_Henrik Henrikinpoika_.'
"Onko hän käyttänyt joitakin salakeinoja?" kysyi Ebba rouva melkein
kauhuissaan.
"Erästä äskenpaljastettua luonnonvoimaa, jolla voi taivuttaa kovat
ihmismielet", vastasi Petrosa. "Se on ilmaistu ainoastaan harvoille
veljeskuntamme jäsenille."
"Tunnetteko tekin sen?"
"En, sitä ei saa ilmaista kuolemaanvihityille."
"Onko siis aivan varmaa, ettette onnistu?"
"Niin uskon", vastasi hän. "Jos petyn uskossani, niin sen jälkeen
saan minäkin tietooni kallisarvoisen salaisuuden."
Hän oli taittanut ensimäisen kirjeen laskoksilleen ja avasi nyt
toisen.
"Ette lukenut sitä loppuun", sanoi Ebba rouva.
"Pyysin äsken, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mutta saatte
tehdä sen itse, jos haluatte. Kuitenkin täytyy minun lisätä, ettei
se vähintäkään kiinnitä teidän mieltänne. Se käsittelee vain niitä
kärsimyksiä, joita ihmissielun on kestettävä."
"Mistä toinen kirje on?"
"Sundholmasta." Hän luki:
'Karkoitettu, ajettu pois uskoni tähden! Minulla ei ollut
aavistustakaan, että nämä protestantit voivat olla niin lujia
uskossaan. Ajatteles mielessäsi heikkoa, surun sortamaa naista,
joka ei itse lausu eikä tahdo kuulla ainoaakaan häväistystä
sortajistaan. Häntä ympäröi lapsilauma, joka on niin kokonaan
yhtä hänen kanssaan, että jos koskettaa jotakuta heistä, niin
tuntevat sen kaikki toisetkin. Tahdoin eroittaa heidät, mutta se
oli aivan mahdotonta. Tahdoin löytää lymypaikan, mutta sellaista
ei ollut missään. Tämä protestanttisuus on minulle jotakin
uutta, ja kun lopuksi innon vauhdilla tahdoin suoraan esiintyä
katolikkona, sanottiin minut irti, karkoitettiin.
Täältä olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä,
ennenkuin onnistun paremmin kuin nyt olen onnistunut.