"Inkvisitsionipalatsissa", vastasi tyttö nousten.
"Kenen käskystä on minut tuotu tänne?"
"Hänen ylevyytensä Alliagan."
"Tahdon tietää millä oikeudella!" huudahti Elsa.
"Hänen ylevyytensä kysyy, mihin aikaan huomenna signora tahtoo hänet
ottaa vastaan."
"Tahdon nyt heti, sillä minun on jo tänä iltana palattava takaisin."
"Se ei käy päinsä", sanoi tyttö, veti uutimet syrjään salaoven edestä
ja viittasi pieneen makuuhuoneeseen. Hän taputti käsiään ja kaksi
palvelijaa kantoi huoneeseen katetun pöydän, jolla oli ruokaa ja
viiniä. Heti sen tuotuaan palvelijat poistuivat.
Tyttö otti eräästä ikkunakomerosta sitran ja pani sen pöydälle,
toivotti signoralle hyvää yötä ja meni.
Elsa ei tuntenut mitään pelkoa, harmia vain. Kuinka Alliaga oli
rohjennut hänet ryöstättää? Hänen täytyi kirjoittaa ruhtinatar
Marialle. Mutta ajatteles, jos mokoma tahtoi hänet pidättää, kuka
oli hänet silloin pelastava? Kuka muu, jollei sama mies, joka kerran
ennenkin oli pelastanut hänen henkensä? Hän varmaan rientäisi nytkin
apuun. Elsa ei voinut auttaa sitä, että tunsi iloa saadessaan uutta
aihetta häntä kiittää.
Sairautensa jälkeen oli Elsalla oivallinen ruokahalu ja hän istuutui
syömään. Hän maistoi viiniä, se oli makeaa ja sangen hyvää. Ei ollut
vettä siihen sekoitettavaksi, ja Elsa joi sentähden ainoastaan puolen
lasia.
Aterian jälkeen hän meni ikkunan luo. Se antoi pihalle, ja siellä
käveli sotamiehiä edestakaisin. "Niin, eihän minun tarvitse
heittäytyä täältä ulos", ajatteli hän. "Hän kyllä tulee minut
vapauttamaan."
Hän polvistui rukoukseen ja meni sitten makuukamariin. Suureksi
iloksi löysi hän pienen salvan salaovessa, hän painoi sen kiinni ja
laskeutui levolle.
Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle. "Tulin vain kysymään,
eikö signora tahdo mitään."
Ei, hän ei tahtonut mitään. Hän riensi jalkeille. Päivä oli jo
pitkälle kulunut, ja hän oli nukkunut yhtämittaa koko yön.
Hän pukeutui nopeasti, mutta ei tuntenut samaa luottamusta kuin
edellisenä päivänä. Hän ajatteli, että nyt oli de Vuergas varmaankin
palannut kotiin. Mitä oli hän sanova ja tekevä kuultuaan hänen olevan
poissa? Alkaisiko hän heti etsiskellä ja miten saisi tietoonsa, mihin
hänet oli viety?
Aamiainen tuotiin. Se oli yhtä upea kuin illallinenkin, mutta
ruokahalu ei ollut sama, ja vaikka hän teki kaikkensa pitääkseen yllä
rohkeuttaan, ei se tahtonut onnistua.
Pöytä vietiin pois. Hänellä oli hyvä halu kysyä: "Eikö hän tule?"
Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, hänen täytyi odottaa.
Äkkiä hän hätkähti ja sydän sykki aivan kuuluvasti. Hän tunsi askelet
ja äänen, joka puhui ulkona. Rohkeutta, rohkeutta! Nyt aukeni ovi
ja Alliaga astui sisään hymyilevänä ja iloisena, ojentaen hänelle
kätensä.
Mutta Elsa ei tarttunut siihen, katsoi vain uhkaavasti häneen ja
sanoi: "Minut on tuotu tänne väkivallalla."
"Olisitteko tullut vapaasta tahdostanne?"
"Tunsimmehan toisemme ennestään", vastasi Elsa. Alliagan poskille
häivähti puna. "Halusitte puhutella pater Edviniä?"
"Se on vain houkutuskeino, hän ei tietysti ole täällä."
"Se olen minä!"
"Te! Miksette ole sanonut sitä ennen?"
"Sanon sen nyt."
"Tunsitteko sisareni?" kysyi Elsa hiljaa.
"Teidät ensi kerran nähdessäni hämmästytti minua suuri yhdennäköisyys
välillänne, vaikka te olette kauniimpi kuin hän."
Elsa kääntyi loukkaantuneena pois.
"Espanjan aurinko on kaunistanut teitä yhä enemmän."
"Minä haluan päästä täältä", sanoi Elsa kiihkeästi ja nousi.
"Mutta ette pääse", vastasi Alliaga tyynesti.
"Millä oikeudella pidätätte minua?"
Alliaga hymyili: "Te olette viisas ja ajattelevainen, teidän
kanssanne voi puhua, ja jätän kohtalonne omiin käsiinne."
"Ettehän vain petä minua?"
"Tulette kyllä käsittämään, etten tee niin", sanoi Alliaga katsoen
tutkivasti häneen, "edellyttäen että annatte minun puhua loppuun."
"Puhukaa vain", vastasi Elsa tekeytyen tyyneksi.
"Kasvattien joukossa Vadstenassa oli sisarenne, joka teki mitä
suurimman vaikutuksen minuun, enkä luule, että tunteeni jäi
vastaamatta..."
Elsa katsoi ankarasti häneen ja nousi.
"Olkaa huoletta, se on ainoastaan otaksuma -- ja minä matkustin.
Me molemmat näimme toisemme Steyermarkissa, ja mikä Vadstenassa
oli vain hetken hehkua, puhkesi siellä ilmiliekkeihin. Minä
rakastin, minä jumaloin teitä. En tiedä mistä saitte voimaa minua
vastustaaksenne. Sanoitte näkevänne sisarenne, mutta se oli
ainoastaan mielikuvituksenne leikkiä. Kaikessa tapauksessa vältitte
kuitenkin minua sillä kertaa."
"Kuten ainakin olen tekevä", puuskahti Elsa. "En ole koskaan pettynyt
naista taivuttaessani, ja tällä kertaa lisäksi rakastin kuin
mieletön. Mutta tiesin teidän tulevan tänne ja päätin odottaa."
Hän oli vaiti kotvan. "Nyt olette täällä", lisäsi hän ja katseli
häntä intohimoisesti, "kauniimpana, viehättävämpänä kuin konsanaan!
Tule omakseni, Elsa!" huudahti hän koettaen tarttua hänen käteensä.
"Tunnen, etten voi elää ilman sinua."
"Unohdatte, että houkuttelette minua rikokseen", sanoi Elsa inhon
ilmeellä ja veti pois kätensä.
"Rikokseen", toisti Alliaga. "Jollei mitään muuta ole välillämme,
silloin, Elsa, suostut pian kuulumaan minulle." Hän otti esille
pienen kirjan. "Odotin vastaväitteitäsi, mutta olen valmis ne
kumoamaan."; Hän viittasi kirjaan. "Tässä on veljeskuntamme säännöt,
ja kuule nyt itse." Hän avasi kirjan ja luki:
"Meidän hengellinen voimamme on niin suuri, että mihin jotakin
ihmistä käskemmekin, ei tahtomme noudattaminen ole koskaan synti."
Hän heitti nopean silmäyksen Elsaan ja jatkoi: "Kaikki, minkä
päästämme maan päällä, pitää oleman päästetty taivaassa; meille on
annettu kaikki voima ja valta yli ruumiin ja sielun."
"Tämä on inhoittavaa!" huudahti Elsa siepaten kirjan hänen kädestään
ja heittäen sen lattiaan. "En voi kuulla sanaakaan enempää."
Alliaga oli käynyt aivan kalpeaksi, mutta silmät tuiskivat tulta
ja hän puuskahti kiihkeästi: "Tätä tulette vielä katumaan.
Valitkaa, tahdotteko kuulua minulle tai että teitä syytetään
kerettiläisyydestä!"
"Olen aivan äskettäin alkanut rakastaa elämää", sanoi Elsa melkein
itsekseen. "Mutta häpeällä en sitä osta."
"Elsa!" puuskahti Alliaga kiihkeästi ja meni häntä kohden.
"Ettekö sanonut, että ratkaisu oli riippuvainen minusta? No niin,
olen tehnyt vaalini."
Elsa kääntyi hänestä halveksivalla ilmeellä, joka sai hänet
raivoissaan puristamaan kätensä nyrkkiin. Mutta hän hillitsi itsensä
ja syöksyi ulos huoneesta.
Elsa vaipui polvilleen, voimat pettivät. "Jumala minua auttakoon",
rukoili hän.
Hän oli kuulevinaan liikuntaa ja nousi nopeasti. Pater Lorenzo astui
esiin eräästä ovesta, jota hän ei ollut ennen huomannut. Oliko hän
kuullut keskustelun? Saattoi päättää niin hänen ulkomuodostaan.
Hän lähestyi Elsaa ja sanoi hiljaa: "Mitä tapahtuneekin, niin ole
peloton, Elsa Sparre. Minä pelastan sinut." Hiljaisin askelin hän
poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.
"Alliagan suosikki", ajatteli Elsa. "Häntä en usko. Ja jos pelastus
on mahdollinen, toivon sen tulevan toisaalta."
Hän istuutui aprikoiden huolissaan, mitähän nyt oli tuleva. Ei
viipynyt kauan, ennenkuin hän sai sen tietää.
Nuori tyttö, joka oli häntä palvellut, syöksyi huoneeseen itkien ja
parkuen. Hän heittäytyi Elsan jalkoihin ja suuteli hänen käsiään,
huutaen ettei häneltä saanut ottaa rakasta Signoraansa. Heti sen
jälkeen tuli vanha mies, joka oli puettu sepelikauluksiseen vaippaan.
Hän kysyi, oliko Elsa valmis seuraamaan.
"Minun kai täytyy", vastasi Elsa nousten. Mies otti esille vaipan,
joka muistutti nykyajan dominoa. Nähtyään täyden toden tulevan
lakkasi tyttö itkemästä, auttoi Elsan korville huppukauluksen ja
sitoi puolinaamion kasvoille.
Ulkona odottivat vaunut, joihin hänet vietiin, ja kun ne pitkän
matkan jälkeen vihdoin pysähtyivät, ymmärsi hän, että se synkkä
rakennus, jonka porttiholvista vaunut ajoivat läpi, oli vankila.
Vaununovi avattiin nopeasti, ja mies, joka ojensi hänelle
kätensä auttaakseen hänet maahan, jätti hänen käteensä pienen
vaateliuskareen, jonka hän onneksi älysi heti kätkeä.
Mies tyrkättiin samassa syrjään, ja hänelle satoi haukkumasanoja
siitä, että hän oli rohjennut tunkeutua portista sisälle; turhaan
hän viittoili, että oli kuuromykkä ja oli tullut kerjäämään, armotta
heitettiin hänet ulos, ja ainoastaan Elsan tyyni käytös pelasti hänet
tarkastuksesta.
Vanginvartija vei hänet ylös muutamista portaista, kuletteli useita
käytäviä ja avasi vihdoin oven, joka vei valkoiseksi rapattuun
koppiin. Siellä oli ainoastaan sänky, pöytä ja kaksi tuolia,
Mariankuva ja rukousjakkara.
"Saatte ruokaa kahden tunnin kuluttua", sanoi vanginvartia ja
poistui. Elsa kuuli hänen panevan ovelle rautasalvan ja munalukon.
Hän olisi kenties joutunut epätoivoon, jollei pieni liuskare hänen
kädessään olisi herättänyt hänessä mitä mielettömimpiä toiveita.
Vapisevin käsin hän avasi sen ja luki. "Pyydä rippi-isää." Siinä ei
ollut sanaakaan enempää.
Oliko se paula? Elsa luuli melkein niin, kenties aiottiin... ei,
varmaankin lähetettäisiin hänelle joku Alliagan kätyreistä kaikin
keinoin kietomaan häntä pauloihinsa. Hän ei tahtonut mitään sellaista
rippi-isää.
Verkkaan riisui hän vaipan, pani sen toiselle tuolille ja istuutui
itse toiselle. Naamion oli hän heittänyt lattialle.
Luonto vaati osansa, ja hän purskahti rajuun itkuun. Ajatteles,
jos hänet pakoitettaisiin viettämään täällä koko elämänsä. Hän
uskoi varmasti, että de Vuergas etsi häntä, mutta kuinka tämä voi
tietää mihin vankilaan hänet oli kätketty? Ja oli kai kaikkein
uskomattominta, että hänet oli suurinkvisiittori tänne suletuttanut.
Ruoka tuotiin. Hän ei uskonut voivansa maistaa palaakaan, mutta
kummakseen oli hän nälkäinen ja söi kaiken mitä oli saanut.
Hän rupesi levolle... nukkuminen ei tullut kysymykseenkään. Mutta
siinäkin luonto pyrki oikeuksiinsa, jakun hän heräsi seuraavana
aamuna, oli hänen ensi ajatuksensa pater Lorenzo. Tämähän oli
luvannut hänet pelastaa. Tuo vaateliuskare ei tosin ollut paterilta,
mutta hänhän saattoi huoletta pyytää rippi-isää, sillä eihän hänen
tarvinnut välittää mitään hänen sanoistaan ja hänen kauttaan saattoi
hän lähettää viestin Juanitalle, mainitsematta de Vuergaasta mitään.
Hiljainen vanginvartija toi aamiaisen, johon kuului ainoastaan vähän
hunajaa ja leipää, vesiruukku mukana.
Kun Elsa pyysi rippi-isää, katsoi mies tutkivasti häneen ja meni
vastaamatta mitään.
Hän jäi yksin koko päiväksi ja sai hyvää aikaa aprikoida,
vietäisiinkö hänet kenties tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin
kerettiläisenä poltettavaksi roviolla. Hän polvistui hartaaseen
rukoukseen, ja katso, ikäänkuin merkiksi, että Jumala oli hänen
rukouksensa kuullut, pienestä luukunraosta katonrajassa pilkahti
päivänsäde hänen koppiinsa. Tämä pieni tapaus vaikutti kuin
taikaiskulla, sydän täyttyi kiitollisuudesta, ja hän tunsi varmuutta,
että vaikka kaikki ihmiset hänet hylkäisivät, taivahinen isä ei ollut
sitä tekevä. Tulipa mitä tulikin, nyt oli hän kyllin vahva kestämään
kaiken, hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan kenen puoleen kääntyä
kaikissa huolissaan.
Kun vanginvartija jälleen toi ruokaa, sanoi hän mennessään: "Ensi
perjantaina on kuulustelu inkvisitsionituomioistuimen edessä." Sitten
hän meni tiehensä.
Elsa pani kätensä ristiin rinnalleen, hänen povensa tuntui olevan
pakahtumaisillaan, mutta hän tahtoi olla luja ja rukoili apua
korkeudesta.
Syödä hän ei voinut, vaan ainoastaan rukoilla ja sitten ajatella mitä
sanoisi noille hirmuisille ihmisille, jotka janosivat ainoastaan
hänen vertaan.
Silloin kuuli hän, että rautasalpa nostettiin pois. Kukahan se mahtoi
olla? Hän ei noussut polvistuneesta asennostaan, mutta kun hän käänsi
päätään, näki hän puvusta, että tulija oli fransiskaanimunkki.
Elsa ei tahtonut häneltä mitään ja sentähden painoi hän päänsä
käsiinsä ja rukoili voimaa siltä varalta, että hänen jo nyt
tarvitsisi taistella uskonsa puolesta.
Munkki seisoi liikkumatonna hänen takanaan ja sanoi sitten hiljaa:
"Tyttäreni!"
Elsa hätkähti. Kenen ääni se oli? Hän luuli kuulevansa väärin, mutta
hypähti sitten pystyyn ja katsoi vieraaseen.
"Elsa!" sanoi tämä, ja sanomatta sanaakaan heittäytyi Elsa hänen
käsivarsilleen.
De Vuergas painoi hänet vasten poveaan, kaksi ystävystä olivat
jälleen yhtyneet. Elsa oi kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja
tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa Elsan otsaa vasten.
"Saisipa nyt kuolla!" sanoi Elsa.
"Sinun pelastuksesi tähden olen tullut", sanoi de Vuergas ja
irroittautui hämillään.
"Teiltäkö viesti oli?"
"Juanita oli ommellut sanat vaatetilkkuun, mutta puhukaamme nyt
siitä, mitä on tehtävä."
"Minut on kutsuttu kuulusteluun ensi perjantaiksi."
"Tiedän sen ja tulen olemaan läsnä."
"Sitä odotinkin", puuskahti Elsa. "Ja olen rukoillut Jumalaa, että
jos pelastun, tapahtuisi se teidän kauttanne."
"Olette kärsinyt paljon, lapsi parka!"
"Nyt on kaikki unhotettu!" sanoi Elsa. De Vuergas istui tuolilla ja
Elsa lattialla painaen päänsä hänen syliinsä. "Luulen melkein, että
katkerin hetkeni oli se, jona ajattelin: 'Nyt hän on kotona, mutta
minä, joka saan kiittää häntä elämästäni, en voi mennä vastaan, ja
hän kenties luulee, että olen kiittämätön'."
Hän oli tarttunut pelastajansa käteen ja suuteli sitä kerta toisensa
jälkeen ja kostutti sen kyynelillään. Toisella kädellään siveli de
Vuergas hänen hiuksiaan, mutta käsi vapisi, ja niin kova oli hänen
liikutuksensa, että hän voi ainoastaan toistella: "Elsa, rakas Elsa!"
"Olen ajatellut, että kuolisin tyytyväisenä, jos vain kerrankaan
saisin vielä nähdä teitä ja kiittää teitä siitä hyvyydestä ja
rakkaudesta, jota olette osoittanut muukalaiselle, uskonne
viholliselle. Oppinne on hirveä! Kristuksen rakkaus ei kehoita
rikokseen ja syntiin. Anteeksiantoa ja sovitusta sisältää hänen
pyhä evankeliuminsa." Elsa nosti päänsä, hänen silmänsä hehkuivat
hänen tarttuessaan de Vuergaan molempiin käsiin, ja hän puuskahti:
"Viimeinen rukoukseni täällä maan päällä ja ensimäinen ylhäällä
taivaassa on oleva, että Jumala liikuttaisi sydämenne, niin että
teistä tulisi protestantti, että kerran ja iäisessä autuudessa
saisimme kohdata toisemme."
De Vuergas oli kalvennut ja nousi äkkiä. "Elsa, ette tiedä mitä
sanotte. Käytätte väärin oppia, josta puhutte, ette ole vielä
toipunut sairaudestanne, ja lääkärinänne määrään tyyneyttä ja
hiljaisuutta."
"Ylihuomenna pääsen lepoon!"
"Enkö ole sanonut, että toivomme voivamme teidät pelastaa?"
Elsa pudisti päätään. "En usko sen teille onnistuvan ja suoraan
sanoen en siitä välitäkään. Kukaan ei ole minua kaipaava, ja minä
tahdon kuolla."
"Entä jos kysyisin, tahdotteko elää minun tähteni?" sanoi de Vuergas
liikutuksesta väräjävällä äänellä.
"Sitä ette voi ettekä saa kysyä. Olemme ainoastaan kohdanneet
toisemme tiellä erotaksemme."
De Vuergas tarttui hänen käteensä, mutta samassa kuului hiljainen
koputus ovelle. "Tunti on kulunut", sanoi de Vuergas päästäen käden.
"Minun täytyy lähteä, en ole sanonut mitään mitä minun piti, mutta
pater Lorenzo tulee huomenna, noudattakaa kaikessa mitä hän sanoo."
"Ettekö tiedä, että pater Lorenzo on Alliagan uskottu?"
"Luulen hänen olevan suurinkvisiittorin vihollisen ja tiedän, että
hän on teidän ystävänne."
"Tahdon voittaa vastahakoisuuteni, koska sitä haluatte", vastasi Elsa
väsyneesti.
Kuului uusi koputus.
De Vuergas hätkähti. "Tapaamme tuomiosalissa toisemme", sanoi hän ja
riensi pois.
Elsa seisoi katsoen hänen jälkeensä. "Tuomiosalissa", kuiskasi hän,
"on hän puhuva puolestani, ja jollei onnistu, valmistaa hän minut
kuolemaan, ja silloin sovimme kohtauksesta ylhäällä, sillä minun
tähteni tulee hänestä protestantti."
Seuraavana päivänä tuli pater Lorenzo. Hän oli kalpea, mutta tyyni,
ja ensi todiste hänen vaikutusvallastaan oli, että hän käski
vanginvartijan jättää oven auki, niin että hän voisi lähteä milloin
katsoi hyväksi.
Vartija kumarsi syvään ja teki kuten oli käsketty.
Elsaa tervehtien virkkoi pater: "Teidän täytyy suoda minulle täysi
luottamuksenne, sillä minun on puhuttava kanssanne tärkeistä
asioista."
"En keskeytä teitä."
"Muistattehan sisar Anastasian?"
"Muistan, hänestäkö aiotte puhua?"
"Ja eräästä toisesta, abbedissa Richissasta."
"Eeva kirjoitti hänestä, että hän oli hyvin kaunis."
"Ja hyvin onneton! Saanko kertoa teille molempain tarinan?"
"Onko se kenties yhteydessä Eevan kanssa?"
"Mitä läheisimmässä, sillä heillä molemmilla on sisarenne kuolema
omallatunnollaan."
"Laupias Jumala!" huudahti Elsa. "Kertokaa, kertokaa!"
Ja pater Lorenzo kertoi mitä jo osaksi tiedämme ennestään. Hän puhui
soimaten Richissan rikollisesta suhteesta pater Edviniin, hänen
mustasukkaisuudestaan ja tuskistaan. Eeva Sparre oli kerran tullut
huoneeseen abbedissan levätessä pater Edvinin sylissä. Ei tietty,
oliko hän huomannut heidät, mutta siitä pitäen häntä epäiltiin.
Kun pater oli lähtenyt ja Richissa oli epätoivoon nääntymäisillään,
otti sisar Anastasia hänet ja luostarin hoiviinsa. Onneton tahtoi
päättää päivänsä, mutta Anastasia ehdotti, että hän lähtisi
viettelijänsä jälkeen ja pakoittaisi tämän pitämään huolen lapsesta,
jota hän kantoi povellaan.
Luostarin kunnia ja maine oli pelastettava. Eeva Sparrea epäiltiin ja
hän joutui uhriksi.
"He murhasivat hänet?" kysyi Elsa kauhuissaan.
"Hänet oli jo pelästytetty melkein kuoliaaksi. Hänet pantiin
kirstuun, ja Anastasia kuristi hänet."
"Kamalaa!" vaikeroi Elsa. "Että rakkaan sisareni piti saada niin
julma kuolema! Jumala suokoon rikkojalle anteeksi!"
"Saanko viedä anteeksiantonne hänellekin, joka on varsinaisesti
syypää sisarenne kuolemaan?"
"Tahdon sulkea hänetkin viimeisiin rukouksiini. Onko hän täällä?"
"On", vastasi pater. "Tahdotteko kuulla hänen kohtalostaan?"
"Hyvin mielelläni."
"Hän lähti Saksaan ja löysi pian viettelijänsä..."
"Pater Edvinin, mutta sehän on Alliaga?"
"Niin, suurinkvisiittori", lisäsi Lorenzo.
"Mikä hirveä ihminen! Kertokaa edelleen, pyydän teitä."
"Hän näytti ilostuvan kohdatessaan rakastettunsa ja piti huolen
sopivasta asunnosta. Kun Richissa kohta sen jälkeen synnytti pojan,
otti hän sen luvaten antaa takaisin muutamain kuukausien kuluttua."
"Richissalla on siis poikansa."
"Ei, hän ei saa sitä kuunaan! Mutta Alliaga sanoi yhä rakastavansa
häntä eikä voivansa ilman häntä elää, ja Richissa uskoi. Alliaga
oli keksinyt toimen, joka teki Richissalle mahdolliseksi aina elää
hänen läheisyydessään, kenenkään voimatta epäillä salaisuutta.
Aina muutostaan Sevillaan on Richissa ollut hänen uskottunsa,
hän kertoo hänelle kaikki juonensa ja suunnitelmansa samoin kuin
lemmenseikkailunsakin, hän on tehnyt hänet kätyrikseen, orjakseen",
lisäsi pater melkein itsekseen.
"Miksi Richissa alistuu?"
"Ah, Alliaga on saanut hänet niin valtaansa, että hän on melkein
mielettömästi rakastanut häntä. Mutta nyt on tämä rakkaus muuttunut
vihaksi ja kostonjanoksi."
"Hirveää! Mutta ettekö te pappina voi häntä johdattaa oikealle
tielle?"
"Sellaiseen naiseen kuin Richissaan nähden on turhaa sitä
yrittääkään", sanoi pater. "Mutta kuulkaahan edelleen: kenties
Alliaga pelkäsi Richissan mustasukkaisuutta, sillä hän ei
kertonut hänelle aikeitaan teihin nähden. Minä sain niistä tiedon
kuuntelemalla teidän keskusteluanne. Mutta nyt, kun hän luulee teidän
olevan hänen vallassaan, nyt on hän lähettänyt minut teroittamaan
mieleenne, miten vaarallista on uhmata häntä."
"Olen valmis kuolemaan", vastasi Elsa. "Paljoa hirmuisempi on
kidutus, kun teidän hennot jäsenenne kiskotaan pois", vastasi Lorenzo
väristen.
"Hyvä isä! Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua niin rääkätään?"
"Olette taistellut pahaa vastaan, siksi teitä rangaistaan", vastasi
Lorenzo. "Sellaista on jesuitismi; suurinkvisiittori ja koko
veljeskunta hekumoivat aistillisissa nautinnoissa, kidutuksella ja
polttoroviolla rangaistaan niitä, jotka ovat heitä vastaan, sentähden
eivät monet sitä tee. Itsesäilytysvaisto sai Richissankin taipumaan."
Kauhusta melkein kivettyneenä kuunteli Elsa. "Miksi sanotte minulle
tämän?" puuskahti hän poissa suunniltaan. "Kenties herättääkseni
teissä sääliä niitä kohtaan, jotka elävät sellaisissa olosuhteissa",
vastasi Lorenzo, "mutta oikeastaan toistaakseni teille, että pelastan
teidät -- Richissan tähden!"
"Onko hän teidän siskonne?"
"Saatte pian tietää sen. Kuulkaahan nyt vielä; vapauttaakseni
teidät Alliagan käynnistä sanon hänelle, että olen tavannut teidät
sulamaisillanne kyyneliin ja aivan epätoivoissanne, sellainen on näet
niiden mielentila, jotka pian antavat perään. Neuvon häntä antamaan
kuulustelun mennä menoaan niin suuren yleisön ollessa läsnä kuin
saliin mahtuu; de Vuergas tulee todistajaksenne, ja minä tiedän,
että de Alliagan on pakko luoda silmänsä maahan hänen edessään, jota
koko Sevilla nimittää apostoliksi hänen hyvien töittensä tähden.
Mutta kuinka kauniisti hän puhuneekin, tuomitaan teidät vietäväksi
takaisin vankilaan kuulustelujen jatkamista varten. Mutta minä tahdon
pelastaa teidät siitä, koska olette antanut anteeksi onnettomalle
Richissalle!" huudahti Lorenzo ja lankesi Elsan jalkoihin suudellen
hänen käsiään.
"Annan anteeksi kaikesta sydämestäni", vastasi Elsa yhtä liikutettuna
kuin hämmästyneenäkin papin hätäisestä ilmeestä. "Enkö antaisi
anteeksi, kun tiedän Eevankin tehneen niin."
"Olkaa tyyni huomenna", sanoi Lorenzo äkkiä. "Puhukaa niin vähän kuin
mahdollista vastaukseksi kysymyksiin, jotka tehdään, ja antakaa jalon
puolustajanne puhua."
"Ettekö te tule olemaan läsnä?"
"Kenties, vaikken teidän näkyvissänne."
"Emmekö enää tapaa toisiamme?"
"Rukoilkaa Jumalaa, ettemme tapaisi!" sanoi pater ja riensi pois.
Heti sen jälkeen Elsa kuuli, kuinka vanginvartija työnsi salvan oven
eteen.
* * * * *
Tutkintopäivä oli käsissä ja tuomiosali avattu. Se oli verhottu
kauttaaltaan mustiin. Perällä oli mustapeitteinen pöytä ja sen takana
mustapeitteinen nojatuoli, suurinkvisiittorin tuoli. Neuvonantajain
ja kirjurien tuolit olivat nekin mustat. Sali oli täynnä munkkeja,
ylhäisiä herroja ja kansaa kaikenlaista.
Miltei kaamea hiljaisuus vallitsi täpötäydessä salissa, kaikki
odottivat jännityksellä mitä oli tuleva. Sillä huhu oli kertonut,
että de Vuergas, Sevillan apostoli, oli tuleva todistamaan erään
nuoren kerettiläistytön puolesta, ja kaikki tahtoivat kuulla häntä.
Vihdoin avautui ovi pöydän taustalla ja sisään astui
suurinkvisiittori puettuna dominikaanien juhlapukuun ja suuri
valkoinen risti rinnallaan. Jälestä seurasi hänen neljä apulaistaan,
ja kaikki viisi istuutuivat paikoilleen.
Alliagan silmissä paloi synkkä tuli, kun hän rypistynein kulmin
katseli lukuisaa yleisöä. Mutta äkkiä hän soitti kelloa, ja kuului
ovelta liikettä. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, ja silloin nähtiin
kaksi inkvisitsionipalvelijaa, jotka raivasivat tietä henkilölle,
jota toivat mukanaan.
Se oli pitkä, kalpea, tuskin viisikymmeninen mies. Häntä syytettiin
siitä, että oli kohottanut kätensä Herran pappia vastaan.
"Löin lurjusta, joka häpäisi minut", vastasi mies, "arvotonta pappia,
joka pyhän pukunsa turvin vietteli naisen, jonka oli ennen vihkinyt
minuun; totta kai minun oli sellainen kostettava."
"Onneton! Teidät sokaisee pimeyden henki, poikani; vaimonne on
hurskas nainen, joka etsii hengellistä lohdutusta sielunhoitajaltaan,
ja se koituu hänelle autuudeksi. Teidän on palattava vankilaan
katumaan syntiänne, niin että teidän sielunne pelastuisi perkeleeltä
ja helvetin tuskista."
Hänen jälkeensä tuli nainen ja kolme nuorta miestä, joita kaikkia
syytettiin kerettiläisyydestä. Lyhyen kuulustelun jälkeen heidät
kaikki lähetettiin vankilaan, kunnes tunnustaisivat.
Suurinkvisiittori tarttui jälleen kelloon, mutta sen ensi helähdys
koski häneen niin, että hän heitti sen pois luotaan.
Enempää ei tarvittukaan. Ovi aukeni, taasen tulivat molemmat
inkvisitsionipalvelijat. Mutta kaikkien katseet suuntautuivat häneen,
joka kevein askelin tuli heidän välissään.
Edellisenä päivänä oli Elsa saanut valkoisen villapuvun, valkoisen
oranssiseppeleen ja samoin valkoisen hunnun, ja mukana seurasi
Juanitan pyyntö, että hän pukeutuisi niihin seuraavana päivänä. Ja
Elsa oli pukeutunut tähän morsiuspukuun.
Hän oli rukoillut koko sielustaan ja hän tunsi itsensä lujaksi ja
rohkeaksi; katseita, jotka häneen suunnattiin, ei hän nähnyt, hän oli
varma, että de Vuergas oli läheisyydessä, ja se lohdutti ja rohkaisi
häntä.
Hän seisoi tuomarinsa edessä, ja tämä ahmi häntä silmillään. Sitten
hän sanoi melkein vienosti: "Ottakaa pois huntu!"
Elsa teki niin ja kiinnitti vakavan katseensa Alliagaan.
Tämä käänsi katseensa pois, mutta ympäriltä kuului ihastuksen humina.
Elsa ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta, ja kun hän nyt
seisoi siinä jäykkänä ja kylmänä kuin marmori, muistutti hän enemmän
Mariankuvaa neitseellisessä soreudessaan.
Alliaga katsoi häneen moneen kertaan ja käänsi jälleen pois
katseensa, ennenkuin voi oikein toipua. Vihdoin virkkoi hän:
"Syytetty, astukaa esiin ja vannokaa evankeliumin kautta, että
puhutte totta."
Epäröimättä teki Elsa kuten käskettiin. Hän meni pöydän luo, pani
kätensä pyhälle kirjalle ja sanoi niin vakavalla äänellä kuin olisi
seissut itsensä Jumalan edessä:
"Jeesuksen Kristuksen nimessä ja hänen evankeliuminsa kautta vannon,
että kaikessa puhun puhdasta totta."
Äänessä oli jotakin mieltäjärkyttävää, ja kaikki läsnäolijat
näyttivät sen tuntevan.
Alliagalla oli täysi vaiva kuulustelua jatkaessaan.
"Nimenne?" sanoi hän.
"Elsa Sparre."
"Ikä?"
"Kahdeksantoista vuotta."
Kuului kuiskinaa kautta kuulijakunnan.
"Uskontonne?"
"Olen protestantti", vastasi Elsa kohdaten hänen katseensa.
Mutta nyt ei Alliaga enää luonut maahan silmiään, hän päinvastoin
aivan naulasi häneen myrkyllisen katseensa. "Kerettiläinen siis!"
Elsa ei vastannut, ja Alliagan täytyi jatkaa: "Miksi olette tullut
tänne?"
"Etsimään sisartani."
"Oletteko löytänyt hänet?"
Elsan huulilla pyöri toinen vastaus, mutta hän vastasi vain: "Hän on
kuollut!"
"Kun saitte sen tietoonne, miksette lähtenyt heti täältä?"
"Olin sairas."
"Kuka todistaa sanojenne totuuden?"
"Minä!" vastasi muuan ääni, ja de Vuergas tuli esiin Elsan rinnalle.
"Apostoli, apostoli!" huudettiin kansan kesken, ja syntyi kova
tungos, kun kaikki koettivat päästä lähemmäksi.
"Kuka olette?" kysyi Alliaga muuttunein muodoin.
"Jean de Vuergas", vastasi kysytty.
"Kannatte fransiskaanien pukua."
"Niin, siinä puvussa harjoitan toimintaa, jota rakastan", vastasi
hän. "Teen sen sitä paitsi hänen pyhyytensä paavin suostumuksella."
Näillä sanoin hän ojensi Alliagalle asiakirjan, jossa riippui suuri
sinetti.
Tämä luki ja antoi sen takaisin. "Mitä tiedätte tästä
kerettiläisnaisesta?" kysyi hän.
"Tapasin hänet karmeliittiluostarissa; hänen tulonsa tarkoitus
liikutti minua, ja minä tahdoin auttaa häntä etsiskelyissään. Silloin
tapahtui, että hänen sisarensa murhaaja kääntyi minun puoleeni ja
pyysi, että koettaisin saada hänelle anteeksiannon ja unhotuksen
rikokseensa nähden."
"Onnistuitteko?" kysyi Alliaga ahnaalla uteliaisuudella.
"Hän menetteli kuten kristitty nainen, mutta sielunjännitys oli liian
suuri, hän sairastui niin vaarallisesti, että luulin hänen kuolevan."
"Te pelastitte hänet?"
"Jumalan armosta ja hänen oman nuoruutensa avulla." Suurinkvisiittori
havaitsi sen ihailevan ja kiitollisen katseen, jonka Elsa loi
pelastajaansa, ja salamana iski häneen ajatus: "He rakastavat
toisiaan!"
"Kuinka on mahdollista", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä,
"että omistatte huolenpitonne kerettiläisille ja jumalattomille?"
"Noudatan meidän Herramme Kristuksen esimerkkiä."
"Hän on heittänyt kirouksen jumalattomille ja kerettiläisille!"
"Ei, teidän kunnianarvoisuutenne, hän ei ole tuominnut muita kuin
kerskaajat, ne, jotka jumalisuuden vaipalla verhoavat törkeitä
paheita ja tekopyhillä sanoilla aistillisia ajatuksia ja hankkeita.
Heille Kristus sanoo: 'Menkää tyköäni, te kadotetut!' Eksyneet ja
katuvaiset on hän siunaten ottanut käsivarsilleen."
Hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämiin, ja kansan keskuudesta
kuului hyväksymisen muminaa.
Suurinkvisiittori kuohui raivosta, mutta sanoi teennäisellä
sävyisyydellä: "Sanotaan, että osoitatte liian suurta
suvaitsevaisuutta kerjäläisille, juutalaisille, maureille ja
kerettiläisille, näille kirottujen ja kadotettujen joukoille..."
"Teidän ylevyytenne", keskeytti de Vuergas, "he ovat onnettomia ja
vainottuja, sentähden he tarvitsevat minua."
Näitä sanoja seurasi pitkällinen hyväksymisen humina.
Alliaga näki, kuinka puna oli palannut Elsan poskille, kuinka
tämä nautti de Vuergaan voitosta ja hänen omasta tappiostaan.
Mustasukkaisuus kalvoi hänen sieluaan, ja hän huudahti melkein
vimmoissaan:
"Tiedän, että teidän selvän ymmärryksenne ovat sumentaneet saastaiset
opit, jotka tulevat Saksasta ja Ruotsista, noista viheliäisistä
maista, joissa pakanuus ja kerettiläisyys nykyään ottelevat vallasta."
"Minusta ihmisten usko on tuomittava heidän tekojensa mukaan",
vastasi de Vuergas. "Vai eikö teidän ylevyytennekin mielestä sydämen
hurskaus ja aikomusten puhtaus ole Jumalalle otollisempi kuin että
sielu, joka on murhien, koston ja siveettömyyden tahraama, polvistuu
alttarin ääreen ja huokauksin ja hartain elein huutaa: 'Herra,
Herra!' sydämessään unelmoiden vihollistensa perikadosta; tai että
hän huutaa: 'O, Jumalan karitsa, armahda minua!' ja rukouksensa
toimitettuaan menee rypemään uusissa paheissa ja rikoksissa?"
Oli kuin nämä miehet olisivat vaihtaneet osiaan, ja kansa kuunteli
sellaisella hartaudella, kuin se olisi ollut kutsuttu tuomariksi.
"Kuinka tiedätte", huudahti suurinkvisiittori, "ettei se, joka itkee
ja rukoilee ja lyö rintoihinsa, ole Jumalalle otollisempi juuri
katumuksensa tähden kuin se, joka kenties ei katso tarvitsevansa
rukoillakaan?"
"Teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi de Vuergas, "älkäämme puuttuko
teologisiin väittelyihin; kansa, joka on meitä kuulemassa, tietää,
että minun saarnani on: Olkaa lempeät, sävyisät ja rakastavaiset,
koska Kristuskin, meidän esikuvamme, oli rakastavainen, sävyisä
ja lempeä! Olen sanonut: Rakastakaa ja auttakaa toisianne, sillä
olette kaikki veljeksiä ja saman isän lapsia, eivät ainoastaan
roomalais-katoliset, vaan myös evankeliset, maurit ja juutalaiset,
jotka kristinopin ovat omistaneet; Kristuksen jumalainen oppi on
annettu koko ihmiskunnalle, katsomatta eri oppilauseihin. Tiedän
monien, jotka polvistuen ovat tätä oppia tunnustaneet, sittemmin
polttorovion liekeissä kironneen pyhää uskontoamme."
"Hän herjaa", huudahti Alliaga, "hän uskaltaa syyttää pyhää
inkvisitsionia!"
De Vuergas ei vastannut mitään, mutta hän loi tuomariinsa niin
terävän, niin kylmän, niin läpitunkevan katseen, että Alliaga loi
silmänsä maahan. Kenties hänen silmiensä editse vierivät ne salaiset
ja julkiset vääryydet, joita hän oli tehnyt, ne nurjat tuomiot,
joita hän oli langettanut, hänen ilmipäivällä tekemänsä rikokset ja
salaiset irstailunsa.
Mutta mikään rikollinen ei ole julkeampi kuin jumalaton pappi, ja
Alliaga esiintyi pian entisellä varmuudellaan.
Kuulijat olivat kauhusta jähmetyksissään. He ymmärsivät, mihin
vaaraan apostoli antautui, tämä mies, joka uskalsi lausua mitä
ajatteli, vieläpä itse tuomioistuimen edessä.
Useimmat tunsivat apostolin persoonallisesti, hän oli ollut heidän
kaikkien ystävä ja hyväntekijä, ja jos tarvittiin, tahtoivat he antaa
henkensäkin hänen puolestaan.
Alliaga viittasi kirjurille, joka oli merkinnyt kirjaan kaikki de
Vuergaan lausunnot. Hän luki pöytäkirjan kerta toisensa jälkeen,
ikäänkuin varmistuakseen tekemässään päätöksessä.
Sen jälkeen hän otti kirjan, jonka muuan notaareista ojensi hänelle,
ja näytti tekevän vertailuja.
"Todistajain lausunnot käyvät täydellisesti yhteen", sanoi
hän näyttäen kirjaa apulaisilleen. "Kreivi Jean de Vuergas on
seurustellut luterilaisten kerettiläisten, juutalaisten ja maurien
kanssa, hän on puhunut sanoja, jotka sotivat pyhää uskoamme vastaan;
sentähden, korkeimman pyhän inkvisitsionin lakien mukaan, ja koska
mainittu Jean de Vuergas on saapunut itsestään kerettiläistä
puolustamaan, olemme pakoitetut hänet tuomitsemaan lakiemme
määräämään rangaistukseen, jollei hän istunnon jatkuessa voi
kahdentoista esteettömän todistajan lausunnolla näyttää toteen, että
häntä on väärin syytetty."
Edellisen aikana oli Elsa seissut melkein liikkumatonna, ainoastaan
hänen poskillaan vaihteleva vaaleus ja puna ilmaisi hänen tunteitaan.
Mutta nyt, kun hän kuuli de Vuergasta syytettävän siitä, mitä tämä
oli tehnyt hänen puolestaan, ei hän voinut enää hillitä itseään.
Polvistuen hänen jalkoihinsa ja kietoen hänet käsivarsillaan huudahti
hän: "Ottakaa minun henkeni, mutta säästäkää hänen!"
Tänä hetkenä oli Alliagaa kamala katsella, hänen silmänsä, joilla hän
ahmi nuorta tyttöä, syöksivät sananmukaisesti tulta.
Hän näki de Vuergaan sanomattomalla hellyydellä katsovan alas tyttöön
ja sen jälkeen kuiskivan muutamia sanoja. Tyttö nousi ja veti hunnun
kasvoilleen.
Salissa kuului kiihkeää hälinää, ja useat läsnäolijoista riensivät
esiin todistamaan. Joukosta kuului monia huutoja, että hän oli
viaton, rauhan ja rakkauden apostoli. Häntä siunaten he oman henkensä
uhallakin, vastustamattoman voiman pakoittamina, riensivät totuuden
puolesta todistamaan.
Suurinkvisiittori oli melkein suunniltaan, kansan huudot saivat hänet
vimmoihinsa. Mutta hänen katseensa oli aivan kuin naulattu kiinni
Elsaan, ja ensimäiset sanat, jotka tulivat hänen huuliltaan, olivat:
"Huntu pois!"
Nähdessään kalpeat kasvot, jotka olivat kyynelten kostuttamat,
myhäili hän itsekseen ja sanoi lujalla ja käskevällä äänellä:
"Istunto lykätään, viekää syytetyt vankilaan!"
Kansa tiesi mitä se merkitsi. Nousi yleinen kirkuna ja kuului
uhkaavia huutoja: "Todistajat, todistajat on kuulusteltava!"
Mutta sitä juuri ei Alliaga tahtonut, ja lujalla äänellä hän huusi:
"Tyhjentäkää sali!"
Tänä hetkenä oli pater Lorenzo tullut perältä. Hän oli kalmankalpea
ja kuiskasi muutamia sanoja suurinkvisiittorille.
Mutta tämä ei kääntänyt edes päätänsäkään, hän näki
inkvisitsionipalvelijain lähestyvän pannakseen molemmat vangit
kahleihin. De Vuergas oli heti ojentanut molemmat kätensä pantavaksi
kahleihin, kun aitauksen yli hyppäsi yleisen melun vallitessa useita
miehiä varsinaisesta kansasta; he lankesivat polvilleen de Vuergaan
eteen, suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan ja sanoivat häntä
isäkseen ja hyväntekijäkseen.
Uhkasi aika metakka, mutta inkvisitsioni oli ennen kaikkea viisas ja
varovainen.
Kolminkertainen rivi inkvisitsionipalvelijoita kiertyi yhtäkkiä
suunnattoman jättiläiskäärmeen tavoin yhteenpakkautuneen joukon
ympärille. Ihmiset olivat niin saarretut, että heidän elämänsä oli
inkvisitsionin käsissä. Mutta vastarinnatta ei väkijoukko sittenkään
näyttänyt aikovan antautua uhriksi, verinen käsikähmä oli siis edessä.
Alliaga näki, että kaikki tyynni olivat surman silmukassa ja hymyili
viekkaudelleen. Nyt ei tyttökään voinut enää päästä hänen käsistään,
ja hän veti helpoituksen huokauksen.
Samassa aukeni suuri ovi selkoselälleen, vartijat ja kansa
vetäytyivät syrjään syvän kunnioituksen ilmeellä.
Suurinkvisiittori kalpeni. Ylineuvoston presidentti, muutamain
neuvosten seuraamana, astui tuomiosaliin. Hän pysähtyi saavuttuaan de
Vuergaan rinnalle.
Alliaga loi silmänsä maahan. Hän tiesi mistä häntä syytettäisiin ja
sadatteli unhotustaan.
Presidentti kääntyi inkvisitsionipalvelijoihin, jotka aikoivat viedä
vangit pois.
"Päästäkää tämä mies vapaaksi", sanoi hän ankarasti. Kahleet
irroitettiin heti paikalla. "Teidän armonne", rohkeni Alliaga
virkkaa. "Millä oikeudella olette syyttänyt tätä miestä", huudahti
presidentti. "Ettekö tiedä, että jokainen vangitseminen on ensin
neuvoston vahvistettava?"
"Tiedän, että tämä muodollisuus on lyöty laimin", sammalsi Alliaga.
"Mutta tarkoitukseni oli..."
"Jokainen laiminlyönti tässä suhteessa on rikos", jatkoi presidentti.
"Kuningas ja neuvosto tahtovat, että kerettiläisiä vainotaan, mutta
meille täytyy ensin antaa tilaisuus päättää, onko syytetty rikollinen
vai eikö."
Alliaga ei uskaltanut, vastata mitään, ja presidentti kääntyi
kumartaen de Vuergaaseen ja sanoi kohteliaasti: "Olen iloinen
voidessani antaa teille takaisin vapautenne."
"Viva, viva!" huusi kansa. "Jumala ja pyhä äiti korkeaa neuvostoa
siunatkoon!"
"Pyydän teidän ylevyyttänne osoittamaan oikeutta myös tälle
nuorelle naiselle, joka viekkaudella on siepattu kiinni ja laahattu
tuomioistuimen eteen, mutta jonka viattomuudesta menen takaukseen",
virkkoi de Vuergas lujalla ja kirkkaalla äänellä.
Presidentti katsoi ensin syytettyyn; luultavasti tämän
näkeminen hämmästytti häntä, sillä hän loi harmistuneen katseen
suurinkvisiittoriin.
Tämä saattoi hädintuskin hillitä itseään, vaikka tekikin suunnattomia
ponnistuksia näyttääkseen tyyneltä.
"Olen vangituttanut hänet yksissä neuvoin abbedissa Franciska de
Larman kanssa", sanoi hän nöyrästi. "Pyhä veljeskuntamme kieltää
kerettiläisten oleskelun tässä maassa; tarkoitukseni on ollut
ainoastaan valaista hänelle miten väärässä hän on, ja sitten lähettää
hänet rajan yli. Pyydän kysyä, pitääkö teidän armonne sopivana, että
sallin jonkun maallikon temmata hänet käsistäni?"
"Menen takaukseen, että hän saapuu, kun häntä kutsutaan", puuttui de
Vuergas puheeseen. "Mutta anon nöyrimmästi, että hänet sillä välin
säästettäisiin oleskelemasta vankilassa."
"Kuka teille on sanonut, että minun tarkoitukseni on ollut viedä
hänet vankilaan?" vastasi Alliaga ivallisesti hymyillen. "Näyttää
siltä, kuin ajattelisitte enemmän silmienne ruokaa kuin mikä
parhaiten sopii hänelle."
De Vuergas kalpeni suuttumuksesta, mutta ennenkuin hän ehti vastata,
oli Elsa heittäynyt presidentin jalkoihin.
"Jumalan laupeuden tähden, pelastakaa minut!" rukoili hän
hätäännyksissään.
Tämä oli ilmeisesti epävarma, mitä oli tehtävä. "Mihin on
tarkoituksenne viedä hänet?" kysyi hän Alliagalta.
"Karmeliittiluostariin, missä hän on ollut ennenkin", vastasi tämä.
"Vaunut, jotka hänet vievät, odottavat ulkona."
Tiedämme, että pater Lorenzo oli tullut sisään. Hän pysyi edelleen
paikoillaan Alliagan tuolin takana, mutta kumartui useat kerrat
eteenpäin ja näytti pyytävän tältä jotakin, mutta sai aina kieltävän
vastauksen.
Kun Alliaga mainitsi ulkona odottavista vaunuista, antoi Lorenzo
varoittavan merkin Elsalle. Tämä riensi de Vuergaan luo ja sanoi
rukoillen: "Seuratkaa minua, älkää jättäkö minua yksin, minua
peloittaa niin kovin!"
"Kyllä, lapseni, minä seuraan sinua, sanokoonpa maailma mitä
tahansa", puuskahti de Vuergas innokkaasti ja otti hänen käsivartensa
kainaloonsa.
"Nyt en enää pelkää mitään!" sanoi Elsa painaen väsyneen päänsä hänen
olkaansa vasten.
Tällä hetkellä Alliaga näytti hirveältä. Mustasukkaisuus ja raivo
olivat tehneet hänen kasvonsa lyijynharmaiksi, silmät uhkasivat
pilkahtaa pois reijistään. Ärtyisästi hän viittasi Lorenzolle, joka
jälleen näytti pyytävän jotakin, ja nousten seisoalleen hän huudahti
pauhulla: "Virkani nojalla ja Sevillan suurinkvisiittorina käsken,
että nämä molemmat on heti..." kamalasti karjahtaen hän kaatui
lattialle.
Samassa oli Lorenzo temmannut tikarin hänen selästään ja upottanut
sen omaan rintaansa.
Hämmennys ja kauhistus oli yleinen. Kaksi ruumista, ja mistä syystä?
Kaikki tiesivät, että Lorenzo oli Alliagan ystävä ja uskottu.
Miksi oli hän tehnyt hirveimmän kaikista rikoksista, murhannut
suurinkvisiittorin?
Tutkimus osoitti, että Alliaga oli kuollut. Mutta haavasta, jonka
pater oli iskenyt omaan rintaansa, vuoti veri edelleen, ja vaatteet
revittiin pois, että voitiin sulkea verenvuoto.
Kuinka suuri olikaan hämmästys, kun havaittiin, että "pater" oli --
nainen!
Punonnaisessa oli hänen kaulassaan kirje, joka avattiin ja luettiin:
"En tee tätä kostaakseni kärsimyksiäni, en mustasukkaisuudesta
halveksitun rakkauteni tähden, vaan siksi, että _hänen_ sisarensa
täytyi heittää henkensä pelastaakseen minun elämäni. Sentähden annan
nyt henkeni pelastaakseni hänet häpeästä ja siitä kirouksesta, joka
on kohdannut onnetonta Richissaa."
Tänä hetkenä ei ollut salissa mitään järjestystä, ei mitään
ylivalvontaa, vaan täysi sekasorto. Presidentti, jolla tällä hetkellä
oli suurin sananvalta, kuiskasi de Vuergaalle: "Kas tuolla on vaippa,
käärikää se neidon ympärille ja rientäkää täältä niin pian kuin
voitte."
Kehoitusta noudatettiin heti, kenenkään estämättä vei de Vuergas
Elsan mukanaan, ja Elsa piteli hänestä niin lujasti kuin pelkäisi
jonkun heidät eroittavan.
Kiireimmiten he riensivät Juanitan luo. Puutarhan portti oli auki,
ulkona oli aivan pimeää, mutta pienestä asuinrakennuksesta loisti
kirkas valo.
"Hän odottaa meitä", sanoi de Vuergas.
Suuri oli Juanitan ilo. "Siunattu lapseni, tiesin että tulisit, olen
nähnyt sinusta unta joka yö", puheli hän ottaessaan Elsalta vaipan.
"Juuri tuollaisena näin hänet edessäni, ja hänellä oli morsiusseppele
päässään, enkä ymmärrä mitä se merkitsee."
Kaiken juttelunsa ohella hän laittoi illallisen, mutta ei voinut
lainkaan selittää, miksi molemmat nuoret näyttivät ikäänkuin
ujostelevan toisiaan.
"Varmaankin on tapahtunut jotakin, josta en tiedä mitään", ajatteli
hän, ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastasi de Vuergas: "Huomenna,
Juanita, pikku sairaamme on väsynyt ja hänen tarvitsee päästä
levolle."
Mutta sitten hän kuuli rakkaan isäntänsä kävelevän huoneessaan
edestakaisin ja aamulla menevän puutarhaan, missä jatkui sama kävely
puistokäytäviä sinne tänne.
"Neito ainakin pysyttelee hiljaa, voineeko sitten nukkua", tuumi
Juanita. Ja kun Elsa sitten tuli kamaristaan ja sanoi, ettei ollut
ummistanutkaan silmiään, vastasi veikeä Juanita, että sen hän saattoi
kyllä uskoa, ja neuvoi signorinaa menemään puutarhaan, jossa kyllä
saisi punaa poskilleen.
Elsa teki niin. Nähdessään de Vuergaan meni hän nopeasti häntä
vastaan, ojensi kätensä ja sanoi niin tyynellä äänellä kuin voi:
"Kuinka voin kiittää teitä!"
De Vuergas tarttui pieniin kylmiin käsiin ja vei hänet pienelle
turvepenkille, jossa pyysi hänet istumaan ja istuutui itse rinnalle.
"En voi tehdä mitään osoittaakseni kiitollisuuttani", lisäsi Elsa.
"Mutta joka päivä rukoilen sydämeni sisimmästä Jumalaa, että hän
tekisi teidät niin onnelliseksi kuin totisesti ansaitsette."
Ääni, joka alussa oli ollut himmeä, alkoi lopulta vavista, mutta
ylipäätään selvisi hän aika hyvin pikku puheestaan.
"Sanokaa minulle", sanoi de Vuergas, "mitä ajattelitte eilisiltana,
kun tulimme tänne kotiin?"
"Unhotin kaiken sen hirveän, mitä olin kokenut, sieluni täytti niin
kiitollisuus Jumalaa ja teitä kohtaan, ettei siellä ollut tilaa
millekään muulle."
"Merkillistä, että minä tunsin melkein samaa. Minulla on ollut
onni auttaa monia, mutta en ole koskaan tuntenut sellaista riemua.
Kun kulimme katua eteenpäin, oli kuin veisin koko elämäni onnen
mukanani. Yöllä kysyin itseltäni, kuinka minun oli mahdollista
elää ilman teitä, ja silloin päätin ensi kerran tavatessamme kysyä
kursailematta, tahdotteko tulla vaimokseni."
Elsa peitti kasvonsa käsillään salatakseen punastustaan sitten hän
katsoi luottavasti kosijaansa ja vastasi:
"Saatte lukea kaikki ajatukseni. Olen kuullut paljon puhuttavan
rakkaudesta, mutta en ole koskaan tuntenut sitä ennen. Niin, voihan
olla mahdollista, että... ensi kertaa kohdatessamme... mutta en
ymmärtänyt sitä silloin, en edes vankilassakaan. Se selvisi minulle
vasta sinä hetkenä, jona luulin heidän tahtovan ottaa henkenne.
Silloin tunsin, että olitte minulle rakkain maan päällä, ja tiesin,
että kuinka pitkä tie olisikin, en väsyisi sitä kulkiessani, jos vain
saisin nojautua käsivarteenne."
"Rakkahin Elsa", sanoi de Vuergas tarttuen hänen käteensä.
Elsa antoi hänen pitää sen. "En koskaan elämässäni tule rakastamaan
ketään toista, mutta siitä huolimatta en voi enkä tahdo tulla
vaimoksenne."
"Mistä syystä?" kysyi de Vuergas hämmästyksissään. "En mene koskaan
katolilaisen kanssa naimisiin!"
"Mutta minä en epäröi mennessäni protestantin kanssa naimisiin",
sanoi de Vuergas surumielisesti hymyillen.
Elsaa värisytti syvä mielenliikutus, mutta hän hillitsi sen
jatkaessaan: "En voi kuvailla, mitä olen tuntenut näinä päivinä.
Mutta ajatellut olen enimmäkseen maatani, mihin tahdotaan tuoda
sellaista uskoa, joka sallii moisia julmuuksia. Tahdon palata sinne
takaisin ja kertoa kaikesta siitä hirveästä, mitä olen kuullut ja
nähnyt, niin että kaikki tulevat asiasta vakuutetuiksi. Mutta kuinka
voisin tehdä sen, jos mieheni on katolilainen? Kuinka ylevämielinen
ja jalo hän olisikin, pelkäisin häntä loukkaavani sanoillani. Ja
tärkeintä kaikista on, että aina tuntisin olevan jotakin välillämme,
hänen uskonsa ei olisi minun eikä minun olisi hänen." Mielenliikutus
kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän purskahti rajuun itkuun.
De Vuergas oli kalvennut, hän katsoi Elsaan syvällä surulla, mutta ei
virkkanut sanaakaan.
Silloin kuului Juanitan ääni. Ruoka oli odottanut tunnin ajan,
eivätkä he koskaan tulleet sisään?
Aamiaisen aikana ei puhuttu monta sanaa Mutta sen päättyessä
naputettiin ovelle, ja kun Juanita avasi sen, ojennettiin hänelle
kirje, jonka jälkeen tuoja heti katosi.
Kirje oli de Vuergaalle ja sen luettuaan hän sanoi: "Meidän täytyy jo
tänä yönä lähteä täältä!"
"Ei teidän, ainoastaan minun!" huudahti Elsa. "Oi, olen jo tehnyt
teille liian paljon pahaa."
"Silloin tosiaankin teette niin, jos otatte minulta luottamuksenne",
vastasi de Vuergas kiihtyneenä.
Kyynelet helmeilivät Elsan kalpeita poskia pitkin. Toinen näki sen
ja lisäsi odottamatta hänen vastaustaan: "Kirje on ylineuvoston
presidentiltä. Hirveä tapaus on herättänyt suunnatonta huomiota, ja
hän neuvoo, meitä molempia lähtemään täältä. Jesuiitat aikovat syytää
syyn minun niskoilleni."
Nyt kuten tuomiosalissakin juoksi Elsa luo, kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen ja kysyi hätääntyneenä: "Emmekö voi nyt heti lähteä
täältä?"
De Vuergas hymyili surumielisesti. "Tahdotte siis jättää minut
siihen uskoon, että olen teille rakas", sanoi hän hiljaa ja pujotti
käsivartensa neidon vyötärölle.
"Yli kaiken maailmassa", kuiskasi Elsa, "niin rakas, etten tiedä
kuinka voin elää teistä erilläni. Mutta kuitenkaan en tahdo rikkoa
lupausta, jonka olen tehnyt Jumalalle. Se koituisi onnettomuudeksi
meille molemmille."
De Vuergas painoi suudelman hänen otsalleen sanomatta sanaakaan.
Elsa vetäytyi punastuen hänestä erilleen ja sanoi: "Matkarahoistani
on käytetty hyvin vähän. En ole koskaan jättänyt niitä huostastani,
saanko nyt antaa ne teille?"
"Ei", sanoi de Vuergas, "jättäkäämme se toistaiseksi." Hän lähti
sen jälkeen järjestämään papereitaan ja Elsaa kiellettiin menemästä
puutarhaan, vieläpä näyttäytymästä ikkunassakaan. Ei voinut koskaan
olla kyllin varovainen. Juanitalle oli ilmoitettu matkallelähdöstä
ja huokaillen ja kyynelsilmin laittoi hän viimeisen päivällisen.
Hänen rakas isäntänsä oli itse kertonut hänelle hirveästä tapauksesta
inkvisitsionipalatsissa, mutta silloin ei ollut häntä mikään muu
niin suututtanut kuin se, että Alliaga, Sevillan korkein hengellinen
hallitusmies, oli pukenut rakastajattarensa papin pukuun; se oli
kuulumaton pyhyyden häväistys, ja hän toivoi, että mies vielä eläisi
oikein hävetäkseen pahoja töitään.
Viimeinen ateria oli syöty, ja ilta oli käsissä. De Vuergas, joka
näytti hyvin kiihtyneeltä, jätti pikku talon Juanitan haltuun ja
valmisti hänet siihen, että tulisi kenties viipymään kauankin poissa.
Elsa sanoi hänelle mitä lämpimimmät hyvästit, he itkivät toistensa
sylissä.
Koputus ikkunaruudulle ilmoitti heille, että hetki oli käsissä;
presidentti oli pitänyt huolen kaikesta. Kaksi hevosta oli hankittu
heitä varten ja kaksi ratsumiestä oli käsketty vastaamaan heidän
turvallisuudestaan rajalle saakka.
"Pelkään, että matka tulee teitä kovin väsyttämään", sanoi de Vuergas
auttaessaan Elsaa ratsaille.
"Teemmehän sen yhdessä", vastasi Elsa.
Presidentin neuvon mukaan matkustivat he öisin ja lepäsivät päivin.
Elsa ajatteli alinomaa eronhetkeä. De Vuergas oli sanonut, että he
olivat matkalla Gibraltariin, josta aina lähti laivoja Italiaan.
Mutta hän ei ollut sanonut; sielläkö heidän oli erottava. Yleensä he
eivät puhuneet paljoa, päivisin he tapasivat harvoin toisensa; Elsa
söi yksin huoneessaan, ja palvelijattaret sanoivat hänelle usein,
että vieras signor istui aina kirjoituspöydän ääressä.
Matkalla öisin hän teki ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä kysymyksiä.
Mutta eräänä päivänä hän sanoi: "Tuolta alhaalta näkyy Gibraltari
melkein merestä."
Ihmeellinen näky oli siintävä meri, jonka yli parhaillaan nouseva
aurinko loi kultaisen sädesillan. Mutta Elsalla ei ollut silmää
sille, hänen sielunsa täytti levottomuus, ja hänen oli mahdoton
pidättää kysymystä, joka alituiseen oli pyörinyt hänen huulillaan:
"Täälläkö meidän on erottava?"
"Se riippuu sinusta", sanoi de Vuergas ja kehoitti häntä
kiiruhtamaan, sillä oli jo täysi päivä.
Vihdoin he olivat pikku kaupungissa, ja Elsa pääsi asumaan erääseen
papinperheeseen, joka oli protestanttinen kuten hänkin.
"Oletteko nyt tyytyväinen?" kysyi de Vuergas häneltä hymyillen.
"Tulkaa usein tänne", vastasi Elsa.
Ja niin de Vuergas tekikin, mutta hän ei tullut Elsan luo. Elsa
ei voinut käsittää, mitä hänellä oli niin paljon papin kanssa
puhuttavaa. Tulisiko kenties papin vaimo seuraamaan häntä, turvatonta
tyttöä, kotimatkalla. Se oli iloinen ja rakastettava nuori nainen,
mutta sittenkin Elsaa tahtoi itkettää.
Laiva oli tullut, sen piti lähteä neljän päivän perästä.
Sunnuntaina kysyi pastori, eikö Elsa tahtonut; tulla pieneen
protestanttiseen kirkkoon, jossa tänään vietettiin suurta juhlaa.
Elsa suostui mielellään ja lähti papin rouvan mukaan. Hän ei ollut
nähnyt de Vuergasta kahteen päivään, ja hänen tarvitsi rukoilla
voimaa ja rohkeutta.
Pappi piti hyvin yksinkertaisen saarnan, jossa puhui, kuinka Jumalan
rajaton rakkaus ulottuu kaikkiin ja kuinka ei ole olemassa mitään
eroa niille, jotka oikein rakastavat toisiaan. Elsa suli kyyneliin,
ja kuinka hartaasti hän toivoikaan, että de Vuergas olisi kuullut
tämän saarnan!
Kaikki oli lopussa, mutta pappi seisoi yhä alttarilla. Suurta
käytävää tuli -- saattoiko uskoa silmiään -- de Vuergas! Hän meni
suoraan alttarille ja vastasi ääneensä uskonkysymyksiin, jotka
hänelle tehtiin, sitten teki hän tunnustuksensa ja anoi, että hänet
otettaisiin protestanttisen kirkon jäseneksi.
Elsa ei kuullut eikä nähnyt enää mitään, mutta palasi tuntoihinsa,
kun de Vuergas kumartui hänen ylitseen ja kysyi:
"Elsa, tahdotko nyt olla minun?"
"Oi, tahdon!" Ja de Vuergas vei hänet alttarille ja pappi vahvisti
heidän liittonsa.
Samana iltana he matkustivat laivassa, joka purjehti Neapeliin.
15.