_Erland Erlandinpoika_.'
"Hän, joka kenties vähimmän sitä ansaitsee, menestyy parhaiten",
sanoi Ebba vilkkaasti.
"Tämä viimeinen kirje on päivätty Sätersdalenissa", virkkoi Petrosa
ja luki:
'Minulla on puolellani vähintään 200 nuorta kelpo miestä, jotka
ovat lujasti päättäneet lähteä sotaan Sigismundin puolesta. Mutta
nyt on heidän ensin innostettava paljon useampia muita. Olen
sanonut heille, ettei ole ryhdyttävä mihinkään, ennenkuin saavat
kutsun. Silloin he nousevat niinkuin yksi mies.
Nyt lähden täältä toisiin pitäjiin, mutta tie on aina avoinna
edessäni, niin että voin palata milloin se on tarpeen.
_Kristiern Kristierninpoika_.'
"Tästä täytyy tulla jotakin", sanoi Ebba vilkkaasti. "Aivan
ihmetyttää, mikä voima heillä kaikilla on."
"Minä olen myös kirjoittanut paavin lähettiläälle ja lähettänyt
kopiot kirjeistä."
"Oletteko kirjoittanut omistakin toimistanne, pater Petrosa?"
"En", vastasi hän, "sillä minä toimin teidän näkyvissänne."
"Täytyykö toisin sanoen minun kirjoittaa?"
"Luulen, että legaatti odottaa sitä."
"Ei", sanoi Ebba rouva tuokion aprikoituaan, "teidän täytyy tehdä
se itse. Näen kyllä toimintanne tuloksia siinä vaikutusvallassa ja
luottamuksessa, minkä olette saavuttanut kansan keskuudessa. Mutta en
tiedä mitä keinoja olette käyttänyt, ja sanon sukulaiseni Ebba Brahen
kanssa: kenties on parasta, että olen olevinani siitä tietämätön."
"Tahdon mielelläni antaa elämäni kääntääkseni teistä pois kaiken
pahan. Mutta en luule vaaran uhkaavan sieltä päin."
"Mihin tähtäätte?"
"Niitä kirjeitä, joita lähetätte Puolaan, ei pidellä varovasti.
Vihollisenne ovat saaneet useita niistä huostaansa."
"Mistä sen tiedätte?"
"Mitäpä tietoni hyödyttävät, kun en ole voinut estää niiden
sieppaamista pois."
Äänessä oli osanottoa, joka syvästi liikutti Ebbaa. "Tahdon olla
varuillani", sanoi hän luoden katseensa Petrosaan. Mutta katse, joka
häntä kohtasi, oli niin epätoivoinen, että se säikähdytti häntä.
"Teillä on varmaan enemmänkin sanottavaa minulle?" puuskahti hän
pelästyksissään.
"Sallikaa minun siunata teitä!" pyysi Petrosa kiihkeästi.
Ebba kumarsi melkein tietämättään päänsä ja papin kädet koskettivat
sitä keveästi hänen lausuessaan pyhät sanat. "Kiitos, ja kaikki pyhät
sinua siunatkoot!" huudahti hän lopuksi ja riensi pois.
"Hän tahtoo kääntää minut katolisuuteen", ajatteli Ebba. "No niin,
se voikin olla samantekevää. Mutta joutuisin yhä enemmän hänen
valtaansa, ja sitä en tahdo."
Mutta hänessä heräsi voittamaton halu tietää mitä kirjeissä oli
vielä sellaista, jota Petrosa ei lukenut, vaikka myönsikin hänelle
oikeuden lukea ne. Kaikesta päättäen oli se jotakin, mikä koski
häntä yksityisesti; ja hän ei ollut mikään lapsi, hän vihasi kaikkea
salamyhkäisyyttä, ja hänen täytyi saada se tietoonsa.
Petrosalle oli annettu asunnoksi pieni huone, joka sijaitsi
linnantornin alla, ja seuraavana päivänä, kun hän tiesi papin olevan
poissa, hiipi hän sinne sykkivin sydämin. Häntä vastaan lemahti
kukkien ja metsän tuoksu, Petrosa luultavasti rakasti sellaista.
Kirjoituspöydällä oli useita kirjoja ja pergamenttikäärö. Ebba
nosteli niitä varovasti, mutta niiden alla ei ollut kirjeitä.
Mahtoiko hän ne pitää mukanaan? Laatikosta löytyi kuin löytyikin
useita kirjeitä, mutta mikä niistä oli oikea? Hän otti päällimäisen,
sen neljäskin sivu oli kirjoitettu täyteen -- latinaksi. Miksei hän
ollut opetellut tätä kieltä? Kirjeen oli allekirjoittanut Ragvald
Ragvaldinpoika, ja siinä oli kaksi kertaa mainittu Ebba rouvan
nimi. Petrosa oli itse pakoitettava kääntämään se, sillä olihan hän
tunnustanut Ebba rouvalla olevan siihen oikeuden.
Hän oli taittanut kirjeen laskoksilleen ja ottanut toisen. Se oli
Henrik Henrikinpojalta ja neljäskin sivu oli kirjoitettu ruotsiksi.
Vihdoinkin sai hän tietää...
Hän luki: "Jeesuksen seuraan kuuluminen merkitsee luopumista kaikista
inhimillisistä tunteista. Sanot, ettet tiennyt lainkaan mitä
maallinen rakkaus on, ennenkuin näit hänet, ja että tämä koetus on
kovin kaikista. Siitä tulee uusi kaunistus marttyyrikruunuusi, sillä
tiedän, että olet voittava kiusaukset.
"Ymmärrän myös, että sinusta täytyy tuntua oman sydämesi
raatelemiselta, kun sinun täytyy paljastaa sisimmät ajatuksesi ja
tunteesi meille toisille. Se on julmimpia niistä koetuksista, mihin
meidät jesuiitat pakoitetaan. Mutta pyhimyksenkään sydän ei voi olla
puhtaampi kuin sinun, ja jos olet jo alkanut valmistautua kuolemaan,
täytyy minun yhtyä toivomukseesi, ettei tämä valmistauminen kävisi
kovin pitkälliseksi. Mutta jos tunnen hänen ylevyytensä oikein,
tahtoo hän ensin tutkistella niin sinun kuin Ebba rouvankin sielun
syvyyksiä, sillä sellaiset tutkistelut juuri ovat hänen makuunsa.
On varmaa, että Ebba rouva ennemmin tai myöhemmin kääntyy totiseen
uskoon, jollei muun vuoksi, niin sinun tähtesi. En pyydä sinulta
tietää mitään enempää. Malaspinalla on päiväkirjasi ja hän kyllä
käyttää sitä korottaakseen sinut marttyyriksi."
Vapisevin käsin rutisti hän kirjeen kasaan, heitti sen laatikkoon ja
riensi pois.
Hän sulkeutui huoneeseensa, väänteli käsiään ja itki epätoivon
kyyneliä. Tuntui kuin jokin hänessä olisi särkymäisillään, mutta
samalla hän tunsi riemuitsevaa iloa. "Petrosa rakasti häntä!"
Hän oli tämän miehen ensimäinen rakkaus, samoin kuin tämä oli hänen
unelmiensa ihanne.
Mutta hän oli korkeasukuinen nainen ja toinen oli vain halpa pappi.
Kokonainen kuilu oli heidän välillään, mutta heidän sielunsa
saattoivat yhtyä ylhäällä. Hänen oli pidettävä kiinni siitä,
eläydyttävä siihen ajatukseen, että Petrosa kuolisi pyövelinkirveen
alla. Ei, ei, niin ei saanut käydä, hänet oli pelastettava, maksoi
mitä maksoi.
Mutta milloin, milloin oli se hirmuinen tapahtuva? Sitä oli kysyttävä
Petrosalta itseltään.
Samana päivänä tuli Krister Horn ja keskusteli kauan Ebba rouvan
kanssa sisarestaan.
"Hörningsholmassa ovat asiat aivan hullusti", sanoi hän, "on kuin
kaikki olisi käännetty mullin mallin. Sisareni itkee ja huokailee
yhtenä hetkenä häntä kaivaten, toisena vannoo hänen noituudella
ja pirun juonilla houkutelleen hänet tyhjentämään aittansa tilan
alustalaisille. Nämä puolestaan huutavat häntä kuin taivaan enkeliä,
joka on siunannut heitä sekä maan että taivaan antimilla. Kirkkoherra
ei voi enää vaikuttaa heihin mitään, he odottavat vain suutariaan,
joka voi minä päivänä tahansa kääntää heidät katolisuuteen, mutta jos
hän voi saada. Annan vielä kerran tyhjentämään aittansa, niin sen
sanon, että hän on oikea poppamies. Kiitetty rauhallisuus on tilalta
tiposen tiessään, ja nyt, kuten sanottu, vallitsee suuri sekasorto
Hörningsholmassa."
Ebba rouva arveli, että heidän oli puhuttava asiasta Petrosalle.
"Onko täällä tyyntä?" kysyi Krister herra.
"Pater käy päivittäin koulussa, samoin köyhien ja sairaiden luona",
sanoi Ebba. "Hän keskustelee usein kirkkoherran ja opettajain kanssa;
luulen hänen koettavan vaikuttaa heihin."
"No, mitä itse pidät hänestä?"
Petollinen puna paljasti hänen tilansa, kun hän vastasi: "Aika
paljon."
"Sen saatoin uskoakin", tokaisi Krister herra. "Sinäkin olet joutunut
hulluun myllyyn. Malaspina tiesi kyllä mitä teki, kun uskoi herttuan
murhaajan sinun huostaasi."
Ebbaa väristytti. "Se on kaikessa tapauksessa kammottavaa", sanoi hän
kääntyen pois.
"Voi olla samantekevää, tapahtuuko se sodassa tai rauhassa", vastasi
Krister herra. "On olemassa monia eri ammatteja, ja jesuiittani
tehtävä on istua salaista oikeutta. Olen hyvin utelias tutustumaan
yhteen heidän etevimmistä apostoleistaan."
"Tarkoitatteko Petrosaa?"
"Malaspina pitää häntä suuressa arvossa. 'Jos hän onnistuu
yrityksessään', kirjoittaa hän, 'odottaa häntä kardinaalinhattu'."
"Ja minä kohtelen häntä kuten aivan merkityksetöntä miestä", sanoi
Ebba melkein pelästyksissään.
"Se on kuten pitääkin."
Petrosa kutsuttiin saapuville, ja herra Krister Horn, joka oli
kirjanoppinut mies, oli aika ihmeissään, kun huomasi nuoressa papissa
yhtyvän opin ja mielenterävyyden, joka oli paljon suurempi hänen
omaansa.
Ebba rouva oli läsnä melkein kaikissa heidän keskusteluissaan ja
kuunteli niitä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla. Mutta varsinkin ne
leimahdukset, joihin Petrosa purki palavan intonsa, täyttivät hänen
sielunsa, ja hän tunsi syvää kiintymystä nuoreen pappiin.
"Tehän aivan kuohutte tunnehurmauksessa", sanoi Krister herra, "ja se
voi lamauttaa voimanne."
"Käsivarteni on vahva eikä enempää tarvita", vastasi hän.
"Milloin se on tapahtuva?"
"Huomenna, ensi viikolla, vuoden kuluttua -- mistä minä tiedän, olen
ainoastaan välikappale."
"Mutta eikö odotus ole raskasta?"
"Ei", vastasi hän, "se on kevyt ja suloinen, melkein kuin taivaan
paratiisissa."
Hän painoi päänsä alas, ja yksin Krister herrakin näytti joutuvan
ymmälle. "En voi päästä mukaan ajatusjuoksuunne", sanoi hän, "mutta
sanoistanne huomaan, että ajattelette tarkoin toimianne."
"Ne eivät tule koskaan olemaan ristiriidassa keskenään", vastasi hän
nöyrästi.
"Nyt menen isäsi luo", sanoi Krister herra Ebba rouvalle.
"Toivoakseni ei ole mitään estettä?"
"Se olisi ainakin uutta", vastasi Ebba tavallista lempeämmin.
Krister herran mentyä seisoi Petrosa tuokion epäröiden, sitten
istuutui hän Ebba rouvan viereen. "Sallitteko, että puhun kanssanne
hieman itsestäni?" kysyi hän ilmeisellä ponnistuksella.
"Minun kai täytyy", vastasi Ebba teennäisellä hilpeydellä.
Petrosa oli vaiti tuokion, ja Ebba huomasi punan läikehtivän hänen
poskillaan. Sitten tuli hiljaa ja melkein valittaen: "Olette lukenut
yhden kirjeistä."
Ebba rouvan näkö aivan hämärtyi, ja hänestä tuntui, että hänen
sydämensä lakkaa sykkimästä.
"Se kenties olikin parasta", jatkoi Petrosa. "Minun tarkoitukseni oli
vain säästää teiltä mielipaha..."
"Olihan se oikeuteni", virkkoi Ebba niin voivottavasti kuin voi.
"Mutta mistä voitte tietää sen?"
"Luin sen heti silmistänne, luen kaikki teidän ajatuksenne", vastasi
Petrosa.
Ebba katsahti pelästyneenä häneen.
"Silloin ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin piheihin. Jalo rouva,
hävettääkö teitä tuntea sääliä kurjaa olentoa kohtaan, joka on
kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä saa viettää läheisyydessänne."
"En tiedä mitä johtopäätöksiä teette", puuskahti Ebba kiihkeästi.
"Tai kenties Malaspina tekee sen teidän sijastanne?"
Petrosa seisoi kotvan mietteissään. "Rippini, jota ei ole voitu
välttää, ei kenties miellytä teitä."
"Mitä te arvailette, sitä hän pitää todellisena, ja kaikki tyynni on
loukkaava epäluulo minua kohtaan."
"Sentähden, että teidän käsityksenne on maallinen. Taivaassa on
varmaankin kaikilla ihmissieluilla yhtä suuri arvo. Jos jotakin
eroitusta on, perustuu se varmaankin niihin koetuksiin ja
taisteluihin, jotka he täällä kestävät."
"Tarkoitatteko sillä, että palvelijani voidaan siellä asettaa
korkeammalle kuin minut?"
"Ainakin teidän rinnallenne", vastasi hän ilmehikkäällä katseella.
"Rukoilen joka päivä madonnaa, että saisin saattaa teidät hänen
taivaalliselle istuimelleen."
"Miksi juuri teidän olisi se tehtävä?"
"Jalo rouva, pelkään, että vihastuisitte, jos sanoisin teille sen."
"Puhukaa, tahdon tietää tarkoituksenne."
"Aikojen alussa olivat ihmissielut yhdistetyt kaksitellen, mutta he
olivat liian onnellisia harrastaakseen mitään muuta, ja Herran täytyi
eroittaa heidät saadaksensa heidät täyttämään luomisen tarkoituksen.
Kärsimys kasvattaa, ja hätä ja huolet täyttivät maailman. Suru
herättää kaipausta, ja kaipaus veti katseemme taivasta kohden.
"Rajaton kaipauksemme ajaa meidät alituisesti etsimään kadotettua
paratiisiamme. Näemme tuhansien etsivän samoinkuin etsimme itse,
ja meidän sydämemme täyttää osanotto surua kohtaan, jota itsekin
tunnemme; niin herää ihmisrakkaus.
"Tuhannet kaatuvat taistelussa, ja me luulemme heidän työnsä
päättyneen. Mutta niin ei ole laita, he ovat menneet vain hetkeksi
lepoon, sitten he palaavat jälleen elämänradalle ja jatkavat,
uusissa muodoissa ja toisissa maailmoissa, mitä jo ennen ovat
alkaneet. Ihmissielu on ihmeellinen olio, ja sillä on tehtävänä monet
vaellukset, ennenkuin se ainaiseksi saa poistua näyttämöltä.
"Minusta tuntuu, että ihmishenki päättää vaelluksensa silloin kun on
löytänyt sielunsa toisen, puoliskon. Heidän täytyy tuntea toisensa
ensi silmäyksellä, vaikkapa toinen olisikin jalosukuinen rouva kuten
te, toinen alhainen pappi kuten minä; molemmat ovat valepukuja, jotka
kätkevät kuolemattoman valon sisälleen. Tällä taivaan valolla on omat
tuntomerkkinsä, se ikävöi yhtymään uudestaan."
Hänen puheessaan oli eloa ja innostusta, hän näytti unohtavan, että
Ebba rouva oli läsnä, eikä tämä voinut kääntää silmiään hänestä.
Mutta nyt palasi jälleen puna ennen kalpeille poskille, ja Petrosa
katsoi Ebbaa silmiin sanoessaan ihmeellisellä surumielisyydellä: "Kun
näin teidät, tunsin ihanaista iloa. Katsokaa omaan sydämeenne, jalo
rouva, ja sanokaa, tunsitteko ensi näkemällä minussa mitään tuttua?"
Ebban päätä huimasi, eikä hän aavistanut, että värisevä "tunsin" tuli
hänen huuliltaan.
"Tiesinhän sen, tiesin sen!" huudahti Petrosa riemuiten. "Pyhä
Jumalan äiti!" Ja hän lankesi polvilleen palavaan rukoukseen.
Ebba oli ylen kiihtynyt ja pelästynyt. Mitä hän oli tunnustanut?
Tosin hän rakasti tuota miestä, mutta hänen ei olisi pitänyt kuunaan
sitä ilmaista.
Petrosa nousi, ja hänen kasvoillaan oli kirkastuksen kajastus hänen
katsoessaan alas Ebba rouvaan.
"Armas", sanoi hän, "sillä nyt olet sinä minun armaani. Jumalan
enkelien edessä ja meidän kesken en koskaan puhuttele sinua toisin,
vaikkei mitään maallista lähestymistä tapahdukaan välillämme. Pyhä
olet sinä minulle, niin pyhä, etten edes pyydä tarttua käteesikään.
Mutta sen sijaan pyytäisin usein, jos mahdollista joka päivä, olla
läheisyydessäsi ja jonkun kerran katsoa silmiisi."
"Pelkään pahoja kieliä", sanoi Ebba hämmästyneenä. Hän ei enää
ymmärtänyt itseään.
"Ole vaikka kuinka paljon väen ympäröimänä. Minä kaipaan vain nähdä
ja kuulla sinua, ja sinä saat myös nähdä ja kuulla minua. Me tiedämme
molemmat, että kuulumme yhteen, ja mitä liikuttaa meitä silloin koko
maailma."
Ebba purskahti rajuun itkuun.
"Sinua, raukkaa, koetellaan niin kovin", sanoi Petrosa. "Ah, saisinpa
kaiken kannettavakseni. Hyvästi ja anna anteeksi se tuska, jonka
aiheutan sinulle!"
"Siunaa minua ensin ja rukoile Jumalaa puolestani!" huudahti Ebba
langeten hänen jalkoihinsa.
Petrosa valoi koko hehkuvan sielunsa rukoukseen. Hän rukoili
armaalleen voimaa hänen taisteluunsa ja puhui jälleennäkemisen
ilosta. Ja nyt, kuten edelliselläkin kerralla, hävisi hän heti
rukouksen jälkeen.
Nyt oli siis kaikki selvillä! Ebba ei tosin voinut ymmärtää häntä,
mutta rakasti häntä sitä enemmän hänen kaikkiuhraavan rakkautensa
tähden. Ja hänestä tahdottiin tehdä murhamies! Hän oli sitoutunut
tekemään teon, josta saattoi koitua hänen surmansa. Koskaan ei
Ebba rouva ollut sitä salliva, muita keinoja oli keksittävä tämän
maalin saavuttamiseksi. Häntä, jota Ebba rakasti, odotti loistava
tulevaisuus, ja unelmissaan Ebba jakoi jo sen hänen kanssansa.
Tästä lähtien oli Ebba rouva väsymätön yllytystyössään. Hän
kirjoitteli kirjeitä ja taivutti oman isänsäkin laatimaan
kiihoituskirjoituksen niille, joihin luuli itsellään olevan
jotakin vaikutusvaltaa. Näitä kirjelmiä hän lähetteli ympäri maata
liittoutuneille, joita alituiseen kehoitteli jatkamaan työtä.
Petrosa yksin ei tiennyt hänen hommistaan mitään. Hän luki ja
tutkisteli, kävi lohduttamassa sairaita ja piti itsensä valmiina,
minä päivänä hänet kutsuttiinkin.
11.