Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille. Hän heilutti kättään
ja mustaa hattuaan ja tuulessa heilui tukka. Jalopeuran tukka,
jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä heilautti, kävi yli
torin kohahdus, sumina, keväinen kohina. Mutta hänen kasvoillansa
oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, raukeuden varjot
tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, tutun, terävän
ja puhumisesta käheän äänensä, monen yön valvonnasta vapisevan
äänensä, sykähtivät tuhansien sydämmet, kouristuivat tuhannet kourat,
paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut,
jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei
raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka
ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista
eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja
tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi
kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan leyhkääviä huuruja, siinä oli
kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn
hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut.
Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria viattomia
lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä,
vaarallista nestettä, jonka vaikutusta eivät vielä tajunneet. Juopunein
silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä hänen
sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja huumaavia,
humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, hänen, joka oli
päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi heidän hätänsä,
tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän tietämättänsä.
Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle ja vasemmalle,
hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat syvälle alas; eteen
kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, etsi uusia
vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. Mutta
ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti hänen
sydämmensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän
oli paljon miettinyt, vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä,
isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma
kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat
aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän rikkirevityn olemuksensa
uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä.
Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä.
Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot,
sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja
itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä
uuden aavistamattoman, kukistamattoman tai kuiluillaan ammottavan
edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa
ihanista ihanteistaan: syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä
oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen.
Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä.
Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmissyyden, vapauden,
yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan
kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut -ihmisyyttä — omassa
itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauvemmin.
Hän ei kestänyt tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen,
jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämmen ja
järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa
kanssa.
Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät
parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet
neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka,
jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri
rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pursto torin laidalla laikkui,
selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria,
jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää
tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja
huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se
tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen
luoksensa, kohden hänen kurkkuansa ja litistäisi hänet vasten harmaata
muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi
uudestaan hyvähuudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa,
humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä
voimillaan muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa
käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertasen, joka
vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämmeen synnyttäen suuren kaikkivoivan,
hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta,
rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin!
Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon ja kivun tuskan tunnetta eivät
hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan.
Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan
joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa, kuules kuinka
sen hurraahuudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli kaupungin,
yli maan, yli merten ja yli maailman vapauttaen ja valaisten. Lentävä
sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran saattaisi kääntyä häntä
itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut rintansa rikki, silloin
kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta vaan täytyi ottaa takaisin
— ihmisyyden nimessä.
Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva
koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa
hämärässä huoneessa. Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday,
joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää
sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan,
voimakkaan Marat'in rintaan, joka nousi sortajia vastaan mutta
muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat
koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan
sukkeluuden, joka honotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen
kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua.
Hänet tempaa omituinen kaamea tunne mutta hän tietää, että hänen nyt
täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on
terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee
naamareita niinkuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa.
— — Ja silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt
rinnassa, ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa veristäen
hänen silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä,
joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut
sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on
näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti
mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut ja hän
itse oli niinkuin sortunut.
Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa.
Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli
katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan
osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä
kulki kaikkialla ilman, että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta
ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän
hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän
kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku
tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä
nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi
sen, hän aavisti sen, yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi.