Untuva oli samaa vauhtia syöksynyt huoneeseensa asti, paiskannut hatun
vaaleaan pörröpäähänsä ja pudoten pommina tarjoiluhuoneeseen hyökännyt
vanhan Jeanin kimppuun, joka paraikaa koetti kiroillen tunkea suuria
käsiään liian ahtaisiin pumpulikäsineisiin.
-- Kas niin!... Nopeasti!... Saata minut Mathilda-tädin luokse!...
-- Mutta, neiti, ettekö te muista!... Tulee vieraita päivällisille...
Minun on mentävä ovelle... Ja ne ovat paikalla täällä...
-- Sinä ehdit mainiosti!... olet tuossa tuokiossa takaisin... Me
juoksemme koko matkan...
-- Juoksemme... juoksemme!... -- mutisi vanha kuski -- ... Juokseminen
tulee käymään loistavasti... tässä helteessä!...
Käsineet olivat vihdoinkin paikoillaan ukon hitaasti työnneltyä
sikin sokin sattuneet sormensa kömpelösti ja rauhallisesti oikeisiin
asemiinsa, ja Coryse tarttui hänen käsivarteensa ravistaen häntä
kiivaasti:
-- Kas niin!... Kiiruhda nyt!... On sinun syysi, jos minä joudun
kiinni!...
Miesparka jäi seisomaan sormet harillaan ja kysyi ällistyneenä:
-- Kiinni?... Eikö teillä ole lupaa?...
-- On minulla... vaikken ole sitä oikeastaan saanut... No, emmekö jo
lähde!...
-- Panen veikkaa, ettei se ole totta... Ei teillä ole lupaa?...
-- On, on!... Kyllä minulla on... isältä...
-- Se ei merkitse mitään!... Markiisin luvat ovat saman arvoiset kuin
hänen käskynsäkin... toisin sanoen, nollan arvoiset...
Ruokasaliin pysähtyi tyttö hämmästyneenä: -- Kas vaan! -- sanoi hän
nähdessään katetun pöydän, -- Onko päivällisille kutsuttu muitakin
vieraita?... Luulin herra d'Aubièresin tulevan yksinään... Jean, minne
sinä nyt menet?...
-- Hakemaan hattuani, joka riippuu vaunuvajassa... Saavutan neidin heti
paikalla...
Hän sai Corysen kiinni tämän harpatessa pihamaan poikki pitkin askelin
ja alkoi sitten astella pari metriä neitinsä takana. Äkkiä kääntyi
Coryse tokaisten:
-- Tunnethan sinä herra d'Aubièresin?... Sano, mitä pidät hänestä?...
-- Minusta hän on aika muhkea eversti...
-- Niinkö, Jean-kulta!... Katso, tahdotaan, että menisin naimisiin
hänen kanssaan!...
-- Älkäähän nyt!... sanoi vanha kuski niin koomillisen kauhistuneena,
että tyttönen purskahti nauramaan sen nähdessään. -- Se on
mahdotonta!... Hänhän voisi miltei olla isänne!...
-- Vaikkakin... Se on heidän tahtonsa joka tapauksessa... Rouva
markiisitar sitä haluaa...
-- Niin! -- sanoi kunnon ukko, joka tunsi emäntänsä maun, -- hänellä on
hieno nimi, tuolla Aubièresin herra herttualla!...
-- Tulehan toki tänne... minun rinnalleni...?komensi Coryse, josta
oli epämukavaa kääntää päätänsä kävellessään. -- Sinä pakotat minut
vääntämään niskani nurin!...
-- En minä voi kävellä neidin rinnalla... Rouva markiisitar on
nimenomaan sen kieltänyt... "kadulla... on saattajan astuttava viisi
askelta neidin jäljessä...", sanoi hän.
-- Niin, noiden muiden... mutta ei sinun, joka olet aivan kuin
lastenhoitajani... eikö totta?... Pitäisikö nyt ruveta noudattamaan
sääntöjä sinunkin suhteesi?... Kas! mehän olemme jo perillä!...
Jean katseli vanhaa graniittirakennusta, jonka raskaat, harmaat
ääriviivat kohosivat heidän edessään Palatsitorin varrella, ja mutisi
vetäisten syvään henkeään:
-- Siinäpä kelpo talo!... Siellä ihmisen oli hyvä olla... ja hyvä oli
isäntäväkikin!... Ei silti, että tahtoisin sanoa mitään pahaa herra
markiisista... En ollenkaan!... Kukapa olisi häntä parempi!... Mutta
usein hän ei voikaan tehdä sitä, mikä häntä haluttaa! Herra ja rouva
de Launay sitävastoin tekivät aina, mitä heitä halutti... Mutta toinen
halusikin aina samaa kuin toinenkin...
-- Kadutko sinä siis... että jätit heidät?...
-- Enkä kadu... Kas, minähän jätin heidät ollakseni teidän luonanne,
ja niinhän minä nyt olenkin... Mutta, kun te olette mennyt naimisiin
Aubièresin herra herttuan... tai jonkun toisen kanssa... niin en jää
kauemmaksi tänne... rouva markiisittaren takia...
Ja kun Untuva ei vastannut mitään, jatkoi hän:
-- Teen väärin puhuessani teille näin!... Ensinnäkin, koska hän joka
tapauksessa on teidän mammanne... ja toiseksi, koska teillä olisi
paljon enemmän syytä valittaa kuin minulla... sillä minä voin pötkiä
tieheni, milloin vain tahdon... jota te ette voi!...
Ja hetken äänettömyyden jälkeen kysyi ukko jatkaen ajatuksenjuoksuaan:
-- Luuletteko, että herra ja rouva de Launay ottavat minut vielä
takaisin?... Kyllähän he tietävät, että minä jätin heidät vain
seuratakseni teitä, neiti Coryse... Ja heistä eivät heidän hevosensa
ole minun lähtöni jälkeen enää olleet yhtä kauniit, yhtä lihavat, yhtä
kiiltävät kuin ennen ja niin edespäin...
-- Mutta tiedäthän sinä, että sinä aina seuraat minua Jean-ukko... ja
että minä otan sinut mukaani lähtiessäni...
Tyttö oli jo nostanut ajoportin kolkutinta ja astunut suunnattoman
kynnyksen yli. Silmät täynnä kyyneliä kumartui kuski hänen puoleensa
liikutettuna ja onnellisena:
-- Oikeinko totta?... Tahdotteko te vielä palvelukseenne tällaista
ukkoa, joka ei enää ole kaunis eikä hieno?...
-- Tahdon... Sinä miellytät minua sellaisenasi, rakas lapsenpiika!...
Mutta et sinä kaunis olekaan!...
Päästäen ovenpuoliskon irti hän huusi vanhukselle:
-- Mutta livistä jo tiehesi!... sinulla ei ole montakaan minuuttia!...
Ja hän jatkoi nauraen, välittämättä miesparan kauhistuksesta:
-- Saat luultavasti lämpimän vastaanoton kotona, ettäs tiedät!...
Untuvan tulo Launayn ruokasaliin, missä setä ja täti jo istuivat pöydän
ääressä, herätti suurta huomiota. Mathilda-täti ja Albert-setä nousivat
huudahtaen ihastuksesta ja palvelijakin uskalsi murahtaa tyytyväisenä.
* * * * *
Asian laita oli se, että kaikki jumaloivat Untuvaa tässä vanhassa
talossa, missä hän oli viettänyt aikaisimman lapsuutensa, ja minne hän
vieläkin riemulla palasi aina kun hänen vain onnistui paeta kodistaan.
Untuva oli ollut kymmenen vuoden vanha, kun hänen äitinsä mentyään
uusiin naimisiin anasti hänet noilta vanhuksilta, jotka olivat
tottuneet pitämään häntä omana lapsenaan. Ero oli heille hirveä; samoin
pikku tytöllekin, joka pelkäsi tulevaisuutta.
Hänen äitinsä oli torunut ja töykkinyt häntä lapsuudesta saakka, vanha
setä ja vanha täti olivat aina vain hellineet ja hoivanneet tyttöstänsä
ja sittemmin oli hän saanut lakkaamatta heittelehtiä hyväilyjen ja
sättimisten välillä rouva d'Avesnesin asuessa Pont-sur-Sarthessa,
joten Coryse, joka pohjaltaan oli iloluontoinen, oli vähitellen
hautoessaan kaikkia mietteitään muuttunut alakuloiseksi ja eli ainaisen
levottomuuden vallassa.
Hän oli ruvennut jo aivan pienenä askartelemaan päällään istuessaan
pikkaraisessa tuolissaan haarniskoitujen ja asestettujen esi-isiensä
kuvien liikkumattomien katseitten alla, molempien vanhusten välissä,
jotka eivät irroittaneet silmiään hänen kiharapäästään.
Hän mietti, kuinka hauskaa oli elää ja nauraa, kieriskellä suuren salin
matolla taikka nurmikolla synkässä puutarhassa, joka hänestä tuntui
olevan tulvillaan aurinkoa ja iloa. Hän ajatteli, miten hupaista oli
jutella koirien, hevosten, lintujen, lelujen ja kukkien kanssa. Mutta
hän tiesi myöskin, että on loppu pitkällä ilollakin. Jonakin päivänä,
kenties jo huomenna, on hän illemmalla kuuleva ison holviportin
avautuvan ja raskaiden vaunujen tutusti kolisten vierivän sisälle.
Silloin on Albert-setä kallistava raskaan ruumiinsa hänen puoleensa ja
sanova suudellen häntä hieman säälivästi:
-- Untuva, äitisi on tullut kotiin... sinun pitää mennä Claudinen
kanssa häntä vastaan.
Hänelle ei enää edeltäkäsin ilmoitettu äidin tulosta. Setä ja täti
olivat huomanneet, ettei hän sen uutisen kuultuaan enää voinut nukkua
eikä syödä kunnolla. Hänellä oli lakkaamattomia itkunpuuskia, mutta
ratkaisevana hetkenä hän hillitsi itsensä ja alistui kohtaloonsa, koska
kerran niin "piti".
Ja hän ajatteli edelleen, miten hänen silloin oli totellen setäänsä
pienellä kädellään tartuttava Claudinen esiliinan nurkkaan ja
päättävästi laskeuduttava alas portaita kuivin silmin, vääntämättä
suutansakaan hoitajattaren liikutettuna rohkaistessa häntä karkealla
äänellään:
-- Kas niin, pikku Untuvani!... koeta nyt malttaa mielesi!...
Sitten hän oli kuulevinaan, kuinka hän vastaisi säikähtyneenä:
-- Varo sinäkin, ettet vain millään muotoa sinuttele minua!... Ja sinun
täytyy kutsua minua neidiksi... Tiedäthän sen olevan hänen tahtonsa...
Voi!... Ethän vaan, Herran tähden, unohda sitä!...
Asian laita oli se, että vaikkakin nuo hänen oman päänsä yli satavat
huudot ja kohtaukset kiusasivat häntä hirveästi, oli hänestä muihin
suunnattu pauhailu kuitenkin vielä kamalampi.
Nähtyään Mathilda-tädin hiljaa vetistelevän huoneessaan, tai erotetun
palvelijan vetävän matka-arkkuaan portaita alas saattoi hän sen
johdosta maata yöt läpeensä silmät avoinna ja leuka väristen.
Ja kaikkea tätä surkeutta ennustivat nuo suuret vaunut, joiden kolinan
hän aina oli kuulevinaan, leikkiessäänkin, tai matkata varakuorman
ääriviivat, jotka hän oli näkevinään kaikkialla, vedessä, tulessa ja
kukissakin, joita hän niin mielellään vaipui katselemaan hartaana ja
liikkumattomana.
Ja vuosi vuodelta oli Untuva näin elänyt samalla kertaa surren ja
iloiten. Hän ei voinut kahdeksan tai yhdeksän hyvän, rauhoitetun
kuukauden aikana unohtaa noita harvoja menneitä tai tulevia huonoja
päiviä; ja hän taivutti jo edeltäkäsin notkean ja jäntevän pikku
selkänsä odottaen jotain hirvittävää iskua, jonka tiesi tulevaksi.
Tieto äidin avioliitosta ei sinänsä liikuttanut Corysea suurestikaan,
mutta hän kauhistui huomatessaan olevansa pakotettu jättämään
vanhan talon, missä oli kasvanut, ja vanhukset, jotka olivat häntä
kasvattaneet. Hän tunsi ulkonäöltä markiisi de Brayn, jonka hän oli
useasti tavannut ratsastelemassa veljensä Marcin seurassa, ja markiisi
oli hänestä tähän asti näyttänyt hyvin "hienolta" ja siivolta. Mutta
huomatessaan markiisin aikovan naida hänen äitinsä päätti Coryse heidän
olevan samaa maata ja arveli viimeisen päivänsä tulleen.
Tyttönen, joka kykeni ihmeellisesti hillitsemään itsensä, milloin
katsoi sen tarpeelliseksi, ei näyttänyt pelkoaan ja tyytyi panemaan
äänettömän vastalauseensa. Hän ei tuhlannut sanaakaan rouva
d'Avesnesille, joka korein lausein julisti hänelle menevänsä uusiin
naimisiin vain äidinrakkauden ja hänen tulevaisuutensa tähden. Ja kun
häntä etsittiin esiteltäväksi herra de Braylle, joka oli saapunut
vierailulle herrasväki Launayn luokse, kiiruhti hän piiloutumaan
puutarhan perälle hortensiaryhmään, mistä häntä oli mahdoton löytää.
Kalpeana, huulet tiukasti suljettuina, silmät kovina, seisoi hän
synkässä kirkossa äidin vihkiäisissä, käsittäen hämärästi, että sillä
hetkellä haihtui viimeinenkin muisto isäraukasta, jota hän ei ollut
tuntenut, mutta joka kenties olisi häntä rakastanut. Ja tyttönen astui
uuteen kotiinsa sydän suruisena ja täynnä katkeruutta.
Herra de Bray mieltyi heti alun pitäen Untuvaan, mutta ymmärtäen,
mitä tytön mielessä liikkui, hän ei koettanut jouduttaa hetkeä, joka
veisi heidät lähemmäksi toisiaan. Hänen vaimonsa töykeä luonteenlaatu
kiirehti kuitenkin tätä lähestymistä.
Markiisittaren pauhinan, kyynelten, huutojen ja suurten liikkeiden
karkoittamina nämä kaksi iloista ja hyvää olentoa etsivät
vaistomaisesti tukea toisistaan. Yhä useammin he, huomaamatta sitä
itsekään, koettivat pysyä yhdessä, eikä Untuva lopuksi enää kyennyt
olemaan vähääkään iloinen ja rauhallinen muulloin kuin isäpuolen
läsnäollessa.
Lapsi oli tottunut aina peittämään pelkonsa äitiänsä kohtaan.
Hän suoristi selkänsä kuullessaan huudot, tekeytyen kiusoittavan
kylmäkiskoiseksi ja nostaen koppavasti nenänsä pystyyn, samalla
kuitenkin tuntien hampaittensa kalisevan ja pienten jalkainsa tärisevän.
Mutta eräänä iltana tyttösen voimat pettivät. Rouva de Brayn ajaessa
häntä sättien takaa pitkin muuatta käytävää, hän äkkiä istahti
portaiden kaidepuulle ja liuvuttuaan alas syöksyi suinpäin kirjastoon.
Siellä hän luullen olevansa yksin nojautui hengästyneenä ja hädissään
ovea vasten kuunnellen, etsikö äiti vielä häntä.
Veljensä luona asuva Marc de Bray poltteli savukettaan kirjastossa
vaipuneena suureen nojatuoliin lampun valopiirin ulkopuolella. Hän
puhutteli ystävällisesti tyttöä. Tämä kääntyi heti tyytymättömänä,
hänet kun oli yllätetty tällaisella heikkouden ja masennuksen hetkellä.
-- Kas! -- sanoi hän vihaisella äänellä. -- Oletteko tekin täällä?...
Marc vastasi hieman pilkallisesti:
-- Miksipä ei... neiti Corysande!... Olenhan minä!... Häiritsenkö
teitä?...
Untuva ei milloinkaan valehdellut. Hän lähestyi Marcia ja sanoi
äkäisesti:
-- Häiritsette!... Te näitte minun pelkäävän... enkä minä pidä siitä!...
Marc purskahti nauramaan katsellen ystävällisesti tyttöä:
-- Sinäpä olet todellakin soma Untuva!... Jos sinä pelkäisit
kummitusta... tai kanuunanlaukausta... niin sanoisin sen olevan hyvin
sopimatonta Avesnesien jälkeläiselle... Mutta nythän on kysymys
äidistäsi!... Voi!... pikku tyttöparka!... Minäkin pelkään häntä...
minä... tällainen vanha viiksiniekka!... Mitä arvelet, voinko minä siis
ymmärtää sinun tunteesi?...
-- Ohhoh!... sopersi Coryse luottavaisempana. -- Pelkäättekö tekin?...
Sitä ei voisi huomata...
-- Ei voisikaan hänen läsnäollessaan... Se tuottaisi hänelle liiaksi
huvia... Mutta jäljestäpäin minä otan hyvitystä ja vapisen kuin haavan
lehti! Se on totisen totta!... Tänäänkin aamiaispöydässä, kun hän
hyökkäsi Josef-paran kimppuun en minä tahtonut sanoa mitään... vaan
hillitsin mieleni... ja leukapieleni iskeytyivät kiinni suussani
olevaan luumuun... En sano muuta!... Näithän itse, mitenkä minä sitten
pakenin eteiseen pakahtuakseni siellä kaikessa rauhassa...
Sitten hän jatkoi vakavana:
-- Katsohan Untuva... Sinun pitäisi kertoa pikku huolesi veljelleni...
-- Mitä ihmettä!... -- huudahti Coryse ällistyneenä.
-- Juuri veljelleni!... Sinun olisi uskottava hänelle surusi ja
pelkosi...
Tyttö vastasi välinpitämättömästi:
-- Mitäpä hän niille voisi?...
-- Hyvänen aika!... Onhan hän sentään isäntä talossa!...
Untuvan silmät lensivät selälleen:
-- Hänkö?... Eihän toki!... Marc de Bray räjähti nauramaan:
-- Niin, tiedänhän minä, ettei sitä juuri voi huomata!... Isäpuolesi
kammoaa näet väittelyjä ja kohtauksia... ja taipuu mieluummin, kun on
kysymys hänestä itsestään...
-- No, entä sitten?...
-- Katsohan... On aivan toista, jos asia koskee sinua... sekä sinun
isäsi, hänen entisen ystävänsä, muiston että sinun itsesikin tähden...
sillä hän on hyvin kiintynyt sinuun...
Nähdessään Untuvan liikahtavan, korosti hän: -- Niin juuri,
kiintynyt... Minäkin pidän sinusta paljon, usko pois, pikku Untuva...
On oma syysi, ettemme me ole ennemmin puhuneet siitä, sillä ei ole
helppo käsitellä tuollaista pientä siiliä, joka kääriytyy kokoon
nähdessään jo kaukaa jonkun vastenmielisen olion lähestyvän... Ja
veljensä astuessa sisälle huusi Marc:
-- Kuule, Pierre... Sanopa Untuvalle, että me olemme hänen ystäviään...
Aavistukseni sanoo, että hän tänä iltana uskoo sinua...
Sinä päivänä puhkesi suuri rakkaus lapsen sulkeutuneessa sydämessä, ja
hänen elämänsä muuttui rauhallisemmaksi.
* * * * *
-- Miten sinä tänään pääsit tänne, oma Untuvani?... kysyi Albert-setä
ihastuneena; -- luulin teillä olevan vieraita päivällisellä?...
Tyttö räpäytti silmäänsä irvistäen hassunkurisesti katupojan tavoin.
-- Tarkoitatte herra d'Aubièresia, vai kuinka?... -- sanoi hän tarttuen
härkää sarvista.
Ja äkkiä hän kysäisi odottamatta heidän vastaustaan:
-- Ottaisitteko te minun sijassani hänet, tuon herra d'Aubièresin
nimittäin, sanokaa?...
-- Mutta Untuva!... änkytti Mathilda-täti arasti osoittaen katseellaan
palvelijaa, joka hääräili pöydän luona varustaen Untuvalle sijaa
pöydässä.
-- Joutavia!... Mitä se tekee?... Herra d'Aubières kosi minua
luultavasti neljän tienoissa... Minulle se ilmoitettiin kello
viisi... Tänä iltana tietää sen jo osa kaupunkia... ja huomenna
on äitini kertova sen lopullekin... Aika suuri kaupunki...
tämä Pont-sur-Sarthe!... Ja kuuluuhan siinä olevankin
kahdeksankymmentätuhatta asukasta!... Mutta se ei estä juorua nopeasti
leviämästä... Tiedättehän tekin jo, että herra d'Aubières tahtoo naida
minut?...
-- Kyllä -- virkkoi herra de Launay -- me tiedämme sen äitisi kautta...
joka tuli kertomaan meille siitä, ja kutsumaan meidät luokseen täksi
illaksi...
-- Kas vaan!... Mainiota!... He tahtovat esittää hänet suvulle...
pakottaa minut myöntymään!...
-- Mutta eihän häntä tarvitse esittää meille... Me tutustuimme häneen
jo silloin, kun hänet määrättiin tänne... ja siitä on jo aikaa...
-- Siitä on vuosi!... sillä muistan selvästi, miten Marc setä
ensimmäisen kerran toi hänet meille päivällisille, ja minä istuin
hänen vieressään... Minulla oli silloin vielä lyhyet hameet... Hän
puhui minulle koko ajan vain hevosista ja metsästyksestä... Kylläpä se
päivällinen oli rutikuiva!...
-- Untuva! -- sanoi rouva de Launay moittivasti. -- Sinä käytit taas
niin rumaa sanaa!...
Tyttö hämmästyi:
-- Rumaa sanaa?... Mitä sanaa?... Oi!... Kutsutteko te "rutikuivaa"
rumaksi sanaksi?... Kylläpä te sitten olette huolellinen,
Mathilda-täti!...
-- Mitä sinä et ole!... Äitisi on oikeassa moittiessaan sinun tapojasi
ja kieltäsi... Niin... Sinulla on nulikan tavat ja sinä puhut niinkuin
katupojat...
-- Herranen aika!... hehän olivatkin ainoat, joiden puhetta minä
viitsin pienenä kuunnella... Ei ole minun syyni, etten minä koskaan
osannut sanoa sanaakaan de Lussyn serkuille... tai kenraalin "pikku
neideille" -- kuten Claudinen oli tapana sanoa -- jotka tulivat
seurustelemaan kanssani puettuina silkkihameisiin ja hiukset
käherrettyinä!... Turhaan minä kiusasin mielikuvitustani... istuin
heidän edessään kädet heiluen ja nauraen vimmatusti... ja olin vihainen
itselleni... mutta en voinut sille mitään!... He puhuttelivat minua
aivan niinkuin minua oli opetettu puhumaan... enkä minä ymmärtänyt
heitä!... He tekivät viittauksia!... ja minä menin aivan pyörälle
päästäni!... Minusta se oli niin hullua!... Oli aivan kuin me olisimme
esittäneet jotakin huvinäytelmää... Eikö niin, Albert-setä?...
Ymmärrättehän te?...
-- Ymmärrän... ymmärrän... Mutta älä puhu niin paljon... ja syö
paistiasi muuten se jäähtyy...
-- Se on hyvää joka tapauksessa!... häränpaisti on, niin hyvää!...
sitäkään me emme koskaan syö kotona!...
-- Se kai ei maistu äidillesi?...
-- Ei se johdu siitä, ettei häränpaisti maistuisi hänelle!... Mutta
hän ei tahdo, että sitä tarjotaan... Hän sanoo, että se on rahvaan
ruokaa... Ja kaikki, mikä on rahvaanomaista... olkoon sitten ruokaa tai
jotain muuta...
-- Hyvä!... Syö nyt vain...
-- Asiasta toiseen, ettehän te ole vielä antaneet minulle tuota hyvää
neuvoa?...
-- Minkä suhteen?...
-- No, herra d'Aubièresin tietysti...
-- Et sinä saa hänen suhteensa lapseni, -- sanoi Albert-setä, -- kysyä
neuvoa muilta kuin itseltäsi... Herra d'Aubières on äitisi mieleen...
Sinun on sitten päätettävä, miellyttääkö hän sinua...
-- Hän on miellyttänyt minua... ehdottomasti. Tähän hetkeen saakka...
Mutta en ole koskaan katsonut häntä tältä kannalta... ja rupeanpa
luulemaan... että jos katsoisin...
Mathilda-täti keskeytti hänen puheensa:
-- Sinun täytyy tavata häntä vielä... monta kertaa... se on helppoa,
koska hän käy niin usein sinun vanhempiesi luona... ja tutkia häntä
tarkoin... ja sitten...
-- Mitä minun on sitten tehtävä?...
-- No niin, silloin sinä jo tiedät, mitä sinun on vastattava hänelle...
-- Ja minä vastaan: "heleijaa!..."
-- Heleijaa?...
Untuva purskahti nauramaan.
-- Voi, kuinka on hullunkurista kuulla teidän sanovan heleijaa!... Te
ette saa siihen tarpeeksi pontta!...
-- Pontta?...
-- Niin!... Heleijaa!!! Se merkitsee: "pötkikää tiehenne!..." tai
jotain senkaltaista... joten se on sanottava paljon mehukkaammin...
Ymmärrättekö?...
-- Käsitäthän, ettei minun iälläni voi enää oppia sanomaan heleijaa?...
-- Se kävi kuitenkin oikein hyvin!... Teidän tapoihinne ei kuulu olla
pennin edestä teennäinen, Matilda-täti!... Ja te käytätte joskus
lausetapoja... jotka eivät suinkaan ole "rutikuivia", kaikella
kunnialla sanoen!...
-- Minäkin olen erehtyväinen!...
-- Ette suinkaan!... Sellaisina hetkinä minä juuri pidänkin teistä
eniten!... Ja katsokaa!... Herra d'Aubièresissäkin... minua miellyttää
hänen luonnollisuutensa... Olen varma siitä, ettei minun puhetapani
loukkaa häntä hitustakaan... Uskokaa pois...
-- Entä -- kysyi herra ne Launay -- mikä on sitten isäsi ja setäsi
mielipide tästä avioliitosta?...
-- Isä ei puhu liikoja... Hän tyytyi laulamaan herra d'Aubièresin
ylitystä... Marc-setä puolestaan kehoitti minua koettamaan päästä
selville tunteistani... ja sitten, kun he luulivat, etten minä
kuunnellut... kun minä itkin nurkassa...
Vanhukset kysyivät yhtaikaa säikähtyneinä:
-- Itkitkö sinä?...
-- Herranen aika! Asettukaapa minun asemaani... Se ei ole lystiä!...
Enhän minä sitäpaitsi itkenyt sentähden... Syy oli aivan toinen!...
Mutta se ei kuulu tähän... Kun he siis luulivat, etten minä kuunnellut
heitä... luettelivat he joukon tuttaviaan, jotka rakastivat toisiaan
huolimatta kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden vuoden ikäerosta...
-- Puhuivatko he meistäkin?...
-- Eivät...
-- Katsohan, Untuva! Minä täytin eilen kahdeksankymmentäyksi vuotta, ja
tätisi on vasta kuusikymmentä...
-- Niinkö! -- ja kuitenkin te minun mielestäni sovitte mainiosti
yhteen!... -- vastasi Untuva tarttuen vanhan setänsä käsivarteen
astuakseen saliin.
-- Olen tilannut vaunut puoli yhdeksäksi... -- sanoi rouva de Launay.
-- Minun täytyy mennä pukeutumaan...
-- Vaunut?... Tällaisella ilmalla?... ja kahtasataa metriä varten?...
Mutta äkkiä hän oivalsi:
-- Tuo ei mitenkään voi olla teidän oma keksintönne!... Lyön vetoa,
ettei se ole teidän keksintönne?...
-- Se on todellakin äitisi toivomus...
-- Että teidän on saavuttava vaunuissa... koska teillä on kauniit
hevoset... ja kaikki näkevät ne, kun vieraat lähtevät yhtaikaa!... Hän
tahtoo häikäistä herra d'Aubièresin silmät... tunnen tuon!... Se on
noita hänen ikuisia juoniaan ja kujeitaan!...
Launayn vanhusten pukeutuessa istui Untuva korkeassa nojatuolissa
katsellen hellin silmäyksin suurta salia, missä hän oli muinoin
niin usein leikitellyt. Hän rakasti tuota vanhaa empiirityylistä
huonekalustoa vaskisfinksineen ja sen utrechtilaisia samettipäällyksiä
kanariankeltaisin juovin; pieniä mataloita lattiaan päättyviä,
valkoiseen laudoitukseen kätkettyjä kaappeja, joiden päällä hän oli
säilyttänyt lelujaan; kaunista Ludvig XVI:n aikaista laudoitusta,
joka oli niin puhdas ja hymyilevä puistoissa kisailevine satyyreineen
ja nymfeineen, joita Claudine nimitti "miehiksi ja naisiksi, jotka
kutittavat toisiaan seinällä"; vanhaa pöytäkelloa kotkineen, ja noita
ikäviä ja ihastuttavia Sèvresin maljakoita...
Täällä Untuva eli uudestaan aikaisimman lapsuutensa suloiset päivät, ja
hänen äänensä oli vakuuttava, kun hän huokasi vanhusten kutsuessa häntä
lähtemään:
-- Oi!... Kylläpä täällä sentään on hirveän hyvä olla!...
Heidän saavuttuaan Brayien asuntoon syöksyi hän sedän ja tädin ohitse
ylös portaita huutaen:
-- Sanokaa, että tulen heti!... Minun täytyy muuttaa pukua!...
Saan toruja, jos astun sisään tällaisena!... Otan tuon ikivanhan
vaaleanpunaisen hameeni!...