"Pian takaisin, eivät he voi päästä käsistämme."
He loittonivat puhellen keskenään.
"Rakkaat", sanoi Kätchen, "ajatelkaa, että Jumala on kanssamme ja
ettei meille voi koskaan käydä pahemmin kuin hän tahtoo. Ja sitten
nopsasti eteenpäin!"
He lähtivät heti taipaleelle ja näkivät pian heikon valon häämötyksen.
He huudahtivat ilosta. Ja katso, valo selkeni selkenemistään. Pian
alkoi kuulua myös puron lorina.
Kustaa oli melkein aina etumaisena. "Jos otan pois muutamia kiviä,
sovin kömpimään tästä läpi", sanoi hän ilosta läähättäen.
"Tee se, minä autan sinua,"
Tuokion kuluttua Kustaa sai jo pistetyksi päänsä läpi. "Siellä on
suuri kivi edessä", sanoi hän. "Minä en jaksa sitä liikuttaa."
"Koeta, Kustaa, tunkeudu väliin."
Hän ponnisti kaikki voimansa. "Se liikkuu, se liikkuu", sanoi hän.
Hän pääsi läpi.
"Pian nyt, Juhani!"
Juhani koetti parastaan, mutta hän oli Kustaata suurempi. "Minä
tartuin kiinni", valitti hän.
"Koeta vain kelpo tavalla, niin saat nähdä, että pääset."
Hän pääsi tosiaankin, vaikka vasta pitkien ponnistusten jälkeen ja
revityin vaattein.
"Minä en ehdi niin pian jälestä", sanoi Kätchen. "Juoskaa nyt pois
metsästä, Jumala on kanssamme."
"Emme lähde ilman sinua, Kätchen!"
"Minä tahdon, että menette."
"Ei, ei! Auta minua, Juhani!"
"Se on mahdotonta. Menkää, saavat muuten kiinni teidätkin!"
"Tartu kiveen, Juhani, ja sitten sanomme yhtaikaa: Jumala auttakoon!"
Ja ajatelkaas, miten ihmeellisesti se auttoi. Itse kivi ei tosin
hievahtanut, mutta siinä oli irtonainen sälö, joka luiskahti irti. Ja
silloin Kätchen hänkin pääsi helposti läpi.
Hänen silmänsä säteilivät. "Tulkaa, tulkaa!" sanoi hän ja sieppasi
poikia kädestä. He juoksivat tasaista metsäpolkua minkä jaloista
pääsi ja joutuivat pian laajemmalle tielle.
"Onpa kumma, jollei tämä ole tavallinen ajotie", sanoi Kätchen.
"Pitäisipä meidän kohdata joku ihminen."
Heti sen jälkeen kuulivat he kavionkopsetta takaansa. Sieltä tuli
kolme ratsastajaa, joista etumainen näytti kuuluvan hengelliseen
säätyyn.
Kätchen juoksi heti häntä vastaan, ja hän pysähdytti ratsunsa.
"Meitä ajetaan takaa", toimitti Kati hengästyksissään, "ja me
pyydämme teidän suojelustanne."
"Liikkuuko ryöväreitä näin lähellä kaupunkia?" kysyi hän kummissaan.
"Oletteko menossa sinne?"
"Olen, herttuan luo."
"Silloin olette sitä tervetulleempi, jos viette hänelle hänen
poikansa ja veljensä pojan."
"Katin myös", huusivat pojat.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi hypäten ratsailta. "Minä
onnellisena hetkenä satuinkaan tulemaan!"
Hän käski heti miestensä laskeutua ratsailta ja tarjosi hevosensa
korkealle herrasväelle.
Mutta siitä ei Kätchen tahtonut tietää mitään. Hän istuutui itse
yhden hevosen selkään ja otti Kustaan eteensä; pappi otti Juhanin
ratsaille eteensä, ja molemmat miehet nousivat kolmannen hevosen
selkään.
Mutta juuri kun kulkueen piti lähteä liikkeelle, kuului laukaus ja
luoti lensi aivan lähitse Kustaan päätä.
"Ahaa, niinkö on laita!" huudahti pappi. "Silloin minuakin haluttaa
olla mukana."
Hän sieppasi esiin ladatun pistoolin. Mutta Kätchen pyysi, ettei hän
puuttuisi taisteluun. Tärkeintä oli, että he pääsivät kotiin, jossa
varmaankin levottomuudella odotettiin.
Silloin he lähtivät eteenpäin. Mutta ennenkuin he ehtivät pois
metsästä, oli kaksi luotia suhahtanut heidän jälkeensä, onneksi
kuitenkaan vahingoittamatta ketään.
"Skytten laita on varmaankin pahoin, koskei hän tullut meille
avuksi", sanoi Kustaa. "Olen ajatellut häntä koko ajan."
"Sanos, pelkäsitkö kovin?"
"No, ensi alussa. Mutta sitten rukoiltuamme olin luja ja tyyni ja
mietin itsekseni: ei voi käydä pahemmin kuin Jumala tahtoo."
"Ja hän tahtoi suojella meitä! Kustaa, meidän on oltava aina hänen
kuuliaisia lapsiaan."
"Niin, Kati, ollaan vain."
"Näetkös, linna näkyy jo."
"Kuinka iloisia he ovatkaan kotona."
Mutta samassa kun he kääntyivät kulman ympäri, tuli herttua
linnanpihasta. Hän oli ratsain ja kokonaisen ratsu miesparven
ympäröimänä.
Oli jotakin hurjaa, melkein mielettömyyttä hänen katseessaan, ja
tästä pelästyneenä huudahtivat Kätchen ja Kustaa yhteen ääneen:
"Isä!"
Harhaileva katse ei ensi tuokiossa näyttänyt tuntevan heitä, mutta
seuraavana hetkenä hän oli hypännyt ratsailta, juossut esiin ja
ottanut Kustaan käsivarsilleen.
Hän oli vähällä tukehduttaa poikansa suudelmiin ja hyväilyihin.
Näytti kuin hän ei uskaltaisi uskoa onneaan. Hänen ensi sanansa
olivat: "Oletko vahingoittumaton?"
"Olen, rakas isä, Jumala on ollut koko ajan kanssamme."
"Niin, sen huomaan", virkkoi herttua liikutettuna. "Missä on Skytte?"
oli seuraava kysymys. Kukaan ei voinut vastata.
"Tahdon heti panna toimeen ankaran tutkinnon ja etsinnän!" huudahti
herttua.
"Saanko pyytää teidän armoltanne päästä mukaan?" virkkoi pappismies,
joka lähestyi kumartaen. "Kuka olet?"
"Torstunan rovasti, mestari Olaus, jota olette kunnioittanut
kutsullanne."
"Oletko soturi myös?"
"Minun sanotaan voivan ajaa ulos perkeleitä, ja silloin täytyy olla
asestettu sekä kynsin että hampain."
"Tule sitten mukaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäät
sitä velkaa, jossa jo olen sinulle."
Herttua palasi linnaan, ja Kristina, joka kuivin silmin ja näköjään
tyynenä oli katsellut hänen lähtöään, suli kyyneliin sulkiessaan
Kustaan syliinsä suuremmalla hellyydellä kuin oli tähän asti
osoittanut.
Kätchen kertoi seikkailun juurtajaksain, ja pojat kuuntelivat sitä
yhtä tarkkaavaisesti kuin kaikki läsnäolijat.
"Jollei Kätchen olisi tullut hautaan luoksemme, niin miten olisi
käynytkään!" sanoi Kustaa.
"Jumala olisi kai lähettänyt jonkun toisen", vastasi Kati
yksinkertaisesti.
Tiedon tapauksesta oli linnaan tuonut ensiksi Helena, joka
kummallisesti pyntätyn olennon takaa-ajamana kaatui vasta
linnanportaissa. Useita linnanpalvelijoita oli ollut paikalla, ja
heidät nähdessään oli valekääpiö livistänyt tiehensä.
Onnettomuudeksi ei ollut kukaan ollut niin neuvokas, että olisi
siepannut hänet kiinni.
Helena oli melkein koko ajan maannut tainnoksissa. Äsken oli hän
tointunut, ja silloin olivat hänen ensi sanansa olleet: "Ne tappavat
heidät kaikki, pelastakaa, pelastakaa!"
Silloin päätti herttua lähteä ja panna väkeä liikkeelle kaikkiin
suuntiin, koskei hän tiennyt, mistäpäin ilkiöitä oli etsittävä.
Herttuan palattua linnaan oli pieni miesjoukko papin johdolla
lähtenyt liikkeelle, ensin koivikkoon niiden neuvojen mukaan, joita
pappi oli saanut Juhanilta.
Hiukan etsittyään löysivät he aukeaman ja haudan aivan samassa
kunnossa kuin se oli äskenkin.
"Täällä on varmaankin muinoin ollut luostari", sanoi Olaus. "Mutta
mitä kummaa tämä on?" lisäsi hän ottaen maasta pienen kuvatuksen.
Vähän matkan päässä oli toinen ja niin pitkin tietä.
"Marionetteja", huusi pappi. "Ja miten vikevästi ne on tehty, kasvot,
puvut ja muut!"
Sitten neuvoteltiin, oliko hauta täytettävä ja maksoiko vaivaa sitä
tutkia.
Herttuan sihteeri, Pietari Pietarinpoika, äänesti edellisen
ehdotuksen puolesta, mutta pappi jälkimäisen. "Emme voi palata
herttuan luo ilman varmoja tietoja, kuinka herra Juhana Skyttelle on
käynyt", sanoi hän. Ja oltiin yhtä mieltä, että oli kuoppa tarkoin
tutkittava.
Oli tuotu mukana soihtuja ja alettiin laskeutua kuoppaan, pappi
etunenässä.
Tarkoin tähystettyään ympärilleen selitti hän, että oltiin vanhassa
luostarin salakäytävässä ja että täällä varmaan oli sellejä, joita
oli käytetty vankikomeroina ensi aikoina kristinuskon saavuttua
maahamme.
"Ei epäilystäkään", sanoi hän, "ettei täällä olisi ollut luostarit
salakäytävän molemmissa päissä, ja olisi erittäin mieltäkiinnittävää
tutkia lähintä seutua."
"Mutta miten silloin kävisi herra Juhana Skyttelle?" kysyi sihteeri.
"Meidän täytyy luopua siitä hänen tähtensä", virkkoi mestari Olaus
huoaten ja meni pieneen huoneeseen, josta Kätchen otti lampun.
Mutta Olaus ei saanut mitään rauhaa ennenkuin oli saanut käsiinsä
puutangon, jolla alkoi jyskyttää maaseiniä. Vihdoin hän suureksi
ilokseen kuuli onttoa kuminaa. Hän alkoi luoda, maata pois ja löysi
pian litteän kiven pystyssä.
"Nyt saatte nähdä jotakin", sanoi hän sangen tyytyväisenä, ja toisten
avulla kivi tosiaankin lähti paikoiltaan. Näkyviin paljastui puoleksi
maatunut ihmisen luuranko. "Tämä on hautakammio, ja nyt jätän tänne
neljä miestä siltä varalta, että lurjuksien päähän pälkähtäisi
toimittaa Juhana herrakin tänne", huudahti hän.
Kun miehet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta jäämään luolaan,
päätettiin varmuuden vuoksi, että sihteeri jäi tekemään heille
seuraa, ja Olaus meni kolmen miehen kera käytävään.
Kesti kauan, ennenkuin he tulivat takaisin, niin kauan, että alettiin
vakavasti pelätä jotakin onnettomuutta.
Silloin kuului melua ja huutoja alhaalta, ja kotvan kuluttua näkyivät
Olauksen tarmokkaat kasvot oviaukossa. "Yhden paholaisen olemme
saaneet kiinni", sanoi hän.
Heti tuli jälestä kaksi miestä kantaen häntä välissään.
"Onko hän kuollut?"
"Ei, ei vielä, vaikka kenties mieluimmin soisi olevansa."
Vanki, joka oli kääritty vaippaan, heitettiin jotensakin tylysti
maahan, ja Olaus kertoi, että hänet oli kiskaistu takaisin ahtaasta
kivienkolosta, josta hän oli aikonut kömpiä läpi.
Kysymyksiin, joita hänelle tehtiin, ei hän vastannut sanaakaan.
"No hyvä", sanoi Olaus, "tapahtukoon kuten tahdot."
Sen jälkeen käski hän tarkoin katsomaan, että kaikki köydet, joilla
mies oli kytketty, olivat lujassa solmussa. Kivi nostettiin uudestaan
seinästä pois, ja Olaus valaisi soihdulla luolaan. "Vahinko", sanoi
hän, "ettet voi minua kiittää vuodetoverista, jonka sinulle annan.
Kas niin, pojat, luolaan vain hänet!"
Hylkiön silmät olivat putoamaisillaan pois reijistään, sellaista
kauhistusta ne ilmaisivat. "Ei", huusi hän, "ei sinne, minä
tunnustan!"
"Ennen kaikkea tahdon tietää, mihin olette vieneet herran, jolle
täällä on tehty niin häpeämätöntä väkivaltaa."
"Sitä en tiedä", vastasi hän epäröiden.
"Sen arvasinkin", sanoi Olaus viitaten miehilleen.
Vanki ymmärsi tarkoituksen ja huusi pelästyneenä: "Kautta madonnan
kaikkien pyhien, minä en tiedä, mutta arvaan..."
"Kuules, veijari, joko jätät kaiken kieräilyn tai minä lopetan leikin
lyhyeen."
"He puijasivat minut makaamaan käytävässä ja veivät sillaikaa vangin
pois toista tietä", uikutti hän. "En kuullut enkä nähnyt heitä, ja
totta pulmakseni olin varma siitä, etteivät he pääse pakoon, enkä
käsitä miten se kävisi päinsä." Oli jotakin mielipuolista hänen
puheessaan. Mutta sitten hän huudahti vimmoissaan: "Toverieni olisi
pitänyt tulla takaisin! Minä nukuin kuin tukki, muuten ei olisi
kukaan saanut minua kiinni!"
"Silläkään ei ole mitään tekemistä kysymykseni kanssa", sanoi Olaus
ankarasti. "Sanon kolmannen ja viimeisen kerran: mihin vieras on
viety?"
"Hän on pienessä tuvassa metsänreunassa itäänpäin, jos hän elää. Jos
hän on kuollut, on ruumis siellä."
"Voi teitä, jos hän on kuollut!" vastasi pappi määräten neljä miestä
seuraamaan itseään ja käskien toisten ankarasti vartioida vankia.
Oli jo iltamyöhä, kun he saapuivat neuvotulle paikalle. Miesten
käskettiin pysytteleidä tuvan takana ja varoa tulemasta näkyviin.
Rovasti kävi urhakasti kohti, avasi salvan ja astui sisään.
Siellä istui kaksi vanhaa naista, toinen rukkinsa ääressä, toinen
keppiinsä nojaten. Mutta ne nopeat, epäilevät katseet, joita
keppiniekka heitteli vieraaseen, näyttivät sangen merkitseviltä.
"Voisiko täällä saada yösijaa?" kysyi rovasti. "On kai teillä
yliskamari?"
"Siellä on sairas", vastasi kehrääjä.
"Onko tauti tarttuva?"
"Tuskin."
"Hän on pyytänyt, että saisi pitää huoneen yksin huostassaan",
puuttui toinen nainen puheeseen. "Ja se lieneekin parasta, kun hän
kerran pitää sellaista elämää..."
"Onko hän sairas ja pitää elämää. Miten se lyö yhteen?"
"Sekö häntä sitten riivanneekin, sekö jo", jatkoi akka, "Meidän on
täytynyt hänet aivan sitoa."
"Silloin oli onni, että tulin tänne", sanoi rovasti. "Sillä minun
sanotaan pystyvän paholaisia karkoittamaan."
"Saan kai häntä ainakin valmistaa", sanoi nainen aikoen mennä.
"Ei suinkaan", vastasi rovasti. "Se käy helpommin, jos heidät
yllättää."
Näin sanoen tarttui hän naista käsivarteen. Mutta tällä oli rautaiset
lihakset, ja nyt rovasti oli varma asiastaan.
"Älkää välittäkö, vaikka kuulettekin huutoja ja parkua", sanoi hän.
"Paholaiset eivät mielellään lähde asunnostaan, jossa voivat hyvin."
Näin sanoen hän nousi portaita ylös lujin askelin.
Uunilta pilkisti pää esiin. "Saakoot sitten surmansa molemmat",
kuului sieltä ääni.
"Missähän kummalla se Editkin vitkastelee!" puuskui nainen.
"Se sika ei kai vielä ole nukkunut pois humalaansa", vastasi mies
uunilta.
Heti yliskamariin päästyään oli Olaus rovasti sulkenut oven jälkeensä
niin hyvin kuin voi ja raahasi vielä suuren kaapin sen eteen.
Sitten hän meni vuoteen luo. "Sanokaa minulle nimenne", virkkoi hän.
"Juhana Skytte."
"Silloin olen oikeilla jälillä. Teitä on pidelty pahoin."
"Hylkiöt eivät ole minua edes sitoneet, ja kuitenkaan en voi mitään."
Hänellä oli jokseenkin suuri läpi päässään, ja tyyny oli aivan
verinen.
"Sidon ensin päänne ja sitten päästän käsivartenne", sanoi Olaus ja
kävi sen sanottuaan taitavasti toimeen.
"Onko Kustaa prinssi pelastettu."
"Kaikki ovat aivan kuin ihmeen kautta."
Olaus avasi ikkunan ja huusi täyttä kurkkua: "Ulos perkeleet, armotta
ja säälittä, minä sidon teidät kahleihin ja heitän helvettiin, jossa
saatte palaa ikuisessa tulessa."
"Nyt he tulevat valppaat pojat!" jupisi hän nähdessään reippaat
miehet, jotka hiipivät ympäri taloa.
Muuan heistä oli läheistä puuta myöten kavunnut katolle, ja kun
näyttäytyi, että sisälläolijat tekivät kaikkensa estääkseen hänen
tovereitaan pääsemästä sisään, tunkeutui hän savutorven kautta
tupaan. Nokisella naamallaan nostatti hän sellaisen kauhun, että
lurjukset tuokioksi aivan hölmistyivät ja hän voi esteettä avata tien
tulijoille.
Alkoi tuima taistelu. Ottelijat olivat jokseenkin tasaväkiset, mutta
hyökkääjät voittivat.
Kun töllissä jälleen oli hiljaisuus, kysyi Olaus, tahtoiko Juhana
herra jäädä yöksi sinne missä oli vai oliko hänellä voimia kävellä
jalkaisin kaupunkiin.
"Nyykistyn mieluummin tielle kuin jään tänne", sanoi hän. "Mutta niin
huonosti ei olekaan laitani."
He menivät alas yhdessä, ja Olaus antoi määräyksensä. Vangit vietiin
Örebrohon, ja Olaus ja Skytte lähtivät kirkkaassa kesäyössä samaa
tietä.
Herttua oli heidän tähtensä ollut valveilla. Hän otti molemmat
syliinsä ja sanoi: "Sen kyllä tiedän, miten voin palkita Juhana
Skytteä. Sinun laitasi on huonompi, Olaus, sillä enhän voi tehdä
sinusta arkkipiispaakaan isäsi jälkeen."
"Enkä minä pitäisi sitä minään palkintona", vastasi tämä. "Minulla
on Torstunan papinvirka, ja kun sitä paitsi olen suuressa maineessa
paholaisten manaajana, niin olen täysin tyytyväinen asemaani."
"Moista en ole kuunaan kuullut papin suusta", sanoi herttua. "Totta
kai sentään haluat jotakin."
"Haluan pitää kiinni lupauksestanne", vastasi Olaus kumartaen,
"itseäni tai jotakin toista varten."
"No, kuten tahdot. Huomenna puhumme kirkollisista asioista."
Niin he erosivat. Kullakin oli paljon mietittävää tämän muistettavan
päivän jälkeen, ja monet kiitokset ja rukoukset kohosivat sinä iltana
taivahiselle isälle Örebron linnasta.
Seuraavana päivänä tutkittiin tarkoin kolmea vankia. Herttua oli
itse läsnä ja johti osaksi kuulustelua. Pian kävi selville, että
kaikki kolme olivat katolilaisia. Herra Yrjänä Posse, Hogenskild
herra ja rouva Ebba Bjelke mainittiin tosin, mutta mitään kirjallisia
todistuksia ei ollut, ja miehet puolestaan sanoivat, että heille
tuntemattomat henkilöt olivat houkutelleet heidät ryöstämään
prinssejä. Kuitenkin selittivät he, ettei ollut aikomus tehdä pojille
mitään pahaa, he puolestaan uskoivat kaiken tapahtuneen parhaassa
tarkoituksessa.
Kaikki kolme lähetettiin Gripsholmaan pidettäviksi vangittuina
vastaisia kuulusteluja varten.
Skytte toipui pian saamistaan vammoista. Pahemmin oli laita Helenan,
jonka pelästys oli melkein menehdyttänyt.
Lujempi side oli yhdistänyt koko perheen, ja erittäinkin oli herttua
kiintynyt omaisiinsa enemmän kuin oli nähty pitkiin aikoihin.
Eräänä päivänä tuli Kätchen hänen luokseen ja sanoi: "Kas, mikä
ystävällinen kirje mummolta. Hän tahtoo, että tulisin tänä kesänä
hänen luokseen."
"No, kuinka itse tahdot?"
"Hän kirjoittaa, että hänen iässään on jokainen päivä odottamaton
lahja, eikä hän tiedä kuinka monta hänellä on enää jälellä."
"Tahdon uskoa sinulle erään asian ja samalla kysyä neuvoasi", sanoi
herttua.
"Voinko minä antaa neuvoja?" kysyi Kätchen punastuen.
"Sittenpähän nähdään. Ymmärrät tietysti, että viime päivien tapaukset
ovat kovasti kiihdyttäneet mieltäni, ja kun minun täytyy muutamain
viikkojen kuluttua matkustaa Suomeen, en voi olla alituiseen
levottomuudella ajattelematta mitä täällä voi tapahtua."
"Eikö Kustaa tule mukaan?"
"Sitä juuri ajattelin minäkin", sanoi herttua vetäen hänet vasten
poveaan. "Herttuatar tulee myös mukaan, mutta Maria Elisabet ei voi
tulla mitenkään."
"Voihan hän ja Juhani ja Heidin rouva tulla kanssani mummon luo."
"Mutta minä olisin tahtonut sinut mukaani Suomeen."
"Ei, se ei käy päinsä", sanoi Kätchen hymyillen. "Minua tarvitaan
täällä kotona."
"Niinpä kylläkin, rakkanani, ja missä et ole, siellä sinua
kaivataan", sanoi hän. "Mutta nyt toiseen asiaan: mitä arvelet, onko
Helenan tultava mukaan?"
"Merimatka tekisi hänelle hyvää, hänen rintansa on heikko."
"Mutta mukaan tulee eräs toinen henkilö, jota hän ei voi sietää
lainkaan."
"Kuka se on?" kysyi Kätchen kummastuneena.
"Herra Juhana Skytte."
Kätchen katsoi häneen kummissaan, mutta kun hän huomasi veitikan
silmänurkassa, punastui hän ja kääntyi pois hämillään.
"No, mitä arvelet asiasta?"
"Luullakseni Helena pitääkin hänestä."
"Onko hän sanonut sinulle sen?"
"Jos minulle on uskottu jotakin, niin enhän voi puhua siitä."
"Mitähän, jos kihlaisimme heidät?"
"Oi, kuinka se olisi hauskaa! Mutta Helena sanoo, ettei herttuatar
pitäisi siitä."
"Miksi ei?"
"Kihlatut lyövät aina laimin velvollisuutensa."
"Pyh, ei mitään vaaraa."
"Sitä ei usko Helenakaan."
"Tiedätkös mitä, minä kihlaan heidät. Jos molemmat tulevat matkalle
mukaan, on heillä kahta hauskempaa. Ja kun vuoden tai parin kuluttua
palaamme kotiin, naitamme heidät. Vai mitä?"
"Kuinka hyvä olet ja kuinka pidän sinusta", sanoi Kätchen ja kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa.
"Siinä tuskin moni on kanssasi yhtä mieltä, lapsukaiseni."
Muuatta päivää myöhemmin sanoi herttua puolisolleen, että toivoi
hänen tulevan mukaan Suomeen ja että oli päättänyt ottaa Kustaankin
mukaan.
"Mutta Maria Elisabet?" kysäisi herttuatar.
"Saa mennä Kätchenin kanssa leskikuningattaren luo."
"Ja Juhani?"
"Sinne hänkin, melkein koko lastenkamari", lisäsi herttua nauraen.
"Mutta kenen minä otan mukaani?"
"Paitsi piikasiasi ainoastaan Helenan. Skytte saa ottaa Kustaan
huostaansa."
"Sopiiko se?"
"Mainiosti. Laittaudu nyt kuntoon, kuten minun puolisoni arvo ja
korkea syntyperäsi vaatii. En tahdo, että Suomen ylpeät aatelisrouvat
katsovat yli olkansa herttuatar Kristinaan."
"Sitä he eivät tule tekemään. Minä kyllä osaan pitää siitä huolen."
Itse asiassa oli hän ihastunut matkasta eikä lainkaan vastahakoinen
jättämään pientä itsepäistä tytärtään Kätchenille, jota tämä totteli
paremmin kuin omaa äitiään.
Samana iltana, kun perhe oli koolla tavallisuuden mukaan, laski
herttua leikkiä Helenan kalpeista poskista ja houkutteli niille siten
ruusunhäivähdyksen toisensa jälkeen.
Herttuatar, joka ei pitänyt siitä, että kukaan, saatikka sitten hänen
puolisonsa, leikitteli hovineitsytten kanssa, näytti loukkautuneelta.
Mutta siitä ei Kaarle säikähtänyt. Hän kutsui Helenan luokseen,
tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Tiedättekös, neitsyt, tunnen nuoren
miehen, joka kovasti kaipaa tätä pientä kättä. Saanko antaa sen
hänelle?"
Helena loi pelästyneen katseen herttuattareen, ja sitten painuivat
hänen silmänsä maahan.
Juhana Skytte näytti kovin yllätetyltä. Hän oli noussut ja lähestyi
heitä.
"Asianlaita on niin", jatkoi herttua, "että minua huolestuttaa kovin,
kuinka voin palkita Juhana Skyttelle sen uhrautuvan uskollisuuden,
jota hän on osoittanut perhettäni kohtaan. Vaikkapa antaisin hänelle
kaiken maailman hyvyydet, ei sillä olisi suurtakaan arvoa hänelle,
jollei hän saisi jakaa onneaan sen naisen kanssa, jota rakastaa.
Sitä paitsi", lisäsi hän nähtyään Helenan jälleen vilkaisevan
herttuattareen, "ilahuttaisitte suuresti puolisoani noudattamalla
minun toivomustani."
Ankara rouva näytti hyvin loukkautuneelta, mutta kohtasi silmäparin,
jonka edessä loi katseensa maahan.
"Silloin tahdon mielelläni", vastasi Helena.
"Se oli oikein. Ottakaa siis nyt toisenne ja olkaa niin onnelliset
kuin totisesti ansaitsettekin."
Kaarle pani heidän kätensä yhteen. "Kas niin", sanoi hän Skyttelle,
"vie nyt hänet mukanasi, niin saat sanoa hänelle kahdenkesken mitä
minä kenties olen unohtanut."
Mutta heidän mentyään sanoi Kaarle ilkkuen puolisolleen: "Nyt kai
myönnät, että he sopivat hyvin tulemaan mukaan."
Herttuatar ei katsonut hyväksi vastata mitään. Mutta illalla käski
herttua tuoda viiniä pöytään ja joi vastakihlattujen maljan. Silloin
ei auttanut herttuattarenkaan muuta kuin onnitella heitä, ja Kätchen
kuiskasi Helenaa syleillen:
"Olen niin iloinen. Sillä nyt on matka sinulle paljon hauskempi kuin
olisi ollut muuten."
Mutta näistä perhekohtauksista palasi Kaarle kirjoituspöytänsä ääreen
antaakseen käskyjä joukkojen varustamisesta ja nimittäen päälliköitä.
Hän tiesi, että Kaarle Gyllenhjelm oleskeli hyvän ystävänsä Samuel
Niilonpojan luona. Heidät molemmat hän tahtoi mukaan ja kirjoitti
heille omakätisesti.
13.