Herttuan palattua Tukholmaan vallitsi kaikkialla kaamea odotus mitä
oli tuleva.
Herrat olivat valmiit kohtaloonsa, mutta eivät niin heidän
epätoivoiset vaimonsa ja lapsensa.
Joulukuun 14 päivänä 1599, kuukausi herttuan paluun jälkeen Suomesta,
kutsuttiin valtakunnan säädyt, kaikki aatelismiehet, jotka olivat
ehtineet lailliseen ikään, kaikki laamannit, kihlakuntien tuomarit
ja voudit, piispat ja kolme jäsentä kustakin tuomiokapitulista,
kaksi tai kolme pappia kustakin kihlakunnasta, sotapäälliköt ja
ratsumestarit, pormestarit, yksi raatimies ja muuan porvari kustakin
kaupungista ja kolme talonpoikaa kustakin kihlakunnasta, helmikuun 24
päiväksi seuraavana vuonna saapumaan Linköpingiin.
Syynä kutsumukseen oli välttämättömyys päättää niin hyvin hallituksen
järjestämisestä kuin vangittujen herrojen asiastakin.
Samaan aikaan vietiin vangitut herrat Gripsholmasta, Nyköpingistä ja
Tukholmasta Linköpingiin.
Rouva Kristina Sture oli eräältä uskolliselta palvelijalta saanut
tiedon, milloin lähtö oli tapahtuva, ja hän järjesti heti niin asiat,
että saapui yöllä samaan taloon, missä hänen miehellään oli yösijansa
matkalla.
Hänelle sanottiin, että jok'ainoa huone oli täysi.
"En tarvitse nukkua", sanoi hän. "sallikaa minun vain istua kyökissä."
Kyökki oli porstuan vieressä, jonka kautta Kustaa herran oli
kulettava, ja ikkuna oli sitä paitsi pihalle päin.
Millä ilolla hän ottikaan vastaan yksinkertaisen puutuolin, ja kuinka
iloinen hän oli varmuudesta, että saisi hänet nähdä.
Hän ei tiennyt oliko kyökissä kylmä vai lämmin, hän ainoastaan
odotti, odotti palavasti rukoillen sitä isää, joka katsoi alas häneen
kirkkain tähtisilmin.
Aika ei käynyt hänelle pitkäksi, hän unelmoi muinaisista päivistä
rakkaassa Hörningsholmassa, jonne usein tuli nuori, ritarillinen
Kustaa herra. Hän oli sydämestään kiintynyt nuoreen herraan, mutta ei
ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että tämä oli valinnut hänet.
Ja kun Kustaa herra oli sitten sanonut hänen aina olleen sydämensä
morsiamen ja oli pyytänyt hänen kättään... ah, hän oli luullut
aivan ilosta pakahtuvansa, kun oli pyytänyt häntä kysymään Märta
rouvalta... ja sitten, kun tämä pani heidän kätensä...
Hän ei tuntenut, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, vaan
ainoastaan sen, että hänen oli paljosta, paljosta kiittäminen Jumalaa.
Unelmat hälvenivät. Hän näki istuvansa pienessä, köyhässä kyökissä,
yksinkertaisella puutuolilla, puoliavoimen ikkunan ääressä. Ikkunasta
puhalteli joulukuun tuuli kylmänä ja kosteana, mutta hän ei ollut
koskaan tuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin nyt, kun hän uskoi
varmasti näkevänsä häntä edes tuokion, häntä, jota rakasti nyt paljon
enemmän kuin sinä päivänä, jona tuli hänen vaimokseen.
Päivä alkoi valeta, talossa alettiin liikkua, ja vihdoin kuuli hän
hänen askeleensa. Ovi aukeni, ja hän kuuli _hänen_ äänensä... "Tahdon
kävellä pihalla muutaman askelen sill'aikaa kun hevosia satuloidaan."
Hän kuuli Kustaa herran kulkevan alas portaista ja vartian menevän
jälestä. Hän kuuli heidän menevän ulos portista. Nyt täytyi hänen
rientää jälestä, vaikka se maksaisi hengen.
Hän riensi pihalle. "Kustaa!" huusi hän.