Kuinka he sulkivat toisensa syliinsä, kuinka mies kiitti Jumalaa
siitä, että oli vielä kerran saanut nähdä vaimonsa.
Mutta vartia tuli jälestä ja eroitti heidät.
Kustaa herra vietiin Linköpingiin, jossa hänet sulettiin linnaan.
* * * * *
Säätyjen kokoonnuttua päätettiin, että oikeudenkäynti herroja vastaan
oli ensiksi otettava esille. Syytettyinä oli neuvosherroja: Eerik
Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke,
Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvud ja Yrjänä Knutinpoika Posse; muita
aatelismiehiä: Krister Horn, Kaarle Stenbock, Arvid Stålarm, Akseli
Kurki ja Pentti Falk. Kaikki olivat läsnä.
Heidän tuomareikseen määrättiin 153 henkilöä valtakunnan säätyjen
keskuudesta, nimittäin aatelismiehiä 38, ratsu- ja jalkaväen
päälliköitä yhteensä 44, porvareita 24, vouteja 23 ja talonpoikia 24.
Monet herroista olivat läheisissä sukulaisuussuhteissa syytettyihin.
Tuomarikuntaan ei kuulunut ainoatakaan pappia, mutta herttua asetti
heidän vastattavakseen erikseen seuraavan kysymyksen: "Eikö ollut
syytä pelätä, että totinen usko olisi joutunut valtakunnassa vaaraan,
jos kuningas Sigismund päättyneiden levottomuuksien aikaan olisi
päässyt valtaan, ja olivatko menetelleet oikein ne henkilöt, jotka
olivat kehoittaneet kuningasta viimeiseen sotaretkeen?"
Oikeudenkäynti alkoi maaliskuun 3 päivänä Linköpingin linnan suuressa
salissa. Perinnä oikealla oli pöytä, jonka ääressä kreivit istuivat,
siitä hieman ovelle päin alemman aateliston pöytä, sitten papiston.
Vasemmalla sivustalla oli ensin ratsuväen ja sitten jalkaväen
päällystön pöytä, lähempänä ovea porvarien ja viimeksi voutien.
Talonpojat olivat ottaneet paikkansa mistä saivat pitkin seinävieriä,
kuulijain suuressa parvessa, sillä oikeudenkäynti oli julkinen.
Useat vieraat ruhtinaat oli kutsuttu joko itse tai lähettiläiden
kautta olemaan istunnoissa läsnä. Mutta ainoastaan Kaarlen appi,
Holsteinin herttua, oli lähettänyt muutamia asiamiehiä. Nämä istuivat
aivan salin perällä eri penkillä, ja herttua läsnäollessaan istui
tavallisesti lähettilästen vieressä.
Oikeudenkäynnin avasi herttua lukemalla juhlallisen kirjoituksen,
jossa vapautti kaikki tuomarit hänelle tekemästään uskollisuuden- ja
alamaisuuden valasta, lupasi tyytyä heidän tekemäänsä tuomioon
eikä jälestäpäin ketään tuomaria kohtaan kaunaa kantaa, mitä kukin
katsoisikin hyväksi puhua. Tämän jälkeen luettiin tuomarien sitoumus,
että tuomitsisivat ainoastaan parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa
mukaan, ja he vahvistivat sen kukin valallaan.
Sen jälkeen astui esiin Eerik Yrjänänpoika Tegel ja luki kuuluvalla
äänellä herttuan syytekirjoituksen, jossa oli 25 syytekohtaa. Ne
sisälsivät, että syytetyt olivat rikkoneet sitoumuksensa herttuaa
ja Söderköpingin päätöstä kohtaan, että he olivat levittäneet
vihaa ja epäluottamusta herttuan ja Sigismundin välille, että he
olivat tavoitelleet herttuan henkeä, loukanneet hänen kunniaansa ja
vahingoittaneet hänen menestystään ja lopuksi, että he olivat tuoneet
vieraat sotajoukot isänmaata vastaan.
Ensiksi kutsuttiin esiin Eerik Sparre, Sten Banér, Yrjänä Posse,
Kustaa Banér ja Ture Bjelke, kukin vuoroonsa. Herttua esitti, paitsi
yleistä kannettaan, myös erityiset syytöksensä kutakin kohtaan.
Ylipäänsä vakuuttivat he viattomuuttaan, samalla anoen armahdusta.
Heidän asiansa lykkäyksineen, uudistettuine kuulusteluineen ja
miettimisaikoineen venyi päivästä päivään.
Maaliskuun 10 päivänä oli juttu jälleen esillä. Herrat olivat
vankeudestaan lähettäneet kirjelmän, jossa pyysivät päästä koko
oikeudenkäynnistä ja anoivat, ettei ruhtinas viskaisi vihojaan heitä
vastaan. Mutta kun eivät kirjoituksessaan olleet tunnustaneet itseään
rikollisiksi, vaati Kaarle yhä laillista tutkintoa ja tuomiota. Tämän
johdosta tuotiin herrat jälleen esiin.
Silloin puhuivat perätysten Kustaa Banér, Eerik Sparre ja Ture
Bjelke. Panemassaan vastalauseessa koettivat he näyttää toteen, että
heidän asiansa johtui riidasta kuninkaan ja herttuan välillä, mutta
niin hyvin heidät kuin kaikki säädyt sitoi kuninkaalle tekemänsä
vala, ja sentähden ei toinen riitapuoli voinut olla toisen tuomarina.
Samalla muistuttivat he herttuan lupauksesta, että heidän asiansa
tulisivat tuomitsemaan ulkomaiset lähettiläät. Ketään valtiopäivillä
läsnäolevista ei voitu hyväksyä syyttäjäksi eikä todistajaksi, sillä
he olivat kaikki olleet joko kuninkaan tai herttuan puolella; ja kun
kuninkaalta oli riistetty tuomiovalta, niin sitä vähemmän saattoi
sitä vaatia kukaan alamaisista.
Lopuksi he yhä pyysivät armoa, mutta eivät tahtoneet tunnustaa
itseään rikollisiksi.
Heille vastattiin, että ehdot, jotka heille tehtiin heidän
antautuessaan Linköpingissä, eivät kuninkaan paon jälkeen enää olleet
sitovat, eivätkä he voineet siinä suhteessa herttuaa pakoittaa.
Väittelyjen jälkeen pyysivät herrat vielä aikaa neuvotella keskenään.
Maaliskuun 14 päivänä antoi herttua vastauksensa neuvosherrojen
lausuntoihin, huomauttaen, että jos he pitivät koko valtakunnan
säädyt vastustajinaan, oli se selvin todistus, että he olivat koko
valtakunnan vihollisia. Papisto puolestaan antoi vastauksensa sille
tehtyyn kysymykseen. Pappien mielestä oli syytä pelätä, että jos
Sigismund olisi voittanut, olisi totinen uskonoppi koko valtakunnassa
joutunut vaaraan, ja sentähden olivat hänen puoluelaisensa
menetelleet väärin Jumalaa ja isänmaata kohtaan.
Ennenkuin lopullinen tuomio langetettiin, kuulusteltiin muutamia
muita syytettyjä. Useat heistä tunnustivat tehneensä väärin,
ja herttua lupasi heitä armahtaa, toiset tuomittiin kuolemaan.
Neuvosherrojen luo lähetettiin vankilaan piispoja taivuttamaan heitä
tunnustukseen, mutta he palasivat tyhjin toimin.
Maaliskuun 17 päivänä kokoontui tuomioistuin langettamaan lopullisen
tuomionsa. Kustaa Banér, Eerik Sparre, Sten Banér, Ture Bjelke,
Yrjänä Posse, Krister Horn, Klaus Bjelke ja Eerik Lejonhufvud
tuomittiin menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, koska he
olivat 1) rikkoneet antamansa vakuutukset ja siten osoittautuneet
uskottomiksi miehiksi ja isänmaan tuhontuojiksi, 2) sanoin,
kirjoituksin ja painotuottein tahranneet herttuan hyvää nimeä ja
mainetta, ja 3) neuvoneet kuningasta vierain sotajoukoin ja ilman
pätevää syytä sotimaan isänmaataan vastaan.
Seuraavana päivänä kysyi herttua Klaus Bjelkeltä, Yrjänä Posselta,
Krister Hornilta ja Eerik Lejonhufvudilta, tahtoivatko he eroittaa
asiansa muiden herrojen asiasta, tunnustaa rikoksensa ja nöyrtyä.
He lankesivat polvilleen herttuan ja säätyjen eteen ja pyysivät
anteeksi. Tuomio luettiin heille sen jälkeen, ja kun he herttuan
kysymyksen johdosta selittivät, ettei heillä ollut mitään väitettävää
sitä vastaan, sanoi tämä, että hän luopui vaatimuksistaan heitä
vastaan, ja säädyt yhtyivät heti siihen.
Maaliskuun 19 päivänä kutsuttiin säädyt koolle linnanpihaan,
ja herttua pyysi, etteivät ne hajaantuisi ennenkuin uskottomat
neuvosherrat olivat kärsineet rangaistuksensa. Maaliskuun 20 päivänä,
jolloin teloitus oli tapahtuva, lähti hän kiireesti kaupungista
Nyköpingiin välttääkseen puolisoiden ja lasten ja muiden armonanojain
rukouksia.
Ja kiirastorstaina tapahtui teloitus, joka kantaa Nyköpingin
verisaunan nimeä. Miehekkäinä useimmat herroista astuivat
teloituslavalle.
Mutta kun Stålarmin vuoro oli astua punaiselle kankaalle, astui
esiin Tegel ja luki kirjeen, joka oli juuri saapunut herttualta.
Siinä lausuttiin, että hän tahtoi lahjoittaa Kurjelle ja Stålarmille
elämän, jos säädyt suostuivat.
Kysymys esitettiin ympäröivälle väkijoukolle, ja vastaukseksi kuului
yleinen kovaääninen huuto:
"Armoa, armoa! Verta on jo kyllin vuodatettu!"
Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukon eteen ja kiittivät, jonka
jälkeen he vetäytyivät syrjään. Mutta jälkeenpäin kerrotaan Stålarmin
lausuneen:
"Autuaat herrat valtaneuvokset varmaankin ihmettelevät, mihin
livistin, kun en tullutkaan heidän mukanaan taivaan valtakuntaan."
Kauan kerrottiin Linköpingin verilöylystä kautta maan ja se heittää
vieläkin synkän varjon Kaarle herttuan muistolle. Yleensä oltiin sitä
mieltä, että he olivat kärsineet julman ja oikeudettoman kuoleman.
Herttua lohduttelihe sillä, että hän oli tarjonnut heille armoa,
kun vain tunnustaisivat menetelleensä väärin. Mutta sitä he eivät
tehneet, he pitivät yhä kiinni kuninkaasta, jota sydämessään
halveksivat, mutta jonka turvin he yksin saattoivat pitää yllä
vaipuvaa suuruuttaan. Eivätkö he siten olleet itse pakoittaneet hänet
verilöylyyn, joka häntä värisytti?
Hän toivoi jälkimaailmankin sääliväisesti arvostelevan tekoja, joihin
julma välttämättömyys oli pakoittanut.
* * * * *
Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin valtiopäivät uudestaan ryhtyivät
työhönsä ja herttua palasi Linköpingiin.
Silloin ryhdyttiin hallitusta järjestämään. Valtiopäivä päätöksellä
julistettiin uudelleen Sigismund ja kaikki hänen jälkeläisensä
menettäneeksi kaikki oikeutensa kruunuun. Juhana herttua olisi tosin
ollut lähin kruunua perimään, mutta verisiteittensä tähden saattoi
hän helposti sotkeutua tekemisiin veljensä Sigismundin kanssa
isänmaan turmioksi tai ryhtyä kostamaan Kaarle herttualle. Sitä
paitsi ajan ja valtakunnan olosuhteet vaativat miestä eikä lasta
ohjiin.
Koska Kaarle herttua oli suurimmalla hengenuhalla, vaikeuksilla ja
kustannuksilla vapauttanut rakkaan isänmaan vieraasta ikeestä ja
orjuudesta, noudattaen Upsalan päätöstä ja maan lakia, pyysivät
säädyt, että hänen ruhtinaallinen armonsa ottaisi kruunun kantaakseen
ja hallituksen huostaansa.
Herttua kieltäytyi moneen kertaan, mutta lupasi vihdoin, että hän
viisi kuukautta odotettuaan suostuisi säätyjen pyyntöön.
Ja niin säädyt julistivat hänet herrakseen ja kuninkaakseen ja hänen
poikansa Kustaa Aadolfin lähimmäksi kruunun perijäksi.
10.