Olemme jo ehtineet alulle vuotta 1606. Aika kuluu nopeasti, ja on
vierähtänyt useita vuosia siitä, kun viimeksi loimme katseen siihen
kotiin, jota Kaarle herttua rakasti yli kaiken muun.
Kustaa oli äsken täyttänyt yksitoista vuotta. Häntä kasvatettaessa ei
hemmoteltu; isä oli pannut päämääräksi, että hänessä oli kehitettävä
terve sielu terveessä ruumiissa. Jo kymmenvuotiaasta alkaen
sanotaan isänsä hänet panneen kuulemaan valtiollisia neuvotteluja.
Niiden ulkomaisten upseerien kanssa, joita tähän aikaan kävi
herttuan hovissa, oli prinssillä isänsä tahdon mukaan keskusteluja
muiden kansojen käymistä sodista, tappeluista, piirityksistä ja
kaikenkaltaisista sotavarustuksista.
Herttua itse oli antanut ohjeet hänen kasvatukselleen. Hänelle
opetettiin sangen nuorena täydellinen tieto ja taito monissa
vieraissa kielissä, niin että hän puhui latinaa, saksaa, hollantia,
ranskaa ja italiaa puhtaasti kuin äidinkieltään ja oli vähin perillä
venäjän ja puolan kielistäkin.
Mutta Juhana Skytte ei tyytynyt ainoastaan sammuttamaan hänen
tiedonjanoaan. Hän kehoitti häntä viisauteen ja vilpittömyyteen
kaikissa toimissaan. Sotaiset leikit vaihtelivat ritarillisten
harjoitusten keralla; metsästys ja ratsastus olivat huvituksina
oppituntien lomassa. Jo kolmentoistavuotiaana uskottiin hänelle monia
julkisia tehtäviä.
Hänen ulkomuodossaan kehittyi pohjoismaalainen tyyppi yhä enemmän,
hipiä oli heleän valkoinen, kasvonpiirteet pehmeät ja säännölliset,
kirkkaiden sinisilmien ilme oli selittämätön, ja niiden yllä kaartui
otsa korkeana ja puhtaana. Kullankellertävät kiharat, jotka valuivat
alas kaulalle, saivat italialaiset antamaan hänelle liikanimen "il re
d'oro" (kultakuningas). Ulkonäöltään ei Kustaa ollut isäänsä: tämä
oli tumma ja teräväpiirteinen, hän sitä vastoin muistutti isoisäänsä,
ja jo nyt saattoi nähdä hänen tulevan samaa kokoakin.
Juhani prinssi oli täyttänyt kuusitoista vuotta. Hän oli pitkä ja
hoilakka, lempeät kasvonpiirteet muistuttivat paljon hänen äitiään.
Hänen ymmärryksensä lahjat eivät olleet suuret, ja opinnot sujuivat
sitä mukaa. Skytte oli saanut hänelle opetetuksi yleistietoa ja
hiukan kielitaitoakin; mutta heti Kätchenin lakattua olemasta hänen
opettajattarenaan oli harrastuskin lopussa, ja hän jatkoi opintojaan
ainoastaan velvollisuuden pakosta, tuntematta lainkaan halua niihin.
Sotaiset leikit huvittivat häntä hetken, mutta ne olivat hänestä pian
väsyttäviä, ja hän katseli mieluummin syrjästä. Hänen hentoa mieltään
ja haaveellista luonnettaan viehätti laulaminen sitran säestyksellä
tai värssyjen sepittäminen mielitietylleen. Herttuallisessa hovissa
vallitseva ankara kuri ja järjestys pelasti hänet arvottomista
suhteista, ja hänen ensimäinen ainoa rakkautensa oli Kätchen.
Kun Kaarle oli monet kerrat kysynyt häneltä minkätähden hän niin
harvoin kävi herttuakunnassaan, silloin katsoi hän olevansa
velvollinen menemään sinne ja siellä taipui hän kaikkeen, mitä
hänen kamariherransa keksivät häntä huvittaakseen. Mutta joka kerta
kun hän palasi sellaiselta retkeltä, loistivat hänen silmänsä
tyytyväisyydestä ja etsivät ennen kaikkia Kätcheniä. Ja kun hän sai
tilaisuuden kertoa hänelle kaikki tapaukset matkaltaan ja kuulla
hänen mielipiteensä, oliko siinä ja siinä tehnyt oikein, silloin
saattoi hän yhtäkkiä keskeyttää juttelunsa ja huudahtaa: "Maksaa
vaivan matkustaa pois ainoastaan saadakseen palata kotiin."
Kätchenin uskollisilla kasvoilla oli yhä sama lempeä sulo, katseesta
säteili rakkaus, mutta siinä oli myös tarmoa ja vakavuutta; sentähden
tunsi hänen läheisyydessään turvallista tyyneyttä, joka tietämättäkin
vetää toisen ihmisen toiseen.
Yhdeksänvuotias prinsessa Maria Elisabet ja hänen viisivuotias
veljensä Kaarle Filip, äitinsä hemmottelemalla pilaamat lapset,
saivat usein ankaria ojennuksia isältään. Mutta sen jälkeen
lellitteli heitä äitinsä sitä enemmän, eikä hän malttanut olla
mukisematta isäpuolista, jotka lellittelevät suosikkejaan, mutta
pitelevät miltei pahoin toisia lapsia. Tavallisissa oloissa syötiin
päivällinen kymmenen aikaan, mutta eräänä päivänä oli se monien
vieraiden tähden lykätty kahteentoista.
Vieraiden joukossa oli myös ranskalainen lähettiläs, ja hänet oli
pantu päivällispöydässä istumaan Kätchen prinsessan rinnalle.
Mutta samassa pöydässä oli pikku Maria Elisabet saanut paikkansa
serkkunsa, Juhani prinssin rinnalla. Tyttönen lorusi kaikkea
mahdollista ja koetti vetää hänen huomiotaan puoleensa, mutta Juhani
ei saanut Kätchenistä katsettaan. Ranskalainen lähettiläs puhui
hänelle vilkkaasti ja innolla, ja Kätchen kuunteli silmät maahan
luotuina, äänetönnä ja hämillään.
Olikohan kysymyksessä jokin uusi aviotarjous? Juhanista tuntui, että
hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Kätchen naimisiin... hänen
Katinsa...! Hän tunsi, että siitä koituisi hänen surmansa.
"Mikä sinun on, Juhani, olet niin kalpea?" kysyi hänen pikku
naapurinsa.
Juhani ei voinut vastata kysymykseen, koskei ollut sitä kuullut.
Sillä samana hetkenä oli Kätchen luonut katseen ranskalaiseen
lähettilääseen ja sanonut muutamia sanoja, joiden johdosta lähettiläs
kumarsi syvään päätään ja keskustelu taukosi tuokioksi. Mutta
Kätchen aloitti sen uudelleen, ja Juhanista näytti, että muukalainen
katseli ja puhutteli nuorta neitiä vielä suuremmalla ihailulla ja
kunnioituksella kuin ennen.
Kuinka saisi tietoonsa mistä he puhuivat? "Etkös häpeä, Juhani, kun
et vastaa minulle... entä jos sanon äidille!"
"Piu, pau, kielikello", kuiskasi Juhani hänelle. "Oletko nyt
tyytyväinen?"
"Odotas, sinä!" Noustiin pöydästä.
Mutta Juhani ei saanut koko pitkään päivään tilaisuutta puhua
Kätchenin kanssa kahdenkesken.
Sitä vastoin oli Maria Elisabetilla pitkä keskustelu rouva äitinsä
kanssa, joka lohdutteli häntä sillä, että sanoi itse nähneensä
kaiken. Pikku Marian oli oltava kiltti serkkuaan kohtaan, vaikka
tämä olikin ollut ilkeä hänelle. Muutamain vuosien kuluttua oli
kaikki muuttuva toiseksi, mutta mitä silloin oli tapahtuva, sitä ei
pikku Maria saanut vielä tietää. Ainoastaan sen hän sai tietää, että
viidentoistavuotiaana oli hän saava valkoisen silkkipuvun, jossa
olisi paljon helmiä ja koristuksia ja kaiken kukkuraksi kruunun
päähänsä. Mutta kenellekään ihmiselle ei hän saanut puhua siitä, se
oli jääpä salaisuudeksi pikku Marian ja hänen äitinsä kesken. --
Seuraavana aamuna oli taivas synkkien pilvien peitossa, harmaana
lankesi päivänvalo linnansuojiin, mutta kaikissa takoissa loimotteli
iloinen valkea, joka elähytti synkkää värisävyä.
Kätchen istui pienen pöydän ääressä, jolla paloi vahakynttilä. Hän
luki tarkkaavaisesti raamattuaan.
Kirkonkello löi kuusi. Samassa astui huoneeseen hänen piikasensa ja
ilmoitti Itä-Göötanmaan herttuan.
"Hän on tervetullut", sanoi prinsessa hymyillen, mutta samassa
lehahti surullinen ilme lempeille kasvoille. "Juhani parka", kuiskasi
hän itsekseen.
Juhani riensi kiireesti sisään ja tarttui hänen käteensä. "Kätchen",
sanoi hän syvällä tunteella.
"Minkä johdosta serkku kunnioittaa minua käynnillään?" kysyi Kätchen
niin tyynellä äänellä kuin voi.
"Älä leiki kanssani, Kätchen, tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin..."
"Unohdat, Juhani, että olet ainoastaan lapsi rinnallani", sanoi
Kätchen säveästi. "Olen kauan ollut aivan kuin äiti sinulle. Mitä
sanot rakkaudeksi, on ainoastaan kiitollisen sydämesi hellyyttä minua
kohtaan."
"Mitäs siitä, vaikka oletkin viittä vuotta vanhempi minua", vastasi
Juhani ja toivonsäde pilkahti hänen kyyneleisistä silmistään. "Totta
on, että olet ollut lapsuudestani saakka minun hyvä, valvova,
pelastava enkelini. Mutta odotatko, että minun on rakastettava sinua
vähemmän sentähden, että minun on kiittäminen sinua kaikesta?"
"Nyt menet liian pitkälle!"
"En", jatkoi Juhani. "Mutta tiedätkös, että kun kuudentenatoista
syntymäpäivänäni äitipuolesi sanoi minulle, että hän tahtoi
antaa minulle kalleimman mitä hänellä oli, hänen rakkaan Maria
Elisabetinsa, silloin ainoastaan sinun rukoileva katseesi esti
minut torjumasta toivomatonta lahjaa. Sano minulle, Kätchen, olenko
tosiaankin niin mitätön sinun silmissäsi kuin Maria Elisabet on
minun?"
"Mistäs minä tiedän, miten suuressa tai pienessä arvossa pidät nuorta
sisartani", vastasi Kätchen kylmähkösti. "Etkä muuten tietäne sinä
enemmän kuin minäkään mitä kymmenvuotias tyttö on oleva naisena."
Juhani seisoi vain allapäin.
Sentähden ei hän nähnyt, että Kätchenin silmät olivat kyyneliä
täynnään ja katselivat häneen hellällä osanotolla, kun hän sanoi
murtuneella äänellä: "Mitä olet tehnyt isälleni ja meille kaikille,
sitä en voi koskaan unhottaa, vielä vähemmän palkita, ja jos hellin
sisarellinen rakkauteni..."
"Ei, minä en tyydy siihen", huudahti Juhani kiihkeästi. "Minä
rakastan sinua, Kätchen, ja sinun täytyy tulla vaimokseni!" huudahti
nuorukainen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä
suudelmin.
"Nouse ylös, Juhani", sanoi Kätchen vakavasti ja irroittautuen
hänestä. "Muuten en puhu kanssasi."
Juhani totteli. "Minä olen lahjoittanut pois kruunun sentähden, että
isäsi ja veljesi saisivat sen; he saavat herttuakuntanikin, minä en
välitä mistään, kun vain saan sanoa sinut puolisokseni."
Kätchen taisteli kovan taistelun, mutta hän oli tottunut hillitsemään
itseään ja sanoi leikkisästi:
"Lopeta nyt jo, Juhani, tule istumaan tähän vierelleni."
"En ennenkuin olet sanonut minulle, etkö eilen antanut rukkasia."