-- Oletteko nähnyt Untuvaa tänä aamuna?... -- kysyi herra de Bray
markiisittarelta tämän astuessa vähän ennen aamiaista kirjastoon, missä
veljekset istuivat jutellen keskenään.
-- En ole... entä te?...
-- Minäpä tapasin hänet kello 9:n aikaan Rue des Benedictinsillä...
sanoi Marc-setä, hän lensi minkä jalat kantoivat vanhan Jeanin
seuraamana...
Markiisitar, jonka suuttumus jo oli noussut, huusi:
-- Mitä!... Onko hän mennyt ulos!... ulos ilman lupaa?...
-- Kenties hän oli matkalla messuun?... huomautti herra de Bray
rauhoittavasti.
-- Messuunko?... Hän ei käy siellä milloinkaan!... paitsi
sunnuntaisin...
Marc, joka seisoi ikkunan ääressä, ilmoitti:
-- Tuolla hän tuleekin... Hän on jo pihalla ja Luce myöskin...
"Luce" oli paronitar de Givry, herra de Grayn serkku. Hän
astui kirjastoon seurassaan Untuva, joka kulki nenä pystyssä
välinpitämättömän näköisenä.
Malttamatta edes tervehtiä nuorta rouvaa alkoi markiisitar vihaisena
kysellä tuolla nalkuttavalla ja terävällä äänellä, mikä aina sai
Corysen ummistamaan puoleksi silmänsä:
-- Mistä sinä tulet?...
-- Saint Marcienista... -- vastasi tyttö.
-- Mitä sinä siellä teit?... Ethän sinä koskaan käy messussa!...
-- Minäpä en ollutkaan messussa...
-- No, missä sinä sitten olit?...
-- Kävin tapaamassa apotti Châtelia...
-- Miksi?...
-- Siksi, että halusin puhella hänen kanssaan eräästä asiasta...
-- Vai niin... sanoi rouva de Bray levottomana. -- Mitä hän sitten
vastasi sinulle?...
-- Mutta eiköhän olisi tarpeen ensiksi kertoa, mitä minä häneltä
kysyin, ennenkuin ilmaisen, mitä hän vastasi?...
Ja tyttönen lopetti nauraen:
-- Vaikka siitä kai syntyisi liian pitkä juttu...!
Markiisitar kääntyi rouva de Givryn puoleen:
-- Tapasitteko te siis toisenne apotti Châtelin rippituolissa?...
-- Emme... -- vastasi nuori rouva hieman vaivaantuneena. -- Apotti
Châtel ei ole enää minun rippi-isäni...
-- Niinkö! -- virkkoi markiisi ihmeissään -- Onko se mahdollista?...
Sinähän et ennen liikuttanut sormeakaan juoksematta kysymään häneltä
mihin suuntaan sitä on liikutettava!... Sinähän puhuit hänestä
alinomaa... -- liiaksikin, meidän kesken sanoen... Mitä siis nyt on
tapahtunut?...
Luce de Givry oli kookas, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen,
luiseva, tummaverinen ja kaikkea suloutta vailla oleva nainen,
joka oli tunnettu Pont-sur-Sarthessa ankarasta, ahdasmielisestä
ja ikävystyttävästä hurskaudestaan. Hän oli kuitenkin varsin
suvaitsevainen eikä välittänyt lainkaan siitä, mitä sellaiset ihmiset
tekivät tai jättivät tekemättä, jotka ajattelivat ja elivät toisin
kuin hän itse. Hän oli aina menossa ja jakoi aikansa hyvien töiden
ja maailman kesken, rakastaen viimeksimainittua intohimoisesti,
vaikkakin se -- kuten Marc de Bray mm sattuvasti sanoi -- palkitsi
hänen rakkautensa mustalla kiittämättömyydellä. Tämä ei johtunut
hänen rumuudestaan tai tyhmyydestään, vaan yksinomaan siitä,
että hänellä oli niin sanomattoman monta naurettavaa puolta eikä
pisaraakaan viehkeyttä ja nuorekkuutta. Naisia ärsytti hänen jäykkä
ja todellinen hyveellisyytensä, ja miehet taas eivät voineet
unohtaa hänen ulkomuotoaan, joten loppujen lopuksi ainoastaan
sukulaiset pitivät häntä arvossa ja rakastivat häntä hänen kauniiden
luonteenominaisuuksiensa ja välittömän hyvyytensä takia.
-- Toistahan vielä kerran, mitä äsken sanoit Pierrelle?... pyysi
Marc-setä, teeskennellen hämmästystä.
Rouva de Givry toisti tottelevaisesti:
-- Hän ei ole enää rippi-isäni...
-- Oletteko te riitaantuneet?...
-- Emme suinkaan... mutta hän itse ei enää halua...
-- Mistä lähtien?... -- kysyi Untuva, hänkin hyvin kummissaan.
-- Tanssiaisistani... niistä, jotka minä pidin kilpa-ajojen jälkeen...
-- Mitä sinun tanssiaisesi kuuluivat häneen?... -- sanoi Marc. -- Onko
hän niin typerä, että hän sekaantuu sellaisiin asioihin?...
-- Oi, ei!... -- kielsi Luce vilkkaasti -- Se ei ole hänen,
apottiparan, syy!... vaan minun!... Minähän itse menin hänen luokseen
iltaa ennen tanssiaisia pyytämään lupaa niiden pitämiseen...
-- Entä sitten?...
-- No, hän sanoi minulle: "Lapseni, nuo asiat eivät koske ensinkään
minuun!"...
-- Hän on viisas mies...
-- Olin itsepäinen, mutta hän ei tahtonut kuulla mitään... vaan
sanoi minulle: "Älkää pyytäkö minulta, papilta, lupaa sellaisen
huvitilaisuuden toimeenpanemiseen kodissanne, jota Kirkko ei
hyväksy... Minä en voi kehoittaa teitä sellaiseen... -- Mutta mieheni
tahtoo, että me pitäisimme nämä tanssiaiset... -- No, pitäkää sitten
tanssiaisenne... ja tulkaa jälestäpäin minun luokseni kertomaan
pitäneenne ne... niin asia kenties sitten järjestyy... -- En tahdo
toimeenpanna tanssiaisia ilman teidän lupaanne... -- Totta tosiaan,
lapseni, tepä saatatte minut naurettavaan asemaan!..."
-- Hän oli oikeassa, tuo miesparka! -- sanoi Marc de Bray nauraen.
-- Hän on hölmö!... -- julisti markiisitar, joka ei hyväksynyt muita
pappeja kuin jesuittoja.
Suuttuneena siitä, että näin arvosteltiin hänen vanhaa, rakastettua
apottiaan, Coryse huudahti:
-- Hänkö hölmö!... Ei ikinä tässä maailmassa! Eihän hänen tehtävänsä
ole yllyttää Pont-sur-Sarthen asukkaita hyppelemään, vai mitä
luulette?... Ja kääntyen rouva de Givryn puoleen hän kysyi:
-- Mutta Luce, on olemassa muuan seikka, jota en ensinkään ymmärrä...
Sinä käyt yhtäpäätä tanssiaisissa... Sinähän et teekään muuta!...
Luulin, että olit saanut luvan siihen?...
-- Mutta olenhan minä saanutkin...
-- No, mitä kummia?...
-- Sitähän minä juuri sanoinkin apotti Châtelille... "Mutta miksi te
siis sallitte minun käydä tanssiaisissa?..." ja hän vastasi minulle:
"Lapseni, sehän on vallan toista... Tanssiaiset ovat sellainen
tilaisuus, missä ihminen on alttiimpi kiusauksille kuin muulloin..."
-- Eihän!... virkkoi Untuva miettiväisenä.
-- ... Mutta pitäessänne kodissanne tanssiaisia, te kiihoitatte ja
ikäänkuin helpotatte kiusausta... te olette tavallanne rikostoveri ja
vastuunalainen... Kun te sitävastoin itse menette tanssiaisiin, niin
minä voin aivan luottavaisesti sallia sen ollen varma siitä, että te
ette ole kenellekään muulle kiusauksena, vielä vähemmin teette itse
syntiä... Mikä sinua naurattaa? -- jatkoi rouva de Givry kääntyen
Marcin puoleen, joka vääntelehti tuolissaan. -- Mutta minä olin aivan
kauhuissani!... Kutsukirjeet olivat lähetetyt... Oli vain kaksi päivää
jäljellä!... Palasin kotiin ja ilmoitin Hubertille ja äidille, että
me emme voikaan pitää tanssiaisia, koska apotti Châtel ei ole antanut
minulle lupaa...
-- He kai aivan tyrmistyivät?... -- kysyi Coryse myöskin nauraen.
-- Oi, älä kysykään!... Äiti sanoi, että minä olin hullu puhuessani
siitä apotille... Hubert puolestaan oli raivostunut!... Hän huusi
minulle: "Olkoon sitten niin!... älkäämme pitäkö näitä tanssiaisia...
Mutta, koska kerran suruaika on ohitse, enkä minä salli, että me
otamme vastaan kohteliaisuudenosoituksia maksamatta niitä takaisin,
niin me emme myöskään tästä lähtien käy missään... kuuletteko...
emme missään!... Minulle se on yhdentekevää, sillä minä en pidä
seuraelämästä!... mutta teille?..." Olin epätoivoissani!... Ja sitten
hyvä Jumala sääli minua... Hän antoi minun keksiä mennä kelpo isä de
Ragonin luokse:
-- Vai niin! -- virkkoi Coryse irvistäen.
-- Ja isä de Ragon oli ihastuttava... Hän sanoi minulle, kun olin
kertonut hänelle apotti Châtelin kiellon...
-- Mainiota!... mumisi Untuva -- Oliko se nyt olevinaan kielto!...
-- Joka tapauksessa, kun olin siis hänelle selittänyt, minkä johdosta
olin tullut kysymään häneltä neuvoa, vastasi hän: Mitä sanoo
evankeliumi, lapseni?... Se sanoo, että _vaimon on oltava miehellensä
alamainen_... Miehennehän tahtoo teitä pitämään nuo tanssiaiset...
Pitäkää ne siis... Se on Jumalankin tahto...
Coryse kiivastui:
-- Kylläpä sekin on keksintö, sekoittaa hyvä Jumala tuollaiseen!...
Sanokaapa minulle, eikö teistäkin ole naurettavaa heittää sellaisia
asioita hänen niskoilleen!...
-- Olin innoissani... -- jatkoi rouva de Givry -- juoksin heti
apotti Châtelin luokse... kertomaan hänelle että olin ripittäytynyt
isä de Ragonille... ja saanut häneltä luvan... Hän kysyi silloin
minulta: "Lapseni, oletteko te siis tyytyväinen isä de Ragoniin?" En
uskaltanut liian selvästi ilmaista ihailuani isä de Ragonia kohtaan
enkä sanoa, kuinka hyvää hänestä oikeastaan ajattelin... peläten
loukkaavani apotti Châtelia... vaan vastasin vain "olen", koska en
tahtonut valehdellakaan... Mutta silloin sanoi apotti: "No, palatkaa
sitten hänen luokseen!... Olisin sanomattoman kiitollinen, jos sen
tekisitte... sillä en tiedä ketään muuta, jonka ripit olisivat niin
rutikuivat kuin teidän!..." Ajatelkaa!... Hän sanoi todellakin
_rutikuivat_!...
-- Hän on oppinut sen minulta!... huusi Coryse nauraen. --
Apottiparka!... Hän on niin hyvä ja hullunkurinen!...
-- Kuule, Luce... -- neuvoi Marc de Bray. -- Jos olet viisas, niin et
liiaksi levitä tätä juttua...
-- Miksi niin?... kysyi rouva de Givry viattomasti.
-- Siksi, että ihmiset muuten nauravat sinulle... ja apotille...
-- lisäsi hän arvellen nuoren rouvan varmemmin vaikenevan pelosta
vahingoittaa rippi-isäänsä kuin pelosta vahingoittaa itseään.
Markiisitar huudahti:
-- Apotti Châtel on alhais-syntyinen!... Hän ei ymmärrä mitään!...
Hän ei ole vähääkään hienotunteinen... tai tietoinen maailman
vaatimuksista... ja Coryse on tietysti valinnut juuri hänet
rippi-isäkseen...
-- Apotti Châtel ei ole rippi-isäni... -- vastasi Untuva -- tai
oikeastaan hän ei ole sitä enää...
-- Milloin jätit hänet, jos saan luvan kysyä?...
-- Noin kolme tai neljä vuotta sitten... kun minua ei enää pidetty
silmällä, ja minä sain kulkea yksinäni Jeanin kanssa... melkein heti
ensimmäisen ripilläkäyntini jälkeen...
-- Ohhoh!... virkkoi rouva de Bray ällistyneenä huomatessaan tietävänsä
niin vähän tyttärensä toimista. -- Ja kuitenkin juoksette te yhtämittaa
hänen luonaan... Mitä te siellä teette... ellei hän enää ole
rippi-isänne?
-- Hän on uskottuni... Pidän hänestä oikein paljon... Minusta hän
on luotettava ja oikeudenmukainen... ja minä kerron hänelle pienet
hommani... ne nimittäin, mitkä sopivat kerrottaviksi...
-- Mutta, -- kysyi markiisitar suuttuneena, -- kelle te sitten nykyjään
ripittäydytte?...
-- En kellekään...
Ja äidin liikahtaessa hän jatkoi:
Tai kaikille, jos niin tahdotte?... Menen milloin toisen milloin
toisen luo... Saint Marcieniin, Tuomiokirkkoon, Uuteen kappeliin,
Notre-Dame-du-Lysiin... Toisin sanoen, minä kierrän kaikissa
kirkoissa... Ja koska joka kirkossa on keskimäärin kolme pappia, niin
kyllä niitä riittää!... Ripittäydyn noin kuudesti vuodessa... joten
kestää kauan, ennenkuin pääsen loppuun, ja silloinhan voin alkaa taas
alusta...
-- Tyttöhän on hullu!... aivan hullu!... -- sanoi markiisitar kärsivän
näköisenä. -- Hän juoksentelee sinne tänne... sen sijaan että valitsisi
itselleen viisaan opastajan...
-- "_Opastajan!_..." Kas, sitähän minä juuri tahdon välttää!... --
selitti Untuva päättävästi. -- Teen, mitä katson velvollisuudekseni...
mutta teen sen oman pääni mukaan... On säädetty, että meidän tulee
ripittäytyä... mutta tämä säädös ei sisällä sitä, että meidän tulisi
perehdyttää elämäämme... tutustuttaa ajatuksiimme ja vikoihimme...
ketään, joka tuntee meidät ja tapaa meitä kirkon ulkopuolellakin!...
Minua inhoittaa, kun ihmiset sekoittavat ulkonaiset ja jumalalliset
asiat... tällaiseksi sopaksi... Pidän sitä luonnottomana ja
vastenmielisenä...
-- Tuohan on mieletöntä!... -- virkkoi markiisitar. -- Silloinhan me
emme voisi käyttää samaa lääkäriäkään useampia kertoja... ja meidän
pitäisi välttää häntä muualla maailmassa...
-- Se on aivan toista...
-- Päinvastoin se on aivan sama asia... Toiselle me näytämme
sielumme... toiselle ruumiimme... Ja se on vielä pahempaa!...
-- Jopa nyt jotakin!... Minä puolestani, jos nyt olisi välttämätöntä
näyttää jompikumpi, näyttäisin paljon mieluummin ruumiini kuin
sieluni...
-- Vaietkaa toki... -- kirkui rouva de Bray, nousten ja levittäen
kätensä tavalla, jonka hän oli oppinut lempinäytelmistään. -- Vaietkaa
toki!... Te olette kamala olento!... Tyttö vailla häveliäisyyttä!...
Coryse vastasi järkkymättömänä:
-- Sitä en ole... vaikkakin minulle merkitsee toista tuo sana: häv...
Ei... Se on hassua!... En voi koskaan pakottautua käyttämään tuota
sanaa... Se on minusta ruma sana... Aioin vain sanoa, että luultavasti
minä käsitän kainouden toisin kuin te...
-- Vaietkaa toki!... Rukoilemalla rukoilen teitä vaikenemaan!...
Kun "rukoilemalla rukoileminen" houkutteli pilkallisen hymyn Marc-sedän
hyville, vilpittömille kasvoille, suuntausi kälyn raivo häneen:
-- Ah! naurakaa te vaan, minun puolestani!... Ah! Se sopii teille!...
Tehän olettekin suureksi osaksi edesvastuussa Corysanden kielenkäytöstä
ja tavoista!...
Ja kun Marc tapansa mukaan vaikeni, yltyi vain markiisittaren suuttumus:
-- Niin juuri... Älkää kieltäkökään!... Te olette syypää siihen, että
minun ponnistukseni tämän tytön suhteen kokonaan epäonnistuvat...
Tiedänhän, että hänellä on huono luonne, mutta...
-- Jätän teidät syömään aamiaistanne -- sanoi rouva de Givry haluten
poistua ennen kohtausta, jonka aavisti syntyvän.
Ja kääntyen arkana puolittain Coryseen päin, jolle hän -- peläten rouva
de Brayta -- ei uskaltanut suoraan kohdistaa sanojaan, lisäsi hän
lempeästi:
-- Olen onneton... Minä kai olen syynä tähän... aloin puhua apotti
Châtelista ja silloin... sen johdosta kai... puhe kääntyi tähän...
-- Mitä vielä!... -- vastasi Untuva nenäkkäästi luoden silmäyksen
äitiinsä, -- puhe kääntyy tähän aina... Sinä et ole suinkaan
välttämätön!...
Hän aikoi poistua serkkunsa selän takana, mutta markiisitar kutsui
hänet takaisin äänellä, jonka viha teki terävämmäksi kuin koskaan ennen:
-- Jääkää!... Tahdon puhua kanssanne... Sanomatta sanaakaan palasi
Untuva tuolinsa luokse.
-- No?... kysyi rouva de Bray. -- Minkä vastauksen saamme me antaa
herttua d'Aubièresille?...
-- Ette mitään... Vastaan hänelle itse... -- virkkoi tyttönen
rauhallisesti.
-- Minäpä olen kuitenkin teidän äitinne... ja minulla on mielestäni
täysi oikeus saada tietää, mitä te vastaatte?...
-- Aivan niin... En voi suostua menemään naimisiin herra d'Aubièresin
kanssa... ja olen siitä hyvin suruissani... sillä pidän hänestä sangen
paljon...
-- Mutta tuohan on järjetöntä!... Tällaista tilaisuutta ei toiste
tarjoudu...
-- Sanon vielä kerran, että menettelisin hyvin pahoin vastatessani
myöntävästi vastoin parempaa tietoani... Olen miettinyt sitä...
Päätökseni on horjumaton...
-- Onko apotti Châtel pannut tuon sinun päähäsi?...
-- Apotti Châtel, jolle ilmoitin, mitä itse olin ajatellut... hyväksyi
sen, mutta hän ei ole pannut mitään minun päähäni... Päinvastoin... Hän
neuvoi minua odottamaan, ennenkuin ottaisin ratkaisevan askeleen...
Mutta sitten kerroin hänelle...
Markiisitar oli hetkisen seisonut mietteissään kuulematta tyttärensä
puhetta. Äkkiä hän tehden tuollaisen hänelle ominaisen ihmeellisen
kokokäännöksen muuttui korkealentoiseksi ja helläksi:
-- Corysande!... Armas tyttäreni!... Sinä olet ainokaiseni tässä
maailmassa!... Sinä olet ainoa rakkauteni!... ainoa iloni!... Olen
elänyt vain sinua varten!... Siitä hetkestä, jolloin sinä synnyit, en
ole koskaan ajatellut mitään muuta!...
Vaikkakin Untuva oli sangen tottunut äitinsä lyyrillisiin vaihdoksiin,
yllättyi hän kuitenkin aina hieman tästä suuresta julkeudesta, joka
vasten hänen tahtoaan saattoi hänet ymmälle ja tuntui hänestä niin
naurettavalta. Hän kuunteli suu puoliavoinna, silmät välkkyen ja
ohimot tykyttäen hillittyä naurunhalua. Hän painoi päänsä alas peläten
räjähtävänsä nähdessään markiisin ällistyksen ja Marc-sedän ilvehtivät
kasvot, eikä vastannut mitään.
Markiisitar jatkoi:
-- Sinä olet aina ollut syvästi kiittämätön, tiedän sen -- enkä minä
koeta sinua muuttaa... En siis toivo, että tekisit, mitä teet, minun
tai kenenkään muunkaan takia... mutta omaa parastasi katsoen rukoilen
sinua harkitsemaan asiaa... olemaan tekemättä kevytmielisesti tätä
päätöstä...
-- En missään tapauksessa tee kevytmielistä päätöstä -- sanoi Untuva
vakavasti.
-- Sinähän teet sen neuvottelematta kenenkään kanssa...
-- Enpä suinkaan... Ja kaikki, joilta olen pyytänyt neuvoa, ovat
vastanneet, että... tällä kertaa... on minun noudatettava vain omaa
mieltäni...
Markiisitar risti kätensä ja pyysi traagillisella äänellä:
-- Vannotan sinua viimeisen kerran odottamaan, ennenkuin annat
vastauksesi... keskustelemaan sitä ennen jonkun valistuneen henkilön
kanssa...
Ja kuin ohimennen hän jatkoi:
-- Esimerkiksi isä de Ragonin!...
-- Loiskis!... Siinä me nyt olemme!... -- virkkoi Coryse puolittain
nauraen, puolittain harmissaan. -- Luuletko hänen nytkin keksivän
jonkin ylevän ratkaisun -- kuten Lucen tanssiaisiin?...
-- Pitääkö minun ryömiä polvillani sinun edessäsi...
-- Ei, kiitos... Se ei ole tarpeen!... Voi, hyvä Jumala!... Ei
kannata pitää tuollaista meteliä sen tähden... Menen tapaamaan isä de
Ragonia, jos niin tahdot!... Se on minusta yhdentekevää!... Lucen ja
hyvän Jumalan väliset asiat olivat vain kovin paljon helpommat hänen
järjestää kuin minun ja herra d'Aubièresin!...
-- Lupaatko minulle, että menet vielä tänään isä de Ragonin puheille?...
-- Lupaan...
-- Ja kuuntelet hänen neuvojaan?...
-- Kuuntelen mielelläni... mutta eri asia on, seuraanko niitä...
-- Mitä sinä sanoit hänelle eilen illalla?...
-- Kenelle?...
-- Herra d'Aubièresille...
-- Sanoin hänelle totuuden... Että pidän hänestä paljon... mutta en
siten, että haluaisin tulla hänen vaimokseen... Että joka tapauksessa
tahtoisin miettiä... harkita asiaa...
-- Entä hän sitten?...
-- Mitä, hänkö?
-- Niin, mitä hän sanoi sinulle?...
-- Hän, hän suuteli minua... Sepä vasta oli epämiellyttävää!...
-- Se johtui siitä, että se oli ensimmäinen kerta... ja sinä
säikähdyit...
-- Minäkö!... En minä säikähtynyt vähääkään... Se tuntui vain niin
kamalalta, siinä kaikki!... Ja osoittaahan sekin, että minä uskalsin
sen sanoa hänelle, etten minä ollut säikähtynyt, vai kuinka...
-- Voi! sanoitko sen hänelle?...
-- Aubières-parka! mutisi Marc-setä nauraen. Palvelija ilmoitti:
-- Rouva markiisitar, pöytä on katettu...
Heti aamiaisen jälkeen, Corysen tarjotessa kahvia, pujahti rouva de
Bray salakähmää ulos kirjastosta.
-- Kas!... -- sanoi tyttönen huomatessaan tämän paon. -- Hän menee nyt
valmistamaan isä de Ragonia!... mutta se ei hyödytä mitään!... Ensi
silmäykseltä... tunsin vastenmielisyyttä isä de Ragonia kohtaan...
Hänellä on niin viekas naama... ja hän hymyileekin kuin vanha
kiemailija, joka ei tahdo näyttää mustia hampaitaan...
Markiisi, joka aina oli hyväntahtoinen, huomautti:
-- Ei saa tuntea vastenmielisyyttä ketään kohtaan ilman tiettyä syytä...
-- Mutta tiedänhän minä syyni...
-- Tiedätkö?... Mikä se sitten on?...
-- Se, että minä en kunnioita häntä...
Marc-setä ja herra de Bray purskahtivat nauramaan. Untuvan tapa
ilmaista, että hän "ei kunnioittanut" tätä hyvin viisasta ja
kaikkivaltiasta miestä, joka ohjasi kaikkia naisia ja useimpia
miehiäkin Pont-sur-Sarthessa, tuntui heistä sanomattoman koomilliselta.
Tyttönen punastui:
-- Te teette pilaa minusta... -- hän sanoi -- näenhän sen heti!...
"Kunnioittaa" kuuluu naurettavalta! vanhanaikaiselta!... Se on
korskeilevaa!... Mutta minä en tiedä toista sanaa, mikä ilmaisisi minun
ajatukseni...
Herra de Bray puolusteli:
-- Ei kukaan, pikku Untuvani... suinkaan tee pilaa sinusta!... Mutta,
nyt kun olemme yksinämme... niin sinä kai sanot, mitä apotti Châtel
kertoi sinulle?... sanothan?...
-- Itsehän minä pikemmin kerroin hänelle jotain...
-- Mitä sitten?...
-- No... eilisillan jutun...
-- Kosimisenko?...
-- Ei... vaan herra d'Aubièresin suutelemisen...
-- Ah!... Mainiota!... Kerrassaan mainiota!... En tiennyt sinun
nimittävän sitä _jutuksi_...
-- Hyvänen aika!... Sehän oli hyvin tärkeätä minulle!... sillä juuri
silloin kun herra d'Aubières teki sen... olin minä miltei aikeissa
vastata "tahdon"... olin aivan tekemäisilläni sen!... Oi, hetki
vain!... Kaikki meni myttyyn!...
-- Mutta miksi?...
-- Siksi tietenkin, että se oli minusta niin hirvittävää, sanoinhan
sen!... Ja koska minun mielestäni vaimon on alistuttava miehensä
suudeltavaksi, milloin tätä vain haluttaa... niin en voinut suostua
sellaiseen... En mitenkään... se oli mahdotonta!...
-- Siitäkö sinä puhuit apotille?... -- kysyi Marc, jota juttu huvitti
suuresti.
-- Juuri siitä!...
-- Ja missä muodossa sinä esitit asian?...
-- Sanoin hänelle: "Herra apotti... herra d'Aubières pyytää kättäni,
j.n.e.... Kotiväkeni tahtoo, että annan myöntävän vastauksen..."
-- Pyydän anteeksi... -- keskeytti herra de Bray hänet vilkkaasti -- En
minä ole koskaan tahtonut...
-- Kyllä hän ymmärsi, etten minä tarkoittanut sinua!... hän tietää
kenestä puhun sanoessani "kotiväki"... No, minä pyysin siis hänen
neuvoaan, ja hän vastasi minulle: "Rakas tyttöseni, koska kerran
teidän vanhempanne toivovat tätä avioliittoa, niin teidän on siis vain
tutkisteltava omaa sydäntänne ja mieltänne... ne neuvovat teille, mitä
teidän on vastattava, paljon paremmin kuin minä..." Minä sanoin: "Minun
mieleni vastaa heti 'tahdon'... ja sydämeni laita on miltei sama...
mutta katsokaa!... Herra d'Aubières suuteli minua puitten alla...
puutarhassa... eilen illalla..." Ja sitten minä tahdoin selittää
parhaani mukaan, minkä vaikutuksen se teki minuun... mutta apotti
Châtel keskeytti minut heti alussa... "Riittää jo, lapseni!... riittää
jo... ei ole tarpeen minun tietää enempää..." Miksi sinä naurat,
Marc-setä?...
-- Siksi, että sinä olet hassu kertoessasi siitä apottiparalle... jolle
tuollaiset jutut eivät sovellu...
-- Mutta hänhän päinvastoin on olemassa vain sitä varten!... Ja minä
tahdoin ehdottomasti saada selittää hänelle, miten kummallinen se tunne
oli, joka valtasi minut sinä hetkenä...
-- Voi, tahdoitko sinä siis ehdottomasti kertoa hänelle?...
-- Tahdoin... Sanoin hänelle, etten milloinkaan ollut kokenut mitään
sellaista... en edes uudenvuodenpäivänä... jolloin minä kuitenkin
suutelen aika iljettäviä ihmisiä...
-- Minkä ihmeen takia sinä sanoit apotti Châtelille suutelevasi
iljettäviä ihmisiä uudenvuodenpäivänä?... -- kysyi herra de Bray
hämmästyneenä.
-- Koska se on totta!... Ensiksikin rouva de Clairvillea... joka aina
suutelee minua suoraan kostean harsonsa lävitse... entä serkku La
Balue sitten!... Sanopa, onko hän sinusta maukas, tuo La Balue!...
Hänellä tosin ei ole märkää harsoa, mutta hän kuolaa... ja se on vielä
pahempaa!... No, kaikesta huolimatta luulen kuitenkin pitäväni enemmän
siitä kuin herra d'Aubièresin suudelmasta eilen illalla.
-- Puhutko tosissasi?...
-- Tosissaniko?... Ihan tosissani!... Jos luulet minun tahtovan laskea
leikkiä, niin erehdyt ihanasti!... Minua ei hitustakaan haluta tällä
kertaa!...
Ja hän kysyi äkkiä:
-- Mitä kello on?...
-- Kaksi...
-- Mitä!... Nytkö jo!... Minun täytyy juosta, lupasinhan tavata isä de
Ragonia!...
-- Ehdit vielä hyvästi!... En luule hänen olevan rippituolissaan ennen
kello neljää.
-- Mutta minäpä en menekään hänen rippituoliinsa!... Pyydän keskustelua
vastaanottohuoneessa... Hänen rippituoliinsa pyrkiessäni saisin
odottaa iankaikkisesti... Kello neljähän on juuri kaikkien noiden
vihkivesisammakoiden luvattu aika...
Hui, hai!...
Hän lähti pitkin harppauksin kirjastosta, ja he kuulivat hänen kutsuvan
kirkkaalla äänellään ukko Jeania.
Marc-setä, joka oli taas käynyt vakavaksi, sanoi veljelleen:
-- Saatpa nähdä... kun Untuva kerran menee naimisiin Aubièresin
tai jonkun toisen kanssa... miten kamalasti me vielä tulemme häntä
kaipaamaan!...