Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen
korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen
kun muu talonväki oli kylpenyt.
Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan.
Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan.
Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi
vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut
kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne
kerran olivat olleet hänen omiansa.
Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan, hänen verkkonsa mätänivät,
tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi
hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä.
Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin
maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle
peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta
äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka
olivat täynnä pieniä mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät
silmänsä sulautuivat harmaassa tupakin sauhussa raitin harmaaseen
rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko
vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi
hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli
hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia, ja hoiteli nurkantakuisiaan,
tupakantaimimaataan tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa
taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureli hänelle,
sivulleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin
pistäytyi kukaan häntä katsomassa, kyläläiset karttivat häntä hänen
vahingoniloisen ärtyisän luonteensa ja pistosanojensa tähden.
Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin
kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa
pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän
varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen
kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen
viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi
joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen,
ohraisen oluen häyryissä.
Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä,
ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja
tähkäpäitä, itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan
kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta
että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, se kävi hänelle päivä
päivältä rakkaammaksi.
Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse
siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi,
hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä
autereisessa ilmassa. Seisoi sitte kuin mikäkin pellonpelätin ja
peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli
tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui
itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi,
isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi
sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen
tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi
sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi
odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tameran näköisenä
ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli
syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja
puheli itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit
vietiin järveen likoomaan pariksi päiväksi, silloin istuskeli hän
rannan kivellä ja varjeli säkkejä kuin sielunsa rauhaa. Sitte
nosti hän säkit saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi
vuoteeltaan, väijyili salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä,
jotka paistelivat saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun
täysikuu tirkisteli saunanluukusta, ja ruisrääkät lauloivat käheitä
kuorojaan kosteassa korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui
hän myllymatkastaan. Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi
mallasjauhoiksi. Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti ikäänkuin
hän olisi ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti
säkit aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin
jo kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen
salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin
hän leksotteli:
"Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee!"
Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi:
"Monta on kutsuttu mutta harvat ovat valitut."
"Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?"
"Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko, luuletkos sinä ensi
joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!", ja vaari sylkäsi
tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.
"Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin
päähän menisi."
"Ime sinä Syyrakin..."
"Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!"
"Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin
kakkua!", sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.
Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön,
hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein
pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät
viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähemmä joulua vilkastui
syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän
salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen
iltahämärässä kantavan säkkiä. Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja
pirtistä kuului kokkapuhe kesken puhdetöitä: "kas kohtahan se jo tulee
joulukin, koska vaari jo alkaa keittää sahtua!"
Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen vaan oli lenseä, suoja ilma,
ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana
pienen kynttiläpahasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja nuoret
miehet alkoivat laiskistua odotellessa joululepoa. Lähtivät muutamat
talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan markkinoille
joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului mäiske,
siellä se vaari keitti sahtia valmistellen omaa joulu-iloaan. Iso
pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, kaatoi
sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä padasta.
Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, höyryävää
nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta ja tippui hiljaa
lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva väkimarjainen
katajanoksa. Vaari istui jakkaralla niin, että leuka ulettui melkein
saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän
pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai
kotitonttu, itse hiiva-Nuutti, joulusahdin haltia, joka öiseen aikaan
mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja
rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku
talonvaari pikku-ukkonäyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii
permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla,
kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa plis, plis, plis!
Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään,
hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reijän alle ja herautti
huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli
suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta, tämä oli jo
metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen
nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja
maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut
vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin
päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi
lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikoilleen ja peitti visusti
runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitte
kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se
seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta joulu-aattona ottaisi hän
pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa
joulunpyhiä, hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi
tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppia ja läkkikannuja. Ottaisiko hän
kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran,
että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen
joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan mutta teki itsellensä
lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että
hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin, kylläpä ne naapurit
silloin poikkeaisivat pakinoimaan juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin,
mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan, kylläpä niiden
naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, aivan
yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan käyneet,
kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. Vaari joi
kulauksen, hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui uudestaan
kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin päivää piti
hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa valui hänen
rohtimiselle paidalleen ja hän alkoi hiukan humaltua. Talon vouti kuuli
viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, ja siitä saivat jo
tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari alkoi pöyhistyä sitä
myöden kuin hän joi, hän tunsi itsensä oikein rohkeaksi ja rehdiksi,
riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään sättimään talon piikoja.
Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna ollut käynyt, heristeli
nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään ja sanoi, että uusi väki
oli vain varkaita, väärintekijöitä ja petkuttajia. Emäntä itki ja piiat
parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja nakkasi hänet pihalle. Häpeissään
nousi hän ja loiri omalle puolelleen. Harmissaan joi hän taas ja kävi
aina välillä nurkan takana. Nyt tulivat naapurin rengit ja muonamiehet.
He tiesivät, ettei vaari selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut
edes käypäläisillekään, nyt kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli
hän anteliaampi, sillä hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi
kehua ohrapellostaan, entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan,
voimistaan ja nuoruuden naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia
sahdistaan. Pian tulikin miehiä kamari täyteen. Ja vaari kantoi
heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi iloinen elämä kamarissa. Naurun
rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset kajahtelivat kartanolle saakka.
Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet esille kaikki vaarin kesäiset
synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He keksasivat jonkun hauskan jutun
saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin hassunkurisille liikkeille,
toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa ja imartelivat hänen
voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta kyökkikolttosiansa.
"Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan
koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista
sahtia. Niin, isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti
piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta mutta tämäkös se pyöräytti
pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis
kukkua, oitis kukkua. Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa,
niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio
vainaakin tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi
tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtua mutta tämäkös
antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia!'"
Niin kehasi vaari.
"Väkevä se on vaari mutta väkevää on sahtikin", veistelivät miehet.
Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina
pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun
tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun
rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään mutta lopulta täytyi hänen
pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät
virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta
miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän
ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja
kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui
istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antavansa
hänelle "laula lappua" ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin
alkoi hän rukoilla: "hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo
kukkua!" Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: "juokaa pojat, meillä
on ja meillä annetaan!" Sitte rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä
rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi
kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat
häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa, joku oli paperista sitonut
liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla
hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin
iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas
kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin
nukkui. Joulu-aaton aamulla heräsi vaari, ja hampaat kalisivat hänen
suussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen, pöydällä oli tuoppien
ja kannujen jättämiä renkaita, paperossin pätkiä ja piipun sittaa
oli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia
pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin
polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan.
Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta:
"Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!" Sitte
kömpi hän sieltä lattialle, istui paljaalla paidalla sängyn laidalla
ja mietti tätä elämän narripeliä, joka on kuin sahtikannujen iloinen
kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkoa soivat kulkuset
ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja
kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut
miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes
hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta
sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi hiukan miestä
väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen
ympärilleen ja päätti nukkua yli joulupyhien kevääseen, niin, ensi
jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista ja
katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut
kuurnasta, plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta
vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa
yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja
alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitte loikkasi se permannon rakoon
ja katosi.