikkaaksi?...
-- Tahdon, mutta vain siksi, etten halua kuulla heidän... nähdessään
minun käyttävän paljon rahaa vaaleihin... väittävän jonkun yhdistyksen
tukevan minua... Tuo tapa politikoida toisten rahoilla sydämistyttää
minua suuresti... Se on minusta peräti vastenmielistä...
-- En ymmärrä, mikä yhdistys voisi auttaa sinua... kun sinä esiinnyt
itsenäisine aatteinesi... liittymättä mihinkään puolueeseen?...
-- Aivan oikein... Mutta he sanoisivat niin joka tapauksessa...
-- Sama se!... -- julisti Coryse silmät säteillen veitikkamaisuutta. --
Minä toimitan itselleni suurenmoisen huvin tänä aamuna!... Mitä kello
on?...
Marc-setä katseli kelloaan:
-- Neljännestä vailla yhdeksän...
-- Silloin ehdin vielä, jos kiiruhdan... Hän huusi kaikin voimin:
-- Jean!...
Vanha kuski näyttäytyi tallin ovella, missä hänellä oli tapana
oleskella aina, milloin hänen pieni emäntänsä ei kaivannut hänen
palveluksiaan.
-- Pukeudu joutuun!... Meidän täytyy lähteä heti kohta!... Meidän on
kiire... Minun on ehdittävä Girondinien torille kymmenessä minuutissa...
Sisäkkö kulki pihan poikki matkalla ulkohuoneisiin; Coryse huusi:
-- Onko rouva markiisitar mennyt ulos?...
-- Ei ole, neiti...
-- Sepä mainiota!... -- mutisi tyttönen. Pelkäsin hänen jo olevan
siellä ennen minua...
Ja heittäen Marc-sedälle lentosuukkosen hän hävisi nauraen.
Neljännestunnin kuluttua soitti Untuva jesuiittain ovikelloa.
-- Eikö isä de Ragon ole paraikaa messussa?... kysyi hän
portinvartia-veljeltä ovella.
-- On... mutta hän lopettaa tuossa tuokiossa... Kellohan on kohta
yhdeksän!...
Coryse ei mennytkään kappeliin, vaan jäi puutarhaan odottamaan.
Hän asteli reippaasti edestakaisin puettuna vaaleanpunaiseen
batistipukuunsa, ja hänen iloiset kasvonsa loistivat suuren, ruusujen
peittämän italialaisen olkihatun alla. Hän piti tarkasti silmällä
kirkon ovea ajatellen tyytyväisenä:
-- Hän menee... luultavasti... ensiksi sakaristoon... mutta sieltä hän
ei pääse muuta tietä pois kuin tästä minun ohitseni... eikä hän silloin
ole livahtava käsistäni!... Sillävälin tapaan kaikki naiset ja syötän
pienen uutiseni monelle heistä... Sepä tulee olemaan hauskaa!...
Unohtaen kokonaan, missä oli, otti hän pari tanssiaskelta kopistaan
katselevan portinvartia-veljen suureksi hämmästykseksi. Ukko Jeaniakin,
joka kuitenkin tunsi Untuvan tavat, kummastutti tämä ilonpurkaus niin,
että hän puhkesi ihmeissään kysymään:
-- Mikä teitä vaivaa tänä aamuna, neiti Coryse?... Tyttö pysähtyi
toinen jalka ilmassa ja vastasi nauraen:
-- Sanon sen sinulle kotimatkalla... Jos sinua haluttaa, voit nyt
odotellessasi taas nukahtaa eiliselle penkillesi... Koeta sentään
paneutua hieman sirompaan asentoon...
Kappelin oven sulkeutuessa paukahtaen käänsi Coryse nopeasti päätänsä
ja näki pikku Barfleurin tulevan messusta. Tulija oli puettu siniseen,
rajattoman lyhyeen ja pieneen takkiin ja mitä värikkäimpiin,
suuriruutuisiin housuihin. Suunnaton kaulahuivi kohosi niskassa hyvin
korkealle peittäen miltei kokonaan paidankauluksen. Tässä puvussa hän
oli Untuvan mielestä vielä tavallista hintelämpi ja vaivaisempi. Mies
ei muuten ollut ensinkään ruma, ja hänen ulkonäkönsä oli varsin soma,
vaikkakin hänen takkinsa oli liian kireä ja puku ylen muodikas.
Coryse meni häntä vastaan sanoakseen vain yksinkertaisen hyvänpäivänsä,
mutta tämä nuori herra käyttäytyi sanomattoman soveliaasti tervehtien
häntä pysähtymättä, nähdessään tytön olevan yksinään. Sitten hän
asettui seisomaan noin viidenkymmenen metrin päähän Untuvasta aikoen
nähtävästi hankin odottaa messun päättymistä.
-- Hän vahtii rouva Delormea!... -- ajatteli Untuva, joka jo aikoja
sitten oli huomannut, että rouva Delorme, erään pont-sur-sarthelaisen
notaarin kaunis rouva, oli mieltynyt pikku Barfleuriin.
Rouva Delorme ilmestyikin pihalle ennen pitkää, ja pikku mies lähestyi
häntä hämmästyneenä ikäänkuin hän ei olisi voinut aavistaakaan
tapaavansa nuorta rouvaa näillä seuduin.
-- Messu ei vielä voi olla lopussa... He ovat poistuneet ennen muuta
seurakuntaa saadakseen puhella rauhassa...
Ja nähdessään kaunottaren taivuttavan soreaa vartaloaan tuon pienen
miespahasen puoleen, joka tuskin ulottui hänen olkapäähänsä, ajatteli
Coryse.
-- Kuinka hullunkurista kaikki sentään onkaan!... Herra Delorme on
sata kertaa komeampi kuin varakreivi!... En käsitä, mikä häntä mahtaa
miellyttää tuossa miehessä?... Pikku Barfleurilla ei ole älyä, sydäntä
eikä edullista ulkomuotoa... Hän on ilkeä ja tyhmä... Mutta ehkäpä
rouva Delormea viehättää hänen aateliskirjansa... Kaikki kunnioittavat
sittenkin sitä, vaikka kuinka väittäisivätkin halveksivansa
aateluutta... Ahaa!... Rouva Delorme poistuu siis ensimmäisenä...
Barfleur saavuttaa hänet sitten ulkopuolella... joten heillä on
tilaisuus vielä kadulla tai puistossa pitää pieni puheluhetki... aivan
sattumalta...
Hän seurasi silmillään nuorta naista, joka poistui keinuttaen notkeaa
vartaloaan, katseli hänen hienoja vyötäisiään ja pyöreitä lanteitaan ja
mietti mielessään:
-- Lienee suloista olla noin kaunis!... Minäkin haluaisin olla
kaunis!...
Rouva de Bray oli niin usein saarnannut Coryselle hänen rumuuttaan ja
kömpelyyttään, että tyttö uskoi siihen vakavasti.
Äänten sorina keskeytti hänen mietteensä. Rouva de Bassigny astui ulos
kappelista seurassaan pari kolme paikkakuntalaista ihailijatartaan.
-- Ohhoh!... -- arveli Coryse. -- Nyt lienee pikku jutelmani
paikallaan!...
Ja hän kulki hitaasti, pää painuksissa ryhmää vastaan näyttäen perin
syventyneeltä omaan hommaansa kieritellessään edellään pientä kiveä
kenkänsä kärjellä.
-- Kas!... Tässähän on neiti Untuva!... -- huudahti rouva de Bassigny.
-- Kuinka voitte neiti Untuva?...
-- Erinomaisesti, hyvä rouva... -- vastasi Coryse, joka heti äkkäsi
heidän tarkkaavaiset katseensa.
Hän olikin tällä hetkellä suuren uteliaisuuden kohteena. Juttu
kosimisesta, rukkasista ja herra d'Aubièresin lähdöstä, -- tämä oli
nimittäin nähty kello yhdeksän aamulla siviilipuvussa, matkalaukku
vaunuissaan ajamassa asemalle -- liikuskeli jo Pont-sur-Sarthessa. Ja
rouva de Bassigny oli kertonut sen messussa seuralaisilleen ihmetellen
suuresti, miten "tuo tyttö, jolla ei ole penniäkään, antaa rukkaset
herttualle, jolla on korkoja kaksikymmentäviisituhatta."
Kaikki olivat kateellisia tyttöparalle ja harmittelivat sekä kosintaa
että rukkasia.
-- Mitenkähän osaisin tarpeeksi hienosti syöttää hänelle Marc-sedän
perinnön?... -- tuumi Untuva everstinrouvan tuikeasti tarkastaessa
häntä. -- Se ei ole helppoa!... Johdannon täytyy näyttää aivan
luonnolliselta...
-- Olen kovin iloinen tavatessani teidät, neiti Coryse -- sanoi
rouva de Bassigny rakastettavasta. Nythän voin pyytää teitä
viemään äidillenne sanan, jonka muuten olisin lähettänyt hänelle
kotiinpäästyäni... Aikomukseni on nimittäin kutsua hänet sekä teidät
ja herra de Bray meille päivällisille torstaina kello viisi... Herra
Marc on myöskin tervetullut... jos hän vain suostuu tulemaan... vaikken
juuri usko hänen suovan meille sitä kunniaa...
Untuva tarttui heti tarjottuun tilaisuuteen ja katsellen mitä
tarkimmin rouva de Bassignyta voidakseen selvästi seurata pienintäkin
ilmevaihetta hänen kasvoillaan vastasi kirkkaalla äänellä:
-- Setäni ei mielellään käy vieraisilla... eikä missään tapauksessa voi
saapua torstaina... sillä hän matkustaa pois...
-- Aubièresin herttuan kanssako?... -- kysyi everstin rouva ilkeästi.
Untuva ei ollut ymmärtävinään, vaan vastasi tyynesti:
-- Ei... Hän matkustaa aivan yksinään... Hänen tätinsä, rouva de
Crisville, on kuollut ja...
-- Niinkö!... Hän on varmaankin kuollut Paussa?... -- keskeytti rouva
de Bassigny.
Ja kääntyen erääseen mukana olevaan naiseen ehdotti hän:
-- Kuulkaa!... Tehän aiotte ostaa linnan... Crisville tulee
luultavasti nyt myytäväksi... Se sijaitsee liian korkealla sopiakseen
sairashuoneeksi tai orpokodiksi...
Kaikki Pont-sur-Sarthen asukkaat luulivat rouva de Crisvillen säätäneen
koko omaisuutensa hyväntekeväisyyslaitoksille.
-- Eipä suinkaan!... -- sanoi Untuva viattoman näköisenä. -- En usko
setäni myyvän Crisvilleä... Luulen päinvastoin hänen aikovan itse asua
siinä...
Ja tyttö lisäsi ohimennen:
-- Hän nimittäin perii kaiken...
-- Mitä?... Hänkö?... Herra de Bray?... -- änkytti rouva de Bassigny
tyrmistyneenä. -- Eikö tätinne jätä jälkeensä vähintään viisi tai kuusi
miljoonaa?...
-- Hän on Marc-sedän täti eikä minun... ja luulen hänellä sitäpaitsi
olleen vielä enemmän!... oikaisi suurella varmuudella Untuva, jolla ei
ollut aavistustakaan markiisitar de Carabas'n perinnön suuruudesta.
-- Vielä enemmän?... -- toisti rouva de Bassigny ällistyneenä ja
äkeissään.
Väki alkoi poistua kappelista. Everstin rouva sanoi jäähyväiset
Coryselle ja kiiruhti tulevia vastaan innoissaan saadessaan kertoa
tällaisen uutisen. Untuva huomasi etäältäkin kasvojen synkkenevän
kertojan päästessä pitemmälle.
-- He ovat saaneet nokilleen! -- ajatteli hän. Tein viisaasti
tullessani tänne...
Äkkiä hän ryntäsi kappelia kohden. Hän oli nähnyt isä de Ragonin
lähestyvän säännöllisin ja hiljaisin askelin.
-- Häntä minä en saa päästää käsistäni!... Tyttö kiiruhti jesuitan
luokse ja kysyi kohteliaasti:
-- Sallitteko minun lausua teille pari sanaa?...
Ja, kun jesuiitta heitti levottoman katseen muutamiin muihin
henkilöihin, jotka myöskin näyttivät odottavan häntä, vakuutti Untuva:
-- Oi!... Nyt en tarvitse pitkää aikaa!... Eilen lörpöttelin aivan
liiaksi...
-- Ette suinkaan, lapseni... eilinen puheenne on päinvastoin suuresti
kiinnittänyt mieltäni...
-- Olette kovin hyvä... Mutta minä tiedän tehneeni väärin puhellessani
sedästäni ja hänen politiikastaan... ja tahtoisin pyytää teitä olemaan
kertomatta äidilleni -- joka tänään tulee teitä tapaamaan silloista
keskusteluamme...
-- Vakuutan teille... virkkoi isä de Ragon kuivahkosti käyden
kärsimättömäksi -- että te suunnattomasti liioittelette keskustelumme
merkitystä...
-- Enpä niinkään!... Minähän uskottelin teille... taikka miltei
uskottelin... ettei setäni tällä kertaa asettuisikaan herra de Bernayn
vastaehdokkaaksi, koska hän ei ollut tarpeeksi rikas...
-- Aivan niin!... Entä sitten?...
-- No, siinä uskossa minä silloin olin... Mutta nyt hän asettuukin
ehdokkaaksi, koska hän onkin tarpeeksi rikas...
-- Niinkö!... -- virkkoi jesuiitta synkistyen.
Ja unohtaen äkkiä elämässään aina noudattamansa varovaiset ja viisaat
periaatteet kysäisi hän muitta mutkitta:
-- Mistä hän sitten nyt on saanut rahoja? Untuva vastasi viattomasti:
-- Hän on tätinsä, eilen kuolleen rouva de Crisvillen ainoa perijä...
Isä de Ragon aivan jähmettyi hämmästyksestä jääden seisomaan suu
selällään. Vanha rouva de Crisville oli -- ennenkuin sairaalloisuus
oli pakoittanut hänet muuttamaan Pauhon -- kuulunut isä de Ragonin
rippilapsiin, ja tämä tiesi itse sanelleensa hänelle koko testamentin,
missä jesuiittoja ei suinkaan oltu unohdettu. Ja nyt tämä vanhus
kuoli hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolella, jättäen täyttämättä nämä
puolinaiset lupaukset, mitkä oli häneltä niin suurella vaivalla
houkuteltu, säätäen omaisuutensa sellaiselle henkilölle... oikealle
sosialistille, joka jo edeltäkäsin oli varakas; vaaralliselle miehelle,
jota hän täten tietämättään auttoi taistelussa kaikkea sitä vastaan,
mitä hänen olisi pitänyt kunnioittaa ja tukea!
Viimein hän kysyi pikemmin itsekseen kuin Untuvalta, joka innoissaan
ahmi häntä silmillään:
-- Tuo omaisuus on kaiketi aivan suunnaton?...
-- Suunnaton!... vahvisti tyttö suloisella äänellä. -- Eikö hän omista
puoli departementtia?... Kuin kaikuna toisti Coryse vielä kerran:
-- Puoli departementtia... vähintään!... Jesuiitta rupesi äkkiä
epäilemään, että Coryse teki pilaa hänestä. Mutta katsahtaessaan
tyttöön hän näki tuon veitikan seisovan hänen rinnallaan
huolimattomassa ja melkein kömpelössä asennossa jatkuvasti hymyillen,
joten hän rauhoittui. Ja hänen mieleensä juolahti äkkiä, että
"Untuva", josta kukaan ei ollut tähän asti välittänyt, voisi nyt tulla
rikkaaksi perijättäreksi. Varakreivi de Brayn kiintymys veljensä
tytärpuoleen oli yleisesti tunnettu Pont-sur-Sarthessa, ja tiedettiin
hänen rakastavan Avesnesin pikku neitiä kuin omaa lastansa. Jesuiitta
muuttuikin silmänräpäyksessä hyvin isälliseksi sanoen Coryselle.
-- Iloitsen suuresti, sangen suuresti onnesta, minkä Jumala on
teille lähettänyt!... Näen siinä tosiaan Jumalan sormen!... Eilen te
ylenmääräisen hienotunteisena... epäillen... peläten, ettei teistä
tulisi kylliksi hyvä aviovaimo... hylkäsitte Aubièresin herttuan, joka
pyysi kättänne ja olisi ottanut teidät köyhänäkin... ja tänään Herra
palkitsee tekonne... sallien teidän nyttemmin seurata vain sydämenne
ääntä...
-- Mutta... -- sanoi Untuva, joka ei ensinkään käsittänyt, mihin hän
pyrki. -- En yhtään ymmärrä, kuinka se seikka, että setäni on perinyt
tätinsä, saattaisi vaikuttaa minun elämääni niin, että minä tästä
lähtien muka voisin seurata vain sydämeni ääntä... jos nimittäin
sydämelläni sattuisi olemaan jotain sanottavaa...
-- Onhan kuitenkin selvä -- mutisi isä de Ragon puhuen vieläkin
puoleksi itseksensä -- että varakreivi de Bray on antava kelpo
myötäjäiset lapselle, josta hän pitää kuin omastaan... ja että hän...
vanhanapoikana... vailla läheisiä sukulaisia...
Untuva purskahti nauramaan:
-- Voi! Miten erinomaista!... Te arvelette siis minun nyt yhtäkkiä
muuttuneen "edulliseksi kaupaksi"... Ja minä kun olin niin tyhmä, että
luulin herra d'Aubièresin kosinnan jollain tavoin lisänneen arvoani...
Niin... Huomasinhan ihmisten sen jälkeen katselevan minua miltei
kunnioittavan uteliaasti... Millaista se nyt tuleekaan olemaan?...
Kunnianosoituksia!... Rahaa!... Kaikki vain minulle!... Olen muuttuva
aivan toiseksi!...
Keskustelun kuluessa oli jesuiitta vaihtanut yhä vielä puunsa alla
seisovan Barfleurin kanssa ystävällisiä tervehdyksiä.
-- Tuolla on Hughues de Barfleur -- hän sanoi äkkiä viitaten nuoreen
mieheen -- muuan entisiä oppilaitani...
Tyttö vastasi välinpitämättömästi:
-- Tiedän... Tunnen hänet...
-- Hän on uskollinen sielu... -- jatkoi isä de Ragon. -- Hän saapuu
tänne joka päivä kuulemaan pyhää messua... Hänen mielensä on niin
puhdas, ja hän tekee vain sitä, mikä on Jumalalle mieleen...
-- En ikinä usko... -- huusi tyttö vihasta kuohuen -- että meidän hyvää
Jumalaamme miellyttää niin hirveästi kuin te väitätte se, että herra de
Barfleur tulee tänne liehakoimaan rouva Delormea!...
Jesuiitta hämmästyi suuresti ja teki pahastuneena kieltävän
kädenliikkeen. Tähän hetkeen saakka ei hän ollut epäillyt mitään, mutta
tyttösen sopimaton huomautus loi äkkiä kirkkaan valon lukemattomiin
mitättömiin pikkuseikkoihin. Hän päätti kuitenkin vielä yrittää
torjua epäluulot ja auttaa entistä oppilastaan sekä vastasi mitä
mairittelevimmalla äänellä:
-- Tuollaiset huomautukset eivät sovi nuoren tytön suuhun... Ettekä
te nähtävästi myöskään kykene oikein arvostelemaan ympäristöänne...
Hughues de Barfleur ei voi olla kiintynyt... sanottuun henkilöön...
kahdestakin syystä... Ensinnäkin puolustavat hänen periaatteensa häntä
tuollaisia taipumuksia vastaan... ja toiseksi olen miltei vakuutettu
siitä, että hänen tunteensa suuntautuvat nykyjään aivan toisaalle...
-- Niinkö!... -- virkkoi Coryse hajamielisenä.
-- Niin!... Poikaparka näkyy kadottaneen sydämensä!... Hän on
rakastunut, luulen minä, erääseen nuoreen tyttöön, joka toistaiseksi ei
ole kiinnittänyt mitään huomiota häneen...
-- Nuoreen tyttöön?... toisti Untuva ihmeissään, hapuillen muististaan
tuttaviaan. -- Nuoreen tyttöön?... Se on mahdotonta!...
Mutta äkkiä hänelle selvisi asia, ja hän purskahti nauramaan kysyen:
-- Minuunko ehkä?... Oi!... Tämähän on suurenmoista!!!...
Ja hän lisäsi tarkastaen ihaillen jesuiittaa:
-- Kas vaan!... Tepä ette ainakaan hukkaa aikaa, se on varma!...
Isä de Ragon katseli häntä huulet vieläkin hymyssä, mutta silmä kovana.
Silloin Untuva katui:
-- Suokaa anteeksi, että minä näin rupesin nauramaan!... Mutta
minusta se oli niin hullunkurista!... Silloinhan samat rahat, mitkä
nyt vahingoittavat herra de Bernayta, hyödyttäisivät taas herra
de Barfleuria... Ne pysyisivät talossa... Oi!... On aivan turha
selittää... Olen jo ymmärtänyt!...
-- Neiti d'Avesnes!... -- julisti jesuiitta terävästi -- rouva äitinne
on oikeassa sanoessaan teitä huonosti kasvatetuksi tytöksi...
-- Hän on oikeassa ajatellessaan... mutta ei sanoessaan niin... --
vastasi Untuva lempeästi.
Hän niiasi poistuvalle isälle ja etsi silmillään vanhaa Jeania, joka
istui yhä liikkumattomana penkillään. Untuva pani koneellisesti
huulensa suppuun, mutta pysähtyi säikähtyneenä ajatellen:
-- Oi!... Jumalani!... Aioin juuri tapani mukaan viheltää!... siitäpä
vasta olisi syntynyt juttu!...
Astuttuaan ulos jesuiittain talosta hän lähti juoksujalkaa liikkeelle
unohtaen vanhan palvelijan, joka hänen takanaan vaivaloisesti siirteli
kankeita jalkojaan. Hän halusi kertoa hauskan uutisensa apotti
Châtelille, tietäen sen varmasti ilahduttavan häntäkin suuresti.
Place de Palais'n nurkassa seisoi muuan kukkaskauppias pikku
kärryineen. Untuva osti ruusuja häneltä ja jatkoi juosten matkaansa
Saint-Marcienin pappilaan.
Jos tuomiokirkonkaan pappila ei ollut komea, niin oli Saint-Marcienin
suorastaan kurja. Se oli pieni hökkeli, joka oli rakennettu pimeän ja
likaisen kujan varrelle vanhan basilikan kylkeen. Hökkelistä vasemmalle
sijaitsi vaivainen istutus, vailla hajuakaan niin kutsutusta "papin
puutarhasta". Apotti Châtel, joka rakasti kukkia, oli kuitenkin
taitavasti muuttanut pikku tilkkusensa huonoa maata tuoksuvaksi
kukkakoriksi.
Palvelija oli torilla. Apotti itse avasi oven Untuvalle. Hänellä oli
toisessa kädessään hillopurkki -- tällä hetkellä täynnä liimaa -- ja
toisessa suunnaton pörröinen pensseli, joka oli kadottanut huomattavan
määrän karvojaan.
-- Pyydän anteeksi, että otan teidät vastaan tässä asussa... -- selitti
hän Untuvalle, joka tervehti häntä reippaasti -- mutta, katsokaa, olin
juuri paperoimassa vastaanottohuonetta...
Ja hän viittasi kapeisiin tapettiliuskoihin, jotka kosteuden
irroittamina riippuivat surkeina pitkin muuria.
Kalusto oli yksinkertainen. Sen muodostivat kuusi korituolia, hyvin
kuoppainen nojatuoli, ihmeellinen, hieno ja harvinainen kello
madonsyömästä puusta ja alabasterinen Pyhän Neitsyen kuva seinällä sekä
sen edessä pieni jalusta maljakkoineen.
-- Toin teille ruusuja Pyhää Neitsyttänne varten... -- sanoi Untuva
asettaen kukkaset pieneen maljakkoon. -- Niille täytyy vain kiireesti
antaa vettä...
-- Niin... aivan heti...
-- Ei... Silmänräpäyksessä!... Katsokaa!... Olisi raakamaista antaa
niiden odottaa tässä helteessä, herra apotti!... Ja kai tekin
ymmärrätte, ettei Pyhä Neitsyt toivo kenenkään kärsivän hänen
tähtensä... vai kuinka?...
-- Olette oikeassa!... virkkoi pappi myöntyväisenä ja meni täyttämään
maljakkoa pienestä puutarhan keskellä sijaitsevasta kaivosta.
Coryse mietiskeli katsellen apottia:
-- Ei hän olekaan hieno!... Kaikkein vähimmin ylimyksellinen!...
Lempeine, punaisine kasvoineen ja valkeine hiuksineen muistuttaa hän
miltei tomaattia pumpulissa!... Mutta hän miellyttää minua kuitenkin...
sillä hänellä on niin kaunis ja hyvälle altis sielu!... Sen sijaan,
että koettaisi vastustaa vähäväkisten ystäviä vaaleissa... tai naittaa
hunningolle joutuneita pikku keikareita... hän huolehtii köyhistä
ja hyvästä Jumalasta!... Hänpä ei välitäkään juoruista!... eikä
juonista!... eikä rakkausjutuista!... eikä koko höskästä!...
Ja kun apotti palasi kantaen huolellisesti liian täyttä maljakkoa,
jonka laitojen ylitse vesi lainehti muodostaen puroja pitkin hänen
kiiltävää kaapuaan, huusi Untuva hänelle iloisesti:
-- Herra apotti!... Olen niin tyytyväinen!...
-- Kas vaan!... -- virkkoi apotti onnellisena. -- Tuopa kuuluu toiselta
kuin eilen aamulla!...
Hän oli ottanut ruusut ja järjesteli niitä suurilla, kankeilla
käsillään maljakkoon hyvin kömpelösti, mutta koettaen olla äärettömän
varovainen. Päätettyään tämän työn istahti hän Corysea vastapäätä.
-- Herra apotti... tästä aamusta lukien on Marc-setä hirvittävän
rikas...
-- Miten niin, lapseni?...
-- Herranen aika!... Ette kai luule hänen ryöstäneen postivaunua?...
Ei... Hän on perinyt rouva de Crisvillen...
-- Onko rouva Crisville kuollut?...
-- On kuin onkin, herra apotti!...
-- Oi!... Ihmisparka!... Hänhän oli niin antelias... niin hyvä
köyhille!...
-- Marc-setä tulee olemaan yhtä hyvä kuin hänkin... saattepa nähdä,
mitä kaikkea me vielä nappaammekaan köyhillemme...
-- Jumala suokoon, lapseni!...
-- Mutta... -- virkkoi tyttö tyytymättömänä, -- tuntuu kuin te
epäilisitte sitä...
-- En juuri epäilekään... Mutta... Kuitenkin... Ei olisi ihmeellistä,
jos herra Marc välittäisi vähemmän taivaallisista asioista kuin hänen
tätinsä... Kas, hän on vielä nuori...
-- Nuori!... -- huudahti Coryse hämmästyneenä -- onko Marc-setä muka
nuori?...
-- Mutta hyvänen aika!... Eihän hän ole vanhakaan...
-- Enhän väitäkään häntä ikivanhaksi!... mutta ei hän ole myöskään
nuori... Hän ei ole enempää kuin kolmea vuotta nuorempi herra
d'Aubièresia... joka ainakin on vanha.
-- Niin, mitä hänestä nyt kuuluu?...
-- Oi!... -- sanoi Coryse helpotuksesta huokaisten -- hän lähti tänä
aamuna!...
-- Lähti?...
-- Ei ainiaaksi sentään!... Hän palaa vielä... Mutta jos minä olisin
tietänyt teidät näin kylmäkiskoiseksi... niin enpä tosiaan olisi
viitsinyt raapustaa vanhaa Jean-parkaani tänne kolmenkymmenenviiden
asteen kuumuudessa... ja te olisitte saanut kuulla uutisen samalla
kertaa kuin muutkin ihmiset...
-- Mutta, lapsukaiseni, te käsitätte minut väärin... Iloitsen...
sydämeni pohjasta... setänne myötäkäymisestä... ja myös siitä, että se
tuottaa teille niin suurta mielihyvää...
-- Sepä hyvä!... Nyt voin siis mennä!... Kello lienee jo kaksitoista!...
Untuvan tepsuttaessa kotiinpäin hehkuvassa päivänpaisteessa mutisi
apotti Châtel järjestellessään vielä viimeisen kerran ruusujaan
vastaanottohuoneen Pyhän Neitsyen jalkojen juuressa:
-- Jumalani, varjele tätä lasta, joka sinua rakastaa!... Jumalani, tee
hänet onnelliseksi!...