Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin
kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui
verannalla yleisön seassa kuin markkinataiteilija, käsi korkealla
ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori
lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin
säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en nähnyt silloin muuta kuin hänet,
hänen suuret silmänsä ja kiherän tukkansa, joka aaltoili oikealla
korvalla. — Ja illemmalla kun minä talutin puistokäytäviä pitkin
leiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta
samppanjalaseja vihreiden kurpitsa köynnöskasvien läpi, tuli hän
luokseni, salaa nousimme me ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien,
kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla
ikään.
Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään
hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki
hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä, katossa kimmeltelivät
kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen valkeaan tärkkelöityyn
paitansa rintaan, kalvosin-nappeihin ja kellonvitjoihin. Hänen
silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma
väike, ja huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä,
olin vaipuvinani syviin keskusteluihin ystävieni kanssa, kun hän
notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia,
joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten
nojautuneena servietti kainalon alla ja katseli minua. Minä tiesin
sen, vaikken sinne katsonut. Ja silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat
ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä, tunsin vielä
sieramissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun
kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli
samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sumina säestivät
meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni.
Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin,
hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en
voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen kulki hän
tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa kaatoi lasillisen
konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.
Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enään
ollut huoliteltu, hänen paitansa rinnalla näkyi punssin pilkkuja ja
hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen
silmänsä olivat raukeat, minä huomasin, että muut viinurit ivailivat
häntä, hän oli varmaankin huonossa suosiossa kyökkiviraston puolella,
sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauvan, että hän sai
nuhteita vierailta, sillä paistit olivat palaneita.
Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin,
syrjäkapakoihin keskikaupungin hienoimmista ja valoisista ja sitä
myöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä
kulkiessa minä tällaisia havaintoja tein.
Kerran sanoi hän minulle kadulla: "eihän se sovi, että minä tunnen
teidät, anteeksi, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain
tällainen... Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kymmenen markkaa
lainaksi, minun hännystakkipukuni on panttikonttorissa, yrittäisin taas
keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaa, jollei ole
siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa... Naisethan ne vetävät
alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuihin."
En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten
lyhtyjen alle himmeään hämärään.
* * * * *
Minä istuin joku aika sitten Ooperakellarin puistopenkillä
kuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli
ääneen itseksensä. Risaisen huopahatun alta näin minä punertavat kasvot
parransängen ympäröiminä. Kädet olivat syvällä taskussa ja isot,
palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui
yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera
katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet
hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä.
Sitä mukaan kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille
eleillensä.
"Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S... hahhaa, lysti herra vapaaherra
— vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi
minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa
ulettuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut. Niin ja tuolla
istuu tunnettu taiteilija, monta kertaa olen minä kaatanut hänen
lasiinsa absinttia, hän polttaa aina markan sikaaria, hieno, antelias,
hieno herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa
hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies ja sivelin vahatuita viiksiäni,
ja minä olin rakkaussuhteissa monen naisen kanssa. Minä ansaitsin monta
sataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii
sellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli
vapaata aikaa, ajoin minä umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja
poltin vain markan sikaareja. Ja minä olisin voinut hankkia itselleni
ensin pienen sitte suuren ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin.
Niin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi —
ja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla, sen kyljessä on
numero 176, sisäänkäytävä kadunpuolelta, painakaa nappia! Mitä minä
omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput,
silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja
viina! Älkää koskaan pojat luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja
naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista,
pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä..."
"Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäseneni pehmenevät,
niin, ja minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kauniisti
säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille
hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit.
Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti
teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä
ratsastaja ennen vanhaan, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P...le."
Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena
siitä, että hän sai puhua, sai häätää yksinäisyyden ja hunningon
hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enään nauraneet, suurin silmin
tuijottelivat he ravintolan kimeltäviin kruunuihin, joista tulvehti
valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille.
Hän nousi, nosti lakkia kohteliaasti pojille ja sanoi: "ehkä herroilla
sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä
maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!"
Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen
vastaan.
"Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne
verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!"
Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan
sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa
ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä ja ennenkuin
pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, tarttui palvelija hänen
takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen
kasvonsa vetäytyivät naurunryppyihin ikäänkuin hän olisi taistellut
itkuaan vastaan, hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta,
sitten teki hän koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan,
hämärään olutkulluun.