1.
Ikkunaani vastapäätä on "plankku", sen takana postitalon puutarha.
Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. Toisinaan minulle
tulee omituinen sääli... miksi puut eivät voi liikkua — kuten ihmiset
akkunani alla — mennä sinne minne tahtoo?
Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu
ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan
päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun plankunpuoleiseen
santaan ovat pojat kaivaneet nappikuoppia. Kolme, neljä herrasmiehen
poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet hoivata näitä
nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, etteivät
joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he heittävät
näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-"plöröjään" ja vaihtavat
nappia, jotka lie ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. Joukossa
on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan risainen takki
ja rasvainen, kulunut, viheriän vipevä huopahattu, huolimattomasti
toisella sivulla. — Minä en kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta,
mutta minä näen, että isolla pojalla ei ole nappia — edes omassa
takissaan. Pienet pojat katselevat herrasluokan säälillä ison pojan
saappaita. Minä näen, että hän kärsii siitä hetken, sitten tulee hänen
silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän on kuullut, että hänen isänsä
saappaita pilkataan. Hän heittää plörön katuun, sylkäsee kämmeneensä,
lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella kädellään vasten saappaanvarsia
ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella äänellä:
"Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!"
Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa
kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin
kenkiinsä.
Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housun taskuissa.
Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti
papoiltaan, että ne antaisivat heille isot saappaat.
2.
Hymni huoneelleni.
Tässä kamarissa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä
pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni,
ettei minun tarvitse melkein muuta kuin ojentaa kättäni niin minä ne
saavutan. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa juhlasaleissa
synkkänä seisonut oven pielessä. — Olen aina ikäänkuin pelännyt
ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa
ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä
ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, taiteilijain hirveä
itserakkaus minut tympäsi, se ajoi minut taas kadulle.
Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilalla: "minun
huoneeseeni täytyy tulla kumartaen." Huoneeni ovi on näet matala.
"Minä en kumarra ketään!", huudahti turha taituri. Kumarrat itseäsi,
ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.
* * * * *
Kun katuja kuljin ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä
elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä
saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi
junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia
koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei
ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään
ei niin viihdy kuin pienessä pesutuvantakaisessa kamarissani, jossa
ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. —
Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen unohtanut
viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän hyvän seuran.
Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.
Sinä kitara, ylistetty ole, sinä lepoa annoit kun yksin olin ja
epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt te suuret
henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä
vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka
hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!
Sinä vaatimaton, siveellinen kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat
syntyneet, jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän
särkyneenä, kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri,
joka kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse
vuoteelle vaipuessani, menit kun en enään syönyt huoneessani —. Kiitos,
sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja
surullisesti visertäen lähdit kumppanillesi kuiskaamaan: "hänellä ei
ole toveria!"
3.
Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee mies,
vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet lapsuuden
ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on
sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa
Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän
pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä
itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämmeni itkee, silmät ovat kuivat. Hän
katoaa silmistäni. Katson kukkarooni... en mene auttamaan... minä
tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään
ihmisten kiitollisuutta.
4.
Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan
vaatimattomat vanhat immet, jotka ovat jäätyneet, joiden hellimmät
tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin,
väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämmiä, koskaan rakastamatta,
koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet
juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja
ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen
rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena
syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, katsovat he suurin
elottomin silmin, katsovat, kadehtivat ja kateuden myrkky täyttää
heidän sydämmensä. Heillä ei ole enään sielua, heidän sielunsa on
Juorupeili.
5.
Koulupojat olivat lumisotasilla kadulla. Eksynyt lumipallo lensi
akkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.
* * * * *
Minä katselin sitä lumipalloa kauvan ja vähitellen alkoi hämärässä
huoneessani sydämmeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun
huoneeni haltijatarta ja vapaata elämänkumppaniani. Hän hiipi
usein akkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni
ikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja
katseli minua suurilla kummallisilla, kosteilla silmillään ja
odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä
käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset
meitä ympäröivät, avartui, aukeni meille kadotettu paratiisi... Ilma
oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista
soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, Salome, minun vereni, vapaan
vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli se alttari, jossa sinun
sydämmesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome,
tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni,
sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit
pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa
alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä
sinun rakkautesi raukeudessa! Sinä rakastit minua, Sulami, mutta
minä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta
kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me
ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroomme... itsessämme
on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä
nyt vaellat... yössä niinkuin minä, tuntemattomana, tutkimattomana kuin
minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi
kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana,
joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston,
rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä
viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön
tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun
viekkaasta syleilystäsi vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi
suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla,
avoteräinen outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet
kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimelsivät...
Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin
sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden
huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut
milloinkaan.
* * * * *
Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori
alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämmeni jäiset muistot alkoivat
sulaa, alkoi lumikin sulaa akkunalla. Päivän kuluttua oli lumi
haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka
ajatus... jonnekin kauvas katujen hämärään...
6.
Akkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin
härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja
pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset
kiistelevät paraimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. —
Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa.
Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina.
Ihmisten kengät narisevat akkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni,
vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii
ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. —
Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin kuin he tarvitsevat
minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni,
joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen
kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen.
Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni
palavasta takkavalkeasta.
7.
Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon
lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky,
joka lentelee kiivaana nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset
kynnet juoksevat pitkin plankkua. Ja minä näen, kuinka nuori, hento
naaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää
äkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät
hieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo
nuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänjyvän
sieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana,
pitkän heinänkorren.
Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään,
hänellä on luultavasti hyvä hevonen, _hyvä vaimo_ ja hyviä lapsia,
itsekin hän näyttää hyvältä.
Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä
en enään katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen,
nuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.
8.
En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimeltävä
pyhä kirja täynnä omituisia itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa
seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat
kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään.
Jostain porttikäytävästä ehkä näkisin jonkun rakastavan parin, joka
kuiskailee kevättoiveitaan. Yli kadun loikkii kissa kellariluukusta
vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on
häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä. — Hyvä erakollekin
yksinäisyydessä.
Joku loilottava herrasmies kulkee akkunani alitse. Vanhassa kirkon
kellotornissa lyö kello 12. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme
vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat
iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee
pois, on hiljaista. Minä muistan, siitä on jo pitkä aika. Tulin
kerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja
sanoin heitä "pyhäksi kolmiyhteydeksi". Ajattelematon, vallaton sana!
Seuraavana päivänä yövartijat tulivat "kantelemaan". Mutta poissa
olivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön
runous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat
perin siivoja, siistejä miehiä. Tarjosin kolmelle vanhalle yövartijalle
kolme kuumaa höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai
koreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen
kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.
* * * * *
— Sydämmeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä,
en tahdo sitä enään täyttää, sillä muistan Byronin lauseen: "mene
ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!"
* * * * *
Katselen ulos. Nyt viheltää joku akkunani alla, viheltää kiukkuisesti
pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut.
Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen
rakkautta. — Kerran heitettiin kivi kotini akkunasta sisään, kun
tulin huoneeseen. Silloin olin lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan
tyyneesti, että lurjus akkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven.
Mutta hän ei tee sitä... hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa.
— Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon.
Kiitetty sinä yö! Et ole minulle enään rakkauden korkea hetki, et ole
enään työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ajatuksia sinä minussa
siität. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella
levollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo.
Vedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.
9.
_"Sokea ikkuna"._
Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet
maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi,
pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä,
että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan
rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat
niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat
omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi
maailmassa.
Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen
pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia
tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla
kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti
akkunanpielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. —
Koskaan ei nuori neitonen kasvata akkunalaudallasi myrttiä, josta
hänen äitinsä sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta
paksuilla sormillaan lasiasi vastaan laskiessaan korkorahojaan. — Ei
edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. —
Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan
sinua huomaisi. Ah, sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun
silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.
Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen
alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri
salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista
silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei
sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu "juorupeiliä". Joka sen
tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.
Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, ah, kovin
tulee minun sinua sääli...
10.
Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on
kesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko.
Keskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Akkunan alatse kulkevat
ihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin
saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin,
jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat
julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista
kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä
elintarpeita ja ovat iloisia.
Pöydälläni on voitaleipä, jonka olen syönyt vain puoliksi.
Nyt kuulen vastapäisellä Kimnaasikadulla pienten jalkojen kolinan.
Päivänpaisteen puoleisella kadulla kapsavat viidentoista pienen
koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet
sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja
itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen,
mikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on
hänen silmissänsä. Miksi ei hän naura? Hän on hyytynyt ilottomissa
kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.
Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni
aamuonnea ja iloni tuojaa, ajattelen _hänen_ kulkevan kylätiellä vailla
elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa.
11.
Akkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön
pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut
iloinen. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun.
Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä,
ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat,
homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kimnaasin puistossa. Vanhat
keltaiset, puut, aina nuori tuores tuuli! Tuletko viileä tuuli
tuntureilta Lapin?
Huoneeni nurkassa huokailee itseksensä pieni lappalaiskoira,
haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katseiee
minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken
näki unta Lapin loppumattomista jängistä ja korkeista tuntureista,
joiden viileään varjoon, joen partaalle erämaassa kulkeva, hiljainen,
hyväsydämminen lappalainen kotansa pystyttää.
Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira,
arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan
tai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä
Hämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä kettuna ampuisi. — Se on
niellyt kaupungin tomua ja asfalttihajua, ehkä sen tarkka vaisto on
vaimentunut, se ei löydä enään alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka
sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enään jälkiä, jotka veisivät
sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret
kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen
kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät lähdet tai revontulet
suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä
talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien
taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi pohjois-Hämeen synkkien
metsien etelä-Hämeen viljaville vainioille.
Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennan.
Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös
poissa, minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira
herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta,
katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen
siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona
riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta.
Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira jo
iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua
sitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani,
aukaisen oven ja päästän sen vapauteen.
Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta.
12.
Katselen ulos akkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan
viheriänvipevän akkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen
epäjärjestys —. Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas
ottanut, ne ovat läjättyinä nurkassa, kitarani toisessa nurkassa, se
uneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi
vallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut
sänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, herkissä
haaveissani, kun heräsin ja mielikuvat temmelsivät, suru nosti ja suru
suli ihanassa yksinäisyydessä.
Tuossa kulkee ohi akkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan.
Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää
ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun
alipäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet
kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista.
Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen akkunaan,
lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien
takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja
täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi
viety sielu. Tutut rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin.
Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi
epäjärjestys. Vanha kynttiläkruunu on heitetty lumeen rautaromujen
sekaan. Huoneeni tyhjenee tyhjenemistään, mutta tuntuu ikäänkuin minä
vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi
painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi
kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä
elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen,
jääkylmän ja puhtaan viiman sydämmessäni. — Lappalaiskoira leikkii
katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran akkunani
ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen
siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville
talitiaisille, lämmittäkööt ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne!
Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen
ja iloisella liverryksellänne ilahuttakaa itseänne!
Kuljen huoneestani. Kuljen kadulla ohi akkunan, missä ikkunalauta
on kuin pieni tunturimaja. — Minä kuljen kohti uutta kotia. Vanhan
kimnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti.
13.
Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, minun vanha pesutuvantakainen
huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun sairaissa korvissani
kulkiessani vanhaa Kimnaasikatua; vanhat talot, niiden ullakot ja
sokeat akkunat nyökyttävät minulle ikäänkuin ne mumisisivat minulle
vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen
kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni
hautajaiskuusien seisoneen, kun ruumisarkkukulkue siitä kulki ja
kääntyi kadun läntiseen päähän yli kadulle ripotettujen havunoksien.
Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen
vanhaa tallin ovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni
valkoisten kaniinien kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla
ja palvelustytöt ärsyttelivät sitä punaisilla esiliinoillansa ja
tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan
aitanoven yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset
miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin
kulki polkemaansa polkua akkunansa kautta palattuaan öisiltä lemmen
retkiltään. Astun portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi
mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen
kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison kiukaan
ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein
autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan
huoneeseen. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen
ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut
jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on
lohduttoman kylmä; sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiiloksen
synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni
ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kimnaasipihan vanhoja
pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla paarmailla punakupuiset
punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa
talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä
tyhjä viinipullo.
Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison
katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin
tapaisen neliruutuisen akkunan ajattelen:
Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää eikä sitä markinamiesten
tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen
rauhallisella, ijäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat
tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi
yhtä autio kuin on autio nyt sydämmenikin.
Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin.