Valtiopäivät olivat vihdoin päättyneet, ja herttua palasi huhtikuun
alussa Örebrohon. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin synkkää ja
raskasta, ei huomannut sydämellisyydestä jälkeäkään. Hän tahtoi saada
tarkan selon poikain opinnoista, osoitti pitävänsä yhtä suurta vaaria
Juhanin kuin Kustaankin edistyksestä eikä näyttänyt tekevän eroa
heidän iällään.
Kristina rouvaa, joka tuli ystävällisesti häntä vastaan, loukkasi
hänen kylmä käytöksensä, erittäinkin kun herttua ei ihastunut
nähdessään pikku Maria Elisabetin, joka hänestä oli oikea ihmelapsi.
Kätchen oli hänkin saanut vain ikäänkuin ohimennen suukkosen
otsalleen. Kustaata oli hän vain taputtanut päälaelle.
Heidin rouvan kanssa hänellä sitä vastoin oli monet pitkät
keskustelut. Tämän oli pienimpiä seikkojaan myöten muistettava,
oliko nähnyt mitään epäiltävää. Hän tyyntyi vasta, kun oli päässyt
vakaumukseen, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut.
Örebron linnaan tuli ykskaks vilkasta elämää. Herttua määräsi
muutamat hetket päivästä, joina otti kävijöitä vastaan. Melkein
kaiken muun ajan hän saneli kirjureilleen tai kirjoitti itse.
Ainoastaan ateriain aikana hän oli perheensä parissa, ja tavallisesti
oli silloin useita vieraitakin läsnä.
Hänen muuttunut käytöstapansa ei koskenut kenenkään muun mieleen
niinkuin Kätchenin. Hän näki, että herttuan ikävöivä katse
tuontuostakin suuntautui salavihkaan Kustaaseen, olipa hän joskus
yllätyksekseen huomannut sen kohdistuvan itseensäkin. Kuinka voisi
hän jaottaa maahan sen muurin, joka oli noussut heidän välilleen?
Kenen kanssa oli hänen neuvoteltava? Hän meni herttuattaren luo.
"En ymmärrä häntä", sanoi tämä. "Olen monet kerrat tahtonut panna
Maria Elisabetin hänen syliinsä, mutta hän on heti laskenut lapsen
lattialle. Olen puhunut hänelle niistä kirjeistä, joita olen saanut
kunnioitetusta ja rakkaasta isänkodistani, mutta hän ei välitä
mistään. Tuskin tiedän, kuuleeko hän mitä sanon."
Muutamia päiviä myöhemmin sanoi uskollinen Heidin hänelle: "Herttuan
laita ei näytä olevan hyvin."
"Tiedän sen", sanoi Kätchen, "ja ajattelen sitä päivin ja öin."
Eräänä aamuna toi muuan palvelija useita kirjeitä. "Antakaa ne
minulle", sanoi hän vilkkaasti. Mutta kun hän tuli herttuan luo, näki
hän tämän nojaavan pöytään, pää käsien varassa. Hän joko ei kuullut
Katin tuloa tai ei välittänyt siitä.
Kati pani kirjeet pöydän nurkalle ja hiipi pois. Melkein tietämättään
hän juoksi poikien huoneeseen. Molemmat istuivat läksyjensä ääressä.
"Lainatkaa minulle Kustaa hetkiseksi", sanoi hän vilkkaasti Skyttelle.
"Enkö niinä saa tulla mukaan?" kysyi Juhani.
"Sitten, ei nyt!"
Päästyään Kustaan kanssa kahdenkesken sanoi hän hänelle:
"Etkö ole nähnyt, Kustaa, ettei isämme ole niin iloinen kuin
tavallisesti?"
"Olen", sanoi poika, "hän ei hyväile minua kuten ennen."
"Nyt hiivimme hänen luokseen ja suutelemme ja hyväilemme häntä,
kunnes hän tulee iloiseksi jälleen."
"Niin, niin, lähdetään ja tehdään niin", huusi poika, ja niin riensi
Kati hänen kanssaan isänsä huoneihin.
Hän kysyi kamaripalvelijalta, olivatko sihteerit jo tulleet. Kun tämä
vastasi kieltävästi, sanoi hän, ettei heitä saanut päästää sisään
ennenkuin hän sanoisi.
Herttua, joka yhä istui selin heihin, oli avannut muutaman äsken
saapuneista kirjeistä.
Käsi kädessä hiipivät lapsukaiset lähemmäksi. Pienempi heistä kapusi
tuolin selustalle, ja yhtäkkiä tunsi herttua pari lapsenkättä
kaulassaan ja hänet seppelöivät vaaleat kiharat.
Kätchen oli hänkin kietonut isänsä käsivarsillaan, ja nyt tuhlasivat
molemmat suudelmiaan ja hyväilyjään.
"Rakas, rakas isä!" helähteli hänen korvissaan, ja hän oli tahdoton,
kenties ensi kerran elämässään.
Hän varmaankin tunsi rauhan tunnetta, joka tulee väsyneen ihmissielun
osaksi, kun hän pääsee enkelien helmaan. Kyynelet kostuttivat hänen
poskensa, ja punaiset huulet suutelivat ne pois ja kuivasivat vaaleat
kiharat.
Mutta sellaiset hetket ovat yhtä pakenevia kuin silmäys laivaan
iloon. "Mitä tämä nyt on, pikku murtovarkaat", sanoi isä. "Mitä
kirjurini ajattelevat, kun tulevat?"
"Heistä minä en välitä", sanoi Kustaa. "Skytte saa antaa minulle
luvan koko päiväksi, ja minä annan luvan sinulle, Ja niin voimme
kaikessa rauhassa pitää toisemme iltaan asti."
"Kiitos vain, mutta silloin kai käy aika pitkäksi. Vai mitä pikku
Kätchen arvelee?"
Hän oli ottanut heidät polvilleen ja he painoivat päänsä häntä vasten.
"Minä olen niin mielelläni luonasi, rakas isä", sanoi Kati.
Isä painoi hänet lujasti vasten poveaan.
"Kuitenkin on sellaisiakin, jotka tahtovat viedä sinut minulta",
sanoi hän.
"Ne minä lyön kuoliaaksi", huusi Kustaa. "Kukaan ei saa viedä Katia
meiltä."
"Siinä olet oikeassa. Meidän kaikkien olisi vaikea tulla toimeen
ilman häntä. Hän kai sinut toi mukanaan tännekin?"
"Niin, hän se toi. Juhani tahtoi myös tulle, mukaan, vaan ei päässyt.
Saat tulla sitten, sanoi Kati."
"Juokse häntä noutamaan, Kustaa. Minulla on jotakin sanottavaa teille
kaikille kolmelle."
Mutta kun hän oli poissa, otti herttua tyttärensä pään käsiensä
väliin ja suuteli sitä. "Missä olet oppinut taidon nähdä
surun-raskauttamiin sydämiin?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi hän hymyillen kyyneltensä lävitse.
Molemmat pikku villit tölmähtivät sisään, ja herttua käski heidän
istua kunkin tuolilleen. "Kätchen saa istua polvellani niin kauan",
sanoi hän.
Pojat riensivät noudattamaan käskyä. "Meidän on kai neuvoteltava?"
kysyi Kustaa.
"Niin, neuvoteltava juuri", sanoi herttua. "Tahdon kuulla teidän
neuvoanne." Sen jälkeen otti hän kirjeen, jota oli juuri lukenut, ja
sanoi: "Tämä on Ranskan kuninkaalta."
"Jos hän hankkii sotaa, lähden minä tappelemaan häntä vastaan", huusi
vilkas Kustaa.
"Minä myös!" yhtyi Juhani.
"Ei, hän ei tahdo sotaa, vaan hän tahtoo, että meidän on annettava
hänelle paras aarteemme."
"Kuinka hän voi sitä vaatia?"
"Ainahan voi pyytää, mutta saaminen riippuu siitä, suostummeko me."
"Ei, me emme suostu", huudahti Juhani. "Mitä hän sitten tahtoo?"
kysyi Kustaa.
"Enkö jo sanonut: parhaan aarteemme. Tuumikaas, pojat, minkä
mieluimmin tahdotte pitää?"
He katsoivat toisiinsa. "Hevoseni!" huusi Juhani. "Ei", vastasi
herttua nauraen. "Hevosia on hänellä kyllin. Hän tahtoo jotakin,
mikä on meille paljon rakkaampaa." Näin sanoen veti hän Katin pään
syliinsä ja hyväili sitä., "Ei suinkaan hän Katia tahtone?" huudahti
Kustaa. "Kyllä vain, juuri häntä." Nytkös nousi hälinä.
"Minua?" huusi Kati ja olisi hypähtänyt pystyyn, jollei herttua olisi
häntä pidellyt.
"Häntä ei ranskalainen saa!" huusi Kustaa lyöden nyrkillään pöytään.
"Ennen tappelen hänen kanssaan."
"Minä puolustan Katia kaikkia ryöväreitä vastaan!" kirkui Juhani,
joka oli rientänyt hänen luokseen.
"No no, tyyntykäähän nyt, niin kerron teille kaiken", keskeytti
herttua. "Ranskan kuninkaalla on hyvä ystävä; Rohanin herttua, jonka
hän tahtoo tehdä onnelliseksi, ja hän on pyytänyt Kätcheniä herttuan
morsiameksi."
"Minua?" Kati tahtoi taasenkin hypähtää pystyyn, mutta herttua
pidätti hänet.
"Tahtooko hän naida Katin?" huusi Kustaa ylen hämmästyksissään.
"Hän ei saa!" kirkui Juhani kyynelsilmin ja kalpein poskin.
"Kuulkaahan nyt, neuvosherrani", sanoi herttua. "Eikö teistäkin ole
ennen kaikkea kuultava Katin mieltä?"
Kustaa ja Juhani olivat nousseet ja seisoivat käsi kädessä.
"Eikö miesten ole ratkaistava?" kysyi Kustaa hyvin vakavasti.
"Prinsessani on tehtävä miten me tahdomme!" säesti Juhani
kiihdyksissään.
"Tavallisesti käy niin", sanoi herttua. "Mutta heidänkin mieltään
kysytään näön vuoksi, ja eiköhän meidänkin pitäisi tehdä niin?"
Pojat katselivat jälleen epäröiden toisiinsa. "Kyllä, niin on
tehtävä", sanoi Kustaa hieman väkinäisesti.
Mutta Juhani heittäytyi tuolille ja itki kuin sydän aivan pakahtuisi.
Ja silloin ei Kätchen enää pysynyt paikoillaan pitelemälläkään, hän
suuteli herttuaa poskelle ja pyysi: "Antakaa minun mennä!" Ja hän
juoksi hylätyn poika rukan luo ja sanoi: "Kuinka voit luulla, että
mikään voisi minut eroittaa teistä!"
Silloin päästi Juhani ilohuudon ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen.
"Rakkahin Kätchen, minä kuolisin, jos lähtisit luotamme", kuiskasi
hän nyyhkyttäen.
Kustaa taputti sillä välin isän kättä. "Me pidämme hänestä niin
paljon", sanoi hän.
Kun hälinä oli hieman asettunut, virkkoi herttua teennäisellä
tiukkuudella: "Tosin olen ollut mukana erinäisissä neuvotteluissa,
mutta en koskaan sellaisessa, joka vetäisi tälle vertoja, ja
puheenjohtajana kysyn teidän sopimattomasta ja sangen häiritsevästä
vastustuksestanne huolimatta neiti Katarina Vaasalta, mikä vastaus
minun on annettava Rohanin prinssin kosintaan?"
Kätchen nousi heti ja niiasi syvään.
"Tiedän hyvin, että minulle on tämä kunnia osoitettu ainoastaan
herra isäni tähden"; sanoi hän. "Mutta minä olen vasta kuudentoista
vuotias, ja oma kotini on minulle niin rakas, etten tahdo sitä
vaihtaa mihinkään muuhun maailmassa."
Pojat kietoivat käsivartensa hänen ympärilleen, ja herttua, joka oli
kuunnellut tuikkivin silmin, sanoi sangen tyytyväisenä:
"Niin puhuu oikea vaasantytär, ja minä vastaan omakätisesti kuninkaan
kirjeeseen ja sinun puolestasi hylkään imartelevan kosinnan."
Pilvi oli hälvennyt, ja Kätchen oli jälleen houkutellut päivän
pilkottamaan.
"Eivätkö sihteerini tänään herääkään", puuskahti herttua, "vai miksi
he viipyvät?"
Silloin sanoi Kätchen hänelle syyn ja pyysi kutsumaan heidät sisään.
"Onko tämä asia pidettävä salassa?" kysyi Kustaa näyttäen hyvin
tärkeältä.
Herttua tuumi hieman. "Kolme tuntia", sanoi hän. "Sitten saatte siitä
puhua; nyt pian läksyjenne ääreen."
"Eikö Kätchen tule mukaan?" kysyi Juhani.
"Ensin on hänen annettava minulle suukkonen! Kas niin, nyt saa hän
tehdä mitä tahtoo."
Rakastettava tyttö ojensi pojille kätensä. Juhani suuteli hänelle
ojennettua kättä, ja silloin riensivät he pois kaikki kolme.
Herttua katsoi mietteissään heidän jälkeensä.
"Kätchen on syntynyt 84 ja Juhani 89", tuumi hän itsekseen. "Viiden
vuoden eroitus, mutta kuinka poika rakastaa häntä!"
Heti sen jälkeen, aamiaisen edellä, sai herttuatar tiedon kosinnasta.
"Kuusitoistavuotias lapsukainen!" sanoi hän. "Ennen kahtakymmentä
vuotta ei avioliiton pitäisi koskaan tulla kysymykseen."
Mutta hän näki heti, että herttua oli muuttunut, ja esiintyi
sentähden itse niin ystävällisesti ja auliisti kuin suinkin. Hän ei
tiennyt, kuka muutoksen oli saanut aikaan, eikä herttuakaan puhunut
siitä mitään.
Herttua työskenteli väsymättä päivästä päivään maansa ja kansansa
hyväksi, samaan suuntaan kuin hänen isänsäkin oli toiminut.
Sigismundilta ei ollut saapunut mitään vastausta Vladislaukseen
nähden, mutta sen sijaan tieto, että lähettiläät, jotka olivat
vieneet irtisanomista koskevan Linköpingin päätöksen, oli heitetty
vankeuteen ja heitä pidelty jotensakin pahoin.
Sota oli siis ovella, vihollisuudet saattoivat puhjeta milloin
hyvänsä, eikä ollut Kaarlen luonteen mukaista jättää valmistautumatta
sitä vastaanottamaan. Samalla pelottomalla rohkeudella, jota oli aina
osoittanut, päätti hän lujasti käydä heitä kaikkia vastaan.
Mutta oli omassa maassakin monta, jotka panivat hänen
kärsivällisyytensä kovalle koetteelle. Esimerkiksi Angermannus, joka
istui vangittuna Stegeborgissa, olihan hän käynyt Kaarlen julkaiseman
uuden kirkkojärjestyksen kimppuun ja kirjoittanut vastalauseen, jossa
syytti herttuaa kalvinilaisista mielipiteistä.
Kirkkojärjestyksen oli kirjoittanut uusi arkkipiispa, Nicolaus
Bothniensis, joka oli äkkiä kuollut. Mutta hänellä oli poika, Olaus
nimeltään, joka äskettäin oli nimitetty rovastiksi Torstunaan ja
johon isänsä sanottiin luottaneen. Herttua lähetti hänelle käskyn
saapua Örebrohon niin pian kuin mahdollista.
Herttuattaren hovineitsyt (arkkipiispan tytär) oli isänsä sairauden
aikana saanut matkustaa kotiinsa, ja herttuatar, jonka suureen
suosioon hän viime aikoina oli päässyt, selitti tahtovansa hänet
takaisin eikä sentähden ottavansa ketään toista.
Nuori Helena jäi sentähden yksin, ja Kätchen, joka aina
oli hyljättyjen ja yksinäisten ystävä, otti hänet mukaansa
kävelyretkilleen, ja milloin tätä nuorta tyttöä ei kutsuttu
herttuattaren luo, oli hän prinsessan parissa.
Kauniina toukokuun aamuna tekivät nuoret neitsyet retkiään. Väliin
oli ainoastaan palvelija heitä saattamassa, mutta yhtä usein olivat
myös prinssit ja Skytte mukana.
Kotiopettaja oli yhä syvemmin rakastunut nuoreen Helenaan.
Mutta neitsyt oli niin ujo ja vältti niin taitavasti jokaista
kahdenkesken-jäämistä, ettei Skytte neljän kuukauden seurustelun
jälkeen tiennyt, vastattiinko hänen hellään tunteeseensa.
Eräänä päivänä, kun he olivat kaikki yhdessä kävelyllä, ehdottivat
pojat, että mentäisiin metsään, joka oli aivan kaupungin vieressä.
Sanottu ja tehty. Se oli kaunis koivikkoja kaikkialla oli siellä
lintuja ja linnunlaulua.
Ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, paitsi vanhaa mummoa, joka kerjäsi
pientä lahjaa.
Skytte antoi hänelle rovon ja pyysi häntä sitten menemään. Mutta hän
pyysi hellittämättä jokaiselta jotakin, kuinka pientä tahansa.
Lopulta hän saikin tahtonsa täytetyksi ja töpsötteli sen jälkeen
hyvin tyytyväisenä tiehensä.
Seuraavana päivänä veti metsä heitä jälleen puoleensa. He eivät
nähneet naista, mutta sen sijaan ukon, joka näytti likipitäen
satavuotiaalta ja joka kaivoi maahan pientä kuoppuraa.
"Mitä tuostakin tulee?" kysyi Kustaa.
"Hauta", vastasi vanhus, "oikein sorea hauta."
"Kuka siinä tulee lepäämään?" kysyi Juhani.
"Aluksi tämä", sanoi hän ja heitti hautaan rahan.
"Eikös tuo ollut sama, jonka annoit eilen eukolle?" sanoi Kustaa
Skyttelle.
Rivakoin lapionpistoin oli hauta täyttynyt puoleksi, ja sitten ukko
luikki tiehensä sanomatta sanaakaan hyvästiksi.
"Mitähän tämäkin lie väkeään?" kysyi Kätchen.
"Luulenpa melkein, että he ovat lappalaisia", sanoi Skytte. "Niin
koko kuin ulkonäkökin viittaa siihen."
"Mitähän hän tekee haudalla?"
"Miksi hän heitti rahan siihen?" huusivat pojat yhteen suuhun.
"Luulen, että hänen puuhissaan on taikauskoa tai noituutta mukana."
"Se täytyy meidän nähdä."
Seuraavana päivänä näkivät retkeilijät hämmästyksekseen, että muuan
kääpiö kaivoi kuoppuraa aivan entisen viereen. Hän hyräili ja lauloi
työskennellessään.
"Kaivatko sinäkin hautaa?" kysyi Kustaa.
Kääpiö nyökäytti päätään ja katsoi häneen pälyvin silmin.
"Mitä teet tuolla haudallasi?" kysyi Skytte.
"Siitä tulee morsiusvuode", vastasi kääpiö.
"Kai sinulle itsellesi?"
"Minulle tai jollekin muulle", vastasi hän.
Mutta pojat olivat uteliaat näkemään mitä hautaan pantiin. Ja aivan
oikein, kääpiö heitti siihen napin, jonka Kustaa oli temmannut
nutustaan ja antanut mummolle. "Kylläpä kannattaakin antaa jotakin
ihmisille, jotka käyttävät sitä vain huonosti", sanoi Kätchen.
"Ei huonosti lainkaan", vastasi kääpiö ja alkoi tanssia kuoppuransa
ympäri huudellen: "Menkää maahan, menkää maahan!" Ja kuinka he kaikki
hämmästyivätkään, kun kääpiö avasi takkinsa ja kokonainen parvi
käärmeitä livahti pitkin hänen jalkojaan ja käsivarsiaan ja sitten
luikertelivat maassa ympäri.
Kätchen ja Helena vetäytyivät huudahtaen loitommalle, mutta Kustaa ja
Juhani seisoivat käsi kädessä ihmettelyn valtaamina.
Skytte aikoi juuri viedä heidät pois, kun kääpiö huusi uudestaan:
"Tulkaa tänne, tulkaa tänne!" Ja kaikkien ihmeeksi livahti
käärmeparvi yhtä nopeasti takin povelle, jonka kääpiö heti napitti.
Sen jälkeen hän tallusti tiehensä melkein kuin karhun poikanen ja
jätti ihmettelevät katsojansa ajattelemaan asiasta mitä tahtoivat.
On itsestään selvää, ettei kotimatkalla puhuttu mistään muusta.
"Eivätköhän he vain käännä meidän silmiämme?" sanoi Helena, joka
epäilemättä oli arin.
"Voitko selittää tämän, Skytte?" kysyi Kustaa.
"Ovatko he noitia kaikki?" puuttui Juhani puheeseen.
"Minulla olisi hyvä halu lähteä omin päin ottamaan selkoa arvoituksen
ratkaisusta", vastasi Skytte.
"Sitä emme voi sallia", sanoi Kätchen. "Voisitte joutua johonkin
vaaraan."
"Vanha nainen ja kääpiö! Heistäkö en voisi suoriutua?"
"Siellä voi olla useampiakin."
"Juuri siksi tahdon lähteä yksin."
"Juuri siksi ette saa lähteä yksin, mikäli minä voin estää sen",
sanoi Kätchen topakasti.
Palattiin kotiin, ja aamiaispöydässä kuuli herttuakin tästä
merkillisestä tapauksesta.
Pojat olivat väsymättömiä kertomaan, varsinkin käärmeistä, jotka
olivat enimmän heitä oudostuttaneet.
"Käärmeenlumoojat eivät ole mitään tavatonta", sanoi herttua.
"Ja kun koko tuollainen silmänkääntäminen ainoastaan tarkoittaa
rahakolikoiden ansaitsemista, olette minusta kaikki yhdessä sopivat
ottamaan selon salaisuudesta."
"Saanko minäkin mennä mukaan?" kysyi Kustaa.
"Ja minä?" lisäsi Juhani.
"Menkää vain! Ottakaa mukaan miekkanne ja osoittakaa olevanne yhtä
kelpo ritareita kuin neuvosherrojakin", sanoi herttua nauraen.
Pojat näyttivät joutuvan hieman hämilleen, mutta ajatellessaan
tulevaa seikkailua joutuivat he ilosta suunniltaan, ja lukuja
keskeyttivät sinä päivänä alituiset kysymykset, mitä Skytte luuli
heidän huomenna kohtaavan.
12.