Antti Klemola oli tuollainen hyvänpäivän lapsi, ison hämäläisen
rustitilanomistajan ainoa poika.
Hän sai säännöllisesti kaksisataaviisikymmentä markkaa kuukaudessa
isältään ja hän käytti ne perehtyäkseen pääkaupungin oloihin. Hän luki
oikeustiedettä ja venäjän kieltä, kirjoitti luennoilla vihkonsa täyteen
ukkoja tai puhdisteli kynsiään norsunluisella puikolla ja nosteli
tylpällä nenällä keikkuvia nenäkakkuloitaan. Toveripiirissä istuessaan
nosteli hän niitä juhlallisemmin tai katseli yli kultaisten sankojen
sekä vaikutti lyhytnäköisyydellään terävästi. "Hän on järjen mies!",
sanoivat toverit, ja he sietivät häntä, sillä hän lainasi mielellään.
Perheiltamissa hän johti tansseja. "Hän tanssii hurmaavasti", sanoivat
perheen tyttäret. Osakunnassa hän oli vanhoillisuuden "toiveita"
vaikkei hän loistanutkaan puheillaan, äänesti väkijuomakiellon puolesta
vuosijuhlissa ja istui kerran kurinpitovaliokunnassa. "Hänellä on
periaatteita!", sanoivat vanhemmat osakuntalaiset. Isä ukko kävi häntä
joskus katsomassa, sinisellä kynällä hän silloin alleviivasi tärkeimpiä
lauseita kirjassaan, tavallisesti oli sama kirja samalta sivulta auki
viikkomääriä, hän piirteli siihen yhä enemmän sinisiä viivoja niin,
että se näytti siniseltä vesimaalaukselta, sini-aaltoiselta Hämeen
sisämaan järveltä. Niin, hänellä oli myöskin taiteellisia taipumuksia.
Sinisiä viivoja, toivon ja puhtauden värejä! Monipuolinen mies,
tulevaisuuden mies, maan toivo! Ukkoa kaupungilla saatellessaan saattoi
hän äkkiä jättää hänet kadulle seisomaan sanoen: "anteeksi isä, mutta
minun täytyy nyt mennä venäjän luennolle!" Ja isä hymähti siihen
leveätä, hämäläistä hymyään: "Niin, mene sinä, poikani, luennoimaan,
työ ennen kaikkea!" Isää asemalle saatellessaan otti tämä lompakostaan
setelin ja antoi sen ahkeralle, siistille, mallikelpoiselle pojalleen.
Sinä iltana oli Antti iloisella tuulella ja paraimman toverinsa kanssa,
joka runsaasti käytti hyväkseen hänen rustitilallisia, ritarillisia
ominaisuuksiaan, saattoi hän syksyhämärässä ajaa "Palestiinaan" tai
johonkin muuhun iloiseen ravintolaan, jossa hän klinkutti pianolla
'Donau wellen'iä ja taputti tarjoilijatarta. — Ja kun hän lukukauden
lopulla palasi kotiin, oli hän suorittanut "pikku teoloogin", ja
luentokirjoihin oli piirretty: "ahkerasti, ahkerasti, ahkerasti". — Ja
pitäjän rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: "sinusta tulee mies,
sellaisia meillä tarvitaan, kirkkomme ja rakkaan isänmaamme kunnon
poikia! Luonteita me tarvitsemme."
Hän asui keskellä kaupunkia korkeassa kivimuurissa. Häntä miellytti
raitiotievaunujen kellojen kilinä ja pyörien ramina vastapainona hänen
kotiseutunsa hiljaiselle elämälle. Kun kaasulyhdyt kaduilla syttyivät,
vaikutti se sähkön tavalla hänen mukavuutta rakastavaan, pehmeään
ruumiiseensa. Hän nousi sohvasta, jossa hän iltapäivän hämärässä
oli loikonut lukien Braunin runoja tai Decamerone'a. Hän pukeutui
tarkasti, lähti ulos ja käveli yksinomaan koleata Aleksanterinkatua,
missä vanhoillismieliset ylioppilaat kävelivät ylioppilastalon ja
yliopistorakennuksen väliä ikäänkuin niitä vartioiden.
Rouva, jonka luona hän asui, oli täydessä kukoistuksessaan, hänellä
oli pehmeä, valkea iho, minkä rouvat saavat oltuaan muutamia vuosia
naimisissa, ikävä painosti hänen mieltänsä, sillä hänen miehensä
viihtyi päivällä konttorissaan, illoin ravintoloissa tai klubeissa.
Antti näki rouvan vain vilaukselta ja sattumalta, mutta kerran he
pimeässä eteisessä töytäsivät yhteen, he purskahtivat nauruun,
ja ennenkuin Antti sen huomasikaan, sai hän kutsun tulla saliin.
Ja he istuutuivat ikkunakomeroon, josta näkyi kattojen harjat ja
kirkontornit ja niiden takana kappale sinistä taivasta. Rouva oli hyvin
avomielinen, kertoi ikävästään yksinäisessä, lapsettomassa kodissa,
kertoi nuoruudestaan ja ystävistään, jotka olivat hänet jättäneet, ja
Antti Klemola kertoi hänelle perhe-iltamista, osakunta-elämästä ja
kurinpitolautakunnasta... Mutta kun hän oli päässyt tuttavallisempaan
yhteyteen, kutsui rouva hänet päivälliselle, esitti hänet miehelleen
ja sanoi: "minä olen oikein innostunut ylioppilasrientoihin, herra
Klemola on hauska seuramies, hän ottaa osaa kaikenlaisiin valiokuntiin
eikä hänellä ole ollenkaan perhetuttavia täällä Helsingissä. A
propos, minä luulenkin, että me olemme tavanneet toisemme jossakin
pikkukaupungissa!" Tämä pieni vale ja ymmärtäväinen katse vaikutti
Anttiin kummallisesti, hän punastui, mutta sydänalaa kiersi
suloinen tunne ja toivomus tämän kehittyneen ja kukoistavan naisen
omistamisesta, sillä suloisesti vale sähköitti, se yhdisti ja veti
luokse maneitin voimalla. — Eräänä iltana toi Antti Brauninsa, he
istuivat taas ikkunakomeroon, hän lausui hillityllä äänellä, hämärä
laskeutui yli kattojen ja alhaalta liekehti jo lyhtyjen valomeri valuen
seinille, ja omnibussikellot soittivat kiihkoisen huumaavasti ja saivat
hänen verensä karkeloimaan. Hänen nenäkakkulansa putosivat rouvan
syliin, hän kopeloi niitä, heidän kätensä sattuivat yhteen, hän tarttui
molemmin käsin rouvan ohimoihin, katseli häntä syvälle silmiin ja veti
hänet luokseen. Braun putosi läiskähtäen lattialle.
Sen jälkeen hiipi hän usein ruokasaliin, joka oli hänen huoneensa
vieressä, hänen oma huoneensa oli heti vasemmalla eteisen oven lähellä.
Mutta kun hän kuuli miehen soittavan ovikelloa, riensi hän huoneeseensa
vaikka rouva häntä varoitteli: "pysy paikallasi, ei siitä ole mitään
vaaraa!" Mutta Antti kuiskasi: "ei, ei, olkaamme varovaisia, hän alkaa
vielä epäillä!" — Ja huoneessaan hän sitte sykkivin sydämmin kuunteli
rouvan ja miehen yksitoikkoista keskustelua, piirteli mielirunojensa
alle punaisia viivoja, punaisia lemmen kuteita, punaisia kiehkuroita
rouvan tuoksuvan nimen ympärille. — Jo aikoja sitte oli hän lakannut
piirtämästä sinisiä viivoja kurssikirjoihinsa. Hän tutki nyt elämän
ja rakkauden suurta kirjaa. — Mutta rakkaus on oikullinen kuin meren
tuuli, ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja se saattaa rikkoa kaikki
punareunaiset haavekuvat. Hän eksyi ystävänsä kanssa "Palestiinaan",
voiton hymy huulilla kertoi hän tälle koko seikkailutarinansa, hän oli
erityisesti kiihoittuneessa mielentilassa, hän tilasi yhä uusia juomia,
ja kun hän kadulla yöllä erosi ystävästään, oli hän hienossa hiivassa.
Asuntonsa portilla tapasi hän naisen, jolla oli valkea harso silmillä.
Hän astui luokse ja kohotti harsoa ja he alkoivat kuiskutella. Hän
avasi avaimella ulko-oven, hiipien kapusivat he pimeitä portaita
ylöspäin. Eteisessä kulki hän varpaillaan, asetti palttoon naulaan
ja avasi ovensa, sinne työnsi hän öisen vieraan pimeään huoneeseen.
Ruokasalin oven lattiaraosta näkyi pieni valojuova. Rouva oli siis
hereillä. Odottiko hän Anttia vai miestään? Kirottu selkkaus! Ylpeys ja
pelko valtasivat hänet vuorotellen, tämä oli uhkapeliä, vaarallista ja
seikkailurikasta, häntä huvitti ja pelotti samalla kertaa.
Hän irroitti tytön hatun ja kaulapuuhkan ja alkoi päästää hänen
röijynsä nappia. Hiki helmeili Antin otsalla, hän kuuli rouvan yskivän
viereisessä huoneessa. Tyttö seisoi alushameissaan ja sukkasillaan
keskellä lattiaa ja kikatti, kikatti kerran, kikatti toisen kerran,
hänestä tuntui tämä kohtaus niin hassunkuriselta. Antti näytti niin
surkean naurettavalta tutistessaan ja korvia höristellessään. Tytön
ruumis vapisi ja hänen rintansa aaltoili tirskeen tyrskyissä, hän
painoi suunsa Antin tutisevaan olkapäähän, nauru puistatti häntä. Nyt
huomasi Antti, että tytön henki löyhkähti punssille. Tyttö tyrskyi ja
veti henkeään, viereisestä ruokasalista kuului taas kuiva yskähdys.
Antin vastaväitteistä huolimatta purskahti tyttö vihdoin äänekkääseen
naurun rähähdykseen ja kyykistyi lattialle. Hetken oli ihan hiljaista.
Lamppu kädessä avasi rouva ruokasalin oven ja astui eteiseen. Hän
koputti hiljaa Antin ovelle. Ei hiiskausta! "Antti avaa! Minä tiedän,
että sinulla on nainen luonasi, minä ajan hänet paikalla ulos!" —
"Ole hupsuttelematta, minä olen jo makuulla", vastasi Antti pidellen
tytön kättä kädessään. "Päästä minut heti paikalla sisään, en minä ole
sinulle vihainen, mutta naisen ajan minä heti tiehensä. Kuules, Antti,
sinun täytyy, sinun täytyy!" — Ja Antin täytyi avata, nolona seisoi
hän rouvan edessä ja katseli likinäköisen terävällä katseella, mutta
rouvaan ei se tehnyt mitään vaikutusta. Kasvot kummallisen jäykkinä
asetti hän lampun yöpöydälle, hyppäsi tytön eteen, hän tarttui häntä
olkapäähän ja sinkautti ovelle. Kädet puuskassa kulki rouva eteiseen,
jonne tyttö peräytyi. Silmät tulisina pikkupalloina työnsi rouva
leukansa ihan tytön kasvoille ja polki jalkaansa. Antti katseli heitä
suupielessä omituinen ilme niin, että näytti ikäänkuin hän olisi
nauranut. Mutta hän ei nauranut, rouvan terävät sanat sumisivat hänen
korvissaan, hän tunsi koko naurettavaisuutensa, hän oli hämillään,
hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän ei ollut toiminnan mies, mutta
rustitilallisen ritarillisessa mielessään tunsi hän, että hänen täytyi
nyt jotakin tehdä. Ratkaisuksi kuului eteisestä korvapuustin läiskäys,
samassa rouva kiljahti. Antti riensi tuolien ohi, joilla tytön vaatteet
riippuivat sikin sokin. Hän näki, miten tyttö oli tarrautunut rouvan
tukkaan kiinni, palmikot olivat irtautuneet hiusneuloistaan, ja hiukset
riippuivat alaspäin kasvojen yli. Rouva tarttui käsillään tytön
käsivarsiin, mutta kuta enemmän hän niitä pusersi, sitä tiukemmalle
käyristyivät tytön kädet hiuksien ympärille. Antti kiirehti heitä
erottamaan, voimakkaalla liikkeellä irrotti hän tytön vastahakoiset
kädet, hän työnsi tytön polvellaan ulkokäytävään. Rouva seisoi
läähättäen vieressä, ja kun tyttö huusi vaatteitaan, riensi hän Antin
kamariin, sieppasi vaatteet tuolilta ja heitti ne vasten tytön kasvoja,
joka puolialastomana värjyi käytävässä. Lupsahtaen luiskahti ovi
säppiin.
Hämillään katsoivat Antti ja rouva toisiinsa. "Oi, Antti, tätä minä en
olisi sinusta uskonut. Hyi sinuas!" — "Älähän nyt, en itsekään ymmärrä,
miten tämä tapahtui, olin humalassa, anteeksi... en koskaan enään...
ymmärräthän... kaikki miehet hairahtuvat joskus... kysy mieheltäsi...
hän tietää!" Mutta rouva ei ottanut lohduttuakseen, hän purskahti
itkuun, äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän lamppuunsa ja kiirehti
huoneeseensa sulkien oven pamauksella jälkeensä. Antti seisoi yksin
pimeässä ja häpesi ja hän tunsi, kuinka hän punastui korviaan myöten...
mitähän ne siellä kurinpitolautakunnassa...
Ulkokäytävässä seisoi tyttö itku kurkussa, hän pudotti ne taas
kiviselle lattialle ja riensi kostoniloisena portaita alas.
Kadulle tultuaan vihelsi hän ajuria ja ajoi suoraapäätä ohkaisissa
alusvaatteissaan poliisivartiolle. Hetken kuluttua palasi hän sieltä
järjestyksenvalvojan seurassa...
Antti sai käskyn muuttaa asuinpaikasta, samaten rouvakin sai
varotuksen. Sen koommin he harvoin tapasivat toisensa, Antti vältti,
kun hän kaukaa huomasi rouvan tulevan vastaan kadulla, ikäänkuin karvas
pala olisi tarttunut hänen kurkkutorveensa ja hän ehätti tovereilleen:
"mennäänpäs, pojat, kahvilaan juomaan lasi sitruunamehuvettä, kurkussa
niin karvastelee..."
Uudessa asuinhuoneessaan lopetti Antti Klemola kirjettä isälleen...
"Rakas isä, minä olen muuttanut entisestä asuinpaikastani, siellä
ei ollut olo rauhallista... en voinut siellä lukea, rouvakin oli
hiukan ikävä... minun täytyy nyt lopettaa, sillä minun pitää lähteä
kurinpitolautakunnan kokoukseen..."
Antti tuijotti nenälasiensa läpi siintävään avaruuteen yli katon
harjojen ja leijailevien savupilvien. Alhaalla kaduilla syttyivät
kaasuliekit, Nikolainkirkon kellot kaikuivat kumahtavin kidoin,
Antti kävi levottomaksi, hän tarttui siniseen lyijykynäänsä ja alkoi
piirrellä sinisiä viivoja kirjaansa.