Kun Untuva saapui jesuiittaintalolle, läheni kello jo kolmea. Rajuilma
oli tulossa, taivas synkkeni, ja ilma kävi painostavaksi.
-- Jää sinä vain puutarhaan... -- hän sanoi ukko Jeanille, joka astui
vastaanottohuoneeseen katsoen ympärilleen epäluuloisin silmäyksin, --
siellä sinun on hauskempi odottaa...
Jean vastasi vitkastellen:
-- Mutta jos rupeaa satamaan?...
-- No, tule sisälle, jos rupeaa satamaan... mutta miksi sinä kävelet
noin?... Luulisi, että pelkäät sudenkuoppia...
-- En minä pelkää... mutta en tunne olevani oikealla paikallani
täällä... On aivan kuin seinät kuuntelisivat puhettamme... Selkäpiitäni
karmii... Entä tämä saakelin lattia sitten!...
-- Mainiota!... Kiroilehan hieman!... Se kaikuu niin hauskalta tässä
talossa...
-- Tällä lattialla ei mies voi pysyä pystyssä!... Ohhoh!... Pääsin kuin
pääsinkin matolle!...
-- Herranen aika!... Sinähän käyt kuin luistimilla!...
Untuva työnsi ulos vanhan palvelijan, joka ihan hämmentyi liukkaalla
parketilla pienten, neliskulmaisten, sinne tänne siroitettujen
mattopahasten keskellä, ja huusi nauraen hänen jälkeensä:
-- Kas niin...! Laputa nyt tiehesi!... Muuten saat vielä aikaan
onnettomuuden!...
Jeanin poistuttua alkoi Untuva kävellä edestakaisin
vastaanottohuoneessa, jossa hän nyt seisoi ensimmäistä kertaa. Hän
ei ollut ennen käynyt Pont-sur-Sarthen jesuittain uudessa komeassa
asunnossa muualla kuin kappelissa, minne äiti oli puoliväkisin vienyt
hänet mukanaan johonkin hienoon iltarukoukseen. Rouva de Bray oli
sitä mieltä -- eikä muuten siinä erehtynytkään -- että vaikkakin
jokaiselle oli eduksi usein nähdä jesuiittoja, niin oli kuitenkin
hänelle vielä edullisempaa usein tulla nähdyksi heidän seurassaan. Koko
ylhäinen seurapiiri -- nuoriso mukaan luettuna -- tungeskeli näissä
rukoushetkissä, joissa ne hienoston herroista ja naisista, joilla oli
kaunis ääni, esittivät laulua, ja jesuiitta-isien kappelin tribuuni
oli nähnyt monen avioliiton alkuvaiheet ja useiden rakkaussuhteiden
kehittymisen.
Coryse oli alussa ollut hyvin tyytymätön ollessaan pakotettu käymään
tällaisissa ikävissä tilaisuuksissa, joita hän sitäpaitsi piti
sangen epäpyhinä, mutta vähitellen olivat nuo hänen silmäinsä edessä
punoutuvat pikku juonet alkaneet häntä huvittaa. Hän huomasi heti tuon
käynnissä olevan sekä hengellisen että maailmallisen kilpailun. Hän
tiesi, että sitä isää, joka oli eniten "kysytty", muut isät kadehtivat
harmissaan hänen menestyksestään; ja että se ja se hieno ja varakas
katumuksentekijätär pääsi mihin aikaan hyvänsä rippituoliin, joka oli
vain määrättyinä tunteina avoinna vaatimattomammille syntisille.
Ja odottaessaan isä de Ragonia -- suosituinta hienonmaailman isää
--, joka mielellään odotutti itseään, Untuva vertasi tätä suurta,
hymyilevää palatsia, jonka englantilainen mukavuus oli kätketty
rakastettavan ja itsetietoisen vakavuuden taakse, siihen synkkään ja
likaiseen taloon, mihin kirkkoherra kolmine apulaisineen oli ahdettu.
Hän ajatteli lapsen teräväjärkisyydellä, että joskin Pont-sur-Sarthen
"hienoon maailmaan" kuuluvat ihmiset tunsivat hyvästi tien tänne, niin
köyhät tunsivat varmasti vielä paremmin tien tuohon toiseen paikkaan.
Hänestä tuntui siltä kuin ne suuret summat, mitkä tänne kertyivät
testamenttien, lahjojen ja keräysten muodossa, eivät koskaan jättäisi
tätä rakennusta, kun sitävastoin nuo suurella vaivalla kootut vähäiset
almut vain valuisivat tuon pienen, harmaan talon lävitse siellä
alhaalla...
Untuva halveksi vaistomaisesti ihmisiä, jotka "panivat kirstun
pohjaan". Tuo sana _kartuttaa_, jota hän kuuli lausuttavan ympärillään
maaseudulle ominaisella kunnioituksella, oli hänestä inhoittava
ja vastenmielinen, ja hän tuumi, että tässä uudenuutukaisessa
talossa luultavasti kartutettiin paljon ja lahjoitettiin pois hyvin
vähän, ainakin köyhille. Hän katseli harppaillessaan edestakaisin
vastaanottohuoneessa valkoisen muurin aukkoja, ja hänestä ne
muistuttivat pankin kassaluukkuja. Ja jesuiitat, jotka tavantakaa
nopeasti kulkivat liukuvin ja arvokkain askelin pitkän huoneen poikki
näyttivät hänestä pikemmin kauppapalvelijoita kuin hengenmiehiltä.
Tässä luostarissa kaikki puhui hänelle maailmasta eikä mikään Jumalasta.
Jonkun ajan kuluttua tuli Coryse kärsimättömäksi.
-- Tämäpä nyt on!... Enhän minä voi odottaa ikuisesti!... Kello on
kohta neljä!... Minun on mentävä kouluun!...
Hän astui ikkunan luo ja näki Jeanin nukahtaneen eräälle
puutarhapenkille. Vanha kuski oli ensiksi istunut kunnollisesti suorana
kuin muinoin pukillaan, nyt hän painostavan ilman vaikutuksesta vaipui
hiljaa kokoon jalat ojennettuina ja pää nuokkuen. Ja isät, jotka
aika-ajoin kulkivat ohitse matkalla kappeliin, käänsivät ihmetellen
terävät ja hieman hermostunee kasvonsa tuota vanhaa miestä kohden, joka
nukkui penkillä juopuneen asennossa. Heidän mykkä harminsa huvitti
suunnattomasti tyttöä, eikä hän enää ollut ensinkään ikävissään,
kun samalla kertaa kuivahko ja lempeä ääni hänen takaansa sai hänet
kääntämään päänsä.
-- Tekö siellä olettekin, lapseni?... Mutta minä en voi nyt ottaa teitä
vastaan...
-- Niinkö!... -- sanoi Untuva. -- Luulin äitini kysyneen, voisinko
tulla?...
Ja kääntyen ovelle päin lisäsi hän rakastettavasti ja ikäänkuin
keventyneenä:
-- Mutta ellei se sovi teille, niin minä poistun... Isä de Ragon
pysähdytti hänet kädenliikkeellä:
-- En voi ottaa teitä vastaan täällä...
-- Pyydän anteeksi, äitini...
-- Niin... rouva äitinne tietää minun joskus keskustelleen hänen
kanssaan vastaanottohuoneessa... Mutta vaikkakin se sallittiin
hänelle... poikkeustapauksissa... niin se ei ole sallittu teille...
Kun tyttönen ei vastannut mitään, jatkoi hän entisellä selvällä ja
vaaleakaikuisella äänellään:
-- Rouva äitinne sanoi minulle, lapseni... että te haluaisitte
neuvotella kanssani eräästä sangen tärkeästä kysymyksestä...
-- Oi!... Niin tahdonkin!... Tai oikeastaan... hän sitä tahtoo...
-- No niin... Olen kuuleva teitä heti rippituolissani...
-- Mutta... -- vastusti Untuva. -- En minä tullut ripittäytymään...
-- Vähät siitä!... Rippilapseni odottavat jo minua... En voi enää
viivytellä...
Coryse säikähtyi tietäen saavansa odottaa tuntikaupalla tuossa uudessa,
hirvittävän uudessa kappelissa, missä loistavat kultaukset kirkuivat
lehväköynnösten räikeää vihreyttä vastaan, kappelissa, missä silmä
ei voinut levätä ainoassakaan lempeässä tai rauhallisessa näyssä;
missä ihmisen oli mahdoton vaipua hartauteen tai rukoilla kuiskinan
ja kahinan keskessä. Ja pelko auttoi häntä keksimään keinon, joka
saattaisi päästää hänet pälkähästä.
-- Vai niin!... Hyvä on!... Odotan siis kappelissa!... Oi! siellä on
niin hauska odottaa... Kaikki naiset puhuvat niin äänekkäästi!...
Arvattavasti ei isä de Ragon ollut varsin halukas luovuttamaan
Untuvan pilkallisille korville tuon "vihkivesi-sammakoiden" joukon
tunnustuksia, kuten tyttö oli heitä sangen epäkunnioittavasti
nimittänyt, sillä äkkiä hän muutti mieltään sanoen, ikäänkuin ei olisi
mitään kuullut:
-- Samapa se... Voin kuulla teitä täällä... koska te nähtävästi
toivotte sitä...
Ja muuttaen äänensä hän jatkoi raukeasti ja hiljaa:
-- Kuulen teitä, tyttäreni... Mitä teillä on sanottava?...
Coryse vastasi päättävästi:
-- Minullako?... Ei niin mitään!... Luulin, että te sanoisitte minulle
jotakin?...
Isä de Ragon, joka oli tottuneempi puolusteluun kuin hyökkäykseen,
epäröi hetkisen, mutta alistui sitten tähän äänilajiin:
-- Rouva äitinne on ilmoittanut minulle Aubièresin herttuan
pyytävän teidän kättänne... ja teidän nähtävästi suhtautuvan hänen
kosintaansa... joskaan ei kielteisesti... niin kuitenkin...
-- Oi! voitte varsin hyvin sanoa kielteisesti!...
Jesuiitta ei ollut koskaan lausunut Untuvalle tämän seuratessa rouva de
Brayta muuta kuin joitakin jokapäiväisiä tervehdyssanoja, joihin tyttö
puolestaan oli vastannut joko yksitavuisesti tai vaikenemalla. Hän
ällistyi sentähden hieman tästä vapaasta kielenkäytöstä, johon hänen
tavalliset vieraansa eivät olleet häntä totuttaneet.
Syntyi hetken hiljaisuus.
-- Entä sitten?... kysyi Untuva suorasukaisesti.
-- Niin -- jatkoi isä de Ragon, jota tämä asiallinen kysely hämmensi
-- yllämainittu kosinta... joka imartelisi jokaista nuorta tyttöä, on
teille, ei ainoastaan mairitteleva, vaan myöskin odottamaton... Teillä
ei ole omaisuutta...
-- Tiedän sen!...
-- Aubièresin herttua arvelee, että vaikkakaan hän ei ole rikas,
hänellä kuitenkin on riittävästi kahdelle... Hän osoittaa...
pyytäessään kättänne... kaunista epäitsekkyyttä...
-- Tiedän senkin!... ja olen herra d'Aubièresille hyvin kiitollinen...
Pidänkin muuten hänestä oikein paljon...
-- Pidättekö siis hänestä?...
-- Kaikesta sydämestäni... Hän on ehdottomasti meillä kävijöistä se,
josta pidän eniten...
-- Mutta siinä tapauksessa en voi käsittää...
-- Mitä ihmettä, ettekö te voi käsittää sitä?... Ja minusta se on
päivänselvää!... Minä pidän herra d'Aubièresta samoin kuin pidän rouva
de Jarvillesta, esimerkiksi... tai apotti Châtelista... Pidän heistä
pitääkseni... enkä mennäkseni naimisiin, tuhat tulimmaista!...
-- Lapseni, huomaan, että te ette tiedä, mitä avioliitto on...
-- Niin, kyllä onkin totta, etten sitä tiedä!... Mutta voinhan toki
kuvitella, mitä se on... Ainahan ihminen kuvittelee jos jotakin,
eikö totta?... Ja minä tahdon... mennessäni naimisiin... rakastaa
tulevaa miestäni toisin kuin nyt rakastan herra d'Aubièresia ja apotti
Châtelia... ja niin edespäin!...
-- Niin... Te olette hieman tuntehikas... kuten kaikki nuoret tytöt...
-- Minäkö?... -- huudahti Untuva harmistuneena, -- minä en ole pennin
edestä tuntehikas!...
Hän mietti hetkisen ja oikaisi äskeisen lausuntonsa vasten tahtoaan
hieman hämmentyneenä:
-- Paitsi kenties silloin, jos on kysymys kukkasista... ja taivaasta...
ja puroista... On totta, että minä niin mielelläni paneudun pitkäkseni
maahan ja uneksin katsellen kaikkea tuota... Mutta vaikkakin
otaksuisimme, että minä siis olen tuntehikas mitä luontoon tulee... ja
eläimiinkin, jos niin tahdotte... niin ihmisten suhteen?... oh! pahuus
olkoon... minä en missään tapauksessa ole tuntehikas!...
Perinjuurin hämmästyneenä tällaisesta puheesta isä de Ragon kysyi,
hymyillen hyväntahtoisen halveksivasti ohuilla ja nyrpistyneillä
huulillaan:
-- Kuka on teitä oikeastaan kasvattanut, rakas lapseni?...
Tyttö vastasi olematta huomaavinaan pistosta:
-- Nykyjään isä ja Marc-setä kasvattavat minua... Aikaisemmin se oli
setä ja täti de Launayn huolena...
Ja jesuiitan haeskellessa nimeä muististaan toistaen itsekseen: "de
Launay"?... lisäsi Untuva nauraen:
-- Oi, teidän ei kannata vaivata päätänne!... He eivät käy teidän
luonanne!... He eivät ole sellaista väkeä!... He ovat kaksi rauhallista
ja yksinkertaista vanhusta... jotka elävät syrjässä... käyden vain
kirkossaan!... Mutta suokaa anteeksi... Te sanoitte... silloin kun minä
katkaisin puheenne... että minä olin tuntehikas... Sen tähdenhän minä
juuri keskeytinkin teidät...
-- Aioin vain sanoa teille, että kaikki nuoret tytöt muodostavat
itselleen jonkinlaisen ihanteen... ihanteen, jota he yrittävät
sovelluttaa joka paikkaan... ja jota he eivät tapaa milloinkaan
elävässä elämässä...
-- Minulla ei ole mitään ihannetta...
-- Se on hyvä, oikein hyvä!... sillä silloin te voitte harkita vapaasti
ja täysin kylmäjärkisesti kaunista tulevaisuutta, joka avautuu teille,
jos menette naimisiin d'Aubièresin herttuan kanssa...
-- Kaunista tulevaisuutta?... Kaikkea vielä?... Minähän en koskaan
ole tahtonut sotilasta!... Niin juuri... En siedä sotilaita!...
Tarkoitan tietysti upseereja... sillä jos on sotamies, niin eihän se
ole kenenkään oma vika!... Minä päinvastoin säälin heitä niin!... ja
rakastan heitä!... En voi kohdata heitä helteisinä päivinä haluamatta
pyytää heitä sisälle juomaan jotakin...
Isä de Ragon tarkasteli Untuvaa ihmetellen ja ajatteli, että rouva de
Bray oli aivan oikeassa sanoessaan, ettei tyttö ollut sellainen "kuin
muut ihmiset". Hän jatkoi yhä kylmemmin ja täsmällisemmin:
-- Totta tosiaan, lapseni, teidän puheenne on hyvin merkillistä!...
Coryse selitti aivan sievästi ja vilpittömästi: -- Niin... tiedän sen
kyllä!... Te olette ihan oikeassa... Mutta minä en voi sitä estää!...
Se on aivan vaistomaista!... Pyydän teiltä anteeksi... Ymmärrän varsin
hyvästi, että se loukkaa teitä... Se loukkaa apotti Châteliakin...
joten on aivan luonnollista, ettei se miellytä teitä...
Ja katsoen jesuiitaan hän päätti puheensa:
-- Se johtuu siitä, että te olette maailmanmies!... kun minä
sitävastoin...
-- Kas niin, -- sanoi jesuiitta, jota alkoi vasten tahtoaan naurattaa.
-- Oletteko siis taipuvainen, lapseni, harkitsemaan asiaa, ennenkuin
vastaatte kieltävästi tähän kosintaan?... kuulemaan minun neuvojani?...
-- Harkitseminen on aivan hyödytöntä!... ensinnäkin sentähden,
että minä aina nukahdan harkitessani jotakin... ja toiseksi, koska
asianlaita on se, että kuta enemmän minä harkitsen, sitä varmemmin
minä vastaan kieltävästi... Ei siis kannata panna minua harkitsemaan
asiaa... Ja mitä teidän neuvojenne seuraamiseen tulee, niin...
haluatteko, että puhun suuni puhtaaksi...
-- Haluan... puhukaa vain suoraan?
-- No niin, en oikeastaan tiedä, minkä tähden minun pitäisi seurata
teidän neuvojanne?... Te ette tunne minua... Te olette nähnyt
minua hyvin harvoin... koko minun olentoni on luultavasti teille
hirvittävästi vastenmielinen...
Ja huomatessaan jesuiitan yrittävän tehdä kieltävän liikkeen jatkoi hän:
-- Niin juuri!... Tiedänhän sen erinomaisen hyvin!... Minä en
miellytä teitä, eikä teillä ole mitään syytä tuntea harrastusta
minun asioihini... Mitä te minulle sanotte, sen sanotte aivan
yksinkertaisesti sentähden, että äitini on pyytänyt teitä sanomaan ne
sanat...
-- Puhun vakaumukseni mukaan...
-- Olkoonpa niinkin... mutta vakaumuksenne perustuu äitini selityksiin,
ja hän on sanonut teille, että koska minä olen köyhä, niin en voi
odottaa pääseväni hyviin naimisiin... ja että tämä nyt kyseessäoleva
avioliittotarjous on loistava... jonka johdosta, edellyttäen etten
minä ole rikas, te neuvotte minua menemään naimisiin sellaisen herran
kanssa, jota en voi rakastaa tai ainakaan en voi rakastaa niin, kuin
minä tahtoisin rakastaa tulevaa elämänkumppaniani...
-- Lapseni, te erehdytte... Neuvon teitä menemään Aubièresin herttualle
vain sen tähden, että hän on hyvin arvossapidetty ja ylhäissyntyinen...
sekä myöskin erinomaisen hyväsydäminen mies... Antaisin saman neuvon,
vaikka te olisitte hyvin rikaskin...
-- Kaikkea vielä!... Ei tässä maailmassa!... Ensinnäkin, jos minä
olisin hyvin rikas, te... sen sijaan, että pakottaisitte minut ottamaan
herra d'Aubièresin, niin säästäisitte minut...
Hänen pysähtyessään kysyi isä de Ragon:
-- Kenelle minä säästäisin teidät?...
-- Jollekin entiselle oppilaallenne, joka olisi joutunut rahapulaan...
tai pelannut... tai muuta sellaista... Niin!... Siitä alkaen kuin
olen ruvennut kiinnittämään huomiota ympäristööni... olen nähnyt sen
aina olevan tapana tässä kaupungissa... ja olen iloinnut siitä, ettei
minulla ole ollut rahoja!... Oi!... Te osaatte kyllä auttaa omianne!...
Te ette ole huonoja ystäviä!...
Peläten puhuneensa liikaa kohotti Untuva katseensa miltei arasti
jesuiitan puoleen. Mutta hienot, vakavat kasvot olivatkin heltyneet.
-- No niin -- sanoi hän katsellen tyttöstä sangen mieltyneesti.
Ellen erehdy, pystytte juuri te parhaiten panemaan arvoa sellaisille
ihmisille, jotka eivät ole "huonoja ystäviä", kuten te sanotte...
Luulisinpa teidän ihailevan niitä, jotka auttavat toisia?...
-- Pidänkin heistä, jos he ovat yksilöitä, mutta en, jos on kysymys
yhdistyksistä...
Isä de Ragon jäi sanattomana katselemaan Untuvaa.
Koko Pont-sur-Sarthessa oleskelunsa aikana oli tämä kuusitoistavuotias
koulutyttö ensimmäinen hänen kohtaamansa "ajatteleva" olento.
Huomatessaan tyttösen, joka piti hänen vaikenemistaan lähtömerkkinä,
aikovan poistua hän kysyi:
-- Te olette varmaankin lukenut paljon?...
-- En ole... paljoakaan...
-- Siinä tapauksessa olette te paljon ajatellut vakavia asioita.
-- Toisinaan... hevosen selässä... Etenkin ratsastaessani minä tuumin
sellaisia... Silloin en voi nukahtaa mietteisiini... Ja sentähden minä
käytän tilaisuutta miettiäkseni... mutta vain vaistomaisesti...
-- Ja... onko siis näiden mietteiden tuloksena vastenmielisyys
veljeskuntaamme kohtaan?...
-- Tavallaan!... Se ei minusta ensinkään tee minkään veljeskunnan
vaikutusta... ainakaan ei hengellisen veljeskunnan... Dominikaaneja,
maristeja, kapusiineja, oratooriomunkkeja j.n.e., j.n.e., kutsuisin
minä veljeskunniksi... sillä he syventyvät Jumalaan, he saarnaavat, he
tekevät vain sellaista, mikä minusta onkin hengenmiesten tehtävä... Te
puolestanne olette aivankuin jonkinlainen yhdistys... Te harrastatte
avioliittoja, politiikkaa, vähän kaikkea... Sanalla sanoen... minä
pelkään teitä!... Ja kuitenkaan en minä, Jumala tietäköön, ole
arimpia...
-- Vakuutan teille, lapseni, että me työskentelemme vain ihmiskunnan
onneksi ja autuudeksi...
-- Sen onneksi... maan päällä, myönnän mielelläni!... Mutta
autuudeksi?... En usko teidän siitä paljoakaan välittävän... Ja
mitä sitten teidän ihmiskuntaanne tulee, niin se rajoittuu vain
hienoon maailmaan... Aivan samoin kuin äitinikin ihmiskunta... Tunnen
tuon!...
-- Huomaan teillä olevan vahvat ennakkoluulot meitä vastaan... Mutta te
olette väärässä, lapseni...
-- Oi!... vakuutti Untuva kohteliaasti -- yhtäpaljon vastustan
vapaamuurarejakin, esimerkiksi... Vihaan ylipäänsä kaikkia, jotka
liittoutuvat voittaakseen eristäytyneet...
-- Tuollainen viha voi viedä pitkälle...
-- Niin voikin!... Kas, kun minä ollessani hyvin pieni...
kävin hoitajani kanssa ostoksilla, ja kuulin sivukatujen
pikkukauppias-parkojen valittelevan... niin, miltei itkevän,
kertoessaan, että suurten kauppapuotien ilmestyttyä
Benediktiinienkadulle ja Carnot'n torille heidän liikkeensä eivät enää
menestyneet... näin, miten vähitellen sulettiin yhä useampia entisiä
kauppoja... kuulin puhuttavan tämän ja tuon kauppiaan vararikosta...
niin minä olin aivan raivoissani noille suunnattomille kauppahuoneille,
jotka murskasivat kaikki pienet liikkeet... ja monena iltana
rukoillessani minä huusin kaikin voimin Jumalaa, että hän päättäisi
kerrankin hävittää yöllä kaiken tuon...
-- Mutta sehän oli hirvittävä ajatus...
-- Mahdollisesti!... En puolustakaan sitä!... Mutta joka tapauksessa
ajattelin niin!... En tietystikään kertonut sitä Albert-sedälle ja
Mathilda-tädille... se ei kuulunut heihin... Ei mitenkään!... Enhän
minä sitäpaitsi siihen aikaan milloinkaan ilmaissut ajatuksiani
kenellekään...
-- Tuskinpa te teette sitä nytkään, vai kuinka?...
-- Oi! kyllä!... Nyt minä voin kertoa tuollaiset asiat apotti
Châtelille ja Marc-sedälle...
-- Ah! tosiaankin!... virkkoi jesuiitta hymyillen väkinäisesti. --
Herra de Brayhan on sosialisti... tai on ainakin esiintynyt sellaisena
viime vaaleissa?...
-- Se ei ole totta... -- sanoi Untuva jyrkästi, hän ei sietänyt
sitä, että ihmiset arvostelivat Marc-setää. -- Te sotkette!...
Herra de Bray ei ole, vaikkakin hän on sosialisti, kuten te sitä
nimitätte... koettanut sen avulla tulla valituksi... Hän esiintyi ilman
päällekirjoitusta...
-- Ja epäonnistui...
Niissä vaaleissa oli juuri "isien" suosikki tullut valituksi. Untuva
vastasi kiukustuneena:
-- Niinpä niinkin... Valituksi tulemiseen tarvitaan paljon rahaa...
Sitten hän nousi seisomaan odottamatta jesuiitan lopettamismerkkiä, --
isä olikin aivan unohtautunut kuuntelemaan tämän pienen uudenajan olion
puhetta, joka niin suuresti erosi hänen tähänastisista kokemuksistaan
--, ja lisäsi hieman veitikkamaisesti:
-- Mutta en uskalla pidättää teitä enää!... Teillähän oli niin
kiire... Ja varmaankin kaikki nuo naiset kappelissa vapisevat
kärsimättömyydestä...
Isä de Ragonkin nousi, Untuvan aikoessa väistyä syrjään päästääkseen
hänet ensimmäisenä ovesta sanoi hän hymyillen hyvin kohteliaasti:
-- Ei mitenkään... Te ette ole enää pieni tyttö... ja pian te kenties
jo olette "rouva herttuatar"...
-- Se ihmetyttäisi minua suuresti!... -- vastasi Untuva heilauttaen
kiharaa tukkaansa, joka lainehti hänen vyötäistensä alapuolelle. -- Se
osa ei sovi minulle...
Isä de Ragon kysyi:
-- En nähnyt ketään ovenvartian tuvassa... Ettehän te toki kuitenkaan
ole tullut tänne yksinänne?...
-- Oi! en!... En ole sentään kasvatettu aivan amerikkalaisesti!...
Hoitajani on täällä mukanani...
Ja näyttäen ukko Jeania, joka yhä nukkui penkillään valuneena miltei
maahan saakka, hän sanoi:
-- Eikö hän ole koristeellinen, tuo minun hoitajani!...
Kun Untuva oli sulkenut portin, kääntyi hän katsomaan kappelin suurta
kelloa ja mutisi nauraen:
-- Puoli kuusi!... Kylläpä minä olen antanutkin noiden
vihkivesisammakoiden odottaa!...