Vanhempainsa ollessa poissa olivat Kätchen, Juhani ja pikku Maria
Elisabet viettäneet rattoisaa elämää leskikuningattaren luona. Väliin
oli metsästyshuveja, palloleikkejä, painiskelua ja muita nuorison
iloja sen ajan tavan mukaan. Iltaisin oli nuoresta parvesta jokaisen
kerrottava jokin pieni seikkailu, jossa oli ollut mukana. Mutta
hartaimmin kuunneltiin vanhan leskikuningattaren omia kertomuksia
elämästään.
Herttuattarelta tuli kirjeitä jotensakin säännöllisesti, ja
tavallisesti seurasi mukana kolme lippusta Kustaalta "Mummolle",
"Katille" ja "Juhanille." Kaikissa kerrottiin sotatapauksista, ketä
sotapäälliköitä hän oli oppinut tuntemaan ja keistä heistä hän
erikoisemmin piti.
Herttuakin oli kirjoittanut muutamia kirjeitä. Viimeisessä kertoi hän
saaneensa pojan, joka suurimmassa kiireessä, ilman mitään loistoa,
oli kastettu Räävelissä ja saanut nimekseen Kaarle Filip. Se näytti
olevan hento lapsi, kuten Mariakin, kirjoitti hän, mutta lisäsi:
"Näyttää siltä, kuin kaikki voima ja ponsi olisi tullut Kustaan
osaksi, mutta toivon, että hän Jumalan avulla on käyttävä sitä
isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi -- missä olosuhteissa, sen tietää
yksin hän, joka johtaa ihmisten kohtalot."
Vihdoin tuli tieto, että rakkaat sukulaiset olivat kotimatkalla, ja
herttua toivoi, että lapset olisivat häntä vastassa Örebrossa.
Leskikuningattaren oli ylen vaikea heistä erota, ja kyyneliä ero
maksoi lapsillekin.
* * * * *
Herttualle ei jälleennäkemisen ilo ollut pitkällinen, hänellä oli
tuhansia tehtäviä, joihin oli käytävä käsiksi.
Herttuatar oli käynyt juhlallisemmaksi kuin ennen. Yleinen
kunnioitus, joka oli omistettu herttuan puolisolle, oli noussut hänen
päähänsä, jossa jo kangasteli kuningattaren kruunu.
Tiedämme, että Helena Näf oli ainoa hovineitsyt, joka hänellä oli
ollut Ruotsista mukanaan matkalla. Räävelissä oli otettu muutamia
lisäksi, mutta nämä väsyivät pian ankaraan rouvaan ja palasivat mikä
milläkin verukkeella kotiaan.
Helena jäi siten yksin kärsimään herttuattaren huonoja tuulia.
"Pahinta kaikesta oli", sanoi hän Heidin rouvalle palattua,
"etten koskaan saanut puhella kihlattuni kanssa muuten kuin hänen
läsnäollessaan."
"Kumma, että Juhana Skytte sieti sitä!" huomautti Heidin rouva.
"Hänen täytyi minun tähteni."
"Se on siis syynä kalpeihin poskiin ja väsyneeseen katseeseen."
"Se kai se on", vastasi neitsyt.
"Enimmän kummastuttaa minua se, ettei herttua ole huomannut mitään."
"Kyllä hän on, ja jollei hän ole unohtanut lupaustaan, niin..."
"Eipä hän tavallisesti unohda."
Ei hän ollutkaan. Eräänä päivänä hän kertoi herttuattarelle, että
Helenan häät vietettäisiin kolmen viikon kuluttua.
"Ilman minun suostumustani!" puuskahti herttuatar ylen loukkautuneena.
"Se oli päätetty, ennenkuin lähdimme Ruotsista, enkä pidä asiain
toistelusta."
"Mutta minä tarvitsen häntä ja _tahdon_, että hän jää paikoilleen",
sanoi Kristina rouva sellaisella ilmeellä, etteivät vastaväitteet
saaneet tulla kysymykseenkään.
"Tahdot!" Hopeavasara iski pöytään. "Mutta minä tahdon myös, ja
tahtoni on, että häät vietetään kahdeksan päivän perästä. Mitä
hovineitsyihin tulee, voin niitä hankkia puolen tusinaa."
Herttuatar oli noussut ja nyt virkkoi hän ylen jäykällä arvokkuudella:
"Minä en sekaannu valtakunnan asioihin useammin kuin teidän
armonne pyytää sitä minulta. Sentähden pyydän, että saan käskeä
palvelijoitani miten hyväksi katson."
Ja juhlallisen arvokkain askelin hän poistui huoneesta.
Kaarle katsoi hänen jälkeensä. "Odotas vain!" jupisi hän ja riensi
tiehensä.
Herttua lähetti päivälliskutsut lähimmille naapureilleen samaksi
päiväksi.
Hovimestarin käskettiin tuoda hyvää viiniä pöytään ja vain hiukkasen
ennen määrättyä aikaa ilmoitettiin herttuattarelle, että odotettiin
muutamia vieraita.
Astuessaan sisään näytti herttuatar hieman yllätetyltä, sillä
vieraita oli enemmän kuin hän oli odottanut. Olipa joukossa myös
piispa Bellinus, jota hän heti pyysi istumaan vasemmalle puolelleen,
herttuan istuessa oikealla.
Mutta silloin vasta hänen silmänsä suurenivat, kun hän näki
vastassaan Juhana Skytten ja hänen rinnallaan kalpean Helenan, joka
aivan vapisi pelosta eikä uskaltanut kohottaa itkusta punertuneita
silmiään. Helenan rinnalla istui Kustaa prinssi ja Juhana Skytten
rinnalla Kätchen. Juhanin oli herttua pannut istumaan rinnalleen ja
lorusi ja laski leikkiä hänen kanssaan, mutta vilkaisi tuontuostakin
vastakkaiselle puolelle, ikäänkuin peläten myrskynpuuskaa.
Herttuatar menetti harvoin malttiaan, mutta nyt aikoi hän kostaa, ja
hänen puolisonsa, joka luki sen hänen katseestaan, kuiskasi hänen
korvaansa: "Helena neitsyt ei voi lähteä täältä sisältä, mutta kaksi
hovineitosta odottaa ulkona, jos teidän armonne tuntisi voivansa
pahoin."
Herttuatar ei vilaissutkaan häneen, istui vain ja oli olevinaan
kiintynyt niihin kauneihin asioihin, joita piispa sanoi hänelle.
Kaarle antoi viinikannun ripeästi kiertää ympäri pöytää, joi
vieraineen ja kehoitti äänekkäästi herttuatartakin tekemään samoin.
Mutta kun mieliala oli ylimmillään, silloin sai hän sanoiksi, puhui
matkasta Suomeen ja sen vaivoista, ylisti herttuattaren urhokkuutta
ja reippautta, mutta lisäsi: "Niinpä hänellä onkin rinnallaan
uskollinen apulainen, joka ei säästele vaivojaan, kun on oltava
hänelle hyödyksi, josta kalpeat posketkin todistavat. Kas, nyt ne
lehahtivat punaisiksi, mutta puna on petollista. Hän on täydelleen
tehnyt velvollisuutensa, ja nyt on kohtuullista, että eräs toinen
ottaa hänet hoiviinsa. Oli jo päätetty edeltäpäin, että heti
palattuamme kotiin, neitsyen suostumuksella, täyttäisimme herra
Juhana Skytten pyynnön saada hänen kätensä, ja olemme nyt määränneet
ensi torstain heidän hääpäiväkseen ja toivoneetta kaikki yhtyvät
minun ja puolisoni kanssa juomaan morsiusparin maljan!"
Juhana Skytteä oli valmistettu edeltäpäin, mutta Helenalle ei ollut
uskallettu virkkaa mitään ja hän voi töintuskin pysyä pystyssä. Mutta
senpätähden hän ei nähnyt sitäkään, että herttuatar ei juonut maljaa,
eikä sitä, että herttua otti hänen pikarinsa ja tyhjensi sen sanoen:
"Mies ja vaimo ovat yksi."
Vieraat saattoivat havaita, että heillä oli jotakin vänkää välissä,
mutta ei ollut oikein helppo havaita mistä paikasta säie oli
sykertynyt.
Herttua ajoi tahtonsa läpi, häät vietettiin määrättynä päivänä, ja
Juhana Skytte sai kuukauden loman, jonka kuluttua hänen oli palattava
entiseen paikkaansa, prinssien opettajaksi. Hänen puolisonsa sitä
vastoin vapautettiin kokonaan palveluksestaan.
Mutta herttua piti lupauksensa täsmälleen. Hän hankki hovineitsyitä,
vaikkei niin nöyriä kuin herttuatar olisi halunnut. Hän valitsi
kuusi neitsyttä maan ylhäisimmistä suvuista, jotka eivät rohjenneet
vastustaa hänen toivomustaan, mutta eivät suinkaan olisi halunneet
sitä kunniaa, joka heille osoitettiin.
* * * * *
Herttuan työtaakka tähän aikaan oli melkein uskomaton; hän kävi
käsiksi valtiohallinnon kaikkiin haaroihin, mikään ei saanut olla
hänelle vierasta, eikä hän jättänyt minkään toimittamista sikseen,
niin työlästä kuin hänen toimintansa usein olikin.
Ja kotiin palatessaan oli hän kohdannut paljon tyytymättömyyttä
"tarpeettoman sodan" tähden, ja sitä lietsoivat Sigismundin
parjauskirjeet, puolalaiset salalähetit ja kotiinpalanneet
sotamiehetkin.
Mutta herttua antoi säädyille mietinnön, jossa osoitti sodan
välttämättömyyden. Säädyt suostuivat uuteen sota-apuun ja uudistivat
pyynnön, että herttua tahtoisi ottaa vastaan kruunun. Herttua vaati
yhä ajatusaikaa Vladislaukselle, jollei sitä käytettäisi, ottaisi
Kaarle herttua kruunun samalla perintöoikeudella kuin määrättiin
Linköpingissä 1600.
Sotatanterelta saapui sanoma, että Nassaun kreivin, joka sotaväen
ja ampumatarpeiden puutteessa ei voinut saada aikaan mitään, oli
täytynyt luopua Vironmaasta, ensin parhaansa mukaan turvattuaan
tärkeimmät linnoitukset. Mutta jo ennen hänen lähtöään oli Zamojski
marssinut väkineen Viroon ja alkanut piirittää Weissensteiniä, jonka
valloitti syyskuun lopulla.
Tämä tieto aiheutti Kaarlelle monta unetonta yötä. Hän ajoi syyn
ruotsalaisen päällystön niskoille ja nimitti Antero Lennartinpojan
päälliköksi Arvid Stålarmin keralla, joka Suomen aateliston
rukouksista oli saanut takaisin vapautensa. Nämä lähtivät heti
Viroon, mitätön sotajoukko mukanaan.
Herttua itse huolehti kotimaan asioista, jotka kävivät sitäkin
pulmallisemmiksi, kun 1602 tuli katovuosi ja kurjuutta seurasi
monenlaisia kulkutauteja.
Huhtikuussa 1603 saapui tietoja Antero Lennartinpojalta ja Arvid
Stålarmilta; puolalainen sotapäällikkö Chodkiewicz oli piirittänyt
Tarttoa ja valloittanut sen, eivätkä ruotsalaiset olleet onnistuneet
valtaamaan sitä takaisin.
Herttua joutui vimmoihinsa, ja molemmat sotaherrat saivat heti
käskyn palata kotiin Ruotsiin. He saapuivat, ja heidän antamansa
selitys maan kurjasta tilasta ja heidän omista riittämättömistä
voimistaan oli herttuan mielestä niin tyydyttävä, että Arvid Stålarm
kesäkuussa 1604 palasi yksin päälliköksi sotaan, kun taasen Antero
Lennartinpoika sai jäädä Ruotsiin.
Mutta Arvid Stålarmilla ei ollut onnea; koettaessaan herttuan
käskystä valloittaa takaisin Weissensteiniä lyötiin hänet perinpohjin
syyskuun 15 p:nä 1604.
Hänet kutsuttiin uudestaan Ruotsiin. Mutta nyt oli armonaika lopussa,
hänet vangittiin ja asetettiin säätyjen eteen vastaamaan siitä, miten
oli hoitanut hänelle uskottua tehtävää.
Liehittelijä Eerik Tegel, herttuan käsikirjuri, esitti häntä
vastaan syytöksen, että hän oli saanut salaisia kirjeitä kuningas
Sigismundilta, joka oli kehoittanut häntä luopumaan herttuasta.
Stålarm ei voinut sitä kieltää. Hän myönsi, että hänen olisi
pitänyt antaa saamansa kirje herttualle, puolustus oli jotensakin
kaksimielinen, ja säädyt tuomitsivat hänet menettämään henkensä.
Herttua armahti hänet, mutta hänen oli jäätävä vankeuteen.
* * * * *
Oli ukkosta ilmassa; koskaan eivät puolueet olleet seisseet niin
jyrkästi vastatusten. Mihin Kaarle käänsikin katseensa, oli hänellä
tai luuli hän itsellään olevan vihollisia. Ja on itsestään selvää,
ettei hänen tuulensa ollutkaan parhaimpia.
Vuonna 1604 pidettiin Norrköpingissä valtiopäivät niiden
juonittelujen johdosta, joita Puolan kuningas ja joukko ruotsalaisia
luopioita punoivat valtakuntaa vastaan.
Samat syyt aiheuttivat herttuan jälleen sanoutumaan irti
hallitustaakasta; säädyt saattoivat sopia Sigismundin kanssa tai
valita Juhani herttuan.
Niiden vastaväitteiden johdosta, joita tehtiin, myönsi hän,
ettei Sigismund voinut tulla kysymykseen, mutta Juhani herttuan
perintöoikeus oli kieltämätön.
Silloin nousivat useat äänet vaatimaan, että oli prinssiltä suoraan
kysyttävä hänen ajatustaan.
Muutaman päivän kuluttua saapuivatkin säätyjen lähettiläät tarjoamaan
kruunua Juhani herttualle.
Kohtaus oli järjestetty aika juhlalliseksi, ja nuori ruhtinaanpoika
käyttäytyi niin yksinkertaisen arvokkaasti, että hän teki kaikkiin
hyvän vaikutuksen.
Hän kiitti ansaitsemattomasta kunniasta, mutta kun hän ei olisi
voinut täyttää niitä velvollisuuksia, joihin kruunu sitoi kantajansa,
pyysi hän päästä osoitetusta luottamuksesta. Lähettiläs sanoi
hänelle, että tämä päätöksensä oli hänen lausuttava uudestaan
valtakunnan säätyjen edessä, ja siihen hän selitti olevansa
taipuvainen.
Tämän jälkeen oli hänellä useita neuvotteluja Skytten kanssa, jonka
oli häntä autettava valmistaessa ensimäistä julkista puhettaan, ja
maaliskuun 6 päivänä esiintyi prinssi herttuan ja säätyjen edessä,
luovuttaen perintöoikeutensa sedälleen ja hänen pojilleen. Itselleen
ei hän pyytänyt muuta, kunhan sai pitää ja nautita Itä-Göötanmaan
herttuakuntanaan.
Annettu selitys oli erittäin säätyjen mieleen. Kaarle herttua
oli Kustaa kuninkaan ainoa elossa oleva poika, valtakuntaa ei
pystynyt nuorukainen hallitsemaan, vaan sen tila vaati viisasta ja
tarmokasta hallitsijaa, ja Kaarlella oli ollut onnea ja menestystä
hallituksessaan aina tähän päivään saakka.
Säädyt pyysivät häntä itsepintaisesti pysymään hallitusohjissa
edelleen eikä antamaan syyttömäni kärsiä siitä, mitä joukko kehnoja
ja kunniattomia miehiä oli tehnyt häntä vastaan.
Maaliskuun 22 päivänä siis päätettiin, että herttua edelleen
oli hallitseva valtakuntaa, ja hän lupasi, kun syyt Sigismundin
eroittamiseen ensin olivat julistetut kaikkien tiedoksi, kruunauttaa
itsensä kuninkaaksikin.
Kustaa Aadolf tunnustettiin kruununprinssiksi, Kaarle Filip
perintöruhtinaaksi; jollei heillä tai Juhani herttualla tulisi
olemaan miespuolisia perillisiä, perisi kruunun vanhin naimattomista
prinsessoista.
Tämän jälkeen esitti herttua useita Hogenskild Bjelken, hänen
veljensä Klaun, Krister Klaunpoika Hornin ja muiden kirjeitä, jotka
ilmaisivat sellaisia kavaloita kapinajuonia, että valtiopäivät
muitta mutkitta tuomitsivat Hogenskild herran kuolemaan ja muut
karkoitettaviksi maasta.
Ebba rouva tuomittiin menettämään omaisuutensa ja häntä pidettiin
jonkun aikaa vankeudessa. Hörningsholmassa pidettiin niin ankara
kotitarkastus, että Anna rouva siitä pelästyneenä pysyttelihe
vastedes hiljakseen.
Ennenkuin valtiopäivät päättyivät, ilmoitti herttua säädyille, että
hän aikoi itse lähteä Liivinmaahan. Kun talonpojat huusivat, ettei
hän saanut panna henkeään vaaraan, vastasi hän: "Älkää luottako
kuninkaaseen, joka on vain ihminen hänkin, vaan turvatkaa Herraan,
joka yksin auttaa voi!"
Herttua oli kutsunut kotiin ulkomailla oleskelevat ruotsalaiset
aatelismiehet tekemään uskollisuudenlupauksensa, ja tähän aikaan
pyrki hänen puheilleen 20-vuotias Akseli Oxenstjerna, joka hänen
kutsustaan oli palannut ulkomailta.
Nuori herra oli kuningatar Gunillan kautta kaukaista sukua
kuningashuoneen kanssa. Hänet otettiin suosiollisesti vastaan.
Herttuaan teki mitä parhaimman vaikutuksen hänen kookas vartalonsa,
hänen nuorekasta voimaa uhkuvat kasvonsa ja korkea otsansa, mutta
ennen kaikkea tummansiniset, suuret, syvät silmät, joista säihkyi
terävä viisaus.
Herttua kyseli suurella mielenkiinnolla niitä aineita, joita Akseli
herra oli opiskellut, ja häntä, huvitti kuulla, että teologia oli
ollut hänen pääaineensa ja että hän Wittenbergissä oli puolustanut
neljää kysymystä aineessaan.
"No, silloin saat pian riidellä arkkipiispan kanssa!" huudahti Kaarle
nauraen. "Toivoisin sinun saavan hänet ymmälle."
Nuori herra nimitettiin heti kamariherraksi ja hänelle luvattiin pian
ylennystä.
Eräänä päivänä tuotiin herttualle kirje piispa Bellinukselta.
Siinä ylistettiin pilviin nuorta miestä, joka kirjeen toi. Hän ei
ollut ainoastaan kirjanoppinut ja lakitieteen tohtori, vaan myös
totinen luterilainen. Kun hän mitä hartaimmin halusi päästä herttuan
palvelukseen, tahtoi piispa antaa hänelle sen puoltolauseen, että hän
aina tulisi kaipauksella muistamaan niitä kuukausia, jotka Petrus
Petrosa oli viettänyt hänen talossaan.
Herttua loi tarkastavaan katseen kirjeen tuojaan. Hän näki hienot,
melkein naiselliset kasvot, joilla oli kärsivä ilme; silmissä
oli jokin haaveellinen kaje, mutta hän piti ne herttuan edessä
seistessään aina maahanluotuina, ja tämä huomasi hänen usein
punastelevan.
Ylipäätään mies miellytti herttuaa, ja kun keskustelusta kävi
selville, että hänellä oli terävä pää, johtui hänen mieleensä heti
panna hänen kykynsä koetteelle.
Niin sai Petrus Petrosa Romanovitz tehtäväkseen matkustaa ja pyytää
keisarin välitystä Ruotsin ja Puolan välillä. "Jos olet niin hyvä
luterilainen kuin piispa väittää", sanoi hän, "täytyy sinun pystyä
kumoamaan paavilaisten viisastelut, ja jos onnistut tehtävässäsi,
voit olla varma erityisestä suosiostani."
Petrosan täytyi noudattaa käskyä ja lykätä oma lähetystehtävänsä
vastaisuuteen.
* * * * *
Sotavalmistuksia tehtiin suurella kiireellä. Pestaamalla, erittäinkin
Saksasta, oli koottu melkoisia sotajoukkoja, jotka heinäkuussa
marssivat Rigaa vastaan.
Herttua lähti elokuun 12 päivänä Tukholmasta ja laski 22 päivänä
maihin Pernovaan, jossa Antero Lennartinpoika 4,000 miehen kera
yhtyi häneen. Täältä kävi retki Rigaa kohden, jossa kreivi Jaakkima
Mansfeld saksalaisineen oli vastassa. Herttuan koko sotavoima nousi
silloin 12,000-16,000 mieheen.
Sillävälin oli Chodkiewicz, joka turhaan oli koettanut estää Antero
Lennartinpojan yhtymistä herttuaan, vetäytynyt etelään päin ja
leiriytynyt Kerkholman luo. Tästä tiedon saatuaan lähti herttua
syyskuun 16 päivänä liikkeelle ja marssi läpi yön pitkin Väinäjoen
vartta vihollista kohden.
Tiet olivat jo ennestään aivan rypörapakoilla, ja miehet ja hevoset
olivat väsymyksestä nääntymäisillään. Lisäksi satoi lakkaamatta, niin
että sotamiehet kastuivat läpimäriksi ja ruudit samoin kuin muutkin
sotatarpeet vahingoittuivat pahoin.
Sellaisessa tilassa saapuivat ruotsalaiset varhain aamulla Kerkholman
läheisille kukkuloille, mistä saattoi nähdä pienen puolalaisen
sotajoukon, johon kuului ainoastaan 4,500 miestä, leiriytyneenä
virran rannalle.
Kaarle tahtoi heti ryhtyä rynnäkköön, mutta Antero Lennartinpoika
esitti hänelle, että väki tarvitsi ensin levätä yöllisen marssin
jälkeen. Ei ollut pelkoa vihollisen pääsystä pakoonkaan, se kun oli
ruotsalaisten sulkemana virtaa vasten.
Onnettomuudeksi oli Kaarle huonoimmalla tuulellaan ja sotajoukko
järjestettiin taisteluun. Hänen tarkoituksensa oli saartaa
vihollinen, mutta hän säilytti kuitenkin edullisen asemansa koko
aamupäivän.
Puolalainen päällikkö oli hämmästyksekseen nähnyt ruotsalaisen
sotajoukon nousevan Kerkholman harjanteille, mutta kohta sen jälkeen
näkyi sotaväkeä myös virran etelärannalla. Siellä oli kuurinmaalainen
ratsuväki herttuansa johdolla. He syöksyivät virtaan ja uivat yli,
ja siten sai Chodkiewicz avukseen 500 soturia, jotka olivat hyvin
varustettuja ja sotaan harjaantuneita miehiä.
Mutta puolalainen ylipäällikkö, joka käsitti hyvin, että tässä oli
voitettava tai kaaduttava, päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen.
Pidettyään väelleen rohkean puheen lähetti hän pienehkön, keveästi
asestetun joukon hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, ja lyhyen, mutta
kiihkeän taistelun jälkeen pakenivat puolalaiset, ja ruotsalaiset
seurasivat jälestä tasangolle ja luopuivat siten edullisesta
asemastaan.
Puolalainen sotajoukko yhtyi jälleen, taistelu jatkui neljä
tuntia, mutta alusta alkaen oli onni ruotsalaisia vastaan.
Kaukonäköisyydellään Chodkiewicz käsitti Kaarlen aikeen saartaa
vihollinen, ja vaikka herttua lähetti yhä lisäväkeä tuleen, saattoi
hän siten ainoastaan viivyttää, ei estää surkeaa tappiota.
Lopulta se ei enää ollut mitään taistelua, vaan teurastusta;
ruotsalaiset pötkivät kauttaaltaan pakoon eivätkä edes yrittäneetkään
puolustautua.
Turhaan oli Antero Lennartinpoika tehnyt kaikkensa saavuttaakseen
voiton, hän kaatui miekaniskusta, samoin Lüneburgin herttua ja heidän
kanssaan 9,000 ruotsalaista; 500 joutui vangiksi, 50 lippua, 11
tykkiä ja koko leiri joutui voittajain käsiin.
Kaarle itse oli vähällä joutua vangiksi. Kun ruotsalaiset alkoivat
paeta, syöksyi hän tuimimpaan käsikähmään, ja tällöin kaatui hänen
hevosensa. Viholliset tunsivat hänet ja kävivät käsiksi. Vaikka hän
oli yksin, taisteli hän sankarillisesti, mutta hän ei olisi voinut
vastustaa ylivoimaa, jollei muuan liiviläinen aatelismies, Henrik
Wrede, olisi rientänyt luo, hypännyt ratsultaan ja pyytänyt häntä
pelastamaan henkensä.
Herttua otti tarjouksen vastaan, hypähti satulaan ja kiiti pois. Jalo
Henrik Wrede hakattiin kappaleiksi.
Mitä synkimmin mielin marssi Kaarle sotajoukkonsa jäännösten kera
Rääveliin.
Henrik Wreden jalo teko ei jäänyt unhoon. Leski sai melkoiset
läänitykset Suomessa ja pojille luvattiin vapaaherran arvo.
Jo Räävelissä kutsui herttua valtiopäivät Örebrohon. "Tapahtuneella
onnettomuudella on Jumala tahtonut rangaista ruotsalaisten syntejä",
kirjoitti herttua, mutta kehoitti sentään olemaan rohkein mielin.
"Vielä löydetään apukeinot, jos ikivanha kansalaiskunto elää
sydämissä."