Kun rouva de Bray astui ruokasaliin, istuivat muut jo
päivällispöydässä. Hänen perheensä oli jo aikoja sitten lakannut
odottelemasta häntä aterioille. Talon emäntä saapui hyvin harvoin
ajoissa; milloin oli ostoksia, milloin vieraskäyntejä, milloin
kello oli pysähtynyt ja kaikkein tavallisimmin olivat vaunut syynä
hänen myöhästymiseensä. Asetuttuaan paikalleen hän kysyi omituisen
ystävällisellä äänellä Coryselta:
-- No?... oletko tyytyväinen isä de Ragoniin?...
-- Olenpa niinkin... varsin tyytyväinen!... vastasi tyttönen
huolettomasti.
Mutta mietittyään hetkisen hän lisäsi:
-- Mutta en tiedä onko hän yhtä tyytyväinen minuun...
-- Mitä sinä sitten sanoit hänelle?... -- kysyi herra de Bray hieman
levottomana.
-- Paljon asioita... Keskustelu hyppelehti sinne tänne...
-- Menen tapaamaan häntä huomisaamuna, sanoi markiisitar kylmemmin, --
ja hän kertoo minulle, mitä on tapahtunut...
-- Niin, mutta... -- Untuva huomautti hiljaisesti, -- minähän voisin
yhtä hyvin itse kertoa sen teille... sillä siellä ei tottapuhuen
tapahtunut mitään...
-- Niinkö... Sepä merkillistä!...
-- Miksi se muka olisi merkillistä?...
-- Koska sinä näytät noin hämmentyneeltä...
-- Minäkö!... En ikinä!... Miksi minun muka pitäisi näyttää
hämmentyneeltä?...
-- Enhän minä tiedä...
-- Minä vielä vähemmin!... Te tahdoitte, että minä menisin
keskustelemaan isä de Ragonin kanssa... Menin siis sinne... Me
keskustelimme... Siinä kaikki!...
-- Mitään epämiellyttävää ei siis tapahtunut?...
-- Ei suinkaan... Hän on hyvin kohtelias... liiaksikin!... Samoin
minäkin... En tosin liiaksi, mutta sentään tarpeeksi... jos
sitäkään!... Luulen, nimittäin, ettei hän oikein hyväksynyt mitään
siitä, mitä hänelle sanoin... eikä hänkään saanut minua sanoillaan
vakuutetuksi, se on varmaa... Mutta muuten olemme me aivan kuin
ennenkin...
-- Toisin sanoen... -- kysyi rouva de Bray käyttäen palvelijan
poissaoloa hyväkseen, -- sinä et siis vielä ole päättänyt mennä
naimisiin Aubièresin herttuan kanssa?...
-- Olen päinvastoin päättänyt olla ottamatta häntä...
Ja kääntyen Marc-sedän puoleen hän lisäsi:
-- Annan hänelle vastaukseni tänä iltana... Etkö sanonut hänen
tulevan?...
-- Ei missään nimessä!... huusi markiisitar julmistuneena. -- Te
ette saa vastata hänelle tänä iltana!... On järjetöntä kieltäytyä
sellaisesta harkisematta asiaa!...
-- Mutta minähän olen harkinnut sitä!... minähän en ole muuta
tehnytkään kuin harkinnut... Eilisestä alkaen olen harkinnut aivan
menehtyäkseni!...
-- Teidän täytyy vielä odottaa, ennenkuin annatte vastauksenne
Aubièresin herttualle...
-- Mitä minun muka täytyisi odottaa?... Ei... minä en tahdo kiusata
häntä turhalla toivolla... Se on nytkin jo kestänyt liian kauan...
-- Kiellän teitä puhumasta hänen kanssaan tänään!... -- sanoi
markiisitar käskevästi nousten seisomaan.
Ja nähdessään, ettei Untuva tullutkaan saliin, vaan nousi ylös
portaita, hän kysyi:
-- No?... Minne te menette?...
-- Huoneeseeni...
-- Teidän on jäätävä tänne...
Tyttönen lensi tulipunaiseksi ja vastasi suorasukaisesti:
-- Minusta se on samantekevä!... Mutta, jos jään tänne, niin silloin
minä myöskin sanon herra d'Aubièresille sanottavani... ja ilmoitan
hänelle lopullisesti päättäneeni, etten milloinkaan... en milloinkaan
mene hänen kanssaan naimisiin...
-- Olette hullu!...
-- Sitä te ette sano minulle ensimmäistä kertaa!...
-- Kas, siinähän hän onkin!... -- huudahti markiisitar äkkiä kehoittaen
suurella kädenliikkeellä heitä kuulemaan, miten ovikello kilisi...
-- Oi!... Sen parempi!... -- huokasi Untuva. -- Haluan sydämeni
pohjasta vapautua tästä taakasta!...
Hän meni sisäänastuvaa everstiä vastaan, ja sanoi hänelle kevyesti:
-- Herra d'Aubières, haluaisin puhua kanssanne... Tahdotteko tulla
puutarhaan, kuten eilen illalla?...
Ja kulkiessaan hymyillen alas portaita lisäsi hän matalalla äänellä:
-- ... Mutta suutelematta minua...
Eversti seurasi häntä tottelevaisesti. Hän oli hyvin kiihoittunut,
mutta ymmärsi kuitenkin rakkaudestaan huolimatta, mikä häntä
odotti. Ennenkuin Coryse oli ehtinyt avata suutansakaan, kysyi hän
liikuttavalla äänellään arasti:
-- Tarkoituksenne on ilmoittaa minulle, ettette te tahdo, eikö niin?
-- Niin... -- änkytti Untuva kärsien kovasti ajatellessaan suurta
surua, joka hänen nyt täytyi aiheuttaa. -- Olen kovin paljon ajatellut
eilisillan jälkeen... ja ymmärrän, etten voi mennä teidän kanssanne
naimisiin... Pidän teistä paljon, sittenkin!... Pidän teistä sydämeni
pohjasta... ja olen aivan onneton siitä, että minun on annettava teille
tällainen vastaus... Mutta parempi on sanoa se ennemmin kuin vasta
jälkeenpäin, eikö totta?...
Herttua ei vastannut mitään. Coryse ei voinut nähdä häntä pimeässä,
mutta hän tuli kovin alakuloiseksi, arvatessaan vastauksensa koskeneen
kovasti herttuaan.
-- Rukoilen teitä... -- pyysi hän pannen lempeästi kätensä herra
d'Aubièresin käsivarrelle... Älkää tulko noin surulliseksi!...
Ensinnäkin minä en ansaitse sitä!... Olen kiivas, tyhmä ja huonosti
kasvatettu... Minulla on "kaikki Avesnes-suvun viat", kuten äidilläni
on tapana sanoa!... Ja toiseksi en minä yhtään kelpaisi everstin
rouvaksi!... enkä maailman-naiseksi missään suhteessa... En osaisi
sopivasti keskustella... en ottaa vastaan... en olla rakastettava
epämiellyttäviä henkilöitä kohtaan... enkä uskotella typerille pitäväni
heitä erittäin henkevinä... Minä en ole mikään nainen... olen villi...
luotu elämään vain kukkien ja eläinten parissa...
Äkkiä hänen äänensä vaihtoi väriä, ja hän huudahti:
-- Niin eläimet!... Missä kummassa on Gribouille?... En ole nähnyt sitä
aamiaisen jälkeen... Onkohan se karannut?...
Ja hän lähti juoksemaan ruohokentän poikki talleihin päin. Hetken
kuluttua palasi hän yhä juosten, jäljessään Gribouille, joka pyrki
hyppäämään hänen olkapäilleen.
-- Suokaa anteeksi... -- virkkoi hän aivan hengästyneenä. -- Suokaa
anteeksi, että minä jätin teidät näin... Mutta pelkäsin niin
Gribouillen puolesta!... Eihän se ole riittävä syy!... Minun ei olisi
pitänyt... kesken vakavaa keskustelua... Mutta, nyt te näette...
sellainen minä juuri olenkin!... Kun herttua ei vastannut, kysyi hän
tunkien katseellaan pimeyteen:
-- Ettekö te enää ole siellä?...
-- Kyllä... -- änkytti hän tukahtuneella äänellä, kyllä... minä olen
täällä...
Hän oli istuutunut lehtokujan viereen muutamalle ruohokummulle. Untuva
lähestyi häntä arvaten hänen itkevän.
-- Mitä!... sanoi hän tuskaisena. -- Mitä!... Itkettekö te?...
Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä mies joka aina oli
hänestä tuntunut niin suurelta... miltei vanhalta, voisi itkeä.
Hämmästyneenä ja kuohuksissaan istahti tyttö hänen viereensä.
-- Jumalan tähden!... -- virkkoi hän itsekin itku kurkussa. -- Jumalan
tähden!... Jumalan tähden!...
Hän ei keksinyt muuta sanottavaa. Hän joutui aivan pyörälle päästään.
Hän piti itseään hirvittävän pahana ja typeränä kiusatessaan tätä hyvää
olentoa, joka nyyhkytti hiljalleen hänen vieressään.
Coryse ei voinut sietää ajatusta, että joku kärsisi hänen puolestaan
tai hänen tähtensä. Hän kärsi tuhat kertaa mieluummin itse. Ja äkkiä
hänen päähänsä juolahti jotakin:
"Totisesti, olkoon menneeksi!... Kerron hänelle, mitä nyt ajattelen...
Ja sitten... jos hän kuitenkin tahtoo... menen hänen kanssaan
naimisiin..."
-- Kuulkaahan... -- hän sanoi heleällä äänellään, joka liikutti
niin syvästi herttuaa, -- kuulkaahan minua hetkinen... ja koettakaa
ymmärtää minua... jos suinkin vain voitte... Olen kyllä tekevä
parhaani, mutta luultavasti se ei sittenkään tule oikein selväksi...
On niin vaikeata puhua kaikesta tästä!... Ja jos me emme olisi
pimeässä vaan auringossa... jos minä näkisin teidän kasvonne, ja te
näkisitte minut... niin en uskaltaisi sinä ilmoisna ikänä!... Mutta
ensiksi, pyydän teitä... Lakatkaa itkemästä noin... Se on minusta niin
hirveää!...
Ja kun herttua vastaamatta sanaakaan jatkoi itkuaan, polvistui Untuva
äkkiä hänen eteensä:
-- Pyydän, lakatkaa itkemästä!...
Hän kietoi kätensä herra d'Aubièresin kaulaan ja suudellen hellästi
hänen kosteaa poskipartaansa toisti äärettömän rukoilevalla äänellä:
-- Pyydän, lakatkaa jo!... Lupaan tehdä kaikki, mitä tahdotte...
kaikki...
Unohtaen eilisillan painautui hän herttuaa vastaan viattomana ja
lempeänä. Herra d'Aubières työnsi hänet luotaan miltei tylysti:
-- Ei... ei... menkää pois!...
Untuva nousi heti hämmästyneenä mutisten surullisesti:
-- Oi!... Niin... Ymmärrän... Te teette samoin kuin minä eilen...
Ja hän istahti arasti vaieten herttuan viereen. Tämä vastasi vieläkin
väräjävin äänin:
-- En suinkaan... Älkää luulko sitä, rakas, pieni Coryseni...
Asianlaita on se... Te ette voi ymmärtää minua... Olen hermostunut...
onneton... En tiedä mitä teen tai mitä puhun... Olen nähnyt niin
kaunista unta... ja putoan niin korkealta...
Tyttö kysyi levottomana:
-- En kai minä ole syynä siihen... että te olette nähnyt kaunista
unta?... tarkoitan, ettenhän minä suinkaan liene uskotellut teille
tahtovani mennä naimisiin kanssanne?... tai koettanut saada teitä
pitämään minusta toisin kuin kiltistä tytöstä pidetään... vai kuinka?...
-- Ette suinkaan!...
-- Sepä hyvä!... Katsokaa, jos olisin tehnyt sen... tietysti
huomaamattani... niin olisin onneton... perin onneton... sillä minusta
on katalaa kiemailla ihmisille, ja iskeä silmää... luulotellakseen
heille, että he ovat miellyttäviä... tai että itse haluaa heitä
miellyttää... eikä sitten välittää heistä hitustakaan... katalaa...
juuri katalaa!...
Ja hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
-- Niin näen aina meneteltävän ympärilläni... Mutta minä en tahdo tehdä
niin...
-- Te sanoitte äsken -- virkkoi herttua, joka vähitellen alkoi palautua
entiselleen, -- aikovanne ilmoittaa minulle, minkätähden ette tahdo
tulla vaimokseni...
-- Niin... mutta en oikein uskalla selittää teille sitä!... En tiedä
elämästä muuta, kuin mitä voin arvata, eikä se ole paljoa... Mutta
kuitenkin kuulen keskusteluja... Siinä kuiskaillaan... Siinä mainitaan
erinäisiä nimiä... Ja kun meillä on tanssiaiset, niin huomaan pientä
lemmenpeliä... paljon pieniä luvattomuuksia... En puhu nuorista
tytöistä... Nuoret tytöt tehkööt, mitä haluavat... Se ei ole ensinkään
sopimatonta, eikö totta, koska he eivät ole naimisissa?... Ei... Puhun
rouvista... Jotkut heistä pettävät miehiään... Ja tuo pettäminen...
En oikein tiedä missä se alkaa ja mihin se loppuu... mutta pidän sitä
hyvin pahana...
-- Epäilemättä se onkin pahaa!...
-- No niin, siinä näette!... Katsokaa, minä olen aivan varma siitä,
että jos nyt menisin teidän kanssanne naimisiin... niin minä joskus
tulisin pettämään teidät...
-- Mutta... -- änkytti herra d'Aubières ällistyneenä -- kuinka te
voitte olla noin varma siitä?...
-- Varmako?... Niin varma kuin kukaan voi olla, kun on kyseessä
sellaiset asiat!... Katsokaahan, tähän mennessä en noina ole vielä
koskaan tavannut ketään, josta olisin ajatellut: "Tuon kanssa menisin
mielelläni naimisiin!..."
-- Entä sitten?...
-- No!... mitä sanoisitte, jos tuo ajatus vasta ollessani naimisissa
juolahtaisi päähäni jonkun herran kulkiessa ohitseni?... Eikö se olisi
kauheaa?... Siinä me sitten olisimme!...
Surustaan huolimatta alkoi herttuaa naurattaa; mutta hän vastasi
vakavasti:
-- Tuo on tapahtunut monelle vaimolle...
-- Ja mitä sitten?...
-- Sitten ovat he antamatta ajatustensa aherrella uudessa tulokkaassa
turvautuneet mieheensä... Ja jos hän on ollut hyvä aviomies, kuten minä
tulisin olemaan...
-- Siitä olen varma!... sanoi Untuva vakuutettuna. -- Mutta luuletteko
olevan hyötyä siitä, että mies on hyvä, jos hänellä ei ole hyvä
vaimo?...
-- Ja miksi ette te muka voisi olla hyvä pikku vaimo... rehellinen ja
uljas?...
-- Niin, mikään ei estäisikään... ellen vain tapaisi...
-- Ketä?...
-- Tuota herraa, jota luultavasti en koskaan tapaakaan... mutta, joka
missään tapauksessa ei ole Aubièresin herttua...
Ja herra d'Aubièresin tehdessä liikkeen lisäsi hän vilkkaasti:
-- Niin... Pidän teistä paljon, hyvin paljon!... Olen jo ennenkin
sanonut sen teille... Mutta uskon, etten ensinkään, en hitustakaan pidä
teistä niinkuin miehestään tulisi pitää... Ja olen varma siitä, että
sinä päivänä, jolloin tapaisin hänet, josta pitäisin sillä tavalla...
minä heittäisin kaikki tyynni!... Oi, suinpäin!... Siinä te siis
näette... Olen hävytön sanoessani tämän teille... Mutta olisin vielä
hävyttömämpi, jos ottaisin teidät sanomatta mitään... Jos te siis
nyt, saatuanne tietää syyn kieltävään vastaukseeni kuitenkin tahdotte
saada minut... niin te ainakin tiedätte, mikä teitä odottaa... Te ette
silloin voi moittia minua mistään... Sanon "moittia minua mistään",
mutta se on vain puhetapa... sillä... lopultakin... olen varma siitä,
että te ette olisi hyvillänne... Mutta missään tapauksessa en minä
kuitenkaan silloin olisi ollut kavala ja tekopyhä... Ymmärrättekö?...
-- Ymmärrän nyt -- sanoi herra d'Aubières lempeästi -- että te
tulisitte hyvin onnettomaksi minun rinnallani ja että minä puolestani
tulisin kauhistuttavan onnettomaksi nähdessäni teidän olevan onneton...
Minun täytyy koettaa unohtaa se, johon olen puolen vuoden kuluessa
kohdistanut kaikki ajatukseni, kaikki iloni, kaikki toiveeni...
Te olette hyvin hienolla ja hyvin selvällä tavalla tehnyt minulle
tiettäväksi, että olen vanha hupsu...
-- Oletteko te vihainen minulle?... -- kysyi Coryse säikähtyneenä. --
Varmaankin te olette vihainen minulle?
-- En ole... Vakuutan teille, etten ole vihainen... -- mutisi miesparka
liikutuksen tukehduttamalla äänellä.
Hän yritti nousta, mutta vaipui syvemmälle multaan.
-- Mitä nyt!... -- virkkoi hän huomatessaan hämmästyksekseen vajoavansa
joka liikkeellä.
Gribouille nähdessään hänen yrityksensä arvasi heidän nyt aikovan
palata sisälle ja alkoi tanssia hänen edessään raivoisasti haukkuen.
Herttua koki nojata käteensä, mutta se tunki pehmeään maahan samalla
kuin hänen ruumiinsa tuntui uppoavan yhä enemmän.
-- En käsitä, missä minä olen!... -- sanoi hän Untuvalle, joka
odotti häntä lehtokujan päässä. On aivan kuin minä istuisin jossakin
kuopassa... Ja kuta enemmän koetan nousta sieltä, sitä syvemmälle minä
vaivun...
Untuva ojensi kätensä ja herttua tarttui niihin hypähtäen jaloilleen.
Mutta tyttökin oli lähestyessään tuntenut maan vaipuvan jalkojensa alla.
-- Mitä kummaa tämä on?... -- virkkoi hän koskettaen paikkaa, minkä
herra d'Aubières juuri oli jättänyt.
Sitten hän suoristihe nauraen:
-- Oi!... Sehän on kukkien hautausmaa!... Te olette istunut sen
päällä!... Ja minä olen juuri tänä aamuna pitänyt hautajaiset... Se on
aivan pehmeä...
Herttua kysyi:
-- Mikä hautausmaa...
-- Kukkien hautausmaa... Niin... Älkää puhuko siitä kotona... He
pilkkaisivat minua... Tiedänhän sen olevan tyhmää... Mutta minä
rakastan kukkia niin kovasti!... En voi nähdä, mitenkä ne peittyvät
lokaan kuollessaan...
Untuvalla oli todellakin ollut aikaisimmasta nuoruudestaan saakka
hautausmaa, minne hän hautasi kuihtuneet kukkansa. Hän ei voinut nähdä
niiden viruvan kaduilla ja tunkioilla. Ajatus, että joku kukkanen
tahraantuisi, että jalat sitä tallaisivat, hameet laahaisivat tai
tomuluudat lakaisisivat, oli hänestä sietämätön. Talvella hän poltti ne
huoneensa suuressa takassa viritettyään siihen suunnattoman valkean,
mikä söi ne yhtenä humauksena. Mutta kesällä, kun tätä apukeinoa ei
ollut, hautasi hän ne huolellisesti puutarhan perälle salaa peläten
äitinsä toruja ja Marc-sedän leikinlaskua.
-- Ettehän te vain kerro sitä kellekään?... -- toisti hän hyvin
levottomana; -- lukuunottamatta Gribouillea ei kukaan tiedä sitä,
ei kukaan... Ja minä suuttuisin hirveästi, jos he rupeaisivat minua
pilkkaamaan... En mistään suuttuisi niinkuin siitä... Sillä minä
tietäisin heidän olevan oikeassa... Sehän onkin naurettavaa...
-- Olkaa huoleti, neiti Coryse. En ole kertova ainoallekaan ihmiselle
kukkien hautausmaasta...
Ja hän lisäsi alakuloisesti:
-- Pieni hautausmaaparka!... Minäkin, vaikkakaan en juuri muistuta
kukkasia, olen tullut siihen haudatuksi tänä iltana... lopullisesti
haudatuksi...
-- Voi sentään!... -- huudahti Coryse -- rupeatteko te taasen
miettimään tuota kaikkea!...
-- En... Mutta ettekö te tahtoisi päästää minua ulos
puutarhaportista?... En viitsisi palata talon kautta... Näyttäisin
paisuneine silmineni hyvin naurettavalta... Tulen kuitenkin huomenna
aamupäivällä tapaamaan Marcia...
-- Pidättekö te paljon Marc-sedästä?...
-- Hyvin paljon... Me olemme lapsuuden tovereita...
-- Oletteko te samanikäiset?...
-- Hän on kolme vuotta minua nuorempi...
-- Se ei merkitse mitään!...
-- Ei merkitsekään... Olette oikeassa... Mutta suudellessaan viimeisen
kerran Untuvan kiinteää ja notkeaa pikku kätöstä sanoi herra d'Aubières
itseksensä:
-- Sittenkin!... Se merkitsee sittenkin paljon... Se on kolme vuotta
vähemmän!...
Palatessaan saliin katseli tyttönen lampun ääressä lukevaa Marc-setää
ikäänkuin näkisi hänet nyt ensimmäisen kerran ja vastaamatta herra ja
rouva de Brayn huolestuneisiin kysymyksiin herttuan katoamisesta, hän
ajatteli:
-- Marc-setä ei näytä kolmea vaan kymmentä vuotta nuoremmalta kuin
herra d'Aubières!...