Hartauskirja oli pöydällä. Elsa luki siitä muutamia sanoja, mutta
suru täytti niin hänen mielensä, että hän puhkesi kiihkeään itkuun.
Mitä hän oli löytänyt kaikella etsinnällään? Ei mitään, ei mitään!
Sairas liikkui. Elsa kohotti äkkiä päänsä ja kohtasi silmäparin, joka
katseli häntä kauhun ilmeellä.
Kun hän lähestyi, ryömi nainen peiton alle. Mutta hänen koko
ruumiinsa vapisi ja hän vaikeroi tuskallisesti.
Elsa palasi paikoilleen pöydän ääreen. Mutta hän oli niin väsynyt ja
alakuloinen, että nukkui raskaasti vastoin tahtoaan. Hän näki unta
sisarestaan; Eeva seisoi hymyilevänä ja iloisena hänen rinnallaan
ja viittasi sairaaseen, ja Elsa heräsi siihen, että oli tuntevinaan
rakkaan sisarensa painavan suudelman huulilleen.
Palveleva, nunna oli avannut oven ja tullut sisään. "Olen viipynyt
kauemmin kuin tavallisesti", sanoi hän, "sillä aamuisin hänellä on
parhaimmat hetkensä." Näin sanoen hän meni sairaan luo.
Elsa tunsi itsensä aivan kuin pahantekijäksi ja oli sentään niin
rajattoman onnellinen. Eeva oli tullut hänen luokseen, hän tuskin
saattoi uskoa nähneensä vain unta.
"Onko hän vielä täällä? Voitko nähdä hänet?" kuuli hän sairaan
kuiskaavan nunnalle. "Tiedätkö, että hän on ollut täällä koko yön?"
"Jos sisar tarkoittaa uutta hoitajatarta, niin toin itse hänet tänne
eilisiltana", vastasi nunna. "En voi uskoa muuta kuin että hän on
täyttänyt velvollisuutensa."
"Etkö näe, että se on vain henki?" kysyi sairas ja peitti päänsä
uudestaan.
"Kenties hyvä henki", virkkoi nunna. "Silloin on hän tervetullut."
"Luuletko hänen jäävän tänne?"
"Olen varma siitä."
"Mutta silloin en kenties olekaan iankaikkisesti kadotettu", huudahti
sairas ojentaen laihat, luisevat käsivartensa taivasta kohden.
"Taivaan pyhät, onko minun noudettava pater?"
"Nouda pater Lorenzo, ei ketään muuta!"
"Tässä olisi aamiaiseksi munia ja viiniä..."
"Pane ne pöydälle ja mene heti!"
Nunna teki kuten oli käsketty, mutta hän viittasi Elsalle ja sanoi
tälle ovessa: "Hän varmaankin saa vaikean kohtauksen, mutta minä
tulen heti teitä auttamaan."
Käännyttyään Elsa näki kauhukseen, että sairas oli noussut
sängystään. Se oli tavattoman kookas nainen, eikä Elsa voinut yksin
pitää häntä vastaan puoliaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
ajatella mitä tekisi, makasi sairas hänen jaloissaan. Epätoivoinen
katse ja ristityt kädet olivat suunnatut häntä kohden, ja voihkien
tulivat sanat: "Minun syntini on suurempi kuin mitä voitte antaa
anteeksi. Oi armoa, armoa!" Hän vääntelehti lattialla ja kolhi
päätään kiviin.
Suurella vaivalla onnistui Elsa vihdoin kohottamaan hänen päänsä
syliinsä. "Kristuksen rakkaus on rajaton", sanoi hän. "Vaikka meidän
syntimme olisivat veriruskiat, voi hän tehdä ne lumivalkoisiksi."
"Olen yöt ja päivät maannut polvillani hänen edessään, mutta hän on
aina torjunut minut luotaan. Anekirjeetkään eivät auta", kuiskasi
hän. "Sentähden he sanovat, että olen väliin hullu, mutta se on
epätoivoa."
Elsa siveli hänen poskiaan, ja se näytti häntä tyynnyttävän. "Puhukaa
minulle", pyysi hän hiljaa.
"Totinen katumus on tie parannukseen. Ja kun oikein hartaasti
rukoilemme Jumalalta anteeksi, niin tiedämme, että Hän Kristuksen
tähden kuulee rukouksemme."
"Kuinka sen tiedämme?"
"Antamalla sydämestämme anteeksi toisille, jotka ovat meitä vastaan
rikkoneet."
Mistä johtui, että Elsa tällä hetkellä tunsi jäätävää kauhua? Oli
kuin hänen sydämensä syvyydessä jokin ääni vastustaisi näitä sanoja.
Sairas nainen oli tähän asti pitänyt silmänsä sulettuina. Nyt avasi
hän ne ja katsoi arasti Elsaan. "Oletteko elävä ihminen?" kysyi hän.
"Epäilettekö sitä?"
"Tahdotteko Kristuksen tähden osoittaa minulle suuren armeliaisuuden?"
"Kyllä, koko sydämestäni."
"Suudelkaa sitten minua, Jeesuksen nimessä?"
Elsa teki kuten hän käski, mutta jälleen tunsi hän saman kauhun
tunteen. Se kuitenkin haihtui pois, kun hän näki naisen kirkastuvan
katseen.
"Varmaan olette Herran lähettiläs", sanoi vanhus. "Nyt uskon, että
minäkin voin saada sovituksen."
Nunna, joka tuli sisään, löysi molemmat lattialta syleilemästä
toisiaan. Hän huusi ääneen, mutta vanhus käski häntä vaikenemaan,
nousi Elsan avulla, meni takaisin vuoteelleen ja pyysi hartaasti
Elsaa ottamaan osaa aamiaiseensa.
Ihmeissään katsoi palveleva sisar toisesta toiseen. Hän ei uskonut,
että kaikki oli käynyt luonnollisella tavalla, ja kun hän ilmaisi
epäilyksensä, huudahti toipunut sairas:
"Herran avulla on se tapahtunut, ja ihme on se meidän silmissämme."
Ennen pitkää tiesi koko luostari ihmeellisestä tapauksesta, ja
pienessä sellissä oli pian enemmän kävijöitä kuin sinne mahtui.
Mutta sairas näytti viisauttaan panemalla Elsan istumaan vuoteensa
reunalle hartauskirja kädessään. Tämän piti lukea lakkaamatta, mutta
hän itse vastaili kaikkiin kysymyksiin selittäen, että hän tosin ei
ollut terve, mutta tunsi suuresti vahvistuneensa mieltäylentävästä
lukemisesta.
Abbedissasta ei niin vähällä selvitty. "Sisar Anastasia on muuttunut
aivan toisennäköiseksi", sanoi hän. "Epäilemättä on ihme tapahtunut,
mutta en voi uskoa, että protestantilla on mitään osaa siihen."
"Herra voi valita työaseensa mistä vähimmän odotamme", vastasi sisar
Anastasia. "En minäkään kiellä, että täällä on ihme tapahtunut, mutta
minun täytyy toistaiseksi pitää se kaikilta salassa."
"Pater Lorenzo", ilmoitti palveleva sisar.
Hän oli nuori mies, kasvot olivat hienot ja kauniit, mutta niillä oli
kärsimyksen ilme, joka vaikutti melkein kiusallisesti. Hän kumarsi
syvään abbedissalle, mutta luodessaan pikaisen katseen Elsaan kävivät
hänen kasvonsa melkein kalmankalpeiksi ja hän voi vain vaivoin
malttaa mieltään. "Tervetuloa, pater", virkkoi sairas vuoteestaan.
"Olen suuresti ikävöinyt teitä puhutella."
Abbedissa nousi ja viittasi Elsaa, seuraamaan. Häntä kuulusteltiin
ankarasti, mutta hänen koristelematonta pikku kertomustaan ei uskottu
siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän voinut selittää syytä sisar
Anastasian kummalliseen muutokseen.
Paterin ja sairaan kesken oli sangen pitkä keskustelu, ja sen jälkeen
kutsuttiin abbedissa saapuville. Hänkin viipyi kauan sellissä, ja kun
hän vihdoin palasi sieltä, näytti hän sangen kiihtyneeltä.
Elsa vietti seuraavan yön Anastasian luona, ja tämä, joka näytti
olevan yhtä selvillä kaikesta, mikä koski häntä, kuin hän itsekin,
osoitti hänelle mitä suurinta suopeutta ja toistatti hänellä moneen
kertaan, ettei mikään rikos ollut niin suuri, ettei sitä voinut saada
anteeksi.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Elsa refektoriumiin. Häntä odottivat
siellä pater Lorenzo ja "apostoli."
"Kuinka kauan olenkaan ikävöiden odottanut, että te tulisitte", sanoi
Elsa ja ojensi hänelle kätensä.
Apostoli tarttui siihen ja katseli häntä osaaottavin katsein, jotka
sekä liikuttivat että ilahuttivat häntä.
Pater Lorenzo oli sillaikaa tähystellyt Elsaa. Kun Elsa loi
silmänsä häneen, kimmelsivät hänen silmissään kyynelet, ja hän
sanoi tukahuttaen liikutuksensa: "Tiedättekös, miksi sanomme häntä
apostoliksi?"
"Luullakseni hän on hyvä ja avulias kaikille", vastasi Elsa luoden
kiitollisen katseen häneen, josta oli kysymys.
"Vielä enemmänkin", vastasi pater. "Vaikeimmissakin olosuhteissa
voi kääntyä hänen puoleensa. Hän löytää lohdutuksen suurimmallekin
syntiselle."
"Taivaan suurin lahja lapsillensa on se, että voi antaa anteeksi
vihamiehilleen ja rakastaa heitä. Ettekö usko sitä, nuori neitsyt?"
sanoi apostoli Elsalle.
"Uskon sydämestäni", vastasi Elsa. "Mutta minulla ei ole mitään
anteeksi annettavaa, sillä tietääkseni ei kukaan ole rikkonut minua
vastaan", virkkoi Elsa allapäin.
"Muistatteko vielä viimeisen keskustelumme?"
"Kuinka voisin sen unhottaa!"
"Minä olen onnistunut saamaan tietoja."
"Eevastako, sisarestani?"
"Niin, hänestä."
"Elääkö hän?" huudahti Elsa aivan poissa suunniltaan.
"Ei, hän on kuollut."
"Kuollut, kuollut!" toisteli Elsa kyynelissään. "Hänen henkensä se
siis ilmestyi minulle!"
"Niin varmaankin."
"Onko hän kuollut täällä Sevillassa? Missä on hänen hautansa? Viekää
minut sinne!" pyysi Elsa hartaasti ja kääntyen toisesta toiseen.
Molemmat näyttivät hyvin kiihtyneiltä, mutta apostoli sanoi lujalla
äänellä: "Hän kuoli Ruotsissa ja on haudattu Vadstenaan."
"Vadstenaan! Miksi sitten olen tullut tänne!"
"Herran käsittämättömästä armosta, tuomaan rauhaa ja anteeksiantoa
kahdelle sielulle, jotka kenties olisivat kadotetut ilman teitä."
"Eeva on murhattu! Ei, ei! En voi, en tahdo antaa anteeksi! He ovat
vieneet kaiken iloni maan päällä!"
"Tahdotteko sentähden riistää syntisiltä taivaan armon ja laupeuden?
Ajatelkaa tarkoin."
"En voi. Hän oli minulle rakkahin maailmassa. Olisin kulkenut maan
ympäri löytääkseni hänet. Nyt ovat kaikki siteet katkenneet ja minä
tahdon kuolla maan päällä elääkseni Eevan kanssa taivaassa."
Hän seisoi melkein liikkumatonna, kyynelet vierivät kalpeita poskia
pitkin, ja sanat ilmaisivat katkeraa, pohjatonta surua. "Sanokaa
heille, että annan anteeksi, kunhan he vain ottavat minunkin
henkeni", sanoi hän luoden katseen miehiin, jotka katselivat häntä
syvällä osanotolla.
Pater seisoi selin ikkunan ääressä, kiihkeän liikutuksen vallassa.
"Anteeksi, anteeksi! Minä olen väärässä! En tiedä mitä sanon!" Ja
Elsa lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä apostolia kohden.
Tämä nosti hänet pystyyn ja pani penkille istumaan. "Olette
taistellut kovan taistelun", sanoi hän. "Mutta Jumala on teitä
vahvistanut ja lopulta auttanut teidät voittoon."
"Kertokaa minulle kaikki", sanoi Elsa.
"Ei nyt, teidän tarvitsee etsiä vahvistusta rukouksesta ja voimistua
ruumiillisestikin."
Pater oli tullut takaisin. "Ettekö tahdo lähteä luostarista?" kysyi
hän.
"Heti, kun olen saanut täyden selon, tahdon lähteä kotiin", vastasi
Elsa.
"Se kyllä tapahtunee viikon kuluessa", virkkoi de Vuergas,
niinsanottu apostoli, ja ehdotti, että signora Juanita, hänen vanha
hoitajattarensa, ottaisi siksi aikaa Elsan suojelukseensa.
Molemmat miehet olivat sitä mieltä, että oli paras muuttaa samana
päivänä.
Abbedissa, jolta kysyttiin, oli siihen heti halukas. Hän sanoi
melkein hämmennyksissään Elsalle hyvästit, tämä ei saanut vaihtaa
sanaakaan toisten nunnien kanssa, ja sisar Anastasian sanottiin
nukkuvan, niin ettei Elsa saanut mennä hänenkään luokseen. Heti sen
jälkeen Elsa pantiin vaunuihin, jotka veivät hänet johonkin kaupungin
ulkoreunalle.
* * * * *
Elsan muutto herätti luostarissa suurta huomiota. Häntä oli yleensä
pidetty noviisina, jonka uskonnosta ei pidetty suurin väliä. Mutta
kun sitten tapahtui sisar Anastasian hämmästyttävä toipuminen,
luultiin sitä ihmetyöksi, ja sen oli tehnyt muukalainen nainen,
protestantti, joka oleskeli vain muutamia viikkoja luostarissa.
Mutta huhu tapauksesta ei pysähtynyt vain luostariin. Se hiipi läpi
portinlukkojen ja muurinrakojen ja kasvoi suunnattomasti. Ja pian
kerrottiin ympäri Sevillaa, että karmeliittiluostariin oli tullut
joukko protestantteja lohikäärmeillä ratsastaen, että nunnia oli
pakoitettu polvillaan heitä palvomaan ja että ainoastaan abbedissan
voimalliset manaukset olivat estäneet nunnia lähtemästä mukaan, kun
uskottomat samanlaisella kyydillä lähtivät pois jälleen.
Häpeäjuttu tuli myös suurinkvisiittorin korville, eikä hämmästys
ollut vähäinen, kun abbedissalle eräänä päivänä ilmoitettiin hänen
tulonsa.
Karmeliittiluostarille osoitettiin ensi kerran sellainen kunnia, ja
Franciska, joka arvasi syyn, koetti suojautua arvonsa ja säätynsä
ulkonaiseen loistoon.
Vastaanottohuoneessa oli kaksi samettituolia punaisella veralla
päällystetyllä korokkeella, ja niiden yllä riippui kultapaarteinen
valtaistuimen kunniataivas.
Franciska oli istuutunut toiselle nojatuoleista. Hänen vieressään oli
kunniasauva merkkinä hänen abbedissan-arvostaan.
Hän oli puettu ruskeaan villapukuun. Vyöstä, joka oli samaa kangasta,
riippui kultaompeluksin ja smaragdein koristeltu pitkä rukousnauha,
johon jokainen pater noster (isämeitä) oli merkitty itämaisella
helmellä, suurella kuin pähkinä. Rinnallaan kantoi hän siselöityä
kultaristiä, ja hienon, valkoisen käden jokaisella liikkeellä
välkähti abbedissansormus, johon oli kiinnitetty yksi ainoa timantti
jalointa lajia.
Pitkä, musta huntu riippui laahuksena hänen jälessään, kun hän meni
vastaan ja polvistui kunnianarvoisen suurinkvisiittorin eteen, joka
heti nosti hänet jalkeille ja vei entiselle paikalleen, istuutuen
itse toiselle tuolille.
"Kiitän teitä, sisareni, tästä ensi kohtauksestamme ilman
todistajia", sanoi hän.
"Arvasin, että se oli teidän ylevyytenne toivomus", vastasi abbedissa.
"Olitte oikeassa, tahdon tietää mitä perää on niissä huhuissa, joita
liikkuu ympäri kaupunkia."
Franciska oli heti valmis kertomaan. Ruhtinatar Maria
Steyermarkilainen oli lähettänyt hänen luokseen nuoren tytön, joka
etsi sisartaan. Vadstenan entinen abbedissa oli Jumalan hengen
vaikutuksesta opettanut hänelle pyhiä totuuksia; kerettiläistyttöön
oli se sattunut niin kovin, että hän armovaikutuksia välttääkseen
oli paennut luostarista, mutta Anastasia oli ihmeen kautta toipunut
melkein ennalleen.
Hänen ylevyytensä kuunteli tarkkaavaisesti, mielessään aprikoiden,
uskoikohan hengellinen äiti tosiaankin voivansa hänet pimittää. Mutta
sotkuisen vyyhden hän oli selvittävä toisella kertaa, jos se sitä
ansaitsi, nyt kysyi hän vienoimmalla äänellään:
"Mihin vankilaan kerettiläinen on loitonnut?"
"Kuten jo sanoin teidän ylevyydellenne, pakeni onneton täältä."
"Hm, käy säälikseni, että minun tarvitsee tehdä muistutus
virkavirheestä."
"Koko syy on ruhtinatar Marian. Hänen hartaasta pyynnöstään minä
otin tyttö rievun vastaan. Mainittiinpa kirjeessä muistaakseni, että
teidän ylevyytenne oli luvannut suojelustaan, mutta meidän ei ollut
käytettävä sitä ennenkuin viimeisessä hätätilassa."
Alliaga huokasi. "Tahdon kuulustella kerettiläistyttöä; missä hän
piileksii?"
Kysymys ei tullut odottamatta, ja Franciska vastasi vienoimmalla
äänellään, ettei hän sitä tiennyt, mutta muisteli kuulleensa, että
hänet oli viety samaan täyshoitolaan, jossa de Vuergas asusti.
Suurinkvisiittori rypisti kulmiaan, mutta kun hurskas sisar lisäsi,
että pater Lorenzo oli ollut läsnä, silloin hymyili hän ja sanoi,
ettei kerettiläisillä ollut Lorenzoa vaarallisempaa vihollista.
Hän houkutteli heidät ansaan luovuttaakseen heidät sitten
inkvisitsionille.
Kun vielä oli vaihdettu muutamia merkityksettömiä korulauseita, meni
Ludvico Alliaga luostarista takaisin palatsiin, ja kansa tervehti
häntä syvin kumarruksin ja rukoili hänen siunaustaan.
* * * * *
Pieni asuinrakennus, johon Elsa oli viety, sijaitsi keskellä
puutarhaa, johon osaksi oli istutettu sokeriruokoja. Muutamat
amerikkalaiset puut kutoivat parhaallaan lehtiverkkoaan tuskin
lehdittyneiden viiniköynnösten kietomina, ja kukkivat persikkapuut
availivat ruusunvärisiä ja tuoksuvia kukkaterttujaan auringolle.
Signora Juanita, talon omistaja, oli vanhahko nainen, ja hän otti
nuoren vieraan vastaan sangen ystävällisesti. Kun de Vuergas sanoi,
että Elsa ennen kaikkea tarvitsi lepoa ja rauhaa, vei signora hänet
pieneen, kauniiseen huoneeseen, auttoi häntä riisuutumisessa ja
houkutteli hänet levolle siroon, ruusuisten uutimien verhoamaan
sänkyyn.
Elsa oli sellaisessa mielentilassa, että hän antoi tehdä itselleen
mitä tahdottiin. Varmuus sisaren kuolemasta oli sattunut häneen kuin
ukkosen isku, hänen ajatuskykynsä oli tylsistynyt, eikä hän voinut
enää kauemmin pysyä pystyssä.
Hän ei tiennyt mitä hänen ympärillään sanottiin ja tehtiin. Muutamia
kertoja oli hän näkevinään de Vuergaan, joka surullisesti katseli
häntä.
"Hän on hyvin sairas, ja luulen hänen seuraavan rakasta sisartaan",
kuuli hän tämän sanovan.
Hän oli tahtonut kiittää apostolia niistä sanoista, sillä juuri sitä
hän toivoi. Sitten ei hän tiennyt enää mitään. Ei, hän oli Eevan
kanssa väikkyvinään pilvien palteilla, ja he lorusivat ja laskivat
leikkiä kuten muinaisina päivinä. Ja muinaiseen tapaansa nuhteli
Eeva häntä siitä, ettei hän tahtonut leikkiä ikäistensä kanssa, vaan
alati riippui suuren siskon hameissa. Silloin hän lupasi Eevalle,
että vastedes käyttäytyisi paremmin, ja Eeva sanoi, että Elsan täytyi
pyrkiä itsenäiseksi ihmiseksi.
Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Eeva kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. "Nyt kohtaamme jälleen
toisemme Jumalan luona", sanoi hän suudellen häntä.
Elsaa värisytti sanomaton autuuden tunne. Rakas sisar oli poissa,
mutta hän tunsi hänen läsnäolonsa sulon ja hymyili sille.
Silloin kuuli hän nyyhkyttävän äänen, joka sanoi: "Kas, kuinka hän
hymyilee kuolemalle."
"Ei, Juanita, vaan elämälle. Nyt luulen tosiaankin, että hän saa
jäädä eloon."
Se oli de Vuergaan ääni, ja ikäänkuin hänen sanojaan vahvistaakseen
avasi Elsa silmänsä.
"Pyhä Jumalan äiti", huudahti signora, "tämä on ihmetyö, jonka ovat
saaneet aikaan teidän lääkkeenne ja vielä enemmän teidän rukouksenne."
"Jumalan armosta se on tapahtunut", vastasi de Vuergas mennen vuoteen
luo. "Kuinka voitte?" kysyi hän.
Elsa katsoi ihmeissään häneen. Uneksiko hän vielä? "Nousen heti",
sanoi hän. Mutta tehdessään heikon liikkeen noustakseen tuntui
hänestä huone pyörivän ympäri ja hänen täytyi sulkea silmänsä.
"Lapsi raukkani, olette ollut hyvin sairas", sanoi de Vuergas. "Mutta
kaikkivaltias on palauttanut teidät henkiin, ja nyt tahdomme yhdessä
huolehtia siitä, että tulette terveeksi jälleen."
Elsa koetti ojentaa hänelle kättään, mutta se putosi hervotonna
peitteelle. Hän kosketti sitä keveästi ja sanoi sen jälkeen
hilpeästi: "Nyt, signora Juanita, jätän hänet teidän käsiinne."
Sitten hän lähti.
"Hän on enkeli", sanoi Juanita katsoen hänen jälkeensä. "Odotahan,
nyt menen noutamaan muutamia tuikituoreita munia, signorina ei saa
mitään muuta tänään", lisäsi hän nyökäyttäen päätään Elsalle ja
poistuen.
Ikkunasta paistoi huoneeseen päivä ja humahteli kukkien tuoksu
puutarhasta, lähimmässä puussa liverteli lintunen, ja Elsa tunsi
sanomatonta sulotunnetta. Kaikki suruiset ajatukset olivat puhalletut
pois, ja hän vaipui hiljaa suloiseen lapsenuneen.
Signora Juanita oli oivallinen sairaanhoitajatar, hän tiesi, että
hyvä ja vahvistava ravinto oli Elsalle välttämätön. Ja että se hyvin
maistuisi, otti hän itse osaa kaikkiin aterioihin ja ilosti niitä
pakinallaan ja kertomuksillaan.
De Vuergaan oli ollut pakko lähteä matkalle, mutta hän oli palaava
viikon päästä. Juanita sanoi, ettei se aika riittäisi kaikkien hänen
tarinaansa kertomiseen.
De Vuergas oli korkeasukuinen aatelismies; hänen ikänsä oli tullut
tunnetuksi hurjasta, hillittömästä luonteestaan. Hän oli kohdellut
julmasti palvelijoitaan, ja mustasukkaisuutensa puuskassa kerrottiin
hänen murhanneen oman vaimonsa. Kohta sen jälkeen menetti hän itsekin
henkensä metsästysretkellä.
Poika oli vieraissa maissa, vasta kotiinnuttuaan sai hän tiedon
vanhempainsa kuolemasta ja siihen liittyvistä seikoista. Hän oli
ainoastaan kahdenkymmenenvuotias, mutta tämä tieto koski häneen niin
syvästi, että hän luopui maailmasta ja päätti omistaa koko elämänsä
hyväntekeväisyydelle. Siinä tarkoituksessa hän oli pukeutunut
munkinpukuun, mutta munkinkaavun alla oli täysi asevarustus. "Sillä",
oli hänellä tapana sanoa, "missä eivät hyvät sanat auta, siellä
auttavat aseet."
Varsinaisen kansan kesken oli hänen vaikutusvaltansa niin suuri,
että hänen tarvitsi ainoastaan näyttäytyä hillitäkseen pahimmankin
hälinän. "Mutta", lisäsi Juanita, "eipä lienekään niin kurjaa
hökkeliä, ettei hän olisi siellä käynyt, eikä niin suurta syntistä,
ettei hän olisi puhunut sille lohdutuksen sanoja."
Signora kertoi edelleen, että hän oli nyt kymmenkunnan vuotta
jatkanut siunausrikasta toimintaansa ja että kansa kunnioitti
häntä niin suuresti, että viranomaiset häntä melkein pelkäsivät,
"erittäinkin aikoessaan tehdä jotakin laitonta", lisäsi Juanita
kuiskaten.
Hän puhui myös pater Lorenzosta, joka oli sangen kummallinen ihminen.
Kohta suurinkvisiittorin saavuttua oli hän aivan takertunut kiinni
häneen. Hän tahtoi pidättää inkvisiittoria monista hullutuksista,
mutta siitä ei don Alliaga pitänyt, hän tahtoi nauttia elämästä ja
pitää hyviä päiviä.
Useimmiten keskustelu kuitenkin palasi de Vuergaaseen, ja molemmat
ikävöivät hänen palaamistaan.
Nuoruudella on oma lääketaitonsa, ja Elsa toipui päivä päivältä. Jo
kolmantena päivänä saattoi hän nousta vuoteestaan, neljäntenä hän
teki kierroksen puutarhassa nojaten Juanitan käsivarteen; viidentenä
hän käyskenteli siellä yksin ja kuudentena hän liehui iloisena
ympärinsä, poimi kukkia ja kuiski itsekseen: "Huomenna tulee hän!"
Samana päivänä iltapäivällä istuivat Juanita ja Elsa yhdessä pienessä
seurusteluhuoneessa. Edellinen virkkasi ja jälkimäinen sitoi
seppeleitä viiniköynnöksen lehdiltä, jotka huomispäivän kunniaksi oli
ripustettava kukkaköynnöksiin.
He puhuivat de Vuergaasta, kuten tavallisesti. "Kahtena ensi
vuorokautena ei hän poistunut huoneesta", kertoi Juanita. "Sanoinkin
jo hänelle, että näytti aivan siltä kuin taistelisi hän kuoleman
kanssa, kumpi heistä saisi Signorinan."
"Mitä hän vastasi?"
"Että jos hän taisteli Jumalan voimin, oli hän kyllä voittava."
"Kenties juuri siksi on elämä käynyt minulle rakkaammaksi kuin
milloinkaan ennen", sanoi Elsa hiljaa.
Samassa koputettiin ovelle, ja Elsa riensi avaamaan. Ulkona seisoi
pieni mustalaispoika, joka ojensi hänelle kirjeen.
"Kuka voi kirjoittaa minulle?" sanoi hän ja luki kummissaan: "Signora
Elsa Sparre." Kenties oli de Vuergas... Hän avasi kirjeen, siinä oli
ainoastaan sanat: "Pater odottaa teitä!"
"Missä, missä?" huusi hän kiihkeästi, yhäkin arvellen vain, että
ystävä oli jo palannut.
"Ulkona puutarhassa, aitovarressa", vastasi poika.
Ei epäilystäkään, hänen siellä täytyi olla, ja hän riensi melkein
lentämällä huoneesta. Ilta pimenee pian etelämaissa ja nyt se pimeni
parhaillaan.
Kun Elsa tuli neuvottuun paikkaan, ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä.
Hän huusi kärsimättömästi: "Tule, tule, täällä minä olen!"
Samassa heitettiin vaippa hänen ylitseen ja hänet nostettiin
vahvoille käsivarsille. "Jos huudatte, olette kuoleman oma", kuiskasi
ääni. Häntä kannettiin kappaleen matkaa ja asetettiin sitten
vaunuihin. Hänen suuhunsa pantiin kapula, kädet sidottiin selän
taa, jonka jälkeen hänet jätettiin yksin ja vaunut kiitivät katua
eteenpäin.
Tämän täytyy riippua erehdyksestä, ajatteli Elsa, jollei... Alliaga
olisi kenties saanut tiedon, että hän oli Sevillassa. Kirje taisi
olla häneltä. Se kurja saa kuulla nyt totuuden. Jumalan kiitos, hän
ei tuntenut pelkoa lainkaan.
Vaunut pysähtyivät. Samat käsivarret kantoivat häntä portaita
ylöspäin, hän kuuli kuiskailtavan ja ovia availtavan. Hänet
kannettiin varmaankin monien huoneiden läpi ja laskettiin sitten
varovasti jollekin pehmeälle.
Askelet loittonivat, hän kuuli oven sulkeutuvan. Heti sen jälkeen hän
tunsi jonkun päästävän hänen kätensä irti ja ottavan suukapulan pois.
Vaippa putosi maahan, ja Elsa nousi nopeasti sohvalta, jolle hänet
oli laskettu.
Hän oli pienehkössä, upeasti sisustetussa huoneessa.
Kynttiläkruunusta levisi himmeä, miellyttävä valo huoneeseen, ja
hänen jaloissaan makasi nuori, kaunis tyttö, joka painoi hänen
hameensa lievettä vasten huuliaan toistellen: "Oh, bellissima,
bellissima!"