Astuttuaan sisään kirkkaasti valaistuun salonkiin Coryse pysähtyi
ovelle tarkastaen likinäköisesti siristetyin silmin suurena piirinä
istuvaa keskustelevaa seuraa. Hän seisoi hetken epäröiden, tietämättä,
ketä hänen oli ensiksi tervehdittävä. Sitten hän asteli erään vanhan,
hiljaisen naisen luokse, jolla oli hieno, kulunut profiili, ja niiasi
sangen kunnioittavasti, ainakin jos sitä vertasi hänen jokapäiväisiin
tapoihinsa.
Coryse oli useammastakin syystä mieltynyt kreivitär de Jarvilleen.
Hän oli tytön mielestä hyvin hienostunut, huolimatta ulkonaisesta
vaatimattomuudestaan, ja Coryse piti häntä todellakin viisaana ja
hyväsydämisenä. Ja sitäpaitsi vihasi rouva de Bray tätä vanhaa
naista, miehensä etäistä sukulaista, joka synkisti hänen salonkiaan
nukkavieruine hameineen ja kasvoineen, jotka muistuttivat vanhaa
haalistunutta muotokuvaa. Jo tämä vihakin olisi riittänyt herättämään
Untuvassa ystävällisiä tunteita häntä kohtaan.
-- Corysande, -- sanoi markiisitar lyhyesti, -- menehän tervehtimään
rouva de Bassignyta!...
Rouva de Bassigny oli everstin rouva ja Untuvan kauhistus. Hän oli
hyvin rikas ja hyvin mahtipontinen nainen, joka huvikseen kiusasi
ja nöyryytti kaikkia upseeriperheitä Pont-sur-Sarthessa ja rankaisi
poikamiehiä, jotka laiminlöivät hänen vastaanottopäivänsä.
Lapsukainen kääntyi ja vastasi miltei nenäkkään huolimattomasti:
-- Heti paikalla... kunhan vain olen tervehtinyt rouva de Jarvillea...
Markiisitar loi tyttäreensä raivoisan katseen, kun taas herra
d'Aubières kiinnitti häneen ystävällisesti siniset silmänsä, jotka
olivat tulvillaan rakkautta ja tyytyväisyyttä.
Hänkään ei voinut sietää husaarivirkaveljensä vaimoa ja hän ihastui
nähdessään, miten luontevasti Untuva syrjäytti hänet. Tämä kuivettunut
nainen -- jolla oli, everstin sanojen mukaan, kynnet kyynärpäissä ja
ruoto selässä, joka oli ilkeä kuin syyhy, lörpöttelevä kuin harakka
ja juoruileva kuin ovenvartia, joka panetteli kauniita naisia ja
pilkkasi rumia ja köyhiä, -- oli hänestä kerrassaan hirveä. Ollen liian
rehellinen voidakseen kokonaan peittää tämän vastenmielisyytensä herra
d'Aubières oli tyytynyt täyttämään kohteliaisuuden alkeellisimmat
vaatimukset, ja sillä hyvä.
Rouva de Bassigny oli ensi aluksi kohdellut häntä rajattoman
rakastettavasti toivoen voivansa houkutella luokseen tämän
hienokäytöksisen vanhanpojan, joka kantoi niin suurta nimeä. Hänen
kunnianhimonaan oli ennen kaikkea luoda elegantein ja suosituin
salonki Pont-sur-Sarthessa ja hän ymmärsi heti, että Aubièresin
herttuan läsnäolo oli välttämätön tämän salongin maineelle. Herttua on
merkillisyys jokaisessa ympäristössä, mutta maaseudulla hän on ihme.
Eversti d'Aubièresin saapuessa paikkakunnalle sanoivat ihmiset
toisilleen: "Hän on varmaankin vain joku noita keisarikunnan
herttuoita", ja katselivat häntä uteliaina. Mutta kun he saivat
kuulla, että vanha herra de Blamont oli kirjaston aateliskalenterista
todennut, että Aubièresien arvonimi polveutui ajalta ennen vuoden 1667
revisionia, niin uteliaisuus muuttui ihailuksi. Ja kun herttua, joka
lisäksi ei ollut aivan varaton, esiintyi hyvin edukseen; kun tällä
mainiolla ratsastajalla oli kauniita hevosia, hienot vaunut ja pieni
talo uusimmassa kaupunginosassa lähellä asemaa "vain itseään varten",
täynnä -- kuten kerrottiin -- sieviä pikkuesineitä, niin hänestä oli
tullut Pont-sur-Sarthen kaikkien äitien, leskien ja naikkosten huomion
ja toiveiden esine.
Mutta huolimatta niistä ystävyydenosoituksista, joita eversti ja rouva
de Bassigny syytivät hänen ylitseen, pysyi hän kylmänä ja jäykkänä
ollen kohtelias eikä mitään muuta.
Rouva de Brayta seurasi parempi onni kuin hänen ystävätärtään, joten
hänellä oli ilo esittää Aubièresin herttua salongissaan. Herra
d'Aubières oli Marcin läheinen ystävä, ja tämä toi hänet mukanaan,
tarvitsematta tällä kertaa peljätä markiisittaren kohtelevan
ylimielisesti näin loistavaa toveria.
Ja vaikka kaikki kauneimmat naiset -- niihin luettuna myöskin rouva de
Bray, joka, joskin jo lakastumaisillaan, vielä oli sangen viehättävä
-- liehittelivät häntä niin että siihen kyllästyi, ei herttua kuullut
eikä nähnyt muuta kuin tuota samalla kertaa solakkaa ja tukevaa,
uneksivaa ja poikamaista tytönheilakkaa, joka naureskeli hänen kanssaan
luottavaisen hellänä, välittämättä lainkaan sievistä nuorista miehistä,
jotka koristivat hänen äitinsä salonkia. Hän arvasi osan Untuvan elämää
hämmentävistä pikku vastoinkäymisistä, loput kertoi Marc-setä hänelle;
ja huomaamatta hän neljänkymmenenkolmen vuoden vanhana rakastui
viisitoistavuotiaaseen lapseen, joka näyttäen pienet oravanhampaansa
nauroi niin somasti hänelle vasten kasvoja.
Herra d'Aubières piti itseään mielettömänä huomatessaan, mitä hänen
liian nuorekkaassa sydämessään tapahtui...
Sittemmin hän jonkin aikaa haaveiltuaan tästä avioliitosta, joka
ensiksi oli näyttänyt hänestä niin mahdottomalta, rupesi vähitellen
arvelemaan: "Miksikä ei?..."
Ja tänä iltana oli tuo miesparka suunnattoman pelokas ja tuskainen.
Hän etsi Untuvan katsetta lukeakseen siitä, mitä tyttö arveli hänen
pyynnöstään, jota hän suuressa vaatimattomuudessaan nyt piti kovin
itserakkaana ja naurettavana.
Mutta Untuva väisti itsepäisesti hänen silmiään. Tervehdittyään
summittaisesti rouva de Bassignyta jutteli hän nyt varakreivi
de Barfleurin, pienen, hennon ja kaidan nuoren miehen kanssa,
jolla oli matala otsa ja taaksetyöntynyt leuka mutta joka
kuului seudun vanhimpaan sukuun ja oli muuan Pont-sur-Sarthen
keikareita. Ja vaikkakin tämä keskustelu näytti olevan, päättäen
Corysen hajamielisestä ja ikävystyneestä ilmeestä, vailla kaikkea
mielenkiintoa, rupesi herra d'Aubières, harmissaan siitä, että
hänen valittunsa ajatteli muita, kuitenkin tuntemaan vaistomaista
vastenmielisyyttä tuota viatonta nuorukaista kohtaan.
Yhtäkkiä huudahti muuan pitkä, hyvin kaunis nuori tyttö, Geneviève de
Lussy, Avesnesien serkku:
-- Untuva... Miksi sinä et ollut tänään koulussa?...
-- Mitä? -- kysyi rouva de Bray hämmästyneenä. -- Mitä?... Eikö hän
mennytkään kouluun?...
Coryse jätti äkkiä pikku Barfleurin punastuen vahvasti ja sanoi
lähestyen äitiään:
-- En minä mennyt kouluun... Minä jäin puutarhaan...
Hän kääntyi rukoilevin silmin herra de Brayiin ja lisäsi:
-- Oli niin ihmeen kaunis ilma!...
-- Minne te sitten menitte?...
Aina viisivuotiaaksi asti oli markiisitar teititellyt tytärtään,
joka vastasi samoin hänellekin. Hän oli niin määrännyt väittäen
sinuttelemisen vanhempain ja lasten kesken olevan peräisin
vallankumouksesta. Se ei ollut hienoa ja se tasoitti luokkarajat,
j.n.e.... Mutta sittemmin palattuaan eräältä matkaltaan oli hän
julistanut, että keskinäinen sinutteleminen oli paljon hellempää, että
se korosti läheistä suhdetta ja luottavaisuutta, ja että nykyjään
kaikki Faubourg Saint Germainin rouvat sinuttelivat lapsiaan ja
antoivat heidän sinutella itseään. Ja äkkiä hän oli vaatinut että
Corysenkin oli sinuteltava häntä. Pikku raukka, joka mielellään olisi
käyttänyt vieläkin jäykempää sanaa kuin "te", tottui vain vaivoin tähän
sinuttelemiseen, joka oli niin vieras hänen sydämelleen ja huulilleen.
Rouva de Braykin unohti sen yhtäpäätä. Keskustelun kuumeessa hän joskus
huusi Untuvalle "te" entiseen tapaan, ja tyttö, joka oli päässyt
oikeaan äänilajiin, kuten hän itse sanoi, jatkoi riemulla vanhaan
malliin. Hän vastasi nyt:
-- Mielelläni kerron sen teille... Jäin puutarhaan...
-- Vetelehtimään!...
-- Enpä...
-- Mitä te sitten teitte?...
-- Katselin kukkia...
-- Sitähän minä sanoin!...
Ja hän kääntyi serkun puoleen hyvin mahtipontisesti, ikäänkuin aikoen
ottaa selvän asioista valvoakseen tyttärensä opintoja ja antaakseen
hänen korvata laiminlyödyn tunnin:
-- Mitä teillä oli tänään koulussa, Geneviève?...
-- Koulussako?... -- alkoi nuori tyttö etsiskellen hetken muististaan.
-- Siellä puhuttiin kasvien lisääntymisestä...
Ja keskellä hämmästynyttä hiljaisuutta hän jatkoi:
-- Ilmisiittiökasvien lisääntymisestä... Marc-setä kohautti olkapäitään
mutisten puoliääneen:
-- Untuva tekee oikein itse tutkiessaan kukkia puutarhassa... Se ei
ainakaan ole sopimatonta!...
Markiisitar taas, jolla ei ollut aavistustakaan enemmän fanerogameista
kuin muistakaan kasveista, ja joka ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, sanoi
opettavalla ja suojelevalla äänellä palaten sinuttelemiseen:
-- Kuulithan, Coryse?...
Tyttö ei vastannut mitään. Geneviève jatkoi kääntyen hänen puoleensa:
-- Keskiviikkona me luemme _Britannicusta_ koulussa...
-- Silloin minäkin tulen!... -- huudahti Untuva, -- Pidän niin paljon
Racinesta!...
Pikku Barfleur tiesi että maailmanmiehen on jokaisessa keskustelussa,
olkoon kysymys mistä tahansa, sanottava sanansa. Hän kysyi
välinpitämättömällä ja kohteliaalla äänellä:
-- Ja miksi pitää neiti niin paljon Racinesta?...
-- En tiedä... -- vastasi Untuva välinpitämättömästi hänkin.
Sitten hän mietittyään hetken selitti:
-- Kenties siksi, että minua on tahdottu pakottaa pitämään
Corneillesta...
Marc de Bray purskahti nauramaan; ja hänen kälynsä kääntyi raivoissaan
hänen puoleensa:
-- Voisi todellakin luulla, että te koetatte tehdä hänet vielä
naurettavammaksi ja sietämättömämmäksi kuin hän nyt jo on...
-- Minäkö!... virkkoi Marc-setä ällistyneenä.
-- Niin, te juuri!... te, joka nauratte kaikille hänen
typeryyksilleen... ja näytätte pitävän niitä hupaisina!...
Hän aikoi jatkaa korottaen jo äänensä kesken hiljaisuutta. Mutta
Untuva, harmissaan siitä, että häntä täten julkisesti arvosteltiin,
ehdotti nenä pystyssä taisteluun valmiina:
-- Kenties olisi parasta jatkaa keskustelua... eikä kiinnittää huomiota
minuun?...
Salin puutarhaan vievä ovi oli auki. Odottamatta ehdotuksensa tekemää
vaikutusta juoksi hän ulos ja astui alas penkereelle, missä häntä
odotti _Gribouille_, hänen paras ystävänsä, suunnaton vanttera
verikoira, säyseä, mutta julman näköinen.
Yö oli kirkas, vaikkakaan kuuta ei näkynyt. Se oli tuollainen kostea,
tuoksuava yö, joita Coryse rakasti. Gribouillen seuraamana poistui hän
rakennuksen luota suunnaten askeleensa puutarhan perukkaan. Valkoisten
petuniain voimakas tuoksu houkutteli häntä. Saavuttuaan tuon pitkän
kukkalavan luokse, joka loisti kalpeana keskellä tummaa nurmikkoa,
kumartui hän sieraimet avoinna kukkia kohti, ja hänet valtasi halu
kieritellä hyvänhajuisten kukkien päällä, jotta voisi paremmin
hengittää niiden tuoksua. Mutta hän ajatteli:
-- Minä tekisin niille pahaa!...
Sillä Untuva, joka varmasti uskoi kukkien kärsivän, kosketteli niitä
vain äärettömän keveästi ja hellän hienotunteisin käsin.
Askelten ääni käytävällä sai Gribouillen murisemaan; ja heti hän arvasi
pimeässä lähestyvän tulijan olevan herra d'Aubièresin. Herttua kysyi
erottaessaan epäselvästi Untuvan muodostaman vaaleamman täplän:
-- Oletteko te siellä, neiti Coryse?... -- Olen, herra d'Aubières...
Epäröivällä äänellä jatkoi herra d'Aubières:
-- Sallitteko minun hetkisen puhella kanssanne?...
-- Kyllä...
-- Onko... onko teille kerrottu, että... että... Untuva sääli hänen
pulaansa.
-- On... Tiedän, että te olette tänään pyytänyt kättäni...
Herra d'Aubières mutisi tukehtuneesti:
-- Ja mitä te siitä sanotte?...
-- Voi!... Tämähän on niin outoa minulle, sen kai käsitätte!...
Hämmästyin tietysti ensiksi hieman... tai paljonkin, jos puhun totta!...
-- Miten niin?... Ettekö te ole jo aikaisemmin huomannut, että olen
rakastanut teitä jo hyvin kauan?...
Tyttö vastasi vilpittömästi:
-- Oi!... En ensinkään!...
-- Niin on kuitenkin asianlaita!... Rakastuin teihin heti tultuani
teidät tuntemaan...
-- Nyt te liioittelette!... Olen varma siitä, etten minä suinkaan
miellyttänyt teitä ensi näkemältä... Oi! ei!
-- Ensi näkemältä?...
-- Juuri ensi näkemältä... päivällispöydässä... Istuin silloin teidän
vieressänne... Kylläpä mahdoin näyttää teistä typerältä!... Mutta ette
tekään ollut sen hauskempi... metsästys- ja hevosjuttuinenne... ja niin
edespäin...
-- Mutta... -- änkytti miesparka hämillään -- enhän tiennyt, mistä
olisin voinut keskustella teidän kanssanne... ja...
-- Joka tapauksessa olen teille kiitollinen siitä, ettette puhunut
minulle virkatehtävistänne... Se olisi vielä puuttunut!...
-- Kylläpä te teette pilaa minusta!... Pidättekö te siis minua
naurettavana... ikävänä?...
Untuva kielsi vilkkaasti:
-- Oi! En... En suinkaan!... En koskaan!... Minähän pidän teistä niin
paljon... Olen niin iloinen nähdessäni teidät...
Herttua kysyi onnellisena: -- No, mutta, eikö siis...
-- Niin, nähdessäni teidät... sattumalta... mutta jos näkisin teitä
aina, aina, joka hetki...
-- Ettekö te siis huoli minusta?...
Untuvan teki mieli vastata tähän suoraan kysymykseen aivan
yksinkertaisesti "en". Silloin kaikki ainakin olisi lopussa, eikä
siihen enää myöhemmin palattaisi. Mutta hän kuuli katkonaisessa
ääniraukassa väräjävän siksi paljon levottomuutta ja näki puoleensa
kumartuvassa korkeassa varjossa niin harrasta rukousta, ettei hän
rohjennut tuottaa noin suurta surua tälle ystävälle, joka tuntui
rakastavan häntä niin paljon. Hän vastasi siis ystävällisesti:
En minä sano sitä vielä... Olen hyvin ylpeä, hyvin kiitollinen teidän
hellyydestänne, mutta minä olen vain pieni tyttö!... Olen niin
vähäisen ajatellut vakavia asioita... Antakaa minun miettiä... Älkää
pyytäkö minua heti paikalla vastaamaan: tahdon tai en tahdo... sillä,
silloin... vastaisin: en tahdo...
-- Olen odottava päätöstänne... mutta sallitteko minun sillä välin
hieman puhua puolestani?...
Ja huomatessaan Corysen lähenevän rakennusta käänsi eversti hänet
takaisin tarttumalla kevyesti hänen käsivarteensa.
-- Rukoilen teitä... Myöntäkää minulle vielä pari minuuttia...
Äitinnehän juuri lähettikin minut tänne tapaamaan teitä...
Untuva huudahti vakuutettuna:
-- Oh, sitähän minä arvelinkin!... Ja hän lisäsi itsekseen:
-- Hän ei voi milloinkaan jättää minua rauhaan!... Herra d'Aubières
jatkoi kauniilla matalalla äänellään hyvin liikutettuna:
-- Pidätte kai minua vanhana?... Mutta minä tarjoan teille hyvin nuoren
sydämen... sydämen, joka ei ole koskaan kuulunut kenellekään muulle...
-- Oi!... virkkoi Coryse kummissaan, -- ette kai te ole elänyt noin
vanhaksi rakastamatta ketään, vai kuinka?...
Hän vastasi vakavasti:
-- En ole koskaan rakastanut ketään... ainakaan sillä tunteella, jota
minä nimitän rakkaudeksi!...
-- Mitä te siis nimitätte siksi?...
-- Nimitän rakkaudeksi vain koko sydämeni ja elämäni antamista
toiselle...
-- No, eikö sitä sitten aina sanota rakkaudeksi?...
-- Ei aina... Ei... Se riippuu... -- änkytti herra d'Aubières hädissään.
-- Kuulkaa, -- katkaisi Coryse jyrkästi hänen puheensa -- Tahdon vain
sanoa teille, etten usko teitä... oi!... en lainkaan!...
-- Ettekö te usko minua?... Miksi te ette usko minua?...
-- Kas!... Voi!... Sitä on niin vaikea kertoa teille... Asian laita on
se, että minä... eräänä päivänä... keväällä... ollessani ratsastamassa
Marc-sedän kanssa Crisvillen metsässä... näin teidät kaukana... jonkun
naisen seurassa... Tunsin teidät heti... Pont-sur-Sarthessa ei ole
toista teidän pituistanne... Te olitte jalan... ja teidän takananne
kulkivat vaunut... tuollaiset pienet, hullunkuriset vaunut, joita näkee
Palatsitorin asemalla seisomassa... Nainen... hän oli tuollainen, josta
ei kukaan saa puhua... lukuunottamatta äitiäni ja rouva de Bassignyta,
jotka nimittävät niitä "naikkosiksi"... ja jotka tekevät kierroksia
kadulla ja sirkuksessa välttääkseen koskettaa heitä... ikäänkuin he
polttaisivat... Pyydän anteeksi, että puhun näin jostakin, jota te
rakastatte...
-- Minäkö!... huudahti herttua puolittain nauraen, puolittain
epätoivoissaan.
-- Niin, tai jota te ainakin rakastitte...
Ja Untuva jatkoi järkähtämättä:
-- Silloin minä siis sanoin Marc-sedälle: "katso tuolla on herra
d'Aubières sellaisen naisen kanssa, josta ei saa puhua!..." Oi, niin!
minä unohdin kertoa teille... että Paul de Lussykin, Genevièven veli,
hän, joka lukee lakitiedettä... tunnettehan hänet?... hänetkin oli
tuo sama nainen saanut tyhmyyksiin... ja hänen omaisensa tahtoivat,
että hän menisi kihloihin vakaantuakseen... Georgette Guibray,
meidän kenraalimme tytär oli kerran näyttänyt Genevièville puistossa
tuon naisen... sanoen hänelle: "Katsopa, tuo on se nainen, joka on
tehnyt veljelle kepposet..." Geneviève taas näytti hänet minulle, ja
päivällispöydässä pyysin minä, että isä selittäisi tämän asian... Voi
herranen aika, millainen melu siitä syntyi!... Näen sen vieläkin!...
Äitini hyppäsi pystyyn... Hän uhkasi minua lautasliinallaan sanoen
minua "häpeämättömäksi tytöksi!"... Minä puolestani aivan kalpenin...
Enhän ymmärtänyt, mitä pahaa siinä oli ollut... Sitten, päivällisen
jälkeen, vei isä minut tupakkahuoneeseen, ja sanoi, etten minä
milloinkaan saisi puhua noin... ainakaan äitini läsnäollessa... ja
ettei minun muutenkaan pitäisi kiinnittää mitään huomiota "kokottien"
olemassaoloon... joilla on oma omituinen maailmansa heilläkin... Ja
illalla mennessäni nukkumaan uudistui sama juttu äitini kanssa...
Silloinpa minä sain tuimimmat torat ikimuistoisista ajoista asti!...
Mutta minun kertomukseni kai ikävystyttää teitä?...
-- Ei suinkaan... Haluaisin vain selittää teille...
-- Odottakaahan, kunnes minä olen lopettanut... Minä siis sanoin
Marc-sedälle: "Katso, tuollahan on herra d'Aubières sellaisen naisen
kanssa, josta ei saa puhua..." mutta hän vastasi minulle: "Älä puhu
joutavia!... Sinä olet likinäköinen kuin myyrä, etkä voi nähdä mitään
noin kauas..." jonkatähden tarjouduin nelistämään sinne katsomaan...
Mutta hän ei suostunut siihen... Ja kun me tulemme ensimmäiselle
poikkitielle, kääntää hän minut sinne, etten minä enää voisi katsella
tietä pitkin... Siinä kaikki sillä kertaa...
-- Haluaisin vain...
-- Ei kertomus vielä ole lopussa!... Kuukauden kuluttua olin taas
ratsastamassa, tällä kertaa ukko Jeanin kanssa... ja näin teidät
jälleen saman naisen kanssa miltei samalla paikalla... Kas, silloin
mietin minä mielessäni:... "koska en ole sellainen kuin äitini ja rouva
de Bassigny enkä myöskään pelkää polttavani itseäni, niin haluan nyt
tarkastaa noita ihmisiä lähemmin..." ja lähdin nelistämään... "Neiti
Coryse, -- sanoi ukko Jean minulle. -- Tie tulee yhä huonommaksi...
Pelkään että hevoset kompastuvat näihin kiviin!... Eiköhän olisi
parasta palata takaisin samaa tietä kuin tulimmekin..." En tietysti
ottanut sitä kuuleviin korviinkaan... mutta samassa te nousettekin
tuohon hassunkuriseen ajopeliinne ja kiidätte Crisvilleen päin...
Sanoin heti Jeanille... "Nyt tahdon nähdä, minne he menevät..." mutta
hän vastasi minulle: "On tekoja, jotka on parempi jättää tekemättä!..."
-- Ja sitten?
-- Sitten minä kadotin teidät näkyvistäni eräällä poikkitiellä...
mutta löysin teidät kuitenkin uudestaan... Crisvillen majatalossa...
Hevosenne söi kauroja, ja te seisoitte ensimmäisen kerroksen
ikkunassa... kokotin kanssa... Silloin minä ajattelin...
-- Mitä te ajattelitte?...
-- Koska herra d'Aubières piiloutuu metsikköön ja majataloon sellaisen
naisen kanssa, jonka seurassa hänen ei sovi näyttäytyä, niin siitä
voi vetää vain sen johtopäätöksen, että hän tahtoo välttämättömästi
kuitenkin tavata tätä naista... Ja jos hän tahtoo häntä kaikella muotoa
tavata, niin se osoittaa, että hän rakastaa samaista naista, kuten Paul
de Lussykin häntä rakasti... ja vielä enemmänkin... koska hän... on
eversti... vakava ja iäkäs mies...
Ja herttuan tehdessä liikkeen hän sanoi:
-- Niin... Olettehan te iäkäs... ainakin kahdenkymmenenkahden vuoden
vanhan Paulin rinnalla?... Ja koska nyt siis tällainen eversti ja
herttua suostuu tekemään samoja tyhmyyksiä kuin Paul... niin sen voi
selittää vain siten, että hän...
-- On aivan kauheasti ikävissään Pont-sur-Sarthessa... ja pakotettu
etsimään välttämätöntä huviaan mistä piiristä tahansa... En voi
selittää teille seikkoja, joita teidän ei pidäkään ymmärtää, mutta
uskallan kuitenkin vakuuttaa, että mitä hyvänsä te olettekin nähnyt
tai kuullut minun typerästä elämästäni, en minä kuitenkaan ole arvoton
rakastamaan teitä ja tulemaan mieheksenne... Ensi kohtaamiseemme saakka
en minä kertaakaan ole edes aikonut lahjoittaa nimeäni ja sydäntäni
muille... joten minä nyt tarjoan teille, huolimatta "korkeasta
iästäni", hyvin nuoren ja hyvin puhtaan rakkauden...
Puristaen pientä kättä, jota hän ei ollut päästänyt kainalostaan,
kuiskasi hän:
-- Rukoilen teitä... Antakaa minun vielä toivoa...
-- Syy, miksi en heti vastaa teille myöntävästi -- sanoi Coryse
avomielisesti -- on se, että tahdon mennä naimisiin vain sellaisen
miehen kanssa, jota rakastan, tai jota tunnen voivani rakastaa
enemmän kuin ketään muuta... Minä inhoan maailmaa, inhoan!... Minua
kauhistuttavat nuo irvistelyt ja saivarrukset!... Tähän saakka en ole
tosiaankaan rakastanut ketään muita kuin Launayn setää ja tätiä, isää,
Marc-setää, vanhaa Jeania, hoitajaani, Gribouillea ja kukkiani... Ja
vaikka tunteeni miestäni kohtaan eivät olisikaan rakkautta, jota en
vielä tunne, niin täytyy niiden kuitenkin olla hellät ja kestävät...
Herra d'Aubières oli pysähtynyt. Hän tarttui tyttösen käsiin ja sanoi
kohottaen ne huulilleen:
-- Tulisin sanomattoman onnettomaksi, jos minun pitäisi luopua teistä...
Hän veti tytön luokseen ja Untuva salli sen tapahtua, sillä häneen
koski tuo väräjävä ääni ja syvä, vilpitön hellyys.
-- Untuva -- sopersi hän -- minun pikku Untuvani!...
Coryse nojautui uneksien hänen olkapäätänsä vastaan, kysyen itseltään,
eikö hän kerran voisi rakastaa tätä miestä, joka rakasti häntä niin
kiihkeästi, ja joka näytti niin hyvältä.
Mutta herra d'Aubières, kiihtyneenä tuon pienen notkean ja niin
luottavaisesti antautuvan ruumiin kosketuksesta, pimeyden raukaisemana
ja huumaantuneena tällaisena yön hetkenä kukista nousevista tuoksuista,
joutui kokonaan suunniltaan. Rajulla liikkeellä hän sulki Corysen
syliinsä peittäen hurjilla suudelmilla hänen tukkansa ja otsansa.
Tyttönen riistäytyi irti kiivaasti, miltei kauhistuneena. Ja herttua,
joka jo oli ehtinyt malttaa mielensä, änkytti hämmentyneenä ja
katkerasti katuen tekoaan:
-- Antakaa minulle anteeksi... Rakastan teitä niin sanomattoman
paljon!...
Untuva vastasi yksinkertaisesti toinnuttuaan säikähdyksestä, jota hän
viattomuudessaan ei voinut selittää:
-- Minäkin pyydän teiltä anteeksi... Mutta asianlaita on se...
nähkääs... etten minä siedä suutelemista...