Yrjänä Posse sai armon Linköpingin valtiopäivillä, mutta ei
vapauttaan. Kuitenkin joutui hän sangen lievään vankeuteen, ja pian
saamme nähdä, kuinka hän käytti aikansa. Klaus Bjelke oli myös
vankina, mutta sai polvillaan rukoiltuaan vapautensa jälleen ja alkoi
hiljaisuudessa punoa juonia veljensä Hogenskildin kera.
Vanha Hogenskild Bjelke, mestari juonittelemaan, oli saanut armon
hänkin, mutta oli tuomittu elinikuiseen vankeuteen, joka sentään oli
sangen lievä.
Hänen tyttärensä, Ebba rouva, serkkunsa Akseli Bjelken leski, oli
äärimäisen yltiöpäinen ja vihasi sammumattomasti herttuaa. Hän
oli moneen kertaan sanonut, että jollei kukaan muu tahtonut ottaa
"herttua Hannibalin" henkeä, oli hän tekevä sen.
Kirjeenvaihto Malaspinan kanssa oli hänen ylpeytensä, ja kun tämä
pääjesuiitta ehdotti, että hän lähettäisi eri valepuvuissa useita
palvelushenkiään Ruotsiin, silloin tarjoutui tämä heti ottamaan
heidät vastaan ja ottamaan kaikin puolin paavin lähettilään asian
omakseen. Heidän pyrintöjensä tarkoitus oli saada kuohuntaa maassa
aikaan, eikä Ebba rouva epäillyt sen menestystä.
Malaspina oli viitannut erääseen toiseenkin suunnitelmaan, joka veisi
lopulliseen rauhaan, ja Ebba rouva aavisti mikä se oli ja iloitsi
siitä.
Näihin tuumiin joutui puhe kohta, kun Ebba rouva meni eräänä päivänä
Hörningsholmaan, missä asui herra Krister Horn, armosta vapaaksi
päästyään, sisarensa Anna rouvan luona.
Mutta heidän parhaallaan tuumiessaan toi muuan palvelija Krister
herralle kirjeen. Tämä avasi sen nopeasti.
"Yrjänä Posselta!" huudahti hän.
"Mitä hän voi toimittaa vankilassa?" kysyi Ebba.
Krister vastasi luettuaan: "Suurempia asioita kuin me vapaudessa!
Hän kirjoittaa kahdesta ruotsalaisesta, jotka on kasvatettu
Ingolstadtissa. Hän sanoo, että heitä voi käyttää kaikkeen, huomatkaa
tarkoin, kaikkeen!"
"Mitä hän sillä tarkoittaa?" kysyi Anna rouva.
"Jokainen kai saa ymmärtää sen miten voi ja tahtoo", vastasi Ebba
rouva punastuen.
"Mitä nuo ihmeotukset sitten ovat nimeltään?" kysyi Anna rouva.
"Hän mainitsee vain yhden nimen", vastasi Krister, "Petrus Petrosa."
"Minä haluaisin ottaa hänet huostaani", virkkoi Ebba rouva innoissaan.
"Etkös sinä odota kokonaista laivastoa Puolasta?"
"Niin kyllä. Mutta ne eivät ole vielä saapuneet, ja niiden saavuttua
tahtoisin miehen, 'joka kelpaa kaikkeen', heitä sijoittamaan."
"Ebba on oikeassa", sanoi Krister. "Syntyjään ruotsalainen jesuiitta
kelpaa kaikkeen."
"Kernaasti minun puolestani, tehkää mitä tahdotte, en minäkään,
ole toimetonna", puuskahti Anna rouva. "Ensi töikseni matkustan
Sundbyhyn, sillä meidän täytyy saada Eerik Sparren leski mukaan."
Ennenkuin Ebba rouva sillä kertaa lähti Hörningsholmasta, lupasi
hän, että hänestä pian kuultaisiin. Ja pian lähettikin hän uskotun
palvelijan mukana salakirjoituksen, johon Krister Hornilla oli avain.
Se oli Hogenskild Bjelken laatima häväistyskirjoitus herttuaa
vastaan, joka oli painettava niin pian kuin suinkin ja niin suurilla
kirjaimilla, että talonpojat voisivat sitä lukea ja ymmärtää.
Yrjänä Posse kirjoitti myös, että hänellä oli tekeillä kirjoitus,
joka oli niin hirveä, että herttua antaisi vuoden elämästään, jottei
se joutuisi painoon. Se tosin ei vielä ollut valmis, mutta nimeksi
oli sille tuleva _"Kaarle herttuan teuraspenkki."_
Klaus Bjelkeltä ja muilta ystäviltä saapui kirjeitä, joissa he
sanoivat tekevänsä kaikkensa salaisuudessa kaivaakseen maaperää
herttuan jalkojen alta. Kuningas Sigismundin rohkeutta oli pidettävä
yllä vakuutuksilla, että hänellä oli valtakunnassa uskollisia
ystäviä, jotka ikävöivät hänen tuloaan jälleen ja jotka mielellään
uhrasivat henkensä ja verensä hänen tähtensä.
* * * * *
Vihdoin eräänä päivänä pyrki Ebba rouvan puheille pappismies ja kolme
käsityöläistä. Ensiksimainittu otti taskustaan kirjeen, jonka jätti
hänelle.
Kirje oli Malaspinalta, joka ilmoitti suurella vaivalla onnistuneensa
saamaan muutamia uskollisia palvelijoita, jotka kaikki olivat hyvin
perehtyneet ruotsinkieleen ja joihin hän toivoi armollisen rouvan
olevan tyytyväisen.
Hän katseli heitä terävästi. Heillä oli kaikilla valppaat, älykkäät
kasvot, vaikkakin niillä oli se nöyryyden sävy, joka on katoliselle
papille ominainen.
"Oletteko tosiaankin käsityöläisiä?" kysyi hän silmäten pukuihin.
"Jalo rouva, olemme kukin opetelleet käsityömme ja toivomme siten
helpommin saavamme jalansijaa kansan keskuudessa."
"Se on oivallinen ajatus, sillä siten voin helpommin hankkia teille
paikat", sanoi Ebba rouva elähtyneenä. "Ja te, isäseni?"
"Minä kelpaan koulunopettajaksi", vastasi tämä syvään kumartaen.
"Oletteko kaikki ruotsalaisia?"
Ainoastaan kaksi oli, suutari ja puuseppä. Molemmat olivat
Norrlannista, ja Luostari-Lassi oli heidät lähettänyt Roomaan
papiksi koulittaviksi ja sieltä Lyypekkiin, jossa kukin oli oppinut
ammattinsa.
Pappi oli saksalainen ja räätäli tanskalainen. Mutta hekin puhuivat
ruotsia niin hyvin, ettei heidän huomannut edes murtavan.
Ebba rouva pyysi heitä levähtämään muutamia päiviä, jollaikaa hän
kirjoitti kirjeitä ja suosituksia.
Mestari Ragvald, pappi, kutsuttiin sen jälkeen ensiksi hänen
puheilleen.
"Kas tässä", sanoi Ebba rouva, "on kirje jalolle Djursholman
rouvalle, Kristina Sturelle. Tiedän, että sinne rakennetaan koulua
ja etsitään soveliasta opettajaa. Jos onnistutte saamaan paikan,
pääsette siten yhteyteen nuorten neitsytten kanssa ja saatte laajan
alan toiminnallenne."
"Tahdon koettaa parastani", vastasi pappi kumartaen, otti kirjeen ja
lähti.
Hänen jälkeensä tuli suutarin vuoro; hän nimitti itseään Henrikiksi
ja käyttäytyi sangen reippaasti. "Tämä kirje rouva Anna Hornille
Hörningsholmaan avaa teille heti paikan. Pyytäkää jaloa rouvaa
sijoittamaan teidät sinne, missä asuu enimmän kansaa."
"Sen teen", sanoi hän, "vaikka luulen kyllä voivani pian vetää kansaa
puoleeni."
Kolmas oli Erland, räätäli. "Menkää Sätersdaleniin herra Pietari
Krusen luo", sanoi Ebba rouva antaen mainitulle herralle osoitetun
kirjeen. "Siellä on paljon väkeä, ja minä toivon teidän tekevän
parastanne."
"Armollinen rouva voi luottaa minuun", vastasi mies itsetyytyväisesti
hymyillen ja lähti heti taipaleelle.
Neljäs, Kristian, jolla oli todistus suuresta taitavuudesta puusepän
ammatissa, lähetettiin Sundbyn jalon rouvan luo kirje mukanaan.
Itselleen ei Ebba rouva jättänyt mitään. Hän jäi odottamaan.
Ja kuukautta myöhemmin ilmoitettiin, että muuan henkilö pyrki hänen
puheilleen.
Hän lähti katsomaan kuka se mahtoi olla ja hämmästyi nähdessään
mitä rakastettavimman näköisen nuoren miehen, jonka yksinkertainen
papillinen puku oli mitä parhaimmassa sopusoinnussa hänen arvokkaan
ryhtinsä kanssa. Hän tuli Ebba rouvaa vastaan ja antoi kirjeen.
"Nimenne?"
"Petrosa."
"Ah!" Ebba rouva avasi kirjeen. Se oli Yrjänä Posselta ja sisälsi
vain, että sen tuoja varmaankin tulisi tyydyttämään hänen
rohkeimmatkin toiveensa.
Ylväs rouva ei voinut kohdella tätä nuorta miestä kutoa kaikkia
muita. Tämä tuntui olevan hänen vertaisensa, hän pyysi vierasta
astumaan omaan huoneeseensa ja istuutumaan läheisyyteensä.
Petrosa teki sen sumeilematta, aivan kuin ei olisi koskaan muissa
piireissä elänytkään.
Ebba rouvan täytyi saada selitys tähän ja vastauksista kysymyksiinsä
sai hän sen käsityksen, että Petrosa oli lemmenlapsi. Sangen aikaisin
oli kuningas Juhana lähettänyt hänet ensin Ranskaan ja sitten
Ingolstadtiin, jossa hän oli oleskellut kaksi vuotta. Malaspinan
pyynnöstä oli hänet lähetetty Ruotsiin.
"Onko teille määrätty jokin erityinen tehtävä?" kysyi Ebba rouva.
"On, minun on murhattava herttua", vastasi hän tyynesti.
"Otatte asian hyvin keveästi", sanoi Ebba rouva. "Se voi maksaa
omankin henkenne."
"Siihen olen valmis."
"Aivan pelkäämättäkö?"
"Jesuiitta ei saa pelätä koskaan."
"Mutta miksi teidät on lähetetty tänne?"
"Muutamia vuosia oleskeltuani maassa saan toivottavasti helpommin
pääsyn hoviin."
"Ja minkä toimialan tahdotte?"
"Mahdollisimman laajan", puuskahti Petrosa tulisesti. "Minun täytyy
voittaa sydämiä."
Siinä oli intoa, joka voitti Ebba rouvan omankin. "Teidän on
saarnattava meidän kirkossamme", sanoi hän, "ja luulen teidän
vaikuttavan sydämiin."
"Kaikkiin", keskeytti hän. "En tyydy vähempään."
"En ollut aikonut tulla teitä kuulemaan", sanoi Ebba, rouva
hymyillen. "Nyt tahdon tehdä sen osoittaakseni etten pelkää."
"Aiotteko tästälähin olla päästämättä minua teitä näkemään?" kysyi
Petrosa huokaisten.
"Entä sitten?"
"Olen vieras ja minun pitäisi oppia tuntemaan olosuhteita henkilöltä,
jolla itselläänkin on maali näkyvissään."
"Kutsun teidät, kun katson sen tarpeelliseksi." Ja niin sai Petrosa
mennä.
Ebba rouva oli valloitettu äkkiylläköllä. Hänen olisi pitänyt ainakin
tutkistella tätä miestä ennenkuin otti hänet palvelukseensa, ja nyt
oli hän sen tehnyt ajattelematta sen enempää, melkein vasten tahtoaan.
Ensi kertaa käydessään isänsä luona ilmoitti hän tälle, että nuorella
papilla, jonka Yrjänä Posse oli lähettänyt heille, oli merkillinen
kyky voittaa ihmisiä puolelleen. Hän oli kuullut Petrosan saarnaavan,
ja miehen suuret lahjat olivat häntä aivan hämmästyttäneet.
Hogenskild herra halusi hänkin miestä nähdä ja puhutella, ja se antoi
Ebba rouvalle aiheen kutsua Petrosan luokseen toisen kerran.
Tämä sanoi jo samana päivänä tahtovansa mennä vankilaan, sillä
papilta ei voitu kieltää pääsyä. Sen jälkeen alkoi hän puhua
seutukunnan kansasta.
Viikkokauden kuluessa oli hän ehtinyt tehdä tuttavuutta monien
kanssa, ja hänen arvostelunsa olivat niin sattuvia ja tuumansa niin
viisaita, ettei Ebba rouva voinut väittää mitään.
Mutta niin puheissaan kuin koko esiintymisessäänkin oli hän
hypännyt yli kaikkien rajojen, jotka eroittivat ylhäissyntyisen
rouvan köyhästä papista. Ebba rouva ei ollut enää valtiatar ja
Petrosa alamainen. He olivat yhdenvertaiset, jotka neuvottelivat
keskenään, mutta neuvotteluissa saavutti Petrosa viisaudellaan ja
ihmistuntemuksellaan ensi sijan.
Hän meni vankilaan, ja Ebba rouva odotti hänen tulevan tuomaan
viestejä Hogenskild herralta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta
hän ei tullut. Vihdoin tuli kirje, joka sisälsi Hogenskild herralta
paljon terveisiä. Petrosa ei ollut rohjennut tuoda niitä suullisesti.
Ebba rouva heitti suutuksissaan kirjeen takkavalkeaan ja seuraavana
päivänä hän ajoi vieraisille Hörningsholmaan.
Anna rouva otti hänet omituisen juhlallisesti vastaan ja vei hänet
salakamariin. "Minun täytyy puhua kanssasi tuosta pappissuutarista,
jonka lähetit minulle", sanoi hän.
"Etkö ole tyytyväinen häneen?"
"Luulen, että hän on itse paholainen!"
"Miksi niin?"
"Ainakin lumoaa hän naisväen kauttaaltaan."
"Mitä miehet siitä sanovat?"
"He eivät sano mitään, he ovat kaikki hänen vallassaan hekin."
"Mutta miten ihmeellä hän saa sen kaiken aikaan?"
"Tiedänkös minä! Sen vain tiedän, ettemme saa häntä pitää kauan",
puuskahti Anna rouva itku kurkussa.
"Mitä tämä merkitsee? Pääni menee aivan pyörälle", sanoi Ebba rouva.
"Miksette saisi häntä pitää?"
"Sentähden, että he saavat olla ainoastaan kaksi kuukautta samassa
paikassa."
"Mutta miksi itket?"
"Mitäs vain! Näkisitpäs vain hänet! Kaunis kuin Jumala, ja kun hän
kiittää minua kaikesta mitä olen tehnyt Hörningsholmassa..."
Ebba rouva tuskin uskoi korviaan katsoessaan tätä rouvaa, joka oli
tunnettu kovasydämisyydestään.
"Sitä ei kai liene niin hirveän paljon", tokaisi hän.
"_Hän_ on sitä mieltä ja hän puhuu siitä tavalla, joka aivan käy
sydämeen. Väki on muuttunut paljon siivommaksi ja nöyremmäksi, ja se
on kaikki hänen ansionsa."
"Oletko sanonut sen hänelle?"
"Olen kyllä, ja olisitpas nähnyt kuinka hän suuteli kättäni."
"Kättä?" puuskahti Ebba rouva kiihkeästi. "Ja sinä sallit sen, Sture,
syntyäsi Bjelke!"
"Hän on varmaan yhtä ylhäinen, kenties prinssi syntyään, jostain
sivuhaarasta, ja eihän sellaisen tarvitse suudella hameelle."
"Mistä moista tiedät?"
"Pidän vain silmäni auki ja kuuntelen hänen puhettaan, varsinkin
ollessamme kahdenkesken."
"Sekin vielä!"
"Ei ole mahdotonta, että käännyn hänen uskoonsa", sanoi Anna rouva
liikutettuna.
"Olisit kai valmis antautumaan hänelle kokonaankin", sanoi Ebba rouva
katkerasti.
Anna rouva karahti veripunaiseksi. "Ei koske ketään, mitä teen tai
jätän tekemättä", sanoi hän, "Mutta voit luottaa siihen, ettei hän
koskaan tule olemaan muuta kuin rippi-isäni."
"Siinä voikin olla kylliksi", jupisi Ebba rouva.
Mutta kun hän sen jälkeen tahtoi tietää, mistä miehen mahti
oikeastaan johtui, ei Anna rouva voinut asiaa paljoakaan valaista.
Hän tiesi vain, että Henrik oli kaikkien ystävä ja että kaikki
puhuivat hänestä. Hänellä oli niin paljon tilauksia, että olisi
voinut tehdä hyviä kauppoja, jos olisi välittänyt sellaisesta. Mutta
sitä hän ei tehnyt.
"Tahtoisin puhutella häntä", sanoi Ebba rouva päättäväisesti.
"Mikään ei ole helpompaa. Hän tulee ensi kutsulla."
Niin hän tekikin, ja oli merkillistä nähdä mikä muutos hänessä oli
tapahtunut. Ensi näkemällä oli hän esiintynyt sangen kömpelösti
varsinkin saksalaiseen ja tanskalaiseen jesuiittaan verraten.
Nyt hänen käytöksensä oli vapaata ja hän puhui paljon varmemmin.
Kuitenkin oli hän nyt yhtä nöyrä kuin Ebba rouvan nähdessä hänet ensi
kerran. Mutta kun häneltä kysyi, oliko hän tyytyväinen toimintaansa,
vastasi hän vilkkaasti, että hänen vaikutuksensa oli niin suuri, että
hän saattoi tehdä näille ihmisille mitä ikinä tahtoi.
"Ruotsalaiset ovat tunnetut hitaudestaan", sanoi Ebba, "enkä voi
käsittää, kuinka voitte saada heihin elämää."
"Mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin", vastasi
pappissuutari luoden nopean katseen Annaan. "He rakastavat minua,
kuten minäkin rakastan heitä, rakkaus heidät sitoo minuun."
Hän kohotti katseensa taivasta kohden ja seisoi kotvan
vaipuneena rukoukseen. Eikä Anna rouva voinut kääntää silmiään
pappissuutaristaan. Hänestä ei tämä mies ollut yksinkertainen
käsityöläinen, vaan Jumalan lähettämä profeetta.
Mutta Ebba rouvasta oli jesuiitta loitonnut samoin kuin hänen kolme
toveriaankin. Hän ei enää määrännyt heidän toimintaansa, vaan he
kulkivat omaa tietään. He saattoivat vallata, hurmata, innostuttaa
yksinpä Anna rouvankin... kylmän, sydämettömän naisen. Mutta vaikkapa
kaikki muut joutuisivatkin heidän valtoihinsa... Ebba rouvaan ei
heidän tehonsa tepsinyt!
* * * * *
Ebba rouva viipyi matkoilla kolmisen kuukautta. Hän kävi ystävien ja
tuttavain luona ja kaikkialla koetti hän parhaan vointinsa mukaan
kylvää eripuraisuutta ja levottomuutta.
Monin paikoin onnistui hän tosiaankin saamaan lupauksen, että jos
Sigismund tulisi takaisin -- luottaa hänen sanoihinsa ei voinut
kukaan -- saisi hän sitä tukea ja apua mitä kukin voi antaa.
Hän oli, parturiksi pukeutuneena, päässyt Yrjänä Possen vankilaankin.
Tämä hehkui yhtä tulista vihaa kuin ennenkin ja oli lujasti päättänyt
jatkaa vainoaan herttuaa vastaan, jahkahan pääsisi vapaaksi, mikä
hänen mielestään ei saattanut kestää kauan.
Hän oli ollut myös Ture Bjelken luona. Tämä oli sanonut olevansa
salaurkkijain ympäröimänä, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta samaa
tietä, mille oli lähtenyt.
Ture herra kertoi salaisuutena, että oli saanut Malaspinalta kirjeen,
jota ei uskaltanut säilyttää, vaan oli sen polttanut suureksi
ikäväkseen.
"Mitä se sisälsi?" kysyi Ebba vilkkaasti. Hän tähysteli varovasti
joka taholle, Ture miekkonen, ja päästyään täyteen varmuuteen,
ettei kukaan kuunnellut, kuiskasi hän: "On tehty suunnitelma
kruununprinssin ryöstämiseksi tai ottamiseksi hengiltä."
"Kuinka se käy?"
"Minulle ei ole sitä sanottu, mutta luullakseni tehdään se herttuan
ollessa poissa."
"Onko sitten luovuttu ajatuksesta, joka oli Petrosan toteutettava?"
"Ei, eipä suinkaan! Malaspina kirjoittaa: 'Mainio rouva Ebba Bjelke
on ottanut huostaansa nuoren miehen, joka sivumennen sanoen häntä
melkein jumaloi. Sanokaa Ebba rouvalle, että Petrosa on kuin vaha
hänen käsissään, hän saa hänet taipumaan mihin ikinä tahtoo, ja
toivon Ebba rouvan käyttävän suurta vaikutusvaltaansa herttuan lähdön
edistämiseksi.'"
Ebba rouvan poskille levisi kirkas puna. Hän tunsi sillä hetkellä
olevansa valmis kääntymään katolinuskoonkin.
Joitakin päiviä myöhemmin hän palasi kotiin, koko lailla ahdistetuin
mielin. Kohta hän kuuli, että "pater", kuten häntä puhuteltiin, oli
pyrkinyt hänen puheilleen.
"Sanokaa hänelle, että hän saa tulla illalla", vastasi Ebba rouva.
"Nyt ei minulla ole aikaa."
Mutta iltaa odotellessaan kuuli hän palvelijainsa laulavan Petrosan
ylistystä. Yksi kertoi miten hän oli käynyt kuolevan naisen luona
ja miten hänen sanansa olivat lievittäneet kuoleman katkeruuden;
eräälle köyhälle lapselle oli hän lahjoittanut uusia vaatteita;
muuan tottelematon poika oli hänen kehoituksistaan muuttunut uudeksi
ihmiseksi. Petrosan nimi oli kaikkien huulilla, ja hän käski heidän
lopulta vaieta, sillä hän ei enää sietänyt kuulla alituista puhetta
hänestä.
Petrosa tuli sitten, huulillaan sama surumielinen hymy, joka jo ensi
kerralla oli kiinnittänyt hänen mieltään.
Hän toivotti Ebba rouvan tervetulleeksi takaisin ja sanoi joka päivä
ikävöiden odottaneensa. Oli ollut tuhansia asioita, joita hänen olisi
tarvinnut kysellä, ja sitten hän tahtoi tehdä tilin hallituksestaan.
Hän tahtoi tietää, oliko armollinen rouva tyytyväinen häneen ja oliko
hänen jatkettava samaan suuntaan kuin oli aloittanutkin.
Ebba rouva ei uskaltanut katsoa kirkkaihin silmiin, jotka olivat
kiinnitetyt häneen, ja hänen vastauksensa olivat lyhyet ja
katkonaiset.
Se näytti oudostuttavan Petrosaa. Hän kävi vaiteliaammaksi ja kysyi,
tahtoiko armollinen rouva, että hänen oli mentävä.
"Riippuu siitä, onko teillä vielä mitä sanottavaa", virkkoi Ebba
rouva teennäisen välinpitämättömästi.
"Olen saanut kirjeitä neljältä lähettiläältämme ja ajattelin..."
"Antakaa ne minulle, tahdon itse..."
"En", sanoi Petrosa punastuen, "en voi jättää niitä teidän käsiinne."
"Miksi ette?"
Katseessa, joka kohtasi Ebba rouvan katseen, oli nuhteleva ilme, ja
hänen täytyi kääntää silmänsä pois.
"Voimme lukea ne huomenna", sanoi hän. "Olen nyt hyvin väsynyt."
Petrosa kumarsi, mutta pysähtyi ikäänkuin ajatus olisi syttynyt hänen
sielussaan: "Suokaa minun siunata teitä."
Hän oli kohottanut kätensä ja odotti, että Ebba rouva lankeaisi
polvilleen.
"Unohdatte, ettei meillä ole sama usko", sanoi tämä terävästi.
"Anteeksi, luulin, että protestantitkin tarvitsevat siunausta", kuului
suruinen vastaus. Hän poistui.
Ebba rouva heittäytyi sohvalle ja hautasi päänsä tyynyihin. Hän
itki... miksi? Kenties hän oli matkasta väsynyt, mutta kuinka saattoi
tämä Petrosa vaikuttaa häneen niin syvästi? Mitä tämä mies oli
hänelle? Yksinkertainen välikappale, tuleva herttuan murhaaja. Hän
värisi sitä ajatellessaan...
Saattoiko Petrosa käydä vaaralliseksi Ebba Bjelkelle? Hänen koko
ylpeytensä nousi sitä vastaan, mutta sitten pakoittautui hän
tyyneyteen, hän tahtoi nähdä asian sellaisena kuin se oli ja
sentähden ennen kaikkea tutkia itseään.
Rakastanut hän ei ikinä ollut ketään. Hänet oli naitettu serkulleen
ja he olivat sitten kulkeneet kukin omaa tietään, mutta tämä
ihmeellinen tunne, joka häntä värisytti kauttaaltaan hänen ensi
kertaa Petrosaa nähdessään, saattoiko se olla rakkautta? Päästäkseen
tämän pappismiehen läheisyydestä oli hän lähtenyt matkoille, mutta
ainoaakaan päivää ei ollut kulunut, jona hän ei olisi ajatellut
häntä. Kuinka kovaa ponnistusta olikaan kysynyt, ettei hän aikoja
ennen palannut kotiin! Ylpeytensä hänet pelasti, ja nyt, kunhan
katsoi sydämeensä, näki hän kuvan, joka näytti sinne kotiutuneen.
"Voi minua onnetonta, minä rakastan häntä!" kuiskasi hän. Mutta hän
tahtoi olla vahva, Petrosa ei saanut sitä koskaan tietää.
Ja niin päätti hän itsekseen, että kohtelisi Petrosaa sillä
tuttavallisuudella, jota osoitetaan ylemmälle palvelijalle.
Hän melkein ikävöi seuraavaa päivää. Silloin panisi hän tuumansa
toimeen.
Petrosa tuli ennen määrättyyn aikaan, tyynenä ja tavallinen suruinen
hymy huulillaan. Hän kyseli armollisen rouvan terveyttä, puhui
eräästä köyhästä sairaasta, jonka luona oli käynyt aamulla ja jonka
sulki hänen huolenpitoonsa.
Puhuessaan oli Petrosa istuutunut ja ottanut esiin neljä kirjettä.
"Mistä mieluimmin tahdotte kuulla ensiksi?" kysyi hän.
"Tahtoisin tietää miten on laita Hörningsholmassa."
Petrosan kasvoilla vilahti tutkisteleva ilme, mutta hän sanoi kirjeen
avattuaan: "Meidät on kaikki lähetetty teidän luoksenne ja olemme
sentähden teitä kohtaan velvolliset samaan vilpittömyyteen kuin
kirkon lähettiläitä kohtaan. Huomautettiin tosin, että naiselleko
meidän piti uskoa asiamme, mutta Malaspina sanoi: 'Hänellä riittää
ymmärrystä miehellekin, ja puhtaalle on kaikki puhdasta.' Tämä
ratkaisi asian."
Hän tukehutti huokauksensa ja otti kirjeen. "Saanko aloittaa, jalo
rouva?"
"Alkakaa", vastasi Ebba tuskin kuuluvasti.
Hän luki:
"Veli, olen lähtenyt Hörningsholmasta..."
"Mitä, eikö hän ole enää siellä?" huudahti Ebba ylen hämmästyksissään.
Petrosa jatkoi:
'Syyn ilmoitan nyt sinulle, ja saat muuten käyttää kirjettäni
miten hyväksi näet. Olemme usein puhuneet, mihin rajaton
rakkaus voi viedä ja nyt sanon sen sinulle. Tänne tullessani
tapasin kovasydämisen naisen, uskottomia tai välinpitämättömiä
palvelijoita, köyhyyttä ja hätää kaikkialla. Puhuin heille,
mutta tuskin kukaan tahtoi kuulla minua. Silloin käsitin, että
voidakseni heihin juurruttaa oppejani, oli minun annettava
heille mitä he enimmän kaipasivat. Ensin oli tyynnytettävä
heidän ruumiillinen nälkänsä, mutta mitkään rukoukseni eivät
saaneet linnanrouvaa avaamaan aittojaan, ainakin tarvittiin
ensin voimakkaita keinoja avaamaan tie sille tunteelle,
joka voittaa kaiken. Niillä salaisilla keinoilla, jotka
ainoastaan me tunnemme, onnistuin eräänä päivänä, kun hän
valitti pahoinvointia, käsin painelemalla ja sivelemällä ensin
lieventämään hänen pahoinvointiaan, ja kun sen jälkeen hänen
mielensä suli minua kohtaan ja hän pyysi minua menettelyn
uudistamaan, tapahtui pyhimysten avulla, että minun tahtoni tuli
hänen tahdokseen. Aivan hereillään antoi hän minulle aittojen
avaimet, uskolliset luotettavat palvelijat jakoivat kansalle
viljaa, ja minusta nähden saivat he uskoa, että se tapahtui hänen
armonsa käskystä.
Täten oli kansan rakkaus voitettu ja minä käytin sitä sen jälkeen
yhteiseen tarkoitukseemme.
Hieroin ja sivelin sitten kenkä ketäkin, ja nyt tiedän
kokemuksesta, että siten saa ihmiset tottelemaan pienintäkin
viittaustaan, saa heidät alaisikseen kaikissa suhteissa. Kun
en tiedä mihin tämä voi viedä ja pelkään, että minua kenties
syytetään noituudesta ja taikomisesta, katson viisaimmaksi lähteä
täältä.
Anna rouvassa on tapahtunut sellainen muutos, että hänen
veljensä, jota odotetaan tänne näinä päivinä, varmaankin täytyy
se huomata, ja minä tahdon sitä ennen päästä pois. Lähden
pohjoiseen päin ja tulen luultavasti jatkamaan kuten olen
alkanutkin.