Örebrossa oli kova kiire ja touhu. Herttua oli saanut sanoman, että
Puolan säädyt olivat myöntäneet rahoja sotaretkeen Ruotsia vastaan,
ja Sigismund antoi tästä julkisia kuulutuksia, joita levitettiin
ympäri maan.
Mutta Kaarle ei ollut niitä miehiä, että olisi kauan katsellut
kenenkään uhkailua. Hän oli jo hyvissä ajoin varustautunut hänelle
ominaisella tarmolla ja viisaudella. Kesällä hän oli lähettänyt
Rääveliin 9,000 miestä, runsaasti muonaa ja sotatarpeita mukanaan.
Päälliköiksi kutsui hän Antero Lennartinpojan, Jaakkima Scheelin ja
Kaarle Gyllenhjelmin ynnä muutamia muita.
Itsensä oli hänen ensin annettava muutamia tärkeitä määräyksiä siltä
varalta, että hän sodassa saisi surmansa. Nyt oli hän kokonaan
valtiomies, kirkas ja avoin oli hänen katseensa näkemään monia suuria
velvollisuuksiaan.
Kuusivuotias Kustaa sai jo nyt olla mukana neuvotteluissa. Hän sai
kuunnella kaikkea, mutta ei udella ennenkuin häneltä itseltään
kysyttiin. Ja sitten oli hänen muistettava, ettei saanut muualla
hiiskua sanaakaan siitä, mitä neuvoskamarissa puhuttiin. Poika
ymmärsi sen hyvin ja hän hämmästytti isäänsä niin viisailla
huomautuksilla, että tämä tuskin saattoi salata tyytyväisyyttään.
Heinäkuun puolivälissä tapahtui toisten lasten lähtö Örebrosta.
Ja heinäkuun 31 päivänä nousi herttua puolisonsa ja poikansa kera
laivaan. He purjehtivat Suomen saariston kautta Rääveliin, jonka
satamaan ankkuroivat elokuun alussa, ja heidät otettiin vastaan
suurella juhlallisuudella.
Herttuattaren oli jäätävä sinne poikansa ja hovin keralla, herttua
taasen lähti sotajoukkoineen Liivinmaahan. Sodan alku oli hänelle
varsin onnellinen, ja ennen vuoden loppua olivat ruotsalaiset
valloittaneet Pernovan, Willannin ja Tarton. Seuraavana vuonna
raivasivat Ruotsin aseet tiensä aina Väinäjoen varrelle saakka,
ja moni loistava urotyö kaunisti suomalaistenkin miesten nimiä.
Wolmar ja Wenden antautuivat melkein miekaniskutta, monet pienemmät
linnoitukset seurasivat ripeää vauhtia, ja pian saatettiin ryhtyä
Kokenhausia piirittämään.
Kaikissa näissä otteluissa oli Gyllenhjelm, nyttemmin
kenraaliluutnantti, osoittanut suurta urhoollisuutta ja neuvokkuutta,
joka herätti kaikkien, yksinpä herttuankin huomiota. Kokenhausia
piiritettäessä hän sai tehtäväkseen pitää tien auki Kuurinmaalle
muonantuontia varten. Herttuan saavuttua sinne sijoitettiin koko
sotajoukko kaupungin edustalle ja laitettiin vallitukset, joista
sitä voitiin ampua. Urhoollisen vastarinnan jälkeen kaupunki vihdoin
antautui.
Mutta linna oli jälellä korkeine muureineen ja esilinnoituksineen.
Sen valloittamiseen ei ollut muuta keinoa kuin puolustusjoukon
nälistyttäminen. Kaupunkiin sijoitettiin, niin suuri saartojoukko,
että se saattoi pitää puoliaan, jos linna väki tekisi hyökkäyksen.
Päälliköiksi määrättiin Jesper Antinpoika ja Krister Some.
Gyllenhjelm sai käskyn jäädä sinne niin kauaksi, että ehdittäisiin
hankkia tarpeeksi muonaa ja laittaa riittävästi vallituksia.
Herttua matkusti pienen seurueen kera Rääveliin herttuattaren ja
prinssin luo. Kustaa unohti kaiken muun, niin iloinen hän oli
nähdessään isänsä jälleen.
Kaarle toi mukanaan useita nuorista päälliköistään, jotka hänen
mielestään ansaitsivat muutamia lepopäiviä. Niiden joukossa oli
20-vuotias Jaakko de la Gardie, mainehikkaan Pontuksen poika.
Herttuaa miellytti suuresti hänen reipas esiintymisensä ja kenties
vielä enemmän se ystävyyssuhde, joka oli syntynyt hänen ja
Gyllenhjelmin välillä.
Tähän aikaan saapui suuri joukko sotaväkeä sekä Ruotsista että
Saksasta. Saksalaisia johti monet sodat sotinut kenraali, kreivi
Johan von Nassau Dillenburg. Herttua oli erittäin tyytyväinen hänen
saapumiseensa ja koki keskustellen perehdyttää häntä asemaan.
Muuan pikalähetti toi surullisen viestin, että nuori Pietari Stolpe
oli ammuttu eräällä vakoiluretkellä Kokenhausin luona. Ja sitten
alkoi saapua, uusia jobinposteja toinen toisensa jälkeen. Krister
Some oli saanut käsiinsä muutamia linnasta karanneita puolalaisia,
heitättänyt heidät alastomina järveen ja ammuttanut heihin maaliin;
kohta sen jälkeen oli useita komppanioita kasakoita ja husaareja
hyökännyt äkkiarvaamatta ruotsalaisten kimppuun ja tehneet suurta
tuhoa. Mutta vielä pahempi, oli miehistössä ilmennyt kapinanhenkeä;
Gyllenhjelm kirjoitti ettei väkeen enää ollut luottamista.
Tällaikaa jatkuivat uudet sotavarustukset. De la Gardie oli everstinä
palannut rykmenttiinsä, ja herttua laati uusia sotasuunnitelmia
Nassaun kreivin keralla.
Huhtikuun 2 päivänä synnytti herttuatar pojan, joka kastettiin samana
päivänä ja sai isänsä tahdosta nimekseen Kaarle Filip. Ristiäiset
vietettiin kaikessa hiljaisuudessa; muutamia kaupungin virkailijoista
ja porvareista kutsuttiin todistajiksi, ja herttua kantoi itse
poikansa ristille.
Kohta sen jälkeen lähetti hän Kustaan noutamaan sotakarttaansa. Hän
tahtoi nähdä, oliko tämä käsittänyt aseman oikein, sillä hänestä oli
kasvatettava Herran valittu jatkamaan Kustaa Vaasan työtä, edistämään
uskonpuhdistusta Pohjolassa, kenties koko Euroopassakin.
Kustaa tuli karttoineen, jonka hän pani pöydälle. "Kas tässä",
sanoi hän, "tässä on Kokenhaus, valkoiset neulat ovat ruotsalaisia
joukkoja."
"Ne saat pian muuttaa pois", virkkoi herttua. "Sotaherra Rozivill on
tulossa ylivoimaisen sotajoukon kanssa. Sain sen tietää niin myöhään,
etten ehtinyt lähettää Gyllenhjelmille apuväkeä, ja varmaankin
Kokenhaus on mennyttä kalua."
Niin olikin Puolalaiset ajoivat ruotsalaiset pakoon, ja niin tykistö
kuin ampumavaratkin joutuivat vihollisen käsiin.
Se oli kova isku Gyllenhjelmille, joka teki kaikkensa pitääkseen
joukkonsa koossa, mutta ne hakattiin osaksi maahan, osaksi ajettiin
pakosalle; joko väsymys tai lahjukset olivat tärvelleet kurin
tykkönään.
Kun saapui käsky, että joukkojen jäännökset oli vietävä herttuan luo,
riensi Gyllenhjelm määräystä noudattamaan. Sen jälkeen yhdistettiin
koko armeija ja se marssi Wendeniä kohden. Puolalaiset joukot,
jotka olivat levinneet laajalle ympärinsä, riensivät tieltä pois,
osa Kokenhausiin, toinen Rigaan, mutta ruotsalaiset hyökkäsivät
pakenevain kimppuun ja onnistuivat saamaan takaisin Kokenhausin luona
menetetyn tykistönsä.
Herttuan tarkoitus oli ryhtyä Rigaa piirittämään. Mutta syyskuun
alussa saapui sanoma, että Sigismund oli tulossa puolalaisen
pääjoukon kera, jolla oli suurkansleri Jan Zamoiski päällikkönään.
Silloin luopui herttua piiritysaikeistaan. Siihen vaikutti osaltaan
sekin, että katovuosi ja varsinkin rutto oli rasittanut maata, niin
että kansa muistutti enemmän varjoja kuin ihmisiä.
Sigismundille oli sanottu, että hänen läsnäolonsa edistäisi sodan
viemistä onnelliseen päätökseen. Sentähden oli hän seurannut
mukana lähimpäin suosikkiensa vartioimana,. Puolalainen sotajoukko
oli tunkeutunut keskelle Liivinmaata Wolmarin kaupunkiin, jota
Zamoiski päätti ryhtyä piirittämään. Mutta kun hän ei ollut tuonut
tykkejä mukanaan, täytyi hänen niitä odottaessaan pysyä toimetonna
paikoillaan kokonainen kuukausi.
Se oli pieni pahanpäiväinen linnoitus, ja kun herttua herätti
kysymyksen, oliko miehistöä asetettava sitä puolustamaan, vastusti
sitä Nassaun kreivi, selittäen että ken Alankomaassa tahtoisi moista
puolustusta yrittää, hänet epäilemättä hirtettäisiin uhkarohkeudesta.
De la Gardie ja Gyllenhjelm vastasivat, etteivät muurit ja vallit
puolustaneet, vaan miesten oli puolustettava niitä, ja pyysivät
saada puolustuksen hoteilleen. Herttua suostui, ja ne marssivat
kaupunkiin rykmentteineen ja alkoivat heti laittaa pikku linnoitusta
mahdollisimman hyvään kuntoon.
Kun kaikki valtaamattomat linnoitukset oli miehitetty, purjehti
herttua koko hovin kera Räävelistä Turkuun. Täällä hän otti
uskollisuudenvalan Suomen aatelistolta ja rankaisi ankarasti kaikkia
väärinkäytöksiä, joita oli juurtunut maahan.
Erittäinkin rahvaan yleinen kurjuus kävi hänen sydämelleen.
Talonpojat olivat ennen kaikkea kärsineet sodasta, aatelisto oli
riistänyt itselleen heidän vero talo jaan ja kohteli; niiden entisiä
asukkaita melkein kuin liiviläinen aatelismies maaorjiaan. Suomen
rahvaan tila oli hyvänä todistuksena siitä, mihin kaikkeen mahtavat
julkesivat ryhtyä, kun kuningasta ei ollut mailla.
Jäntevästi kävi Kaarle käsiksi tähän riihottomuuteen ja
laittomuuteen, kutsui heti saavuttuaan "ratsumestarit, päämiehet,
voudit, kirjurit, lainlukijat ja nimismiehet" Turkuun vastaamaan
toimistaan, tutki, tuomitsi ja rankaisi ja ryhtyi muuten moniin
toimiin turvatakseen rahvasta väkivallalta ja kruunua ryöstöltä.
Liivinmaalta saapui yhtä odottamaton kuin järkyttävä sanoma,
että Zamoiski oli valloittanut Wolmarin ja että De la Gardie ja
Gyllenhjelm oli viety vankeuteen. Nyt kuten aina hän kirjoitti
ankarasti jalolle pojalleen; koskei tämä ollut paremmin
puolustautunut, ansaitsi hän kohtalonsa. Kuitenkin tahtoi hän tehdä
voitavansa saadakseen hänet vaihdetuksi vapaaksi.
Herttua tahtoi ryhtyä Zamoiskin kanssa rauhanneuvotteluihin, mutta
siitä ei koitunut muuta kuin katkeria kirjeitä molemmin puolin.
Herttua oli synkällä ja alakuloisella tuulella, eikä ollut iloinen se
joulu, joka Turussa vietettiin.
Uuden vuoden 1602 ensi päivinä lähdettiin kotimatkalle ympäri
Pohjanlahden. Vaikea oli matka tähän vuodenaikaan. Vasta helmikuun
19 päivänä olivat matkalaiset saapuneet Poriin. Siellä levähdettiin
muutamia päiviä, ja sillaikaa antoi herttua "järjestyssäännön, jonka
jälkeen Suomen voutien itsensä ojennettava on." Sitten taivallettiin
Pohjanmaan halki Ruotsin puolelle.
* * * * *
Onneton oli ruotsalaisten kohtalo Puolan vankeudessa. Vasta viiden
vuoden kärsimysten jälkeen saatiin Jaakko de la Gardie vaihdetuksi.
Puolalaiset olivat antaneet kunniasanansa, että Kaarle Gyllenhjelm
saisi vapautensa hänkin. Siinä tarkoituksessa oli hän saanut tulla
mukana Marienburgiin, jossa vaihto oli tapahtuva.
Ruotsalaiset luovuttivat puolalaiset vangit, joita oli useita. Sen
jälkeen luovutettiin De la Gardie puolalaisten puolelta. Odotettiin,
että Gyllenhjelm tulisi jälestä, mutta vastoin lupauksia pidätettiin
hänet edelleen, ja vankeus oli sen jälkeen paljon kovempi.
Hänelle taottiin raudat jalkoihin. Hänet vietiin entistään paljon
viheliäisempään vankilaan, missä tuulet ja viimat puhalsivat läpi
hatarain puuseinien ja jota ei tuimimmalla talvellakaan koskaan
lämmitetty. Gyllenhjelmin pitkä, ruokkoamaton parta jäätyi siellä.
Kuitenkaan ei hän valittanut koskaan, vaan kesti kidutuksen
tavattomalla kärsivällisyydellä. Suureksi lohdutuksekseen sai hän
toki raamatun ja muutamia muita kirjoja, erittäinkin sellaisia,
jotka käsittelivät katolilaisen ja luterilaisen opin eroavaisuuksia.
Vakavat opinnot syvensivät hänen käsitystään elämästä, hän muuttui
lempeäksi ja sävyisäksi mieleltään ja alistui nurisematta surulliseen
kohtaloonsa.
Sangen usein kävi hänen luonaan munkkeja ja jesuiittoja, jotka
tulivat häntä kääntämään. Mutta hän ei monien muiden vankien
tavoin ollutkaan altis antautumaan munkkien pauloihin, vaan
taittoi arastelematta peitsensä uskonsa puolesta. Käännyttäjät
lähtivät tiehensä hämmästyneinä hänen suuresta oppineisuudestaan ja
nolostuneina siitä, että olivat joutuneet väittelyssä tappiolle.
Vankilaansa oli hän myös saanut kyniä ja paperia. Hän kirjoitti
kirjaa, jonka nimi oli Schola captivitatis (vankilakoulu) ja joka
sisälsi esityksen niistä ajatuksista, mihin hän oli joutunut
vankeutensa aikana.
Ruotsalaisten kaikki ponnistukset urhoollisen vangin vapauttamiseksi
eivät saaneet Sigismundin itsepäisyyttä taipumaan. Vangin
kiduttaminen oli ainoa keino, jolla hän saattoi kostaa kärsimänsä
nöyryytykset.
14.