-- Upseerinrouva!... Onpa sekin ammatti!... Yhtä mielelläni rupeaisin
opettajattareksi!...
Markiisitar de Bray kohautti olkapäitään:
-- Kunhan vain saat tietää, kenestä on kysymys...
-- Olkoon vaikka herra de Trénestä, jota pidetään niin erinomaisena,
minä vaan en huolisi hänestä, joten...
-- Etkö sinä muka huolisi hänestä?... Todellako?... Sinun ei käy
kuitenkaan, oleminen turhantarkka, sillä...
-- "... sillä sinun isäsi ei ole jättänyt jälkeensä muuta kuin velkoja,
etkä sinä omista penniäkään..." Oi! tunnen tuon virren!... Sinä olet
veisannut sitä minulle niin usein, etten ensi hädässä sitä unohda, ole
varma siitä!...
-- No niin, siis!...
-- Siis!... Vaikka en omistaisi penniäkään... en kuitenkaan menisi
naimisiin vasten tahtoani...
-- Semminkin -- sanoi herra de Bray arasti -- kun sinä, joskaan et ole
rikas, kuitenkin saat hyvät myötäjäiset.
-- Myötäjäiset?... -- huudahti lapsi hämmästyneenä -- Saanko minä
sinulta myötäjäiset?...
Hänen lempeät, vaaleanharmaat silmänsä, jotka hymyilivät ruskeiden,
ihmeteltävän pitkien ja tuuheiden silmäripsien lomitse, suuntautuivat
hellästi isäpuoleen.
Rouva de Bray, jota keskustelu rupesi hermostuttamaan, lisäsi kylmästi:
-- On aivan turha ilmoittaa hänelle sellaista, mitä hänen ei tarvitse
tietää... ja tehdä hänet vielä vaativaisemmaksi...
-- Mitä, olenko minä muka vaativainen?... huusi Coryse suuttuneena.
-- Missä suhteessa vaativainen?... Kolme kuukautta sitten täytin
kuusitoista vuotta... eikä kukaan ole vielä kosinut minua, mikäli minä
tiedän?...
-- Onpahan!... Muuan henkilö kosii sinua nyt... ja sinä annat kieltävän
vastauksen tietämättä edes kuka hän on...
-- Sen tähden, että minä en tahdo mennä naimisiin upseerin kanssa...
En ikinä!... Tunnen nuo täkäläiset upseerinrouvat!... niistä ei ole
puutetta näissä neljässä rykmentissä... enkä mistään hinnasta haluaisi
olla heidän sijassaan!... Se ei sovi minun luonteelleni... En ole
kylliksi kohtelias... Tiedän, että jos minun everstilläni olisi
sellainen vaimo kuin rouva de Bassigny, esimerkiksi... niin minua ei
voitaisi millään pakottaa menemään tervehdyskäynnille hänen luokseen,
ei millään!...
Ja kääntyen salin perälle kuin etsiäkseen sieltäpäin tukea hän kysyi:
-- Enkö olekin oikeassa, Marc-setä?...
Antamatta Marc-sedälle aikaa vastata, rouva de Bray selitti:
-- Tämä ei ole setäsi asia... Tahdotko sinä vai etkö kuulla minua
hetkisen?...
Ja hän ilmoitti juhlallisella äänellä:
-- Henkilö, joka osoittaa sinulle sen kunnian, että pyytää sinua
vaimokseen, on Aubièresin herttua.
Markiisitar pysähtyi odottaen tyttärensä ihmettelynhuudahdusta. Corysen
sirot pikku kasvot ilmaisivatkin ääretöntä kummastusta, ja hänen
äitinsä piti sitä ihastuksen puuskana sekä kysyi voitonriemuisin ilmein:
-- Entä nyt, mitä sinä nyt sanot?...
-- No niin, -- vastasi tyttönen purskahtaen nauramaan -- sanon vain,
että minä olen aivan kuin puusta pudonnut!...
Ja välittämättä äitinsä uhkaavista katseista hän jatkoi rauhallisesti:
-- Niin... Hän on vähintään neljänkymmenen vuoden vanha, tuo herra
d'Aubières, koska hän jo on eversti... Sitä paitsi saattaa hän olla
häijy... Ja olen kuullut alinomaa sanottavan, että hänellä on kovin
vähän omaisuutta!...
Markiisitar mittasi tytärtään kiireestä kantapäähän ja sanoi
halveksivasti:
-- Kas! se vielä puuttui!... Nyt hän tahtoo saada rahojakin!...
Coryse ravisti harvinaisen vaaleaa päätänsä.
-- Oi! en suinkaan!... Rahoista minä en välitä... siinä tapauksessa
nimittäin, etten ole herttua... herttuatar, aioin tietysti sanoa...
Katsokaa... Suuri arvonimi ja köyhyys tekevät yhdessä vain naurettavan
vaikutuksen... Enhän toki tarkoita sentään, että minä omasta puolestani
kiiruhtaisin kätkemään arvonimen, jos minulla olisi sellainen
syntymästäni, kellariini vain sentähden, etten ole rikas... En!... Tuo
arvonimeni kyllä varmaankin kiusaisi minua... mutta kantaisin sitä
joka tapauksessa... koska se ei olisi oma vikani... Mutta eihän hänen
herttuallinen arvonsa sitä paitsi ole ainoa syy kieltooni...
-- Hänen ammattinsa tähdenkö sinä siis?... -- Ennen kaikkea herran
itsensä tähden...
-- Mutta sinähän olet sanonut ainakin sata kertaa, että herra
d'Aubières on ihastuttava... ja että sinä pidät hänestä paljon...
-- Pidänkin hänestä totisesti aika lailla!... mutta en mennäkseni
naimisiin hänen kanssaan!... Hän on ensinnäkin minun mielestäni
niin vanha... ja toiseksi luulisin elämän hänen rinnallaan tulevan
ikäväksi...
Markiisitar loi mieheensä epäystävällisen katseen ja vastasi:
-- Naimisiin ei mennäkään hauskuuden takia!...
-- Vai niin!... Mutta minäpä menenkin naimisiin yksinomaan sen takia!...
-- Tyttöhän on hullu!... Ei kannata puhua!... Minä poistun, se on
viisainta!...
Ja nousten tavalla, jota hän itse piti hyvin ylhäisenä, mutta joka
olikin sangen koomillinen, astui markiisitar pitkin askelin ulos
salongista.
Oven sulkeuduttua paukahtaen hänen jälkeensä sanoi herra de Bray
lempeästi:
-- Sinä teet pahoin, Coryse pienoiseni, kun...
Coryse, joka huolimatta äitinsä äänekkäästä lähdöstä oli pysynyt aivan
rauhallisena istuessaan vanhan, haalistuneella silkillä päällystetyn
nojatuolin pohjalla, johon hän kokonaan katosi, kavahti vilkkaasti
pystyyn:
-- Minkätähden sinä kutsut minua Coryseksi?... Mikset sinä sano Untuva.
Oletko siis sinäkin vihainen minulle?...
-- En minä ole vihainen, mutta...
-- Oletpa, sinä olet vihainen!... Näen sen selvästi, näen kuin
näenkin!... Mitä muuten aioit äsken sanoa, silloin kun keskeytin
sinut?...
-- En mitään... En enää muista...
-- Minäpä muistan... Sinä sanoit minun muka tekevän pahoin?...
-- Kun väittelet tuolla tavoin äitisi kanssa...
-- Mitä?... Pitäisikö minun antaa naittaa itseni vasten tahtoani...
puolustamatta?...
-- Ei mitenkään...
-- Mitä sinä sitten tarkoitat?...
-- Tarkoitan, että... että eihän... eihän...
-- Näethän nyt!... Sinä höpertelet!...
-- Mutta...
-- Sinä höpertelet, juuri höpertelet!... Minäpä haastankin sinut
selittämään asiaa... On vain kaksi mahdollisuutta. Joko minä en alistu
tähän ja siinä tapauksessa väittelen, tai en väittele ja silloin taas
alistun kaikkeen...
-- Sinähän voisit oikeastaan väitelläkin... mutta toisessa äänilajissa,
ja ennen kaikkea toisilla sanoilla... Sinun kielenkäyttösi ärsyttää
äitiäsi...
-- Niin... Kyllä minä tiedän... Hän rakastaa ylevää tyyliä!...
Kaikki lapsen silmissä loistanut hellyys ja rajaton hyvyys katosi, ja
hän lisäsi jäykällä äänellä:
-- Hänhän onkin hyvin hienostunut!... Herra de Bray sanoi huolestuneen
näköisenä:
-- Sinä tuotat minulle paljon, paljon surua...
-- Jumalani!... Minähän en tahtoisi milloinkaan tuottaa sinulle
surua!... Minä rakastan sinua niin!...
-- Minäkin rakastan sinua suuresti...
-- Miksi siis kuitenkin tahdot lähettää minut pois... naittaa minut?...
-- Mutta enhän minä tahdo sinua...
-- Tahdotpas!... sinä tahdot... Ja minä olen vain kuudentoista ja
puolen vuoden vanha!... Rukoilen sinua!... Jätä minut rauhaan!... Anna
minun elää täällä vielä...
Hän keskeytti puheensa ja laskien sormillaan jatkoi:
-- ... viisi vuotta... ei aivan viittäkään vuotta... Sitten menen
tieheni... Lupaan sen sinulle... Lupaan sen sinulle...
Lempeät sinisilmät himmenivät, ja lasihelmien kaltaiset pyöreät
kyynelet vierivät muuttamatta muotoaan pitkin Corysen raikkaita poskia.
Corysande d'Avesnes, jota kutsuttiin Coryseksi tai vielä tavallisemmin
Untuvaksi, oli jäntevä ja notkea tyttönen, lähempänä lasta kuin
neitosta. Hänellä oli vielä jäljellä lapsuuden kulmikkuus ja
epäsuhtaisuus sekä pienokaisten läpikuultava iho -- iho, jonka alla
virtasi punertava hohde. -- Hänen sopusuhtaiset ja vilkkaat, ehkä
hieman kömpelötkin, suurta koiranpenikkaa muistuttavat liikkeensä
kiusasivat hänen äitiään miltei yhtä paljon kuin hänen huolimaton
puhetapansa.
Markiisitar de Bray, ollen sangen itserakas, piti yleensä kaikkia
niitä, joiden kanssa hän yhteiskunnallisen asemansa tähden oli
pakotettu seurustelemaan, alempina ja mitättöminä olio-raukkoina,
joille hän teki suuren kunnian alentumalla heidän tasolleen. Hän oli
koko elinikänsä halveksinut ja kiusannut noita yksinkertaisia ja hyviä
ihmisiä, jotka häntä ympäröivät. Hänen ensimmäinen uhrinsa oli kreivi
d'Avesnes, Corysen isä, joka oli keksinyt kuolla jo kahden vuoden
avioliiton jälkeen, sitä ennen hankittuaan maailmalla vastapainoa
sietämättömälle kotielämälleen. Hänen leskensä, jolle ei ollut jäänyt
varoja, oli sijoittunut tyttärineen erään sedän ja tädin luokse, jotka
jumaloivat lasta ja kasvattivat häntä aina äidin toiseen avioliittoon
saakka. Mitä rouva d'Avesnesiin tuli, kävi hän setä ja täti de Launayn
kodissa vain lyhyillä vierailuilla. Hän matkusteli alinomaa viettäen
aikansa Pariisissa tai ystäviensä luona, koska hän ei voinut -- omien
sanojensa mukaan -- tottua maalaiselämään.
Eräällä tällaisella käynnillään Pont-sur-Sarthessa hän kohtasi herra
de Brayn. Tämä oli melko rikas ja sangen komea mies. Rouva d'Avesnes
alkoi jo vanheta ja ymmärsi, että hänen kauneutensa, joka riippui vain
hänen tuoreudestaan ja loistostaan, saattoi äkkiarvaamatta kadota. Sen
sijaan, että hän olisi asettunut samoihin suhteisiin markiisiin kuin
niin moneen muuhunkin, hän johdatti vähitellen viimeisen ihailijansa
hyvin varovaisesti ja hyvin taitavasti avioliittoon. Hän tyytyi
hallitsemaan Pont-sur-Sarthessa, koska ei voinut loistaa muualla, ja
meni naimisiin herra de Brayn kanssa julistaen kuuluvasti tekevänsä
tämän uhrauksen vain turvatakseen tyttärensä tulevaisuuden.
Ja nyt alkoi tuolle miesraukalle sama hirveä elämä, huutoja ja
äänettömyyttä, kohtauksia ja sovintoja, kuin hänen edeltäjälleen sekä
täti ja setä de Launaylle, jotka kärsivät kaiken rakkaudesta pikku
"Untuvaan" ja joista oli hirveintä joutua tytöstä eroon.
Mutta rouva de Bray säästi kuitenkin tyttärelleen pahimmat
juonittelunsa. Tämän lapsen luonteenlaatu loukkasi lakkaamatta
hänen paikoitellen ahdasmielisiä, paikoitellen suunnattoman laveita
periaatteitaan. Silmittömästi ihaillen aateluutta, -- kuten myös
rahojakin saatuaan itse niitä, -- rakastaen yli kaiken komeutta ja
teennäisyyttä, ei hän antanut anteeksi Coryselle tämän yksinkertaisia
tapoja ja välitöntä luonnetta, joita hän ei ensinkään ymmärtänyt.
Kun markiisittarella ei suoraan sanoen ollut mitään synnynnäistä
sivistystä, oli hän luonut sen itselleen monilukuisten erilaisten
ja tyhjänpäiväisten esikuvien mukaan. Hän oli ammentanut puheensa
teatterista ja mielipiteensä romaaneista. Ja ollen pohjaltaan vailla
ajatuksen ja tunteen hienoutta hän sovitti huonosti käytäntöön kaiken
tuon, mitä hän ei ollut oikein hyvin käsittänyt, ja sai aikaan --
yrittäessään esimerkiksi esiintyä traagillisena -- suunnattoman
koomillisen vaikutuksen, joka ärsytti Untuvaa mielettömiin
riemunpurkauksiin.
Rouva de Bray, jonka käytöstapa ja ulkonäkö olivat hyvin
hienostumattomat, moitti lakkaamatta tytärtään sivistymättömyydestä
ja siitä, ettei tämä omannut hitustakaan tuota arvokkuutta, joka oli
"Avesnesein sukuperintöä".
* * * * *
Herra de Bray, kokonaan ymmällään nähdessään Corysen aivan vastoin
tapojaan itkevän, ajatteli vain hänen lohduttamistaan parhaansa mukaan.
-- Älähän, pikku Untuva... Ole nyt järkevä... Kaikki vielä järjestyy...
Tyttö vastasi pudistaen masentuneena pörröttynyttä päätänsä:
-- Kaikki järjestyy, jos minä menen naimisiin herra d'Aubièresin
kanssa, eikö niin?... No!... Ei mikään olisi minusta sen parempaa, ei
mikään!... ellen tietäisi, että niin menetellessäni tekisin pahasti ja
että saattaisin hänet onnettomaksi... Muuten ottaisin hänet paikalla...
jotta minusta päästäisiin...
-- Kuinka sinä voit puhua noin rumasti?
-- Enhän tarkoita sinua... sen tiedät hyvästi...
-- Mutta eihän äitisikään toivo sinun lähtevän...
-- Eikö!... Hänhän ei muuta ajattelekaan! Hän pelkää kovasti,
etten minä mene naimisiin... ja ennen kaikkea, etten minä tee
hyviä kauppoja!... Eikä se johdu hänen halustaan tehdä minut
onnelliseksi... mitä vielä... sehän on sivuasia... vaan yksinomaan
hänen turhamaisuudestaan... Hän tahtoo tyydytyksekseen tuntea olevansa
joidenkin ihmisten kadehtima... musertaa muut Pont-sur-Sarthen
asujaimet... ja tehdä kiusaa ystävilleen... Se on ainoa syy...
-- Olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan tuolla tavoin
äidistäsi...
-- En mahda sille mitään!... en voi olla sanomatta mitä ajattelen!...
-- Aivan oikein, mutta sinä et saa ajatella niin...
-- Ja, kuinka sinä luulet minun voivan olla sitä ajattelematta? --
Kuinka minä sinun mielestäsi voisin uskoa, että hän rakastaa minua?...
Onko hän koskaan ennen sinun taloontuloasi kiinnittänyt huomiotansa
minuun muuten kuin toruakseen minua... Tai toruakseen niitä, joiden hän
syytti hemmottelevan minua?... Olisiko ilman Launayn setää ja tätiä
ja myöhemmin sinua kukaan koskaan hoitanut ja hyväillyt minua?...
Niin tosiaankin!... Hyväiltiinhän minua!... kaksi kertaa vuodessa!...
hänen lähtiessään ja palatessaan matkoiltaan... Se tapahtui ajoportin
alla... missä minä seisoin takertuneena hoitajani hameeseen... vavisten
tietäessäni hänen astuvan sisälle taloon, joka oli niin rauhallinen
hänen ollessaan poissa!... Oi, nepä olivat juhlallisia kohtauksia! "Oma
Corysandeni!... rakastettu tyttäreni!..." Olisi voinut luulla meidän
esittävän jotakin näytelmäkappaletta, ja hänen juuri löytäneen minut
jonkin maanalaisen holvin pohjalta... Hän rutisti minua kureliiviään
vastaan niin, että henki oli katketa!... Kaikki tapahtui vain
palvelijoiden ja kuormavaunukuskin tähden, joka purki matkatavaroita...
Mutta hehän tunsivat hänet ennestään, joten hän ei puijannut
heitäkään!... Yhtäkaikki tarjosi hän heille säännöllisesti tämän pikku
kohtauksen...
Ja lapsi, jälleen iloisena, lopetti puheensa heittäytyen
hyväntahtoiseksi:
-- Hänhän ei koskaan ole osannut olla luonnollinen, kuten tiedät...
-- Sinä liioittelet, jos jotain pikku puutteita olisikin...
-- Minäkö liioittelen?... mutta ethän toki tarkoita totta
sanoillasi!... sinä, joka et ole vähintäkään teennäinen... joka et
hitustakaan välitä siitä, minkä vaikutuksen teet...
-- Sinua huvittaa hangoitella mammaasi vastaan pikkuasioissa...
-- "Mammaasi"!... Varohan!... hän voisi kuulla!...
Ja kun herra de Bray katsahti levottomana ovea kohden, huusi hän:
-- Myönnä, että pelästyit!... jatkaen juhlallisella äänellä:
-- ... sillä sinä unohdit, että sana: "mamma" kuuluu kansan suuhun...
ja on jätettävä portinvartioille -- Ylhäissyntyiset ihmiset käyttävät
toista sanaa...
-- Kun tämä pikku seikka kerran on hänen heikkoutensa... niin miksi et
voisi olla hänelle mieliksi?
-- Mutta minähän olen hänelle mieliksi! Sitä juuri olenkin, tuhat
tulimmaista!... Puhutellessani häntä, en kutsu häntä miksikään...
Vältän sitä... Mutta puhuessani hänestä sanon "äitini" niin että
raikuu... Suuni on täynnä sitä... mutta ei sydämeni!... Oh! se ei
ole minun vikani, ei yhtään... Olen koettanut parastani!... etenkin
sinun astuttua isäraukkani paikalle!... Sinä olet ollut niin hyvä
pienelle villille ja rumalle tytölle, joka aluksi ei tahtonut edes
nähdä sinua... Ja minä olen ensi hetkestä alkaen rakastanut sinua niin
paljon, että olisin tahtonut sinun mieliksesi rakastaa vaimoasikin...
mutta minkäs teet!... En ole voinut!...
-- Mutta sinähän puhut hirvittäviä asioita!...
-- Kuinka niin?.-- enkö minä ole kiintynyt häneen aivan tarpeeksi?...
Olisin suruissani, jos hänelle tapahtuisi jotain pahaa, enkä toivo
hänelle muuta kuin hyvää... Mutta hengitän helpommin hänen ollessaan
poissa näkyvistäni, se on varma!...
Nähdessään isäpuolensa kasvojen synkistyvän jatkoi hän:
-- Mutta ymmärräthän,... etten ole kenellekään muulle kuin sinulle
puhunut näistä asioista...
-- Hyvä sekin! -- änkytti miesparka allapäin.
-- Aivan totta!... minä en luota kehenkään muuhun kuin sinuun...
Hän loi olkapäänsä ylitse silmäyksen kreivi de Brayiin, joka keinui
hiljaa bambutuolissaan, ja jatkoi:
-- Ja Marc-setään!... Miksi sinä et sano mitään, Marc-setä?...
Marc-setä, pitkä ja hieno mies, vastasi pehmeähköllä äänellään:
-- Koska minulla ei ole mitään sanomista... Äitisi käski sitä paitsi
minun vaikenemaan, ennenkuin edes ehdin avata suutani... joten...
-- Kuulin sen!... Mutta nyt, kun hän on poissa?...
-- Hänen mentyään olet sinä, Untuva-parka, sanonut jos jotakin, mikä
miltei lähenee totuutta... ja, koska en saa myöntää sinun olevan
oikeassa, niin minä vaikenen...
-- Sinä olet hyvä, sinäkin!...
-- Ah! erinomaisen hyvä!... mutta jätä minut rauhaan, senkin otus!...
-- lisäsi hän nousten äkkiä seisomaan pudottaen maahan Corysen, joka
oli kiivennyt pikkulapsen tavoin hänen polvelleen.
Tyttö kysyi hämmästyneenä:
-- Miksi sinä työnnät minut luotasi?...
-- Siksi, että sinä olet jo liian suuri tuollaiseen kujeiluun... mitä
tapoja nuo ovat olevinaan... sinun iälläsi?...
-- Mitkä tavat?... Enkö nyt enää saa istua oman setäni polvella?...
Sitten hän virkkoi hyvin hillitysti mutta samalla veitikkamaisesti:
-- Voi!... jospa sinä et olisi minun setäni!...
-- Herranen aika, -- vastasi Marc de Bray yrmeästi -- enhän minä
olekaan oikea setäsi!...
-- Hyi!... -- sanoi tyttönen moittivasti -- kuinka sinä voit puhua noin
ilkeästi minulle!...
Ja heittäytyen luonteenomaisella liikkeellään sohvalle kuin suuri
kissanpoikanen rupesi hän katkerasti nyyhkyttämään, nenä tyynyyn
haudattuna.
-- Jätähän tuo!... pyysi Marc-setä kiihtyneenä. -- Mikä tyttöstä tänään
vaivaa?... Eiväthän hänen kyyneleensä tavallisesti niinkään heru, ja
nyt hän vetistelee yhtäpäätä!... Hän on aivan sietämätön!...
-- Sinun täytyy olla hieman kärsivällinen, -- sanoi herra de Bray. --
Tämä naimajuttu on hermostuttanut häntä...
-- Sen ymmärrän vallan hyvin!...
-- Varo, ettei hän vain kuule sinua... Silloin hän lopullisesti heittää
hiiteen koko Aubières-paran!...
-- Entä sitten? Et kai sinä sentään voi sallia hänen alistuvan
tuollaiseen luonnottomuuteen, vai kuinka?...
-- Hänen äitinsä pitää siitä kovasti kiinni...
-- Hän on hullu!... Aubières on kaksikymmentäviisi vuotta Untuvaa
vanhempi!...
-- Mikäli juoruihin on luottamista... on pikku rouva de Liron
rakastunut sinuun ja teidän välillänne on kahdenkymmenen vuoden
ikäero!...
-- Jos edellytämme tuon juorun puhuvan totta, niin mitä se todistaa?...
Vain sitä, että hän on tänään rakastunut minuun... Mutta kuka takaa
huomisesta?...
-- Ajattele vielä esimerkiksi omaa äitiämme... joka oli
kaksikymmentäviisi vuotta nuorempi miestänsä, mutta siitä huolimatta
rakasti häntä lämpimästi koko elinikänsä...
-- Hyvänen aika!... Käsitäthän, että tuollaisia esimerkkejä löydetään
vain oman perheen keskuudesta... onneksi!... Mutta sydämeni pakahtuu
kuullessani Untuva-paran itkevän tuolla tavoin...
Hän lähestyi leposohvaa ja sanoi hellästi silitellen nyyhkytysten
puistattamaa punertavaa pikku niskaa:
-- Anna minulle anteeksi, pikku Untuva, että pahoitin mielesi...
Tyttönen kohotti tyynystä kiihtyneet kasvonsa ja kysyi:
-- Miksi sinä sitten olit niin paha?... Miksi sinä sanoit minulle,
ettet sinä ole oikea setäni?...
-- Sentähden, etten sitä ole, vaikkakin rakastan sinua kuin setä!...
Olen vain äitisi miehen veli... En ole ensinkään sukua sinulle...
Voisin naidakin sinut... ellen olisi yhtä vanha kuin ystäväni
d'Aubières, jolle sinä niin sievästi annat matkapassit...
-- Eihän! -- virkkoi tyttö hämmästyneenä. -- Oletko sinä yhtä vanha
kuin herra d'Aubières?...
Ja hän lisäsi nauraen:
-- Mutta sinä olet kuitenkin vähemmän "ränsistynyt" kuin hän -- kuten
täkäläiset ihmiset sanovat... -- Kas... muutamia päiviä sitten, kun
juttelin kadulla erään ukon kanssa, käytti hän tätä sanaa kertoessaan,
että hänen vaimonsa oli hieman raihnainen...
Markiisi kysyi levottomana:
-- Oletko sinä keskustellut kadulla jonkun ukon kanssa?... Mikä ukko se
oli?...
-- Tapasin hänet tullessani kotiin koulusta vanhan Jeanin seurassa...
Hän saattoi olla kadunlakaisija... tai lumppu-ukko...
-- Olisipa vain äitisi nähnyt sinun puhelevan tuon miehen kanssa,
niin...
-- Niin hän olisi kirkunut?... Tiedän sen varsin hyvästi... Mutta hänpä
ei nähnyt minua...
Ja kääntyen äkkiä Marc-sedän puoleen hän kysyi:
-- Kas niin!... Olepa nyt sitten oikea setäni tai älä... niin joka
tapauksessa olen viisi vuotta nimittänyt sinua siksi ja luullut sinun
sitä olevan... kuten myöskin luulen... ellei siitä ehdoin tahdoin
huomauteta minulle... että isä on oma isäni, eikö niin?... joten sinä
siis voit huoleti nyt antaa minulle hyvän neuvon... Onko minun vai eikö
minun ole mentävä naimisiin herra d'Aubièresin kanssa?...
-- Tämä on sangen pulmallinen kysymys!...
-- Sano vain, mitä sinä tekisit, jos olisit minun asemassani!...
-- Sinun asemassasi... Jumalani!... Koettaisin kai päästä selville
omista...
-- Mutta senhän tähden juuri, että minä olen koettanut päästä selville
tunteistani, minä...
-- Ennenkuin vastaisin kieltävästi, minä odottaisin, kunnes olisin
vielä pari kertaa tavannut d'Aubièresia... harkitsisin asiaa...
-- Vai niin!... Sinä uskot siis, että minä tavatessani häntä useammin
muuttaisin mieleni?... No, minäpä luulen päinvastaista...
-- Aubières on älykäs... kelpo mies ja hyvin kasvatettu... Hän voi vain
voittaa lähemmin tutustuttaessa... Olematta rikas on hänellä sentään
kaunis omaisuus... puhumattakaan historiallisesta nimestä...
-- Voi, tuhat tulimmaista!... Tiedänhän minä, että se on
historiallinen!... Kyllä minulle on sitä kylliksi saarnattu...
yhtäpäätä toitotettu korvaan!... Mutta onhan minullakin historiallinen
nimi!... Käsitäthän... ettei ihminen himoitse sitä, mitä hänellä on...
Hän haluaa vain sitä, mitä hänellä ei ole!...
-- Mitä sinä sitten haluat?...
Tyttö mietti hetkisen, sitten hän lausui päättävästi:
-- Paljon rakkautta... Taikka, jos sitä on liian vaikea saada,
paljon, paljon rahaa!... Silloin ei enää olisi ainoatakaan köyhää
Pont-sur-Sarthessa... saisittepa nähdä!... Ja sitten, minä ostaisin
tauluja... ja kauniita hevosia... ja joka ilta annettaisiin
konsertteja... Ah, minun luonani ei kellään olisi kuivaa, sen lupaan!...
-- "Kuivaa"... Mitä se on!... Mitähän äitisi sanoisi, jos kuulisi sinun
puheesi?...
-- Mitä tahansa... Mutta hänpä ei kuulekaan! Palvelija avasi oven:
-- Rouva markiisitar haluaa ennen päivällistä lausua pari sanaa herra
markiisille ja herra kreiville... Hän pyytää myöskin, että neiti menisi
vaihtamaan pukua...
-- Vaihtamaan pukua? -- huudahti Coryse kummissaan. -- Tuleeko meille
vieraita?...
Sitten hän jatkoi kääntyen nauraen isänsä ja setänsä puoleen.
-- Se on varmasti herra d'Aubières!... Ja äiti on antava teille
määräyksensä, mitä teidän on tehtävä jotta hän loistaisi... Kas
niin!... Lentäkäähän!... Minä menen sillävälin pukeutumaan vanhaan
vaaleanpunaiseen pukuuni... Se on tosin rumempi ja likaisempi kuin
tämä... mutta se on kuitenkin "iltapuku!..."
Hän katseli herra de Brayta, -- joka lähti huoneesta veljensä
seuraamana, -- ja sopersi silmät taas tulvillaan kyyneleitä:
-- Samantekevää!... Onni on minulle nurja, kun ainoat, jotka minua
rakastavat, eivät oikeastaan kuulu minulle ensinkään...
Ja isäpuolensa kääntyessä vastaamaan, lisäsi hän vilkkaasti:
-- "Ainoat"!... En ollut oikeudenmukainen sanoessani niin!... Unohdin
Albert-sedän ja Mathilda-tädin, jotka rakastavat minua niin paljon!...
ja jotka todellakin ovat minulle jotakin!...
Samassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä äkkiä juolahti jotakin.
Hän kumartui nopeasti ja livahtaen ovea auki pitävän herra de Brayn
käsivarren alitse huusi tälle nauraen:
-- Todellakin!... Minuthan on tänään pyydetty heidän luoksensa
päivällisille!...
Sitten hän koroitti äänensä lisäten mahtipontisesti:
-- Ilmoita se "minun äidilleni". Hän on kenties unohtanut sen...
Ja tyttönen hävisi juosten portaita alas.