Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista.
Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, minä
maksan joskus, pom, pom, pom, pom! lauloi pieni poika kellojen ääntä
matkien hänen akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti
vinkui: viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri, ja ruskea pannu heilui ilmassa,
ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat kainalossa
matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen vaski.
Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom! Harmaat, vanhanaikaiset talot
häämöttivät sokeina ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkkuiset
posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut
lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä
laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin
kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset
uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset
porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat,
kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät ja sieltä
ne tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle,
kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.
Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi
vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa
ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili,
laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn
painautuneena eikä raaskinut panna tulta tahraiseen, pieneen
läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen,
riisti ja raastoi aamusta iltaan väsymään asti ikäänkuin olisi
nauttinut siitä, että hän sai raataa pojallensa, mutta hän raatoi niin
silmiinpistävästi ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka
sitkeästi hän jaksoi jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadannallaan
olisi ollut tarkotus herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä
vastarakkauttakin. Oh, se oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen
tempoilu. Torilta tullessa se äiti kiskoi itse kärryjä mäelle,
toisinaan, suojan ilman aikana tarttuivat pyörät lumeen eivätkä
ne tahtoneet nousta vastamäkeä, muori rimpuili nahkaturkissaan,
seisahtui huokaamaan mäen päälle paksuilla, mustilla tumpeilla
pyyhkien hikisiä harmaita suortuvia ryppyiseltä otsaltaan. Seisahtuiko
se äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen ikkunansa eteen,
veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja kääntyi portista
pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi koko torikaupan,
saattoihan sitä puodissakin myydä kankaita, olihan hänellä vanhat
taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien torpparinvaimot.
Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän levätä, sitä
hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta hän oli niin
itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta se ei
sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin
puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. Ei,
ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän tämän
sietäisi, jollei äiti vaan aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä,
pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen
hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa toverit?
Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari.
Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin
yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi?
Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin
juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, vaikka
siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, missä
äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen paikkasi hänen
sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut
tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan,
joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään
ollut vanhaa jalansijaa, jossa hän sittekin oli nousukas? Oo, se suuri
tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa upotti intohimon
valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin
kaikkitäyttävänä, kaikkinielevänä aaltona hukkuen huminaan ja hehkuviin
huutoihin, ei siellä ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. Tämä hämärä
uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyytyvä hiljaisuus ja mykkyys hänen
ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen kamariin,
jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja pölyisiä
paperikukkia. Toista oli suuren maailman veripunaiset ruusut iloisten
naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.
Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän
kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin
kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan, sen rämisevä, räikeä
ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi
äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen rämisevän, hermostuttavan
rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen
kadun alipäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.
Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta
sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun:
"Päivää!" Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni. "Päivää
Tallinska!"
"Täällä te vaan puolipimeässä paikkaatte nuoren herran sukkia."
"Hys!"
"Onko se kotona?"
"Se lukee."
"Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri, niin, niin jumala
paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona
tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin ikälopun.
Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja
vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu
reklamenttiin, hyvähän se, että alhaistenkin ihmisten lapsista tulee
isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistelisivat sitten
vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan,
asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin
istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!"
"Mitäs se Tallinska nyt, ahkerahan se meidän poika on, lukee ja
pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissaankaan, sillä
se on niin hermostunut, sanoo."
"Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa
eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla,
vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä."
"Hys, puhukaa hiljemmin!"
"Herrajesta, kun en muistanutkaan!" huudahti Tallinska ja painautui
tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas
kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä
läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: Paranohvi, Sokolohvi,
Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!
Ja siihen säesti ovikello hurjasti: kili-kalikuiva-kala,
kili-kali-kuiva-kala! Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja
hellän pehmeä:
"Tule jo syömään!"
Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istui
ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle,
kaivoi ruokaliinan leukansa alle, hän ei sitä unohtanut köyhissä,
kotoisissa oloissaankaan. Sitte alkoi hän kahvelillaan rummutella
kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän
vihertäviin akkunoihin, missä kimelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti
katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui
sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja
riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään.
Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena
niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava
poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti
hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla.
Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän
laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi
tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin
avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi ja hän katseli
poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista,
liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä
kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja
komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa,
hienot siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla ja
kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän
kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin
ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se
tuntuisi niin hyvältä ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti se
sykähtäisi ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa ja
pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus
olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri,
hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä, niinhän olikin hyvä,
hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta
sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämmetöntä, se
painautui rintaan ja kouristi, se painoi, painoi niin raskaana harmaan
pään ympärillä niin, että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin
naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika sitä huomannut, kuinka hänen
kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta
itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista
käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa. Nyt
hänen poikansa oli niin suuri, olihan se vanha tarina, että lapset
vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi,
nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän
sentään hiukan niinkuin leikillä...
Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä, hän kurotti juomalasiansa,
mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta
vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä
katseli poika hetken maitolasia, hän jäi siihen tuijottamaan ja
huomasi, että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli
taas yli kadun läkkisepän ikkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas
äidin käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja
ilmasta punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää
ja harrasta noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten
kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun kannen ympärille, niissä
oli jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista,
itsensä unohdusta, jotain pyhää niissä oli niin lapselliselta kuin tämä
hänen ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa... kovin oli
vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset
olivat käyneet melkein liituvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen
häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys
siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen
rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa
ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen
nosti hän taas lasinsa ja sanoi:
— "Kaadappas lasiini maitoa, kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat,
vanhan kopelon... niinhän ne tutisevat, että... että oikein
naurattaa..."
Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin
se olikin, yhdisti taas heidät, pieni huomaamaton kosketus. Eihän hän
sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä
kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti
raukka!
Ja äiti sanoi melkein kuiskaten:
— "Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen."
— "Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen
Tallinskan kanssa niin paljon... jaarritella... ja torilla voisitte
olla minusta puhumatta... ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää."
— Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja
sanoi kuin ohimennen: "Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä
pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti." Sitte meni hän keikahtaen
omaan kamariinsa.
* * * * *
Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla
hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat
kolisten hänen akkunansa ali. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse,
tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitte
tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen
katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli
raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä,
hopeoituja saappaita, isoja sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine
kruunuineen ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun niin, että se
voihkasi:
Viuuh-kiri-ii-ilkiää — — Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja
itsekäs. Ja äkkiä hulmahti veri hänen ohimoihinsa, hän tunsi, kuinka
hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna
olisi levinnyt yli koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi
sen kohtauksen siellä pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut
kaupunkiin etsimään lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan
vanhaa huivipäistä vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän
äitiä odottanut kävellen pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli
toveriliuta vastaan: "Hei, vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään
kapakkaan, viini, naiset ja laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät
kuin tyhjä puteli, mikä miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden
'uhrin'! Joko olet unohtanut kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken
vastaamme, millaiset lanteet sillä tytöllä... ihana sireeni sinulla on,
ikävä vaan, että on ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet
niin salaperäisen näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää,
minne mies aina iltahämärissä ajaa, veitikka... Nannin pieni yölamppu,
ruusunvärinen peite, leveä, pöyheä vuode, siihenhän uppoo ja hukkuu
herkulliseen humalaan. No etkö tule kapakkaan?"
Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäynyt keveään katukeskusteluun,
oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän
kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän
eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt
katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä,
kahleena hänen vapausjanolleen. Vaijeten kulkivat he taas asemalle,
tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut
vaipua maahan, maan alle. Kummallinen, hirvittävä äänettömyys,
kuolemanenteinen hiljaisuus; ja vasta hyvästeltäessä se äiti oli
sanonut rikkinäisellä äänellä:
"Eihän se mitään toiveita antanut, taitaa olla viimeisiä matkojani,
en minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan
hautausmaahan isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä, hyvästi
poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!" Ja sitte juna
vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta,
salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta.
Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli
hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän
iloinen monivärisyys. Kadulla oli hän tavannut Nannin, hänen verensä
oli kuohahtanut ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja
syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen
sydämessään asui itse elämä! Ja sitte oli hän ajanut Nannin kanssa
jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois
ikävästä — ja kuolemasta.
Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä
ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen
dekadenttiluonne ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan
kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin
sitkeys, vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi.
Vihdoin hän nukahti.
* * * * *
Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri
pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja
paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja alkoi hitaasti
pukeutua. Kiiltävä tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa
niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen
tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden
tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat
silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi
hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko
huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen,
ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää, kaikki muu oli unta,
savua, ilmaa, hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen
suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt
olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen
itsesuitsutuksessaan — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä
puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi
hiukan liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista
alkuperäänsä, siksi hän tekokeinoilla koetti näyttää ylhäisen
kalpealta. Mutta sen sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin
kenraali- ja aatelispoikien jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen
päänkeikauksen oikealle sekä sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan.
Sitte vahasi hän viiksiään, jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan
muotoisiksi, sehän oli nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti
poskilihaksiaan veti pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä
hohti pitempi erityisesti hoidettu kynsi. Sitte alkoi hän tulitikulla
hieroa pientä keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti
hän hienon venäläisen sigaretin, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin
pienessä kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti.
Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto, hän kuuli
sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla
liikkuvia olentoja, hän siirsi ikkunalta sermin, hän sätkähti,
ja paperossi putosi lattialle. Keskellä katua paksuna, kömpelönä
möhkäleenä makasi äiti kärryjensä alla, paksut huopasaappaat olivat
takertuneet kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja
nahkaturkin koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli
luiskahtanut äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen
päälle. Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää ja hohotti, ja läkkisepän
lapset kirkuivat ilosta hyppien.
Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas
häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee ikäänkuin
tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen poikansa
muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti sentään
niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista, nyt äidin
vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia voi
tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi
nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he
niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi
valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin... Mutta mitenkä hän
näin tohveleissa, paitahiasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden
kulmassa seisovien souvarien pilkaksi? Mutta oli se tämä sittenkin
anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että
äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. Jo
oli äiti hiukan nousemassa, ehkä se omin voimin?... Niin ehkä se siitä
pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin
paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä
äitiä! Nyt se kaatui uudestaan. — Hän oli jo viskaamaisillaan takin
hartioilleen, hän oli tehnyt päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa
auttaa vanhaa äitiänsä.
Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän
häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö
kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä
äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!
Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi tarttua oveen. Silloin juoksi
läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin jaloille. Jumalan kiitos,
kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän, äänien
melun ja astui puotiin.
Äiti oli vaipunut tuolille huohottaen silmät raukeina. Poskesta juoksi
verta nahkakaulukselle, ja turkit olivat vihreässä liassa. Niinkuin
usvasta, jostain kaukaa olemattomasta näki hän äidin himmeän katseen,
joka etsi hänen katsettansa: "Jumalani sentään, en minä enää kestä,
taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä
ihan tunnen, kuinka se vetää — —" Mutta, sitte hymyili hän raukeasti:
"No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, — jahka tästä
toivun — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä — ehei, — en minä nyt!"
Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan
ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei
hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli
vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään
milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon
sisu kuohahti, käheällä äänellä kihahti hän:
— "Ja sen minä sanon, en maksaisi ruostunutta ryssän nappiakaan
sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa äitiään, vaikka
näkee sen kadulle kaatuvan, hyi häpeää, helvetti sentään!" Ja vaimo löi
kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven kiinni.
Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello,
hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä
portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja
huusivat: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom-pom-pom — — — pom!