Vihdoin oli Kaarle suostunut ottamaan vastaan kruunun, ja helmikuulla
1607 vietettiin kruunajaiset juhlallisin menoin.
Keväämmällä saapui Venäjältä hyviä uutisia. Dmitri, joka oli
osoittanut ilmeistä halveksumista venäläisiä perintätapoja kohtaan ja
suosinut puolalaisia ja kasakoita, oli toukokuun 17 päivänä syösty
valtaistuimelta ja surmattu ja Vasili Shuiski oli valittu tsaariksi
hänen sijaansa.
Mutta uusia levottomuuksia oli syntynyt. Muuan rohkea seikkailija
väitti olevansa oikea Dmitri, joka ihmeen kautta oli herännyt
kuolleista.
Sigismund lähetti puolalaisensa heti apuun, ja petturi onnistui
kokoamaan riittävän sotavoiman marssiakseen Moskovaa vastaan.
Huhtikuussa 1608 löi Dmitri venäläisen sotajoukon Pulkovan lähellä ja
leiriytyi heinäkuussa puolen peninkulman päähän pääkaupungista.
Sillä välin vahvisteli hän sotajoukkoaan osaksi kasakoilla, osaksi
puolalaisella väellä, jota Sigismund lähetti hänen avukseen. Hän teki
valloituksen toisensa jälkeen, ja Vasilin oli pakko kiireimmiten
tähystellä vierasta apua.
Marraskuussa 1608 tehtiin Novgorodissa tsaarin sukulaisen, ruhtinas
Mikael Skopin-Shuiskin ja kreivi Mansfeldin valtuutettujen kesken
sopimus, että Ruotsin kuningas lähettäisi 5,000 miestä Vasilin
avuksi. Näiden komentajaksi oli kuningas valinnut Jaakko de la
Gardien, joka oli kutsuttu kotiin ulkomailta.
Hovissa oli tähän aikaan venäläissota yleisenä puheenaineena, eikä
kukaan ottanut siihen osaa vilkkaammin kuin Kustaa Aadolf.
Oli sanottu, että Sigismundin tarkoitus oli tehdä venäläinen
kansakunta Puolan orjaksi, ja nuoreen mieleen kangasti tällaisen
vääryyden estäminen mitä kauneimpana maalina. Yleensä ihmeteltiin
sitä muutosta, joka tähän aikaan tapahtui kruununprinssissä. Oli
uutta vilkkautta ja joustavuutta kaikissa hänen liikkeissään, hän
kantoi päänsä korkealla, ja silmissä oli tulta; innokkaammin kuin
konsanaan hän hoiti aseharjoituksiaan, kiintyi halusta keskustelemaan
isänsä sotapäällikköjen kanssa ja mieluimmin niiden, jotka tiesivät
kertoa jotakin Venäjän oloista.
Kenellekään ei hän ilmaissut niitä ajatuksia ja tunteita, jotka
hänen mielessään liikkuivat, mutta jotakin saattoi päätellä hänen
käytöksestään ja kiihkeästä hengityksestään.
Marraskuun viime päivinä saapui Jaakko de la Gardie Tukholmaan, ja
kuningas otti hänet hyvin suosiollisesti vastaan.
Neuvotteluissa, joita nyt pidettiin, oli kruununprinssi aina läsnä,
ja väliin otti hän isänsä kehoituksesta osaa keskusteluunkin, mutta
oli tällöin huomaavinaan de la Gardien kasvoilla ivallisen hymyn,
joka häntä syvästi harmitti.
Se oli voinut olla erehdys, hän oli kenties nähnyt väärin, mutta oas
oli jäänyt sydämeen.
"Mikä estää minua kysymästä häneltä suoraan", ajatteli Kustaa.
"Se voi hälventää epäilykseni, tai hänen on pakko selittää syy
epäämiseensä."
26-vuotias Jaakko de la Gardie oli täysin tietoinen niin kauniista
ulkonäöstään, miehekkäästä vartalostaan ja ryhdistään kuin
sotapäällikön-lahjoistaankin, joista hän oli aika ylpeä.
Mitä muut eivät voineet selittää ja mitä isän silmäkään ei ollut
nähnyt, se selvisi heti hänelle.
Nuori kotka tahtoi päästä koettamaan siipiään, mutta Jaakko
herralla ei ollut vähintäkään halua varjella niitä vahingoittumasta
eikä jakaa kunniaa kenenkään kanssa. Kun sentähden Kustaa Aadolf
melkein nöyrästi sanoi hänelle, että pitäisi suurena onnena, jos
pääsisi leikkaamaan ensimäiset laakerinsa niin kuuluisan sotaherran
johdolla, vastasi de la Gardie, että hänen huolehtimisensa prinssin
turvallisuudesta olisi esteenä hänen toiminnalleen. Muuten oli hän
varma, että hänen korkeutensa oli syntynyt sotapäälliköksi eikä
sentähden tarvinnut mitään opettajaa. Mutta kohta jälkeenpäin hän
kertoi kuninkaalle keskustelustaan kruununprinssin kanssa ja toisti
melkein sanasta sanaan mitä oli sanonut hänelle.
Kaarle kiitti luottamuksesta. Se ei ollut johtunut hänen
mieleensäkään, eikä hän olisi kuunaan antanut suostumustaan.
Kustaa Aadolf kutsuttiin, ja kuningas ihmetteli kuinka hän oli
voinut kuvitellakaan pääsevänsä mukaan Venäjälle. Hänen vanha
isänsä tarvitsi hänet kotona, kuka tiesi miten kauan Tanskan kanssa
pysyttiin rauhassa? Silloin saisivat he yhdessä käydä taisteluun,
siihen asti hän sai odottaa.
Syvään huoaten täytyi Kustaan heittää unelmansa. Hän ei enää
puuttunut keskusteluun de la Gardien kanssa, mutta oli häntä kohtaan
yhtä kohtelias kuin ennenkin.
Joulukuun alkupäivinä 1608 määrättiin Jaakko de la Gardie Suomen
sotaväen, niin koti- kuin ulkomaisenkin, aateliston, ratsu- ja
jalkaväen päällikkönä hyökkäämään Venäjää vastaan, ensin Käkisalmeen,
sitten Pähkinälinnaan.
Hänen oli julistettava kaikkialla, että hänen mahtava kuninkaansa
oli lähettänyt hänet Venäjälle suuren sotajoukon kera venäläisen
kansakunnan avuksi, etteivät puolalaiset ja liettualaiset voisi
tehdä heitä orjikseen. Mutta jolleivät venäläiset tahtoneet hylätä
puolalaisia ja pysyä uskollisina oikealle suuriruhtinaalleen, aikoi
hän isännöidä heillä niin, että siitä puhuttaisiin niin kauan kuin
Venäjää on olemassa.
Kaarle IX:n ja tsaari Vasilin ja heidän seuraajainsa kesken
tehtiin ikuinen ja päättymätön liitto Sigismundia, puolalaisten ja
liettualaisten kuningasta ja hänen seuraajiaan vastaan, niin että
Kaarle kuningas ja tsaari yhtenä miehenä seisoisivat häntä vastaan.
Kaarlen oli autettava tsaaria 5,000 miehellä, mutta salaisen pykälän
mukaan oli Käkisalmen linna ja lääni luovutettava Ruotsille.
Epävakaiset sääsuhteet estivät de la Gardieta menemästä suorinta
tietä Ahvenanmeren yli Suomeen. Keskellä talvea oli hänen umpiteitä
urrittava ympäri Pohjanlahden, ja hän saapui monia vaivoja
kestettyään maaliskuun 3 päivänä Viipuriin, johon maan sotajoukko oli
koottu, 8,000 miestä jalka- ja ratsuväkeä.
Suuri osa oli ruotsalaisia, jotka olivat kuriin tottuneita, mutta
suurempi suomalaisia, joilla oli kullakin oma päänsä, ja lisäksi
muukalaisia palkkasotureita, jotka kyllä olivat hurjapäisiä
taistelussa, mutta joihin sai luottaa ainoastaan niin kauan kuin
palkka säännöllisesti maksettiin.
Alapäälliköt olivat enimmäkseen suomalaisia, kuten Akseli Kurki,
Antti Boije ja Evert Horn.
Kuukauden lopussa lähti joukko liikkeelle ja meni yli rajan.
Etujoukkoa johti urhea Evert Horn.
Marssittiin suoraa päätä Novgorodiin, jossa päällikkyyttä hoiti
ruhtinas Mikael Shuiski. Hän oli ainoastaan 23-vuotias, kaunis
mies, kookas ja väkevä, hilpeä ja urhea kuin nuorukainen, viisas ja
ajattelevainen kuin mies.
Tsaari näki tässä etevässä sisarenpojassaan parhaan tukensa. Hän se
sitä paitsi oli saanut aikaan liiton ruotsalaisten kanssa ja ottanut
huostaansa apujoukkojen johdon.
Ruotsalaisen sotajoukon saapuessa Novgorodiin pelkäsi ruhtinas
Mikael, että jos se päästettäisiin kaupunkiin, ei sen asujamia
voitaisi suojella väkivallalta, ja hän ehdotti sentähden, että de la
Gardie jatkaisi marssiaan ympäri Ilmenjärven -- jonka pohjoispuolella
Novgorod sijaitsee -- järvestä etelään päin sijaitsevaan Staraja
Russaan, joka oli Dmitrin väen hallussa.
Hetkinen neuvoteltua päätettiin sotajoukko leirittää kappaleen
matkan päähän Novgorodista. De la Gardie ratsasti itse ylimpäin
päällikköjensä kera kaupunkiin, ja heidät otettiin mitä
juhlallisimmin vastaan. Kaikissa kirkoissa soivat kellot, ammuttiin
kunnialaukauksia tykein ja käsipyssyin. Viisitoistasataa ratsumiestä,
etunenässä ylhäisimmät pajarit, olivat vastassa kaupungin portilla.
Melkein heti kohdattuaan solmivat 26-vuotias Jaakko de la Gardie
ja 23-vuotias ruhtinas Mikael lujan ystävyyden liiton. He olivat
molemmat urheita ja jaloja, molemmille hymyili tulevaisuus valoisaa,
lupaavaa hymyä.
Ainoastaan vaivoin voi Mikael saada kokoon vieraan sotaväen palkan.
Mutta heti tämän tapahduttua marssivat ruotsalaiset Staraja Russaa
kohden.
Evert Horn kävi täällä etujoukon kera Dmitrin väen kimppuun.
Päällikkö, Carnasinski, lähetti 300 ratsumiestä Hornia yllättämään,
mutta heidät ajettiin pakoon aina kahden peninkulman päähän.
Toukokuun 12 päivänä marssi de la Gardie pääjoukon kera Staraja
Russaan. Täältä lähetettiin Evert Horn 40 ratsumiehen, 200
jalkamiehen ja 200 venäläisen kanssa ajamaan Carnasinskia takaa.
Marssittuaan 19 peninkulmaa tapasivat he hänet eräästä suuresta
kylästä Smolenskin ja Moskovan väliltä.
Carnasinskin joukot olivat osaksi venäläisiä, osaksi puolalaisia,
ja heidät eroitti vain pieni joki meikäläisistä. Horn käski
väkensä mennä ylitse ja hyökkäys alkoi. Puolalaiset tekivät urheaa
vastarintaa, mutta taistelun aikana pakeni Carnasinski lähimpine
miehineen, eikä pian auttanut muu miehistöäkään. Vihollista ajettiin
takaa, ja se menetti suunnilleen 1,400 miestä, seitsemän tykkiä,
kaikki lippunsa ja osan kuormastostaan voittajan käsiin. Ryssät,
joita kuului Hornin joukkoon, ryöstivät itse taistelun aikana
Carnasinskin leirin ja tihutyötään peittääkseen sytyttivät leirin
tuleen. Muuten olisi saalis ollut melkoista runsaampi. Voitto
itsessäänkin herätti suurta huomiota. Joukko kaupunkeja porvareineen
liittyi sen jälkeen suuriruhtinas Vasiliin, ja Dmitrin väki pakeni
pakenemistaan ruotsalaisten tieltä. Erittäinkin Evert Horn joutui
sekä ihailun että pelon esineeksi.
Viime taistelussa joutui vangiksi suuri joukko naisiakin. He saivat
vapaina ja koskemattomina palata koteihinsa, ja tämä oli venäläisten
mielestä niin kuulumattoman jalo teko, että Evert Horn saavutti sillä
koko maan kiitollisuuden.
Torjokin luona oli 3,000 miestä Dmitrin väkeä puolalaisen Aleksander
Zborovskin johdolla. Evert Horn riensi sinne 800 ratsumiehen, 200
jalkamiehen ja 1,000 venäläisen keralla. Kesäkuun 17 päivänä saapui
hän kaupunkiin ja kävi pelottomasti mieslukuisemman vihollisen
kimppuun.
Taistelu oli ankara, Horn itse ahdisti Zborovskin henkirykmenttiä,
joka heti hajaantui, ja pian ajettiin koko joukko pakoon. Puolalaiset
peräytyivät menetettyään 100 ratsumiestä.
Torjokiin saavuttuaan marssi de la Gardie Tveriä kohden. Siellä oli
Zborovski vastassa 5,000 miehen kanssa, jotka olivat järjestetyt
taisteluun. De la Gardie komensi heti hyökkäykseen. Mutta samassa
puhkesi niin rankka sade, etteivät meikäläiset voineet käyttää
tuliluikkujaan, mutta venäläiset sitä edullisemmin pistimiään. Tämän
johdosta alkoivat ruotsalaisen joukon sivustat horjua, varsinkin
vasen. Ensin pakeni ranskalainen ratsuväki, sitten venäläiset ja
saksalaiset apujoukot, jotka kaikki ryöstivät suomalaisten ja
ruotsalaisten kuormastoa. Keskusta oli kuitenkin de la Gardien
johdolla käynyt niin kiivaasti Zborovskin kimppuun, että tämän täytyi
kovan taistelun jälkeen henkijoukkoineen lyötynä ja takaa-ajettuna
vetäytyä takaisin kaupunkiin ja linnaan.
Rankkasade jatkui seuraavanakin päivänä, eikä sentähden käyty
taisteluun. Mutta kesäkuun 14 päivänä marssi de la Gardie päivän
ensi koitteessa kaupunkia kohden hyvässä taistelujärjestyksessä.
Vihollinen ryntäsi häntä vastaan, mutta ennenkuin he ehtivät
järjestyä, saivat he ruotsalaiset kimppuunsa ja hajaantuneina
pötkivät pakoon. Seuraavana yönä komensi de la Gardie rynnäkköön;
kaupunki puolustautui urhoollisesti, ja venäläiset apujoukot
peräytyivät.
Ruhtinas Mikael oli sitä mieltä, ettei ollut haaskattava aikaa ja
väkeä tähän mitättömään linnoitukseen, vaan marssittava suoraan
Moskovaan auttamaan ankarasti piiritettyä suuriruhtinasta. De la
Gardie myönsi hänen olevan oikeassa, ja niin he marssivat eteenpäin
Koljasiniin.
Mutta täällä syntyi kapina, joka ajaksi teki tyhjäksi kaikki
saavutetut voitot.
Muukalainen palkkaväki ei ollut saanut palkkaansa, ja ryöstökin oli
ankarasti kielletty. Tähän asti oli heidät saatu pysymään aisoissaan,
mutta nurina ja tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan.
Suomalaiset puolestaan olivat nuijasodan ja Klaus Flemingin ajoista
tottuneet pitämään oman päänsä, olemaan oma esivaltansa. He
aloittivat kapinan. He eivät sanoneet olevansa velvolliset lähtemään
enää kauemmas vieraaseen, outoon maahan, jossa he itse varsin vähän
hyötyivät. Nämä samat ryssät olivat heille usein tehneet tuhojaan,
tehneet väkivaltaa ja petkuttaneet ja miksi he mokomain tähden
lähtisivät teurastuspenkille! Ei heillekään ollut maksettu luvattua
palkkaa, mutta sen sijaan saivat he usein viestejä, että voudit
kotona rääkkäsivät ja vainosivat heidän vaimojaan ja lapsiaan.
Turhaan "jalo herra Jaakko Puntus" käski ja rukoili, turhaan Evert
Horn ja Niilo Boije hekin lähetettiin niskureita puhuttelemaan.
Ominpäin ja päälliköittä lähtivät suomalaiset paluumatkalle kotiin.
Silloin tekivät saksalaiset ja ranskalaiset palkkasoturitkin tenän.
He uhkasivat mennä vihollisen puolelle, jos heitä vielä vietiin
kauemmas outoon maahan. Kaikki esitykset olivat turhat, turhat Mikael
ruhtinaan loistavat lupauksetkin, he lähtivät samaa tietä kuin
suomalaisetkin.
Nyt ei ollut de la Gardiella muuta neuvoa kuin lähteä jälkeen.
Neljän peninkulman päässä suomalaiset tavoitettiin. Päällikköjensä
ympäröimänä de la Gardie riensi eturivien luo, tempasi itse liput
kapinallisten käsistä ja ajoi paljain miekoin heidät riveihinsä
jälleen. Täten pakoitettiin heidät sillä kertaa kuuliaisuuteen, ja
niin marssittiin vihollisten jättämään Tveriin. Sen muurien suojassa
aikoi de la Gardie odottaa lisäväkeä Ruotsista.
Muutamain viikkojen kuluttua puhkesi kapina uudella rajuudella.
Kapinalliset selittivät kaikki yhdestä suusta, että jollei Jaakko
herra tahtonut lähteä kotia kohden, sai hän jäädä sinne yksikseen.
Kiukusta kuohuen täytyi hänen seurata hurjistunutta joukkoa
välttääkseen pahempaa epäjärjestystä. Paluumatkaa jatkettiin aina
Moldovaan saakka, jossa hän vihdoin sai pääjoukon pysähtymään. Hän
pani vanhan Antti Boijen viemään uppiniskaisimpia takaisin kotiin,
mutta samalla hän kirjoitti kuninkaalle kapinasta, ja niskurit
tietysti olivat saavat rangaistuksensa.
Jälellejääneet nousivat 1,200 mieheen, mutta lisäväkeä odotettiin
Suomesta minä hetkenä tahansa. Pienen joukkonsa kera marssi de la
Gardie Koljasiniin, jossa hän yhtyi ruhtinas Mikaeliin.
Sillä välin oli Sigismund astunut uuden askelen. Hänen pyynnöstään
olivat Puolan valtiopäivät julistaneet sodan tsaaria vastaan, ja
syyskuussa marssi puolalainen sotajoukko Smolenskiin. Sigismundin
tarkoitus oli käyttää hyväkseen yleistä hämmennystä Venäjällä,
anastaa itse valtaistuin ja tehdä Vladislaus suuriruhtinaaksi.
Sentähden kehoitettiin puolalaisia päälliköitä luovuttamaan Dmitri,
joka nyt huomattiin petturiksi ja seikkailijaksi. Tämä pakeni
leiristään Tuskinasta, ja hänen sotajoukossaan syntyi yleinen
hämmennys, kun kukaan ei tiennyt kenen puolta oli pidettävä.
Sigismund alkoi piirittää Smolenskia, ja hänen salaiset kätyrinsä
houkuttelivat venäläisiä ja puolalaisia hänen puolelleen.
Tammikuussa 1610 saapui vihdoin luvattu apuväki Suomesta, niin että
de la Gardien sotajoukko nousi nyt 5,000 mieheen ja hän saattoi
jälleen esiintyä hyökäten.
Moskovaa oli piiritetty jo kaksi vuotta, mutta piiritysjoukko oli
suuresti huvennut. Suuriruhtinas Vasili, toivoen pikaista apua, teki
hyökkäyksen toisensa jälkeen piirittäjiä vastaan. Hän tiesi, että
de la Gardie oli tulossa pohjoisesta päin, mutta Dmitrilläkin oli
vielä hurja kasakkaparvi puolellaan, ja hän valmistausi viimeiseen
epätoivon yritykseen. Ruotsalaisen sotajoukon lähetessä ei Dmitri
sentään uskaltanut ryhtyä taisteluun, vaan poltatti suuren leirinsä
ja marssitti kasakkansa Smolenskia kohden.
Matkalla olivat de la Gardien joukot kestäneet monia kiivaita
taisteluja, joissa ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille
suurta tuhoa. Puolalaiset karkoitettiin kaikkialta, ja maaliskuun
12 päivänä marssi de la Gardie joukkoineen Venäjän pääkaupunkiin.
Kiitollinen väestö virtaili vastaan, ja pelastajille tarjottiin
suolaa ja leipää maan tavan mukaan.
Suuriruhtinas otti de la Gardien vastaan kiitollisuuden kyynelin,
uudisti lupauksen Käkisalmen läänin luovuttamisesta ja jakeli
palkintoja niin päälliköille kuin miehistöllekin. Kestämiensä
taistelujen ja rasitusten jälkeen saivat joukot täällä levätä
kymmenen viikkoa ja viettää hyviä päiviä.
Kuningas Sigismund puolalaisine joukkoineen oli sillä välin
Smolenskin edustalla ja oli useissa taisteluissa lyönyt venäläiset.
Suuriruhtinas pyysi ja rukoili de la Gardieta, että hän väkineen
lähtisi puolalaisia vastaan. Tämä kuitenkin oli monessa suhteessa
sangen arveluttavaa, Käkisalmea ei oltu vielä luovutettu, eivätkä
sotamiehet olleet saaneet palkkaansa.
Yksityisesti koski kovasti de la Gardieen se kohtalo, mikä oli
kohdannut ruhtinas Mikaelia. Suuriruhtinas Vasili oli alkanut pelätä
sukulaistaan, jota kansa ja sotajoukko rakasti, ja katalat kielet
olivat hänet vihdoin suostuttaneet Mikaelin myrkyttämiseen. Asiaa ei
voitu pitää salassa; kansa raivostui suunniltaan, vastenmielisyys
tarttui niin koti- kuin ulkomaiseenkin sotaväkeen, ja de la Gardie
suri syvästi rakastettua ja kunnioitettua sotaveikkoaan.
Vasili teki kaikkensa pelastuakseen ja erittäinkin saadakseen de la
Gardien paremmalle tuulelle. Hän sulatti pöytähopeansa maksaakseen
sotamiesten palkan ja uudisti jälleen lupauksensa Käkisalmen lääniin
nähden yhä varmemmin vakuutuksin.
Vihdoin lähti de la Gardie Moskovasta ja marssi Smolenskia vastaan.
Evert Horn oli noutanut Viipurista melkoiset joukot lisäväkeä ja
tullessaan tehnyt joitakuita valloituksia. Kesäkuun 20 päivänä yhtyi
hän de la Gardiehin Musillassa.
Yhdistyneen sotajoukon asema oli sangen vaaranalainen. Puolan
sotajoukko oli lähistöllä taitavan Zolkovskin johdolla, mutta de
la Gardien joukon mieliala oli kapinallinen. Zolkovski teki öisen
hyökkäyksen, ja alkaneiden taistelujen aikana karkasivat de la
Gardien saksalaiset ja ranskalaiset palkkajoukot vihollisen puolelle,
osaksi houkuteltuina, osaksi katkeroituneina siitä, etteivät saaneet
palkkaansa.
Venäläiset pakenivat silloin yhtäkkiä päällikköineen päivineen, ja de
la Gardien täytyi puolalaisten kanssa tehdä sopimus, jonka mukaan hän
joukkonsa jäännösten -- noin 400 miehen -- kanssa sai marssia Suomen
rajalle, mutta hänen täytyi luvata, ettei enää antanut Vasilille
mitään apua.
Zolkovski marssi sen jälkeen Moskovaan.
Heinäkuun 17 päivänä nousi siellä kapina, jossa Vasili kukistettiin,
ja kuukautta myöhemmin huudettiin Vladislaus tsaariksi.
Mutta muutamia kuukausia myöhemmin nousi jälleen raju kansanmellakka,
jolloin hänen tsaariutensa päättyi koko Venäjän sekasortoon. Oli
lähellä, ettei koko valtakunta hajonnut.
Kotiin palattuaan ja kotvan levähdettyään alkoi de la Gardie
kuninkaansa käskystä piirittää Käkisalmea, jota ei lupauksista
huolimatta vieläkään oltu luovutettu. Heinäkuun 16 päivänä 1611 hän
rynnäköllä valloitti kaupungin, ja sen jälkeen tehtiin sopimus, jonka
mukaan jompikumpi Kaarle kuninkaan pojista, Kustaa Aadolf tai Kaarle
Filip oli tunnustettava ja julistettava Venäjän valtakunnan tsaariksi.
19.