Hän käy toisinaan luonani, Eklundin Kalle. Hän on lapsuuden
toveri. Toisinaan seisoo hän aamupäivällä kadunkulmassa odotellen
minua. Hän katselee kärsivästä silmiini, puhuu kansankeittiöstä,
metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän
pyytää rahaa; minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä
tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä palaa hän
toisinaan humalaisena. Silloin istuu hän muittamutkitta korituoliin, on
häikäilemätön ja röyhkeä, hänen kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä
pitkin huonetta.
Eklundin Kalle naputtaa aamulla ovelle ja huoneeseen astuu kookas mies
vielä vuosiensa paraimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on terästä,
katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, leukaa
peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunakat, ruskettuneet, ja ääni
värähtelee:
"Kuules, rakas veli, saanko tulla?"
"Miten on laitasi?"
"Hullusti, rakas ystävä —. Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä?"
Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron
epämääräinen, viheriän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan
siniset.
"Hyvä, kun saan edes jossakin olla."
"Etkö ole siltatöissä?"
"Olin."
"Mikset ole enään?"
"Minä en viitsi olla heidän kanssansa."
"Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies."
"Niin, koitas näitä käsivarsia!"
"Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua?"
"Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herrasmiehen kakara ja sitä
minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta."
Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan.
Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko
huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa:
"Eikö tuo ole Venedig, minä olen sen kuvan joskus nähnyt lapsena isäni
kuvakirjoissa!"
Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen tarkoituksensa, hän tietää, että
minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että täyttäisin
hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa.
"Saanko minä ottaa pari paperossia?"
"Ota, ota!"
"Saanko minä istua korituoliin?"
"Istu, istu!"
"Muistatko", sanoo hän, "siitä on jo monta, monta vuotta, sinä olit
silloin lyseolainen, minusta ei ollut lukumieheksi, opettajat —
ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — niin, silloin istuimme kerran
yhdessä vanhassa kievarissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä
kerskata — oli 40 markkaa — sain isältäni — sinä soitit pianoa —
muistatko?"
"Muistan."
"Minulla oli viulu mukanani."
"Muistan senkin."
"Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia pitkin
ja lopulta potkivat toiset minutkin alas, minä huusin viuluani,
tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitte menin kotiin."
"Entä sitte?"
"Kotona asetin viulun pianotuolille, turhaan hain kaapista juotavaa,
hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin..."
"Silloin?"
"Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin
minussa itsessäni olisi mennyt jotain rikki. Minä aloin rikkoa
huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen. — Katsos, isä oli antanut
minulle viulun päästessäni neljännelle luokalle mutta seuraavana
lukukautena sain minä potkun koulusta."
"Niin, isäni tuli huoneeseen. Katsos, minun isäni oli sellainen
vanhan ajan kunnon porvari... osti katovuosina muka polkuhinnasta
kultarenkaita, sormuksia mitä vain köyhiltä ihmisiltä sai... mutta sitä
minä en usko."
"Isä antoi minulle olutta ja niin nukuin minä sohvalle. Tulipa isä
vielä aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta
ja kaatoi minulle ryypyn ja sanoi: juo poikani! Minä sanoin: juo
itsekin! Aamulla lähdimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun isäni oli
kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä pitäen
sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon mies, minä
kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha rähisevä herra."
"Niin, niin."
"Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta?"
"Ei ole!"
"Herra jessus, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen
alkoholisti."
"Koitahan hillitä itseäsi, sinulla on koko elämä vielä edessäsi, roteva
olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan."
"Minun tahdonvoimani on mennyt vatsaani. Katsos näitä repaleita, katsos
tätä nuttua, kehtaanko minä näillä kenkäruojuilla liikkua kadulla!"
Hänen äänessään oli taas itkua.
"Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta
aamulla punaportin majapaikassa herättyäni huomasin, että minun takkini
oli viety. Eikö sinulla ole edes jotain vanhaa ehjää takkia, sinähän
lupasit... katsos näitä kenkiä."
Hän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle.
"Katsos housujen perustaa!"
Hän kumartui aivan mauttomaan asentoon.
"Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomenahan on
juhannusaatto... jukukliut!"
Nousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa.
"Sopiiko se takaa?"
"Sopii aivan erinomaisesti."
"Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty."
"Hiat ovat liian lyhyet."
Minä ojensin hioja ja käteni sattui hänen käteensä.
Hän tarttui kuin leikillä käsivarteeni.
"Katsos, onhan sinullakin jänteitä."
"Hiukan vain kotitarpeiksi."
"Hä, kotitarpeiksi? Aijotko sinä käskeä minut ulos!"
"Enhän minä, ole kuin kotonasi."
Minä nojauduin kakluunia vasten.
"Ei minua enään voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko?"
"Muistan."
"Katsos, älä luule, että minä olen sinun armosi vaivainen, luuletko
sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua tässä
rosvoamaan."
"Sinä lasket leikkiä!"
"Ah!"
Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä
en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä
ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä,
sumentavaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen
elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden
alkusiemenet.
Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni
kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua
hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä, vetosin hänen
nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen,
joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan,
koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan
kamppailevalle hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle,
ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua melkein itketti.
"Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa... Minä
olen roisto! — — Voitko sinä antaa minulle 50 penniä, että minä pääsen
kansankeittiöön!"
Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui
taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.
Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja
väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.
"Kuule, Kalle", sanoin "mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitte kokonainen
vuorokausi!"
"Minä menen", sanoi hän, "minä menen."
Ja Eklundin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja
huokasi. Minä vältin hänen katsettansa.
"Terve!"
"Terve!"
Korituoli narisi kauvan sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt.
Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä istuisi vielä joku
epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä hämärässä.
Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa ikäänkuin
minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä ajattelin
ihmiselämän suurta surkeutta.
* * * * *
Joku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana.