Viljami vimmastui, hän tarttui Roosaa kädestä kiinni, aukaisi oven ja
pyöräytti hänet etuhuoneeseen.
Häveten ja mieli kuohuksissa meni Roosa ja istui etuhuoneen hämärimpään
nurkkaan vaatekasan taakse. Näyttämöltä soi pieni ruokapöytäkello jo
kolmannen kerran. Näyttelijät kiirehtivät pukuhuoneesta näyttämölle
tai kulissien väliin odottamaan vuoroaan, toiset tarkastivat vielä
kerran roolikirjojaan. Näyttämön takana kävi kuhina ja sipsutus,
ilmassa oli ikäänkuin kuumetta ja kiihkoa, valaistu näyttämö ja
katsomon sali vaikuttivat sähköttävästi, useat nuoret miehet ja
naiset kulkivat kuin huumeessa. Tämä mustalaiselämä, vivahdusrikas,
yllättävä, häikäisevä ja huumaava kuin myrkky, omien sanojen hivelevä
sointu ja julkinen esiintyminen ramppivalossa kiihotti heidän varhain
herpaantuneita hermojansa. He olivat nyt oman onnensa lapsia, he
olivat sankareina ihmeellisissä seikkailuissa ja he unohtivat eilisen
huutavan hätänsä ja puutteensa. Moni heistä oli joku vuosi sitten
istunut räätälin leikkuupöydällä, suutarin jakkaralla tai parturin
vesisäiliökomerossa, hämärissä, ummehtuneissa pienissä kangaskaupoissa
tai hattuompelijattarien perähuoneissa. He olivat kuin iltaperhosia,
jotka liitelevät tekovalaistuksessa, maailmaa esittävillä palkeilla
elivät he toisen iloisemman elämänsä, nauttivat joka-iltaisista
kättentaputuksista kuten morfinistit jokapäiväisistä ruiskutuksistaan,
mutta sitten vaipuivat he taas vanhaan varjo-elämäänsä, rahahuolien,
hurjastelujen, myrkyllisen kateuden ja riidan kietoviin seitteihin.
Helvi oli todella hurmaava. Hänen silmänsä loistivat mustattujen
ripsien lomista ja notkeana solui hän näyttämölle, silkkilaahustin
kahisi, kun hän kulki Roosan ohi näyttämölle. Ja jälessä astui
voitonvarmana Viljami nokkelasti heitellen käsivarsiaan Roosaa
huomaamattakaan. Sinne nurkkaan kuuli Roosa kuin unessa Viljamin ja
Helvin äänet näyttämöltä, pukuhuoneista kuului lasien kilinää ja
hillittyä naurua. Kuta pitemmälle ilta kului, sitä innokkaammaksi kävi
supina salissa ja se tarttui näyttelijöihin.
Väliajoilla tyhjenteli Viljami ahkerasti tuutinkilasia, hän oli
erityisesti kiihkoissaan, näytti siltä kuin hän tahtoisi huuhtoa
kurkustaan alas; jonkun katkeran palan, hän nauroi teennäisesti, joskus
huusi hän jonkun iloisen sanansutkauksen läpi seinän Helville naisten
huoneeseen, jossa kävi kuin kanojen kaakatus. Siellä korjaili Roosa
hiljaisena näyttelijättärien pukuja. Helvi seisoi puolialastomana
keskellä lattiaa, Roosa auttoi häntä. Hän otti laatikosta uuden
loistavan puvun ja pujotti sen Helvin vartalolle. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän pukisi morsianta, oman rakastettunsa morsianta. Mikä
verinen iva piilikään siinä ajatuksessa! Roosa oli purskahtamaisillaan
itkuun mutta puri huuliaan ja piteli Helvin ranteesta niin kiihkeästi,
että Helvi huudahti:
"Ai, Roosa, kuinka sinä tänään olet kovakourainen ja sitte sinä
tuijotat minuun niinkuin minä olisin tehnyt sinulle jotakin pahaa,
hyi, kuinka sinä olet ilkeä!" Mutta Roosa ei vastannut sanaakaan,
vaikka hän oli siinä mielentilassa, että hän olisi voinut heittää
Helvin permannolle. Helvi kiirehti taas näyttämölle, sillä viimeinen
näytös alkoi, ja johtaja kulki pitkään harmaaseen ponsuuriin puettuna
hänen jälessänsä. Roosa oli huomaavinaan, miten hän katseellaan
tutkien hiveli Helvin solakkaa vartaloa, ylähuuli hienosti vapisi
leveiden sieramien väristessä. Roosa hiipi jälessä ja asettui seisomaan
keskikulissien väliin, mistä hän saattoi selvästi nähdä kaikki
näyttelijäin liikkeet näyttämöllä. Mutta johtaja seisoi silmiään
suistellen itsetietoisena kädet ristissä rinnalla esirippunuoran
lähellä seuraten esityksen menoa. Viljami oli ensin hiukan hermostunut,
hän unohti toisinaan sanottavansa ja läheni kuiskaajan luukkua, jossa
kuiskaaja ja seuran pörröpäinen laulujensäestäjä istui kuopassaan
käännellen lehtiä. Mutta kun hän taas loi katseensa Helviin, joka
liiteli näyttämöllä kuin mikäkin sadun prinsessa, sai hän entisen
rohkeutensa. Jo läheni näytelmä loppuaan, pitkässä vuoropuhelussa
selitti Viljami Helville rakkauttaan, ja vaikka Roosa tiesi, että sanat
olivat vain vuorosanoja, oli hän kuitenkin huomaavinansa, että Viljami
sanoi ne erityisellä äänenpainolla ikäänkuin hän olisi vuodattanut
niihin todellisen tunteittensa tulvan. Vain Roosa sen huomasi mutta
ehkä myös johtaja, joka malttamattomasti alkoi heilutella toista
jalkaansa, merkki, josta näyttelijät aina tiesivät, että hän oli
huonolla tuulella. Ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Viljami
istui sohvalla Helvin vieressä lipsutellen revolverin hanaa. Äkkiä hän
nousi, asetti molemmat kämmenensä Helvin ohimoille ja käänsi Helvin
pään näyttämön taustaa päin, mutta sen sijaan että hän olisi ollut
suutelevinaan, painoi hän intohimoisesti huulensa Helvin huuliin ja
painoi hänen päänsä taaksepäin. Yli Helvin olan kohtasi häntä Roosan
katse, he jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiinsa, vihamielisinä,
väijyen ja vavahdellen katselivat he toisiansa. Helvi riistäytyi
suuttuneena Viljamin syleilystä. Nyt astui Helvin kilparakastaja
näyttämölle ja seisahtui Roosan ja Viljamin väliin. Viljami tarttui
revolveriin ja ojensi sen kohti Roosaa ikäänkuin hän todella olisi
tahtonut ampua Roosan, hän ei nähnyt ketään muuta, hän unohti sinä
hetkenä koko näyttämön ja yleisön, hän polki jalkaansa ja jos
revolverissa todella olisi ollut kuti, olisi hän ehkä lennättänyt
sen sinne keskikulissien väliin. Kuului pamaus, esirippu laskeutui.
Kättentaputuksien paukkuessa nousi esirippu taas, ja Viljami kumarteli
joka suunnalle yleisölle, mutta Helvi oli itkien syöksynyt rappusia
alas pukuhuoneeseen, jossa hän heittäytyi vuoteelle.
Näytännön jälkeen kutsui johtaja Helvin ja Viljamin huoneeseensa.
Hän oli hyvin vihainen, kulki edestakaisin huoneessaan ja seisahtui
yhtämittaa Viljamin ja Helvin eteen, jotka seisoivat oven luona.
Johtaja sanoi, että sellaista häväistystä ei enään saisi tapahtua,
sellainen kujeilu näyttämöllä oli lopetettava, luulivatko he, että
teatteri oli jonkinlainen sirkus, piikakamari tai synnytyslaitos.
Selvästi luki hän lakia Viljamille ja sanoi lopuksi, että jollei
Viljami mene naimisiin Roosan kanssa, saa hän erota teatterista.
Viljami änkötti tulipunaisena, hän sanoi pilalla suudelleensa Helviä,
Roosasta hän kyllä pitäisi huolta, hän lähtisi näytäntökauden loputtua
maalle ja antaisi kuuluttaa itsensä avioliittoon jossakin syrjäisessä,
hiljaisessa maaseutukirkossa. Ja sillä oli asia päätetty. Johtaja
taputti Helviä olalle, nauroi ja kehoitti menemään levolle. Viljami
asteli pää kumarassa johtajan huoneesta ja huomasi Roosan, joka oli
seisonut etuhuoneessa, jonne johtajan kaikki sanat kuuluivat. Ilosta
säteillen katseli Roosa häntä kiitollisin katsein mutta Viljami katseli
omituisen ilkkuvasti häneen ikäänkuin hän olisi arvannut Roosan
ajatukset, jotka hän tekisi tyhjiksi. Mutta naisten pukuhuoneesta
kuului Helvin hillitön itku. Hänen nuori turmeltumaton sydämmensä oli
saanut ankaran iskun, hän oli sattumalta saanut katsoa pintapuolisen
näyttelijäelämän surkeaan syvyyteen, sen juonitteluihin, raakuuteen,
raukkamaisuuteen ja rivoihin iloihin. Hän inhosi sillä hetkellä koko
ympäristöään, Viljamia, Roosaa, johtajaa ja itseäänkin, hän olisi
nyt mielellänsä tahtonut olla kaukana maalla yksin jossakin pappilan
haassa, jossa hän olisi voinut heittäytyä mättäälle itkeäkseen pois
kaikki kuluttavat kaihonsa ja nuoret huolensa.
Viljami kulki ravintolan puolelle. Illallista syömättä istui hän erään
sivupöydän ääreen. Juopotteleva, pörröpäinen kuiskaaja tuli hänen
seuraansa. Mykkänä istui Viljami ja nosti tavantakaa huulilleen pikaria
mutta ei humaltunut. Hajamielisenä kuunteli hän kuiskaajan kuivia
sukkeluuksia. Tämä ei ollut siitä millänsäkään, hänen marakattinaamansa
irvisteli, hän kieppui lasinsa takana kuin sudenkorento:
"Hei, Viljami, kippis! Tänään sinä näyttelit kuin oikea kukkomestari!
Sinä olet ansainnut kannuksesi. Mutta kyllä sinä saitkin kanamme
kaakottamaan. Kuules, Viljami, me olemme tärkeitä henkilöitä tässä
kirjavassa kanalassa, mutta minä olen tärkein, ilman minua ei kukaan
osaisi kiekua rooliaan eikä kukaan näyttelijä voisi kuolla kunnialla
näyttämöllä."
— "Kuolla, niin!", mutisi Viljami. Kuinka häntä äitelöitti koko elämä!
Eikö kuolema olisi parasta? Mutta jaksaisiko hän sen tehdä? Näyttelikö
hän nytkin, kuvitteliko hän itsellensä sankarin kuolemaa, kulkiko hän
aina kuin näyttämöllä tutkien omia liikkeitään, omia ajatuksiaan? Mutta
saattaisiko hän elää yhdessä Roosan kanssa tämäniltaisen selkkauksen
jälkeen, sillä hän ja Helvi vieraantuisivat nyt toisistansa, sen tiesi
hän. Mutta olihan maailmassa paljon onnettomampiakin suhteita kuin
hänen ja Roosan. Ja lapsi? Ehkä se korvaisi kaiken. Olihan se sentään
hänen lihaansa, hänen sieluansa. Lapsellensa jättäisi hän henkisen
perintönsä, se jatkaisi hänen työtänsä, sillä Viljami aavisti, ettei
hän enään voisi nousta, hän ei enään voinut koota ajatuksiansa, kaikki
kävi niin sekaiseksi, hän ei nähnyt mitään merkitystä elämässä, joka
tuntui hänestä nyt turhalta peliltä.
"Viljami", sammalteli kuiskaaja, "ei tämä elämä lyö leiville, koko
kuukausipalkkani on mennyt teatterisakkoihin tai kurkkuuni eikä minulla
nyt ole ristinkillinkiä, — tilaappas vielä avecia! — Kuules, Viljami,
perustetaan me kiertävälle jäälautalle Kröönlantiin tivaatteri, minä
sävellän oopperan, oikein neronluoman, jossa henkilöinä on vain
jääkarhuja sekä neli- että kaksijalkaisia ja muita maan eläviä,
niinkuin Rostrantin kukkokakofoniassa. Ja elämä saa pyöriä kuin
karuselli navan ympärillä, sillä onhan sillä kulmalla tarpeeksi rasvaa.
Ehei, Kröönlantiin, Viljami, siellä meitä paremmin ymmärretään, sillä
me olemme neroja me. Kontra ja punkti, maljasi!"
Viljami kyllästyi säestäjän lörpötyksiin, nousi ennen keskiyötä
pöydästä, meni pukuhuoneeseen, työnsi revolveriin patruunamakasiinin,
pisti sen taskuunsa ja syöksyi kadulle. Hän kulki kiireisesti kaupungin
ulkopuistoon ja nousi rauniolle. Mutta Roosa hiipi näyttämölle, siellä
istui hän pimeässä ja odotteli Viljamia kuten hän oli odottanut niin
monena yksinäisenä: yönä.
Pimeänä juoksi joki kukkulan alla, etäällä näkyi kaupunki,
kirkontornista välkkyi palovartioiden tuli ja tuuli kohisi kolkosti
vanhoissa puiston puissa. Viljami seisoi kukkulalla ja katseli
yöhön. Veri pauhasi hänen ohimoissansa. Ensi kerran tunsi hän koko
pienuutensa, hän: oli näytellyt koko elämänsä ijän, hän oli pettänyt
itseänsä, hän oli luullut itsensä voimakkaaksi ja itsenäiseksi mutta
kaikki oli ollut teatteripeliä ja näyttämörohkeutta. Hän oli niin
monasti luuhistunut lavalle esittäessään kaatuvaa sankaria, hän oli
heti noussut siitä vastaanottamaan suosionosotuksia. Hän oli osannut
kuolla niin kauniisti. Sehän oli suurinta hullutusta! Hän oli ollut
raukka. Voisiko hän, nyt näyttää maailmalle, että hän todella uskalsi:
kuolla. Tuosta hänet löytäisivät nurmelta samalta paikalta, missä hän
eilen oli kulkenut kauniin, nuoren näyttelijättären kanssa. Kalpeana
makaisi hän siinä revolveri kylmettyneessä kädessä. Kuka itkisi hänen
kuolemaansa? Ei kukaan. Helvi ehkä olisi peloissaan pari viikkoa
mutta sitte hän unohtaisi Viljamin, sillä; Helvi oli vielä nuori ja
elämänhaluinen. Nuoret koulutytöt kuiskaisivat ehkä hänen kauniista ja
romanttisesta kuolemastaan. Sanomalehden uutistenhankkija kirjoittaisi
hänestä pätkän sanomalehteensä. Toverit laskisivat seppeleen hänen
haudallensa ja palaisivat taas entiseen elämäänsä, säestäjäkuiskaaja
joisi itsensä humalaan ja pitäisi tuhman puheen hänen muistollensa,
jonkun ajan kuluttua ei kukaan muistelisi häntä enään. Elämä kulkisi
välinpitämättömänä ja ankarana vanhaa menoaan, eikä hän jättäisi
jälkeensä mitään, hänen ontot sanansa näyttämöllä painuisivat unholaan,
toinen näyttelijä astuisi hänen tilallensa, matkisi jotakin hänen
erikoisliikettään mutta hylkäisi senkin saatuaan siitä muistutuksen.
Ja niin soluisi hän tyhjyyteen kuin hetken haamu, joka on noussut
näyttämölle, katoaisi maakuoppaan, josta oli tullutkin. Näytelmä
jatkuisi ilman häntäkin, katsojat vain hengähtäisivät helpotuksesta ja
antautuisivat uusiin mielialoihin.
Viljami tunsi ikäänkuin pimeä yö kouristaisi häntä, ikäänkuin jotain
mustaa olisi läikähtänyt häntä vastaan, ikäänkuin iso kummitusesirippu
olisi laskeutunut hänen elämänsä eteen. Ja mitä sen tuolla puolella
oli? Pimeyttä! Hän kauhistui, tarttui ohimoihinsa ja puristi päätänsä
ikäänkuin hän olisi pelännyt sen pakahtuvan. Hän kopeloi revolveriaan
takin taskusta. Silloin muisti hän kohtauksen näyttämöllä, jolloin
hän oli kohottanut aseensa tähdäten Roosan silmiin. Ei, ei! Ne silmät
alkoivat vaivata häntä. Tämä paikka muistutti liiaksi Helvistä. Mitä
hän enään Helviä mietti, olihan heidän lyhyt lemmentarinansa jo
lopussa, ehkä se olikin ollut vain kuviteltu, ohimenevä mielikuva,
hetken oikku ja kaunis kohtaus, ei muuta sen enempää. Oliko syvyyttä
missään, oliko naissydämmessä pohjaa; oliko ylimalkaan elämässä mitään
tukipohjaa vai oliko se kurjaa viettiä, vaistoa ja narripeliä!
Viljami kulki rinnettä alas rantaan. — Niin, oliko syvyyttä missään!
Ehkä aalloissa, jotka kiertelivät kuin käärmeenpoikaset soitimessa
pitkin kaupungin viidakkoisia rantoja. Viljami näki taas Roosan
silmät, jotka aina olivat olleet niin syvät ja tummat, nekin olivat
vetäneet häntä kuin virta, ne olivat kuljettaneet häntä eteenpäin
jotain tarkoitusta kohden, nyt hän sen ymmärsi. Ja itkisikö Roosa hänen
kuolemaansa? Itkisi varmasti. Roosa oli ainoa ihminen koko avarassa
maailmassa, joka kaipauksella muistelisi häntä. Ja lapsi, jota Roosa
kantoi povessaan? Eikö se koskaan saisi nähdä isäänsä, se näkisi kerran
päivänvalon mutta sen elämää seuraisi aina haudan varjona muisto isästä
äidin hiljaisessa, nöyrässä ja kyyneleisessä surussa. Viljami tunsi
äkkiä mielessään kummallisen rauhaa. Hän alkoi ääneensä nyyhkiä, ja
sitä myöden kuin hän itki, suli hänen sydämmensä, siltä nousi ikäänkuin
salainen taakka, ja hän tunsi itsensä kevyeksi. Hän meni huuhtelemaan
kasvojansa puiston laiturille. Kylmä syysvesi vilvoitti hänen kuumia
kasvojansa. Hän riisuutui nyt kokonaan ja heittäytyi veteen. Hän
halkaisi vahvoilla käsillään aaltoja ja tunsi itsensä vapaaksi. Hän
temmelsi ja tanssi vedessä.
Hän nousi mustasta vedestä kuin uutena olentona, voimakkaana ja
itseensäluottavana. Olihan hänellä suuri tehtävä, hän oli ennen
tahtonut tulla suureksi taiteilijaksi, nyt teki hän hiljaisen tilin
itsensä kanssa, hän koettaisi tulla suureksi _ihmiseksi._ Hän tunsi
ensi kerran elämässään, että hän oli elävä ihminen, hänen oli tullut
sääli sitä ihmistä, joka oli uhrannut hänelle nuoren elämänsä ja joka
lahjoittaisi hänelle suuren ja pysyvän, velvoittavan elämänilon.
Kuolemankauhun jälkeen tuntuisi elämä nyt kaksinkerroin kalliimmalta ja
kauniimmalta.
Nopeasti pukeutui Viljami. Hän asteli rivakasti kohti kaupunkia. Hän
tunsi ikäänkuin hän kohoisi. Hän tunsi miten veri lämpöisenä virtasi
hänen ruumiissaan, joka ei saanut tarpeeksi liikettä. Hän kiljahti
kuin uhalla öiseen syysilmaan, kaapasi hatun käteensä ja alkoi hurjaa
vauhtia juosta kaupunkia kohden eikä pysähtynyt ennenkuin ravintolan
pihalla. Pianohuoneesta kuului säestäjän lallattava laulu ja myöhäisten
vieraiden naurun rähäkkä. Mutta Viljami kulki pihanpuoleiselle käytävän
lasiovelle, joka johti suoraan näyttämölle. Hän naputti lasiin ja
käytävän päähän ilmestyi Roosa kynttilä kädessä.