Seuraavana päivänä he lähtivät retkelle jännityksellä odottaen
ja pamppailevin sydämin. Mutta suuri oli heidän pettymyksensä,
kun kuoppien luona ei näkynyt ketään ja ne näyttivät olevan aivan
koskemattomat eiliseltään.
"Mitäs nyt tehdään?" sanoi Skytte nauraen. "Onko meidän palattava
kotiin?"
"Ei, ei", huusivat pojat. "Etsikäämme heitä metsästä."
Mutta kuta kauemmaksi metsään tultiin, sitä synkemmäksi ja
sankemmaksi se kävi. Puiden oksat melkein kasvoivat yhteen, ja
ainoastaan vaivoin he pääsivät eteenpäin.
"Nyt luulen, että on paras lähteä kotiin", sanoi Kätchen hieman
peloissaan.
"Niin, kotiin", kuiskasi Helena painautuen häneen kiinni.
Mutta samassa he kuulivat ihmeellistä soittoa ja loitompaa näkyi
valoa.
"Mitä se on, mitä se on?" Poikia, varsinkin Kustaata, oli mahdoton
pidättää. Skytte käski ankarasti, etteivät he saaneet loitota
hänestä, ja niin he lähtivät siihen suuntaan, josta valo loisti heitä
vastaan.
Kätchen ja Helena seurasivat kintereillä.
Polun mutkauksessa joutuivat he pienen aukeaman laitaan, joka oli
hakattu sankimpaan metsään. Maahan oli pistetty palavat soihdut, ja
vasemmalla näkyi jälleen vastaluotu hauta, mutta melkoista suurempi
kuin edelliset.
Vanha nainen, mies ja kääpiö puhalsivat kaikki kolme huuliharppua,
ja soiton mukaan tanssi kymmenkunta pikku olentoa eriskummaisissa
puvuissa, suunnilleen samanlaisissa kuin tavallisesti näkee
markkinoilla. He pyörivät soitontahdin mukaan haudan ympäri, siitä
väliin loitoten, väliin mennen aivan sen partaalle. Toinen toisensa
jälkeen kumartuivat he syvään ja saivat silloin toisen värin. Niinpä
saattoivat pikku karkelijat olla ensin punaisia, sitten sinisiä ja
vihreitä eri vivahduksissa.
"Tahdon nähdä mitä se on", sanoi Kustaa.
"Menemmekö lähemmäksi?" kysyi Skytte kääntyen Kätcheniin.
"Minäkin haluaisin tietää mitä se on", sanoi tämä. "Eiköhän se liene
vaarallista?"
"Kas, kas, nyt ovat he hohtavan valkoisia!" kuiskasi Juhani.
Molemmat pojat vetivät kärsimättömästi opettajaa eteenpäin, ja hän
seurasi mukana. Mutta lähelle tultuaan saattoi hän eroittaa, että
hautaa ympäröi ristikkohäkki ohuista rautalangoista ja että muutamaan
askelten päässä siitä alkoi hautaan vievä pieni käytävä, mutta niin
kapea, että ainoastaan lapsi sopi siitä kulkemaan.
Skytte piteli Juhania toisella kädellään ja Kustaata toisella
lähetessään joukkiota. Yhtä vähän soittajat kuin tanssijatkaan
näyttivät kiinnittävän mitäkään huomiota heihin.
Mutta samassa kun Juhani ja Kustaa, vetäen Skytteä jälestään,
olivat tulleet haudan reunalle, antoi maa perään ja molemmat pojat
syöksyivät hautaan. Skytte tunsi tartuttavan itseensä takaapäin lujin
käsivarsin, ja pontevasta vastarinnasta huolimatta hänet sidottiin.
Huutojensa johdosta hän sai iskun otsaansa, niin että vaipui
tajutonna maahan.
"Juokse linnaan", kuiskasi Kätchen Helenalle. Itse riensi hän haudan
luo, ja lieneekö ohut häkkiaita ollut niin höllästi kiinnitetty
maahan, vai epätoivoko oli antanut hänelle voimaa, mutta hän sai sen
temmatuksi irti ja hypähti hautaan.
Enimmät soihduista olivat sammuneet. Kääpiö oli rientänyt Helenan
jälkeen, ja raihnainen nainen ja ukko, jotka osoittautuivat väkeviksi
miehiksi, joutuivat siksi koviin tekemisiin Skytten kanssa, että
Kätchenin uhkarohkeaa tekoa ei oltu edes huomattukaan.
Hän oli liukunut alas maaseinää myöten, joka oli viettävä. Pian hän
tunsi tasaisen maaperän jalkojensa alla, mutta oli aivan pimeä.
Silloin hän oli kuulevinaan huokauksen ja hiljaista vaikeroimista,
ja kun hän eteensä haparoidessaan tunsi pienen käden, kuiskasi hän:
"Oletko vahingoittunut, Kustaa?"
"Kätchen", sanoi hän. "Minä en pelkää lainkaan, vaan olen iloinen,
kun sinä olet täällä."
"Missä on Juhani?"
"Tässä vieressäni, mutta hän vain valittaa."
"Näetkös, tuolta kiiluu valoa?"
"Näen; ne, jotka sen ovat sinne laittaneet, ovat varmaan ilkeitä
ihmisiä."
"Älä liiku paikoiltasi, minä katson mistä se tulee."
"Saanko minä seurata?"
"Ota Juhani mukaan."
Heistä näytti, että olivat jossakin holvissa, ja kun he menivät valoa
kohden, tunsivat he edessään oven. Oven raosta valo oli kiilunut
heidän silmiinsä.
Kätchen etsi lukkoa, mutta sellaista ei tuntunut olevan. Vihdoin hän
onnistui avaamaan oven vetämällä sitä itseensä päin.
Hiljaa hiipivät he pieneen luolaan, jota valaisi lattialle asetettu
lamppu, ja katselivat ympärilleen. Mihin oli heidän nyt ryhdyttävä?
Ulkona he olivat kuulleet telmettä ja taistelun ähkinää, täällä ei
kuulunut mitään.
"Täällä on aukko", kuiskasi Kustaa, ja Kätchen otti nopeasti lampun
ja valaisi sillä aukkoon. Se näytti olevan pieni käytävä.
"Meidän täytyy mennä sitä myöten", sanoi urhea tyttö.
"Pimeässäkö?" kysyi Juhani vavisten. "Kati kulta, ota lamppu mukaan!"
"Silloin meidät keksitään helpommin", vastasi tyttö. "Mutta sille ei
voi mitään." Hän otti lampun ja he menivät käytävään.
Tie oli kuoppainen ja epätasainen. Kätchen, joka kantoi lamppua, oli
pakoitettu kulkemaan hitaasti, jottei kaatuisi ja kenties sammuttaisi
lampun.
Hiljaa, levottomasti sykkivin sydämin, he riensivät eteenpäin. He
eivät tienneet, mihin tie vei, eivätkä sitä juuri ajatelleetkaan.
Suunnilleen kymmenisen minuuttia olivat he jatkaneet taivaltaan.
Lopusta ei ollut tietoakaan, kun he kuulivat takaansa rähäkkää ja
huutoja. Heidät oli keksitty. Kohta he näkivät soihtujen loimun
takaansa. Heitä siis ajettiin takaa.
Siivekkäin askelin he riensivät eteenpäin, mutta rähäkkä ja huudot
lähenivät lähenemistään.
Silloin keksi Kätchen pienen lymysopen vasemmalla. Nopeasti hän
puhalsi lampun sammuksiin ja veti pojat sinne mukanaan.
He painautuivat soppeen yhteen myttyrään.
"Nyt on meidän pyydettävä apua Jumalalta", sanoi Kätchen. Ja pojat
panivat kätensä ristiin ja toistivat hänen jälestään: "Hyvä isä
taivaassa, katso meihin, hyljättyihin lapsiisi! Sinä yksin voit
auttaa meitä suuressa hädässämme."
Heti sen jälkeen he näkivät soihtujen loimon ja kuulivat ikäänkuin
villipedon läähätyksen. Sitten kuului joku kaatuvan ja tuli aivan
pimeää.
"Näettekös, näettekös, Jumala on kanssamme. Hän ei tahdo meidän
hukkuvan!" Ja he itkivät ilosta ja syleilivät toisiaan.
Aivan läheltä kuului puhetta, kirouksia ja sadatuksia.
"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi miesääni.
"Käännyttävä noutamaan useampia soihtuja."
"Sillä välin ehtivät kakarat päästä käytävästä väljään."
"Jolleivät huku!"
"Ansaitsemme enemmän, jos saamme heidät elävinä."
"Eivätköhän he käytävän suulla tuuskahda!"
"Mihin niin?"
"Käärmeluolaan, tietysti!"