Hän nukkui kauvan aamusilla. Koska hänellä ei ollut kuvastinta, nousi
hän pörröisenä ja unenpöpperöisenä istualleen vuoteessa ja tarkasteli
kasvojaan kiilloitetusta sängyn jalkolaudasta. Hän laski näet leikkiä
oman itsensä kanssa. Hän koetti laskea leikkiä myös muiden kanssa.
Hän tutki elämää. Hän oli kirjoittanut pari onnistunutta runoa.
Joku hänen miesihailijoistaan oli lukenut ne jälkihumalassa eräälle
kioskineidille, jonka luona kirjailija toisinaan kävi juomassa
soodavettä. Kioskineiti alkoi rajattomasti ihailla kirjailijaa, hän
ihaili tietysti enemmän kirjailijan pyöreitä ruumiin muotoja kuin runon
sieluttomia säkeitä. Mutta kioski, jossa neiti oli kioskineitinä,
muuttui sen jälkeen viisauden kaivoksi, jonka luona väsyneet,
nykyaikaiset karavaanimiehet juottivat aasejaan ja kameelejaan. Kaikki
Helsingin hienot pinkkapöksyiset kaunosielut ja arvostelijat kävivät
juomassa soodaa sen kioskineidin luona.
Siitä ajasta asti oli kirjailijan maine taattu. Hänellä oli aina
puhdasta, valkoista paperia pöydällä, johon hän ei koskaan viitsinyt
kirjoittaa riviäkään. Häntä ei haluttanut turhinpäin päätänsä
vaivata. Hän varusti itsensä hienoilla kirjoituskynillä, hienoilla
englantilaiskuosisilla vaatteilla ja pystykauluksilla. Hänellä ei ollut
koskaan rahaa, mutta hänellä oli jo maine.
Hän ei tyytynyt enään kioskineidin ihailuun. Hän oli päässyt
itse-ihailun esimakuun. Hän tanssi taitavasti ja johti franseesia
Seurahuoneella. Franseesissa hän kerran pääsi tuttavuuteen erään
tohtorinrouvan kanssa. Tohtori kuului jäsenenä monenmoisiin
tieteellisiin seuroihin, pankki- ja teatterinjohtokuntiin. Tohtori
arvosteli myös joutotöikseen. Kirjailija osasi olla hienosti innostunut
tohtorin mieliaineesta, osasi mairitella häntä niin mainiosti, että
tohtorin mielestä kirjailija oli kirjailija jumalan armosta. —
Miekkinen se oli kirjailijan nimi.
Espiksellä hän heilutteli norsunluupäistä ruusupuukeppiään ja seisahtui
puodin ikkunoiden eteen ihailemaan itseään tai kulki hän toveripiirin
mukana salaa viittaillen olemattomista lemmenvoitoista. Hänen maineensa
kasvoi päivä päivältä, se tunkeutui ilohuoneisiin, ravintoloihin,
kylpyhuoneisiin, perheisiin, johtokuntiin y.m. Hän osasi olla niin
teeskennellyn vaatimaton, että ihmiset alkoivat pitää häntä sorrettuna
nerona. Hän puhui myös joskus kautta rantain köyhyydestään, mikä
oli muka esteeksi hänen ihanteillensa ja pyrkimyksillensä. Mutta
vanhat koulutoverit alkoivat vähitellen karttaa hänen jokapäiväistä
valitustansa: "voitko sinä, veli hopea, vipata minulle viitosen!"
Ravintoloissa istuessaan oli hän täynnä mielikuvitusta. Hän laski
leikkiä itsestänsä, hän valitti laiskuuttansa ja vakuutti tuhlanneensa
koko lahjakkaan kykynsä raha-asioiden selvittämiseen. Hänellä oli
seurahyveitä, hän saattoi olla sattumalta sukkelakin ja hänen
päähänpistoilleen naurettiin niiden röyhkeyden takia. Hän ei jakanut
koskaan tovereilleen syvimpiä sielunsurujaan, sillä niitä ei hänellä
ollut, siksi todelliset toverit ajoissa vetäytyivät hänestä syrjään,
mutta hän etsi aina uusia. Uuteen tuttavuuteen päästessään istui
hän vaiti ensi illan, ja uudet toverit ällistyivät hänen henkistä
salaperäisyyttään. Sillä aikaa kirjailija tarkoilla tuntosarvillaan
tähysi uuden toverinsa heikot puolet ja seuraavalla kerralla hän iski
juuri heikoimpaan kohtaan ja osasi käyttää sitä hyväkseen.
Hänellä oli jo päänsä ympärillä yli-ihmisen pyhimyskehä mutta hän
ei kirjoittanut koskaan mitään. Hänen pienet kookospähkinäaivonsa
pyörivät yhden ainoan asian ympärillä: mistä hän saisi rahaa, miten hän
nuorena nousukkaana voisi elää sen piirin keskuudessa, johon hänet hyvä
onni oli potkaissut. Hän uhkaili taiteilijatovereitaan kirjeillään,
peloitteli tekevänsä itsemurhan, jollei hän saisi määrättyä summaa,
minkä hän tarvitsi matkustaaksensa maalle kirjoittamaan suurta
teosta, näytelmää tai ylipäänsä mitä hyvänsä. Kun ei rahaa tullut, ei
itsemurhastakaan tullut mitään.
Mutta hän oli suuri sielu. Siksi asettui hän muiden pikkusielujen
yläpuolelle ja rupesi arvostelijaksi. Eräänä harmaana päivänä (hän
valitti näet myös ilmaa syyksi, ettei hän voinut kirjoittaa) oli hän
huolimattomana hetkenä, tappaakseen tyhjää ikävyyttään lähettänyt erään
kuivan ja terävän arvostelun paraimman kirjailijatoverinsa teoksesta.
Arvostelun alku oli täynnä loistavia otteita Tainen, Brandesin
lauseista; kaikista kiertelevistä moitteista huolimatta oli arvostelun
loppu suojelevan kiittävä ja siinä oli pieni pala, jonka irtireväistynä
kokonaisuudesta sopi irtoleikkelynä painattaa sanomalehtiin kustantajan
reklaami-ilmotuksena. — Seuraavana päivänä hymyili kustantaja hänelle
ystävällisesti kadulla. Nyt tuli hän yht'äkkiä vaikutusvaltaiseksi.
Salaisesti kasvoi hillitty viha hänen sielussansa. Hän täytti entisen
hedelmättömän elämänsä kirjoittamalla arvosteluja, niitä tulvimalla
tulvi nyt sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. — Hän oli lukenut hiukan
estetiikkaa, mutta hänen yliopistollinen loistouransa oli päättynyt pro
gradu kirjoitukseen. — Mutta hän ei tyytynyt arvostelemaan ainoastaan
kirjallisuutta, hän tahtoi myöskin ymmärtää maalaustaidetta, hän
kulki tavallisesti jonkun taiteilijaystävän kanssa partioretkillä
taulunäyttelysalissa vernissauspäivän edellisenä päivänä ja kyseli
kautta rantain taiteilijan mielipidettä. Seuraavana päivänä näki
taiteilija omat atelierikritiikkinsä julkisesti sanomalehdissä
painettuina. Mutta taiteilijapiireissä alettiin hänelle nauraa päin
naamaa. Eräs veitikka pyysi kirjailijaa modellikseen, kirjailijan
kasvonpiirteissä oli muka jotakin mieltäkiinnittävää, sanoi veitikka.
Ja kirjailija Miekkinen istui maalattavana pari päivää, kulki kaduilla
ja ravintoloissa ja kehuskeli, että se ja se tunnettu taiteilija
parast'aikaa maalaa hänen kuvaansa. Usein seisahtui hän taidekaupan
ikkunoiden eteen ja ihaili kullattuja kehyksiä, joiden sisällä hän
hengessä näki oman tekoväsyneen kuvansa kangastavan. — Mutta muutaman
päivän kuluttua tuli hän paraimman ystävänsä, vanhan koulutoverinsa
luo ja valitti: "kuules, en ymmärrä... K. ei voi enään maalata minun
kuvaani... rahan puute?... en ymmärrä."
"Mitä hän sanoi?"
"Sanoi, että hänen värinsä ovat kuivuneet."
"Kuivuneet???"
"Niin", puhui Miekkinen happamen näköisenä.
"Kuule, hyvä veli, minä ymmärrän, mitä hän tarkoitti kuivilla väreillä."
"Mitääh!"
"Hän tarkoitti, että sinä, Miekkinen, olet kuiva. Ne tekevät sinusta
pilkkaa!", sanoi toveri rehellisen suorasukaisesti.
Kirjailija lähti, jätti ylpeästi ainoan ystävänsä.
Eräänä päivänä teki kirjailija kokokäännöksen, hän sai viran pankissa.
Hän oli aikoinansa tutkinut niin paljon raha-asioita, että hänen
perikykynsä nyt vihdoinkin pääsi oikeaan loistoonsa. Hän osasi
notkeasti tunkeutua vaikutusvaltaisten päämiestensä suosioon, hänen
huulillansa oli ainainen hymy, jota mikään maailman harmi ei voinut
pois puhaltaa.
Sitten kävi hän läpi kauppaopiston. Ja mitäpä hänestä nyt sen enempää
puhuisi. Hän sai pian maaseudulla pankin haarakonttoriin johtajan
paikan. Hän leikkelee jo omia korkolippujaan. Hän makaa yönsä hyvin.
Hänen vatsansa on hiukan pullistunut, mutta hänen kookospähkinäkallonsa
on saanut arvoisan loistavan täplän. Ikuinen hymy huulilla liikkuu
hän pankkihuoneistossa, hymyillen kieltää hän vanhoilta tovereilta
vekselin. Hän luovii perheissä kiintymättä erityisesti kehenkään
pikkukaupungin neitiin.
Hänessä on helsinkiläinen hieno leima, joka saa koulun
yläluokkalaistytöt ihmeestä ällistymään, mutta hän kulkee ohitse
hienosti hymyilevänä sivu katsoen.
Hän ei lue juuri mitään, hän ei osta koskaan runoja, hän kehuu joskus,
alentuessaan istumaan kaupungin hienoimmassa ravintolassa, että hän ei
lue joutohetkinään muuta kuin salapoliisikertomuksia ja senkin vain
joulunpyhinä, jolloin hän myös kerran vuodessa käy kirkossa.
Hän on valmistanut itselleen pienen pyhäkön, jonne hän palaa
arkihuolista kellittelemään sohvallaan, muistelemaan satunnaista,
satumaista onnensa juoksua. Hän on muodostanut makuuhuoneensa
naisbudoaariksi, pöydällä on tunnettujen henkilöiden muotokuvia ja
seinällä taiteilijaystävien lahjoittamia taideteoksia.
Ainoa perinpohjainen muutos hänen luonteessaan on vain se, että hän ei
enään nuku myöhään aamusilla.