Kuningas Sigismundin päivät eivät olleet olleet iloisimpia häntä
viimeksi tavattuamme. Hänen vaihteleva mielensä etsi uusia
kiihokkeita, ja jesuiitat, jotka pelkäsivät hänen ryömivän pois
heidän verkoistaan ja toivoivat arkkiherttuatar Konstantiasta
saavansa hyvän liittolaisen omien suunnitelmiensa puolelle,
askarruttivat hänen mielikuvitustaan mystillisillä tapauksilla,
jotka väliin nostattivat hänet eräänlaiseen haltioitumistilaan, mitä
seurasi yhä suurempi velttous.
Kun saapui tietoja Kaarlen valloituksista Liivinmaalta, silloin hän
oli suunniltaan, itki ja valitti, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli se
suru, jonka Kaarle Gyllenhjelmin vankeus aiheutti herttualle.
"Tiedän, että hänelle on äpäräpoikansa hyvin rakas", sanoi kuningas,
"ja olen varma, että hän monina unettomina öinä vaikeroi tuskissaan
lellipoikansa kärsimysten tähden."
Zamojskin voitot häntä tosin lohduttivat, mutta Zamojskin tiesi hän
erityisesti vastustavan hänen avioliittoaan Konstantian kanssa eikä
voinut sentähden häntä sietää.
Saapui sitten sanoma, että Zamojski oli valloittanut takaisin
Liivinmaan. Suuri oli siitä ilo Puolassa, mutta kuninkaan ilo oli
sitäkin suurempi, kun Zamojski kohta sen jälkeen kuoli.
Nyt oli hänen avioliittonsa pahin vastustaja poissa, ja jälleen
lähetettiin asiamiehiä ja kirjeitä paavin luo. Sigismundin henki oli
kaupan, jollei hän saanut kaunista kälyään.
Vihdoinkin saatiin paavin suostumus. Sigismund oli suunniltaan, mutta
tarvittiin rahaa, paljon rahaa tulevia häitä varten, ja korkeiden
virkojen kauppa kävi kuin kuumilla kivillä.
Konstantia oli matkalla Puolaan. Hän oli lähtenyt matkalle ensi
kutsusta, eikä Sigismund enää välittänyt mistään muusta.
Melkein samaan aikaan kuin arkkiherttuatar saapui sanoma taistelusta
Kerkholman luona. Kauniin prinsessan saapuminen oli merkki ylhäältä,
että onnen ja menestyksen aurinko jälleen oli loistava Sigismundin
päällä.
Yhtä rintaa vietettiin riemujuhla suuren voiton johdosta ja mitä
loistavimmat häät, ja nyt oli kuningas saanut oman kotihallitsijansa.
Prinsessa Anna oli veljensä tähden koettanut päästä hyviin väleihin
uuden kälynsä kanssa, mutta kaunis Konstantia osoitti hänelle
sellaista kylmyyttä ja jäykkyyttä, että prinsessa loukkaantuneena
vetäytyi loitommalle.
Tapahtui kuten Anna oli pelännyt. Sigismund jätti vähitellen
päivittäiset käyntinsä sisarensa luona, aluksi milloin milläkin
verukkeella, mutta vähitellen kävi se itsestään. Uusi kuningatar
ei tahtonut päästää ketään häiritsemään vaikutusvaltaansa heikkoon
kuninkaaseen.
Vieläkin merkillisempää oli, että erään yksityisen sangen kiihkeän
keskustelun jälkeen Konstantian ja Malaspinan kesken oli jesuiitta
sanonut kuninkaalle, että hän ikävöi takaisin Roomaan eikä enää
katsonut voivansa toimittaa mitään Puolan hovissa. "Täällä tarvitaan
nuorempia voimia", sanoi hän ivallisesti.
Sigismund oli kovin hämmästyksissään, mutta Malaspina pysyi lujana
päätöksessään.
Kohta Malaspinan lähdettyä saapui Varsovaan nuori mies, joka sanoi
nimensä olevan Petrus Romanovitz. Hän pyrki ja pääsi salaa kuninkaan
puheille, ja tämä esitti hänet sitten kuningattarelle.
Kuningatar kiinnitti hänet heti hoviin ja kuten kaikki muutkin
mielistyi heti hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja miellyttävään
käytökseensä. Lankesi aivan kuin luonnostaan, että tulokas tämän
jälkeen kuului yksityiseen kuninkaalliseen perhepiiriin.
Hyvänä katolilaisena ja tietorikkaana miehenä ei hän ainoastaan
valloittanut hovinaisia kauniilla silmillään ja hienolla
sivistyksellään. Ylpeitä aatelisherrojakin miellytti keskustelu hänen
kanssaan, ja papit ylistivät hänen puhdasoppisuuttaan.
Kuningattaren pyynnöstä hän saarnasi muutamia kertoja
linnankappelissa, ja pieni kirkko oli tungokseen asti täynnä
ihailevia kuulijoita.
Kuningatar lausui toivomuksensa, että hänet otettaisiin hovin
palvelukseen, mutta kuningas vastasi, että se oli mahdotonta.
Hän ei ollut esittänyt mitään syytä, ja kuningatar, joka aina vei
tahtonsa läpi, käski ilmoittaa nuorelle papille haluavansa salaista
keskustelua hänen kanssaan.
Kun hän saapui, sanoi kuningatar suoraan, että tahtoi hänet
rippi-isäkseen.
Hän kiitti kunnioittavasti, mutta vastasi, että hänen täytyi palata
sinne, minne velvollisuus kutsui.
Sitä ei Konstantia ollut odottanut ja näytti kummastuneelta.
"Kieltäytymiseenne täytyy olla tärkeitä syitä", sanoi hän. "Sanokaa
minulle ne."
Hän kertoi, että hänen oikea nimensä oli Petrus Petrosa, että hän
oli syntynyt Pohjanmaalla, kasvatettu Ingolstadtissa ja nykyään oli
ainoastaan pyhien isien tahdon välikappale.
Heidän käskystään hän oli keisarin luota palatessaan salaa tullut
Sigismundin luo kuulemaan mihin oli ryhdyttävä, jos hän onnistui
toimittamaan suuren lähetystehtävänsä: ottamaan herttuan hengen.
"Oletteko ajatellut, että se voi maksaa oman henkenne?" sanoi
Konstantia liikutettuna.
"Minä olen valmis siihen", vastasi hän.
"Ja kuitenkin tahdotte...?"
"Olen vannonut."
Konstantia katsoi ihmetellen häneen. "Sanokaa minulle, eikö
ruotsalaisilla naisilla ole sydäntä?"
Petrosa karahti punaiseksi. "Luulen, että naiset ovat samanlaisia
kautta maailman", vastasi hän.
"Silloin rakastatte ja rakkauteenne vastataan", puuskahti kuningatar.
"Teidän armonne, olen pappi."
"Pyh, mitä se auttaa, olette sittenkin ihminen! Sanokaa minulle,
tietääkö hän rakkaudestanne?"
"Kyllä hän tietää."
"Minun ei tarvitse kysyä, vastaako hän siihen."
"Kyllä hän vastaa."
"Ja kuitenkin hän antaa teidän kuolla!"
"Hän ei voi estää sitä."
"Onko mahdollista, että luovutte kaikista maallisista iloista?"
"Taivaalliset odottavat minua."
"Ajatteleeko hän kuten tekin?"
"Hän on luvannut minulle sen!"
"Hän tulee peruuttamaan lupauksensa. Tapaatteko hänet palattuanne?"
"En enää tässä elämässä!"
"Kieltäydytte aivan äärimäisiin", puuskahti kuningatar. "Jos olisin
hänen sijassaan, en minä tekisi niin."
Kenties ylhäinen nainen katsoi menneensä liian pitkälle, sillä hän
sanoi Petrosalle hyvästit.
Petrosa sai kuninkaalta turvakirjeen, matkusti kahden kuninkaan
lähettämän uskonveljen kera Ruotsiin.
* * * * *
Kerkholman menetys ja monien urhoollisten päällikköjen ja miesten
kaatuminen oli herttuaan koskenut syvemmin kuin hän tahtoi näyttää,
mutta läpi tulen ja veren oli hänen jatkettava kohden maaliaan.
Sotaa Puolaa vastaan jatkettiin mahdollisimman suurella ponnella ja
suuremmalla menestykselläkin kuin olisi voinut odottaa onnettomuuden
jälkeen Kerkholman luona. Tosin siihen vaikutti sekin, ettei
Chodkiewicz saanut Puolasta väkeä eikä rahaa sodan jatkamiseen, ja
niin onnistuivat ruotsalaiset jälleen saamaan Liivinmaan valtaansa,
vaikkeivät voitot olleet ilman tappioita.
Mutta samaan aikaan Kaarle ryhtyi vielä uuteen sotahankkeeseen.
Venäjällä oli niin sanottu Vale-Dmitri noussut valtaistuimelle
puolalaisten avulla. Vasili Shuiski etsi Ruotsin apua puolalaisia
ja Dmitrin joukkuetta vastaan. Kaarle, joka oli valpas huomaamaan
kaikkea mikä saattoi tehdä tyhjäksi Sigismundin aikeet, lupasi jo
1607 lähettää apua Liivinmaalta.
Mutta siihen vaadittiin uusia varustuksia. Sotaväkeä kirjoitettiin,
ja Kaarle julisti tiedoksi, että jokainen, joka vapaaehtoisesti teki
sotapalvelusta ratsain tai jalkaisin, sai talonsa verosta vapaaksi,
oikeuden kantaa vaakunaa ja lisäksi palkan.
Suomeen toimitettiin erityinen käsky, että joka viides mies oli
nostatettava maan puolustukseen. Mutta niistä kihlakunnista, jotka
olivat lähinnä Venäjän rajaa, oli lähdettävä mies talosta.
Mutta enimmän saatiin miehiä pestauksella, joka samaan aikaan pantiin
toimeen Saksassa ja Skotlannissa.
Tähän aikaan palasi Petrus Petrosa Ruotsiin. Hänellä oli mukanaan
kaksi miestä, Lauri Bolangius ja Kaarle Niilonpoika, molemmat
julkikatolilaisia.
Petrosa saapui herttuan luo. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan,
ja hän teki selon lähettilästoimistaan.
Itävallan keisari ei tahtonut sekaantua riitaisuuksiin Ruotsin ja
Puolan välillä. Hän oli sitä mieltä, että niin läheisten sukulaisten
piti voida sopia ilman vierasta välitystä.
"Minun kokemukseni on, että mitä läheisempiä sukulaisia, sitä
suurempi vihollisuus", vastasi Kaarle.
Petrosa ei ollut voinut suorittaa tehtäväänsä, mutta hän sai sentään
jäädä edelleen herttuan palvelukseen eräänlaisena käsikirjurina, ja
sen johdosta oli hänellä milloin tahansa pääsy herransa huoneihin.
Eerik Tegel otti hänet erityisesti hoiviinsa. Kenties keksi hän
haaveilijan näiden alituiseen taivasta kohden suunnattujen silmien
takana ja veti omat johtopäätöksensä, joita varoi uskomasta
kenellekään.
Petrosan alituinen seurustelu matkatoveriensa kanssa herätti
epäluuloja, joista mainittiin herttuallekin. Mutta hän ei niistä
välittänyt mitään.
Sihteerit, jotka työskentelivät herttuan etuhuoneessa, lähettivät
hänet tuontuostakin asialle herttuan luo. Hän palasi sieltä
usein kalpeana ja vapisevana. Jos kysyttiin syytä, valitti hän
pahoinvointia.
Eräänä päivänä yllätti hänet Eerik Tegel makaamasta suullaan
lattialla ja vääntelehtimässä tuskissaan. Hän jupisi epäselviä sanoja
ja huusi välillä ääneensä armoa ja laupeutta.
Kun kuuntelija ei eroittanut mitä mies sanoi, meni hän luo.
"Tuollaiset elkeet sopivat papeille ja akoille", huusi hän raa'asti,
"mutta eivät viisaalle miehelle, jollaisena olen sinua pitänyt."
Petrosa nousi äkkiä pystyyn. "Olen sairas", sanoi hän, "ja lisäksi
tulee levottomuus tulevaisuudesta."
"Mitä kumman levottomuutta se on?" kysyi Tegel terävin ja
epäluuloisin katsein.
"Minulle on uskottu tehtävä, mutta pelkään, etten voi sitä suorittaa."
"_En voi_ on typerä sana. Mies voi mitä tahtoo, se on minun
kokemukseni."
"Otaksutaan, etten tahdo, mutta olen ottanut palkan etukäteen."
"Eihän siltä menetä henkeään, vaikka onkin puijannut velkojataan",
vastasi Tegel nauraen. "Hän voi kostaa ja kostaa hirveästi."
"Siinä tapauksessa on paras ajatella kumminpäin menetellen saa
suurimman vahingon."
"Niinpä kyllä onkin", vastasi onneton, joka kouristuksentapaisesti
väänteli käsiään hien helmeillessä hänen otsaltaan.
"Minä puolestani", jatkoi Tegel, "olen aina seurannut pirua niin
pitkälle kuin siitä on ollut minulle hyötyä."
"Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan."
"Tietysti joku on tullut tiellesi. Mutta älä pelästy, poikaseni, anna
hänelle niin ettei enää terhentele. Minä pidän sinusta ja lupaan
ummistaa molemmat silmäni." Näin sanoen hän poistui nauraen; mutta
tovereille kirjurihuoneessa hän sanoi: "Saattepas nähdä, että joku
kaunis neitonen on pyydystänyt neitsytkuvamme. Mutta olkoonpa hänen
tiellään ankara isä tai sulhanen, lyön vetoa messukujastani, että hän
pian antaa meille aihetta nauruun."
Petrosa tuijotti poistuneen jälkeen. "Tietääkö hän salaisuuden"
jupisi onneton. "Jos niin on, voi hän paljastaa sen, ja miksen
silloin voisi jouduttautua ennemmin?"
Hän heittäytyi madonnankuvan eteen ja rukoili häneltä voimaa ja apua
siihen jumalalle otolliseen tehtävään, jonka hän nyt aikoi suorittaa.
Kuumesairaan tavoin hän hypähti pystyyn, järjestäen pukuaan.
Vapisevin käsin pisti hän pienen tikarin takkinsa povelle ja syöksyi
sitten kuin mieletön läpi kirjurien huoneen herttuan huoneeseen.
Kirjurit katsoivat nauraen hänen jälkeensä. "Hän näyttää aivan
hullulta!"
Herttua oli yksin. Hän istui kirjoittaen eikä edes kohottanut
päätänsä.
Petrosa tunsi jalkojen kangistuvan allaan, mutta nyt täytyi sen
tapahtua, ja hiljaa rukoillen hän hiipi herransa taa.
Tämä ei liikahtanutkaan.
Vapiseva käsi tarttui tikariin... tarttui kuin kouristustaudin
käsissä.
Hänen päätään huimasi, tulikielekkeitä karkeloi hänen silmiensä
edessä, hän oli kuulevinaan pilkkanaurua... paholaisetko lienevät
riemuinneet hänen heikkoudestaan.
Silloin valtasi hänet mielipuolisuuden henki, hän tempasi tikarin ja
kohotti sen...
Mutta Herran käsi suojasi Kaarlea, ja korkeimman johdatuksesta tuli
hän samana hetkenä kääntäneeksi päätään. Salaman nopeudella hän
kumartihe välttäen iskun.
Hän soitti, ja kun Eerik Tegel syöksyi sisään, osoitti herttua
rikollista ja sanoi kylmästi: "Käskekää vangita hänet!"
Petrosa seisoi liikkumatonna, kalpeana kuin kuolema.
Tegel loi yhden ainoan pelästyneen katseen onnettomaan ja riensi
noutamaan vartioväkeä.
"Herttuan kimppuun hän aikoi käydä, ja minä kun en sitä arvannut",
huusi hän kirjuriapulaisilleen rientäessään heidän ohitseen.
"Miksi tahdoit ottaa henkeni?" kysyi herttua, joka ei voinut olla
tuntematta sääliä onnetonta kohtaan. "Enkö ole ollut hyvä sinua
kohtaan?"
"Olette, teidän armonne!" Hän seisoi pää riipuksissa eikä voinut
pidättää kyyneltensä pursuntaa.
Kaarle katseli häntä kauan ja kysyi sitten: "Kenen suosituksesta
tulitkaan luokseni?"
"Piispa Bellinushan se..."
"Niin, nyt muistan, hiivit hänen luottamukseensa."
"Todistukseni puhuvat puolestani, olen lainopin tohtori."
"Missä sait sen arvon?"
"Roomassa."
"Tietysti siellä, missäs muualla. Siellä ei opita ainoastaan
langettamaan tuomioita rikoksista, siellä opitaan niitä tekemäänkin."
Vahdit tulivat, herttua viittasi pahantekijään, ja hän seurasi heitä.
Tarkastettaessa hänen asuntoaan löydettiin sieltä Sigismundin antama
turvakirje.
Hänet jätettiin valtiosäätyjen tuomittavaksi, sillä ne olivat juuri
koolla Örebrossa. Petrosa tunnusti ujostelematta uskonsa, ja hänen
hehkuva kaunopuheisuutensa viehätti kuulijoita siinä määrin, että
pidettiin tarpeellisena saarnastuolista julkisesti kumota hänen
esityksiään.
Hänet tuomittiin ruhjottavaksi, ja tuomio pantiin heti täytäntöön.
Mutta kohta tämän jälkeen keksittiin useampiakin salaliittoja
herttuan henkeä vastaan. Tämä näytti ottavan ne varsin tyynesti,
mutta puhui valtiopäivillä vielä kerran aikeestaan jättää hallitus
käsistään.
Säädyt vastasivat huhtikuun 24 päivänä 1606 pyynnöllä, että herttua
lupauksensa mukaan kruunauttaisi itsensä, uudistivat lupauksensa
perintösopimuksen ylläpitämisestä ja lupasivat taistelussa
paavilaisia vastaan olla säästämättä henkeään ja vertaan.
Tämä tyynnytti hänet, ja hän lupasi vastaisuudessa ajatella säätyjen
ehdotusta.
17.