Maaseututeatteri oli saapunut kaupunkiin. Miesnäyttelijöiden
pukuhuoneessa kulki Viljami Ventola levottomana edestakaisin lattialla.
Ei häntä tänään kiusannut ramppikuume kuten tavallisesti, muista syistä
oli hän kiihottunut... Hän järjesteli pukuaan, katsoi kuvastimeen ja
mutisi itseksensä: "tänä iltana sen täytyy tapahtua!" — Huoneessa
oli kaikki sikin sokin, tuoleilla ja sohvilla oli pukuja, tekotukkia
ja kenkiä, isolla pöydällä oli monta pöytäkuvastinta ja niiden
edessä paloivat tyhjien puoliolutpullojen suihin pistetyt kynttilät,
siinä oli vaseliinirasioita, ihomaalipönttöjä, puuterihuiskuja ja
kiviliimapulloja sekaisin tyhjennettyjen tuutinkilasien joukossa.
Muut näyttelijät kulkivat pitkin matkustajahuoneiden käytävää
— teatteritalossa oli nimittäin hotellikin — tai istuskelivat
etuhuoneessa pakkalaatikoilla sukkeluuksia lasketellen tai tuijottivat
eteensä. Nuoremmat näyttelijät seisoivat näyttämöllä tirkistellen
esiripun reijistä katsomosaliin, missä jo istui ihmisiä.
Viereisestä huoneesta kuului näyttelijättärien äänekäs puhe, ja
ylinnä kilahti nuoren Helvin nauru helisten kuin tiuku viileässä
ilmassa jossain kaukana maalla joulu-aamuna kirkkorinteellä. —
Niin, olihan Helvi papin tytär. Puoleksi karaten oli hän lähtenyt
kotoaan antautuakseen näyttelijäuralle. Noin oli Helvi nauranut
päivälläkin, kun hän Viljamin kanssa oli ollut ajelulla kaupungin
ulkopuistikossa. He olivat nousseet puiston tekoraunion, vanhan,
luostaria muistuttavan kiviröykkiön harjalle ja olivat uudestaan
näytelleet sen ihanan kohtauksen. Ja tänä iltana tulisivat he taas
näyttämöllä vastatusten, saisivat uudestaan haltioitua, he eivät
enään näyttelisi, he unohtaisivat ajan, paikan, kulissit, yleisön.
— Niin, Viljami unohtaisi koko kurjan elämänsä, koko sen onnettoman
sattuman, sen kiusottavan erehdyksen, joka sitoi häntä, uhkasi koko
hänen näyttelijätulevaisuuttansa. Ah, olisipa hän nähnyt Helvin jo pari
vuotta sitten! Ne kaksi vuotta olivat Viljamille koettelemuksen vuosia.
Ei hän koskaan voisi saavuttaa sitä onnea, jota he, hän ja Helvi
voisivat yhdessä nauttia kannustaen toisiansa ihaniin taideluomiin.
Nyt kannusti häntä vain epätoivo ja itsesoima. Helvin kirkkaan kuvan,
sinisten mustikkasilmien, keltakutrisen pään vieressä hän näki
hengessään toisen kuvan, tumman ja uhkaavan, näki kaksi ruskeata,
moittivaa silmää, teirenpisamoiset kasvot, salaväijyvän, salakiihkeän,
sairaalloisen katseen, joka veti kuin virran mutainen pohjavesi alas
jonnekin, jotain epämääräistä kohden.
Viljami Ventolan kasvot synkistyivät. Hän seisahtui pöydän ääreen,
lipsutteli revolverin hanaa ja laski sen taas pöydälle roolikirjansa
viereen, ettei hän sitä unohtaisi viimeisessä näytöksessä, jossa hän
sitä tarvitsi. Samassa kuului ovella tuttu naputus, kolme hiljaista
naputusta, ja hänen sydämmensä vavahti ikäänkuin sydänalaan olisi
pistetty neulalla. Hän tunsi niin hyvin sen naputuksen. Vain Roosa,
puvustonhoitajatar naputti sillä tavalla. Silmänräpäyksessä muisti
hän useat unettomat yönsä, jolloin hän ikäänkuin kuumeessa selällään
maaten vuoteessaan oli tuijotellut oveen. Hän oli kamppaillut kauvan
sitä naputuksen kiusausta vastaan, hän oli ravistellut raivoissaan
kiharoitaan kuten hän näyttämölläkin teki tärkeissä kohtauksissa, se
kiharoiden ravistaminen oli aina vaikuttanut erittäinkin naisiin,
samoin hänen komea, jalopeuramainen äänensä, joka kaikui katsomon
joka sopukkaan. Mutta hän oli turhaan taistellut kevytmielistä
luontoaan vastaan, hänen taiteilija-itserakkauttaan kutkutti Roosankin
nöyrä, altis antautuminen. Hän muisti, kuinka Roosa oli palvellut
häntä kuin orjatar itämaalaista ruhtinasta, neulonut ja paikkaillut
hänen teatteripukujaan vaikka kuuluihan se Roosan tehtäviin, sillä
Roosa, entinen neulojatar, oli teatterin puvustonhoitajatar. Viljami
muisti, kuinka Roosa aina oli häntä salaa katsellut aina siitä
hetkestä asti kun Roosa oli tullut teatteriin. Ja Viljami oli heti
antautunut hänen seuraansa, opastanut häntä muka harjoituksissa
kahden kesken, mutta Viljamilla oli ollut omat sivutarkotuksensa. Kun
Roosa koenäytännön jälkeen vihdoin sai suuremman osan, oli heidän
onnensa ollut ylimmillään, ja Viljami sai nuoren tulokkaan kokonaan
valtoihinsa. Mutta Roosa epäonnistui täydellisesti osassaan, sai
senjälkeen näytellä vain palvelijattarien osia, kunnes johtaja sanoi,
ettei hänellä ole ollenkaan lahjoja. Mutta Roosa ei tahtonut jättää
teatteria, hän tyytyi puvustonhoitajattaren halveksittuun toimeen
voidakseen olla Viljamin lähellä. Mutta itserakas murhenäyttelijä
alkoi kyllästyä hänen ihailuunsa, hänestä tuntui, että Roosa vain
oli hänen tiellänsä. Liian silmiinpistävästi hiipi Roosa alituiseen
kulissien välissä ja häiritsi katseellaan Viljamia, kun hän esiintyi
näyttämöllä. Mutta kun näyttelijät näytännön jälkeen siirtyivät
ravintolan puolelle, unohti Viljami hänet kokonaan, suljetussa seurassa
pianohuoneissa mekastettuaan pikkukaupunkilaisten kanssa tapasi hän
usein yöllä käytävässä Roosan. — Seuraavana päivänä karttoi hän Roosaa.
Näyttelijätoveritkin alkoivat salaa pistellä hänestä ja Roosasta,
ja heidän suhteensa tulos tuli pian tiettäväksi itse johtajallekin.
Pikkunäyttelijöille ominainen panettelu ja ammattikateus oli sen
ilmituonut, ja juuri eilen oli Viljami sen johdosta kutsuttu kiivaan
johtajan puheille, joka oli asettanut Viljamille ankarat ehdot. —
Ja kaiken tämän piti tapahtua juuri nyt, kun Viljami mielestään
todella oli kiintynyt Helviin. Hän ei koskaan ollut tavannut niin
tunneherkkää, täysveristä samalla kainoa ja kiehuvaa naista. Helvi oli
hänen mielestään Ofelia ja Julia samalla kertaa. Ja Helvi oli häntä
vastustellut heti teatteriin tultuaan, se oli Viljamin turhamielistä
sydäntä kiihoittanut. Sittemmin oli Helvi vallattomalla naurulla
aina karkoittanut luotaan Viljamin lähentelemiset. Mutta tänä iltana
purkaisi Viljami tunteensa niin tulisesti, että koko katsomo värisisi
hänen sanoistansa, hän ei enään näyttelisi, kulissit katoisivat heidän
silmistään, hän kohoisi yhteisnäyttelyn huippukohdassa sellaiseen
mielenliikutuksen myrskyyn, että Helvin täytyisi huomata se. Ja Viljami
vetäisi hänet vastustamattomasti luokseen. Ja nyt oli hän pudonnut kuin
korkeudesta ja seisoi siinä lipsutellen revolverin hanaa. Aina se Roosa
veti häntä alas jokapäiväiseen, arkioloiseen, mitättömään ja rumaankin.
— Tätä kaikkea ajatteli Viljami Ventola, kun Roosa naputti pukuhuoneen
ovelle.
"Sisään!", huusi Viljami jyrisevällä äänellä.
— "Tarvitsetko sinä mitään?", sanoi Roosa hiljaisella äänellä.
"Minä en tarvitse sinua!"
"Mutta ainahan sinä ennen... Enkö saa hiukan kähertää tukkaasi?"
"Niin, ennen... ei nyt enään... Kuule, etkö sinä ymmärrä..."
"Minä ymmärrän, johtaja on sinulle puhunut..."
"Niin, hän antoi minun valita: joko mennä naimisiin sinun kanssasi
tai teatterista pois! Teatterin mainetta ei saa pilata, sanoi hän,
ymmärräthän nyt?"
"Mutta etkö sinä voi pyrkiä isompaan teatteriin?"
"Isompaan teatteriin! Maleksiakseni vuosikausia näytellen rengin osia,
ehei, mieluummin minä olen täällä ensimäisenä!"
"Kyllä minä tiedän, miksi sinä tahdot jäädä."
"En sinun tähtesi, sillä koko tämä kolaus on sinun syysi. Jollei sinua
olisi ollut, niin minun elämäni voisi kirkastua."
"Minunko syyni?"
"Niin, juuri sinun. Etkö sinä muista, kuinka sinä silloin ensi
kerralla... juotit minun niin, että menetin järkeni, tahtoni ja kaiken
voimani. Ja tätä helvettiä on kestänyt tähän päivään saakka."
"Minä rakastin sinua ja rakastan sinua vieläkin, sentähden minä tein
sen."
"Mutta tästä on nyt tehtävä loppu!"
"Näytteletkö sinä nytkin? Sinä kadut kuitenkin sanojasi ja pakenet
minun luokseni, kun tunnet itsesi yksinäiseksi."
"Minä en näyttele. Vapauta minut, lähde jonnekin maalle... ymmärräthän,
minä koetan elättää lapsemme, mutta yhdessä-olo miehenä ja vaimona, se
on sula mahdottomuus, se turmelisi koko taiteellisen tulevaisuuteni,
mistä minä silloin saisin tuulta siipieni alle! Ei, ei! Ennen ajan minä
tällä revolverilla kuulan otsaani!"
"Kuule, Viljami, ole nyt rehellinen itsellesi, sinä et tahdo tätä
taiteesi tähden vaan..."
"Vaan...?"
Vierushuoneesta kuului Helvin kirkas ääni. Hetken tuijottivat Viljami
ja Roosa toinen toisensa silmiin.
"Vaan hänen tähtensä!", jatkoi Roosa ja osoitti sormellaan seinään.
"Sinä olet kateellinen kuten naiset tavallisesti, sinä et soisi sitä
iloa, että saisin edes hetken seurustella jonkun toisen kanssa.
Tiedätkö, että Helvistä voi tulla suuri taiteilijatar. Minä tahdon
ohjata häntä, minä tahdon viedä hänen lahjansa oikeaan suuntaan, muuten
ne kuihtuvat tässä viheliäisessä pesässä!"
"Sinun kauttasi?", huudahti Roosa. "Kyllä minä sinut tunnen,
opetusmestari. Sinä olet suurempi taiteilija elämässä kuin näyttämöllä,
sinulla on valheelliset tunteet kuten näyttelijöillä yleensä, mutta
minä tahdon vapauttaa sinut niistä, silloin vasta sinusta voi tulla
suuri taiteilija. Ja minä, minä yksin sinua rakastan, rakastan vaikka
sinä polkisit minut maan tasalle, ehkä sinä kerran ymmärrät minun
rakkauteni suuruuden ja opit rakastamaan minua."
"Sinä olet viisas, mutta et ole nyt oikein laskenut... Etkö sinä
ymmärrä, että minä olen lopen väsynyt sinuun, sinä olet minun
tielläni. —"
"Niin, minä olen katkeruudesta kypsynyt viisaaksi naiseksi, enkä tahdo
tielleni tyhjää, tyhmää maalaistyttöä, jolla ei ole aavistustakaan
tehtävistään, mutta minä tiedän kuinka pitäisi näytellä, vaikka en itse
osaakaan näytellä... en elämässäkään."
"Sinä vihaat Helviä siksi, että hän on nuori, vapaa ja vallaton mutta
kuitenkin suloinen ja siveä, hänessä on jotakin maidon tuoksua, jota
sinulla ei ole koskaan ollut."
"Helvi sopisi paremmin jonkun kappalaisen rouvaksi maalla... niin,
maitoa lypsämään, silloin hän olisi omalla alallaan, näyttämöllä hän
kulkee kuin hanhi."
"Sinä olet ilkeä, juuri sinun ilkeytesi on kuiluna välillämme."
"Minä olen suora! Siveä sanoit? Mikä on ollessa siveänä, kun mammat
ja mosterit ovat enkeleinä liehuneet hänen ympärillänsä kehdosta
saakka, hänellä ei ole ollut tilaisuutta joutua vietellyksi, eikä
mikään romaanisankari ole astunut hänen tiellensä. Ehkä sinä nyt tahdot
näytellä tuollaista sankarin osaa!"
"Entä sinä, hahhaa!"
"Niin, naura sinä vaan. Minä olen ollut siveämpi, sillä vaikka minä en
koskaan ole tietänyt isäni nimestä, vaikka olen kasvanut puutteessa ja
köyhyydessä, olen kuitenkin säilynyt, minä olisin voinut langeta mutta
minä en tahtonut. Vasta sinulle antauduin minä kokonaan omasta tahdosta
enkä senjälkeen kenellekään muulle."
"Oh, sitä minä en usko!"
"Älä usko! Sinä katsot omilla silmilläsi, sillä sinä et ollut puhdas
mies siihen asti kuin tapasit minut. Te miehet katselette asiaa aina
siten."
"Sinähän aivan saarnaat, sinun olisi pitänyt ruveta laupeudensiskoksi."
"Minä tahdon olla vain sinun laupeuden siskosi, sillä minä rakastan
sinua huolimatta sinun pilkkaavasta äänestäsi."
"Oletko sinä varma?"
"Olen. Onko sinulla varaa heittää minut yksinäisyyteen ja yöhön oman
lapsesi kanssa?"
"Niin, senkin onnettomuuden piti vielä tulla lisäksi. Meidän täytyy
erota!"
"Minä en eroa tyhjän oikkusi vuoksi. Minä tiedän, että kun sinä taas
tunnet itsesi yksinäiseksi, niin sinä palaat jälleen minun luokseni
jollet muuten, niin..."
"Humaltuneena!? En ikinä! Yksinäinenkö minä? Minä en ole yksin."
"Luuletko sinä, että sinä olet Helville mieleinen?"
"Luulen."
"Oletko sinä niin varma?"
"Olen."
"Luuletko, että Helvi suostuu sinuun, etkö sinä ole huomannut, että
johtaja jo liehakoi häntä, Helvi on niin yksinkertainen, että luulee
saaneensa hyvän roolin omasta ansiostaan. Tai ei Helvi olekaan niin
yksinkertainen kuin luulemme, ehkä hän veikeilee johtajalle kuten
sinullekin saadakseen vain hyviä osia, mene ja ota selvä niistä
taivaansinisilmäisistä maalaisenkeleistä. Hän ei koskaan voi rakastaa
sinua niinkuin minä, minä aavistan sen ja minä tunnen sen povessani,
jossa lapsesi lepää."
— "Johan minä sanoin sinulle, matkusta maalle!"
— "Minä en matkusta, minä en luovu sinusta. Ole viisas ja järkevä,
Viljami, sinä voit olla niin hyvä, kun sinä vain tahdot, pidä lapsi ja
minut omanasi ja kasvata hänestä suuri taiteilija, eikö siinä olisi
suuri elämän tehtävä. Viljami rakas, anna minulle anteeksi äskeiset
kovat sanani, ymmärräthän, ettei kukaan muu rakasta sinua niinkuin minä
ja me voimme vielä tulla onnellisiksi..."
Samassa katkesi Roosalta sana kurkkuun, sillä viereisestä huoneesta
kuului Helvin vallaton huuto:
"Herra sankari, ettekö jo tule skoolaamaan."
"Minä tulen", huusi Viljami kääntyen seinään päin, sitte jatkoi hän
puhuen Roosalle.
"Kuuletko sinä?"
"Kuulen. Luuletko, että hän sinua rakastaa?"
"Kuulithan itse hänen lämpöisen äänensä."
"Pane hänet koetukselle!"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Selitä rehellisesti meidän suhteemme hänelle, sano, että minä
kohdakkoin olen äiti."
Viljami kouristi Roosan kättä ja katseli häntä jäykästi silmiin.
"Sinä naispiru! Sinä uskallat!"
"Minä uskallan kaikki."
"Ja minä myöskin, saa nähdä, kuka meistä on voimakkaampi!"
"Minä uskallan, jollet sinä..."
"Ja minä näytän sinulle tänä-iltana itse näyttämöllä, mitä minä
uskallan", sanoi Viljami kähisevällä äänellä ja lisäsi: "mene!"