Pietari Stolpe lähetettiin Vironmaahan valloittamaan Narvan
rajalinnoitusta Ruotsin kruunulle.
Mutta Suomessakin oli vielä muuan linnoitus valloittamatta, nimittäin
luja Savonlinna, jossa jo ennen olemme tutustuneet iäkkääseen,
nyttemmin raajarikkoon Götrik Finckeen.
Hänellä ne yhä olivat ohjakset käsissään. Hänen apulaisenaan oli
Stålarmin lanko Krister Björnram ja toistaiseksi myös Götrik herran
nuorempi veli Sten, joka tulentuhoamasta Hämeenlinnasta oli paennut
tänne.
Mutta Savonlinnassa alkoi tulla puute elintarpeista. Se olikin
sitä luonnollisempaa, kun sangen monet Suomen mahtajista olivat
lähettäneet vaimonsa ja lapsensa Savonlinnaan säästääkseen heidät
sodan kauhuilta. He näet luottivat siihen, etteivät ne tänne asti
ulottuisi.
Götrik Fincke otti ystävällisesti ja osaaottavasti vastaan monet
kutsumattomat vieraansa. "Hätä ei lue lakia", sanoi hän, "jaetaan
kaikki tasan, kuten veljet ja sisaret konsanaan."
Usein kokoontuivat varsinkin naiset hänen ympärilleen. Silloin kertoi
hän heille tästä maasta ja tästä kansasta, jonka keskuudessa hän oli
elänyt suurimman osan elämäänsä.
Mutta kukaan ei kuunnellut häntä niin tarkkaavaisesti kuin Katarina
rouva, Sten Fincken emäntä. Ja kun tämä kerran sanoi, ettei ollut
koskaan uskonut rahvaalla olevan niin syviä tunteita kuin hän
kuvaili, silloin vanhus kysyi, oliko hän koskaan kuullut sitäkään,
että syvässä vedessä kalat kutevat.
No, sen oli Katarina rouva kuullut, mutta hän ei ymmärtänyt, miten se
oli sovellettava.
"Valaisen asiaa pienellä kertomuksella", vastasi ukko. "Rautalammilla
oli hirveänä nälkävuonna 96 kolmattakymmentään aloitteleva nuori
nainen, jolla oli kolme lasta, pienin vielä rintalapsi. Mies oli
äsken mennyt manalle ja hän oli sanan mukaan paljaan taivaan alla;
hänellä ei ollut kattoa yllään, ei leivän palaa itselleen eikä
lapsilleen."
"Oli kai armeliaita ihmisiä?"
"Oli, mutta kenelläkään ei ollut mitään annettavaa. Hän tiesi sen
ja lähti taipaleelle. Arvoitus on, miten hän kolmen pikku raukkansa
kera pääsi Turkuun. Mutta he saapuivat sinne. Ja hän meni suoraa
päätä erään hiustenleikkaajan luo, ja hänelle myi hän pitkän, paksun
palmikkonsa, joka riippui alas pitkin selkää."
"Oh!" huudahtivat läsnäolijat.
"Hän sai paremman hinnan kuin oli odottanut. Ja niin antoi hän
lastensa syödä kyllikseen. Sitä en tiedä, söikö hän itsekin. Mutta
kun lapset olivat kaikki nukkuneet, lähti hän yksin pois. Luulen,
että taival oli raskas -- hampaan vetäjälle, jolle hän tarjosi
kaksineljättä ehyttä hammastaan. Mies hämmästyi, varsinkin kun
Marjatta oli tavattoman kaunis nainen. Hän teki toisen tarjouksen,
mutta sen nuori nainen hylkäsi inholla ja tahtoi lähteä tiehensä.
Silloin pyysi mies häntä jäämään, hän tahtoi ostaa hänen hampaansa ja
maksaa niistä hyvin."
Götrik Fincke keskeytti tuokioksi kertomuksensa. "Kun hän palasi
lastensa luo", jatkoi hän, "tunsivat ne tuskin häntä. Hän oli
hyvin kalpea ja koko suu turvoksissa. Sentähden pysyi hän sen
päivää paikoillaan, mutta seuraavana lähti hän jälleen taipaleelle
pienokaisineen. Nyt oli hänellä onni päästä hevoskyydissä pitkät
kylänvälit. Niin pääsi hän vihdoin kotiin, ja hänellä oli siksi
rahaa, että saattoi ostaa tuvan, jossa oli asunut. Selvää rahaa
nähtiin tienoilla ani harvoin, ja hän sai ostetuksi maatilkunkin
tuvan ympäriltä. Hän oli tuonut Turusta siementä mukanaan, ja minun
luja uskoni on, että Marjatan sankarillinen menettely oli avannut
kaikki sydämet hänelle, sillä hän sanoo itse, että kaikki ihmiset
ovat niin auttavaisia, että hän uskoo Jumalan ottaneen hänet
erityiseen suojelukseensa."
"Luuletteko olevan useampiakin tuollaisia Marjattoja maailmassa?"
huudahti Katarina rouva.
"Kysykää vaimoilta, joiden miehet tulevat kotiin sodasta, missä ovat
tottuneet säännöttömään elämään, missä juopottelu, ryöstönhimo ja
mitä rajuimmat hurjistelut seuraavat jokaista kahakkaa... ei ole
helppo taivuttaa näitä miehiä uudestaan yksitoikkoiseen työhön ja
jokapäiväisiin kieltäymyksiin... mutta kärsivällisyys saa sen aikaan,
naisten kärsivällisyys ja uskollinen rakkaus."
"Saatte minut siihen uskoon", puuskahti Katarina, "että parhaat
naisluonteet ovat työväenluokan keskuudessa."
"Niitä on jokseenkin tasan kaikissa. Sananlasku sanoo, ettei
verratonta hyvää, jos ei verratonta pahaakaan."
Tässä keskeytti keskustelun herttualta saapunut kirje, joka oli
päivätty lokakuun 1 päivänä.
Götrik luki sen tarkkaavaisesti ja kutsui sen jälkeen Sten veljensä.
"Herttua kutsuu minua kolmannen kerran", sanoi hän. "Nyt täytyy minun
noudattaa hänen tahtoaan."
Sten herra luki kirjeen. "Ankara ja uhkaava kuten aina", sanoi hän.
"Emme voi enää olla määräämättä kantaamme", jatkoi vanhus. "Jumala
tietäköön, etten ole koskaan ollut Sigismund kuninkaan ystävä. Mutta
hänen luottamusmiehenään täytyi minun täyttää velvollisuuteni."
"Sitä juuri ei herttua tahdo myöntää, ei ruotsalaisille eikä
suomalaisille", puuskahti Sten.
"Tämä pitkällinen eripuraisuus on vienyt poloisen isänmaamme
perikatoon, ja ainoastaan herttua voi sen enää pelastaa."
"Oletko sanonut hänelle sen?"
"En, olen kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, ja nyt viimeksi pyysin
tietää mitä säätykokous on päättänyt. Hän tietää yhtä hyvin kuin
minäkin, että nämä ovat turhia verukkeita, ja -- kuten sanottu --
minä lähden hänen luokseen. Tuletko sinä mukaan?"
Ennenkuin päätös pantiin toimeen, saapui Jesper Matinpoika Krus
herttuan käskystä vaatimaan linnaa.
Götrik Fincke luovutti sen heti ja lähti viivyttelemättä Viipuriin,
jossa herttua otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja oli
kovasti mieltynyt vanhan miehen viisaaseen ja ymmärtäväiseen
puheeseen.
Sten Fincke ja Akseli Kurki vietiin vankeina Turkuun, johon palaamaan
herttuakin valmistautui, pannakseen toimeen uusia tutkintoja ja
verituomioita.
Sten Fincken emäntä, Katarina, seurasi herraansa. Hän ei ainoastaan
pitänyt täydellistä päiväkirjaa kaikesta mitä näki, vaan kirjoitti
muistiin senkin mitä kuuli luotettavilta henkilöiltä. Nämä muistelmat
ovat meidän päivinämme arvokkaat lähteet niille, jotka tutkivat
Suomen historiaa.
Herttua oli oleskellut Viipurissa yli kolmen viikon ja sillaikaa
lakkauttanut linnaleirin ja jakanut oikeutta monille tahoille.
Lokakuun 10 päivänä lähti hän meritse matkalle tykkien paukkuessa.
Matkalla hän viivähti Pellinginsalmessa ja saapui Turkuun marraskuun
alkupäivinä.
Voimme käsittää, millä tuntein häntä odotettiin, kun tiedämme mitä
veritekoja oli tapahtunut jo ennen hänen tuloaan.
Scheel uudisti rukouksensa päällikköjen puolesta ja pyysi, että
heidän tuomitsemisensa ainakin lykättäisiin Ruotsin valtiopäiville.
"Ei", vastasi herttua, "tuomio ja rangaistus kuuluu Suomelle. Siitä
koituu esimerkki, joka varoittaa vastaisista houkutuksista."
Asetettiin heti tuomioistuin, johon kuului 37 jäsentä, niiden
joukossa Turun kaupungin pormestari ja kaksitoista raatimiestä,
kreivit Mauri Lejonhufvud, Maunu Brahe, Svante ja Niilo Bjelke ja
Jaakkima Scheel.
Marraskuun 7 päivänä piti oikeus istuntonsa Turun raastuvassa. Neljä
lippukuntaa sotamiehiä oli rumpuineen ja räikkätorvineen asetettu
kahteen riviin, joiden välitse vangit vietiin raastupaan.
Juhana Fleming pyysi heti päästä vapauteen. Hän ei ollut ottanut
osaa linnan puolustukseen, vaan tullut sinne ainoastaan yksityisistä
syistä.
Herttua oli kuullut toisilta, että niin oli laita, ja käski, että
nuori mies oli tuotava hänen luoksensa.
Se tapahtui, ja kohteliain sanoin pyysi Fleming, ettei hänen
ajattelemattomuuttaan pidettäisi rikoksena, vaan että hän armosta
saisi vapautensa.
Kaarlen edessä seisoi hänen katkerimman vihollisensa, poika. Mutta
hän ei ollut isäänsä, ja sitä paitsi oli hän hyvin nuori.
"No hyvä", sanoi Kaarle, "minä annan anteeksi ehdolla, että luovut
Sigismundin palveluksesta ja liityt tästä päivästä minuun."
"Armollinen herra", vastasi Fleming, "minulla ei ole mitään
pätevää syytä rikkoa sitä uskollisuudenvalaa, jonka olen vannonut
kuninkaalleni! Siitä huolimatta", lisäsi hän notkistaen toisen
polvensa, "pyydän teidän ruhtinaalliselta armoltanne nöyrimmästi
armahtavaisuutta."
Kas, poika oli sittenkin isäänsä! Sama uhma suun ympärillä, sama
silmänluonti! Tiikerinpennulla ei vielä ollut kynsiä, joilla raapia,
mutta odotahan vain, odota vuosia kymmenisen... Herttuan silmät
leimahtivat yhtäkkiä, ja hän huudahti kiihkeästi: "Mikset kunnioita
minua molemmin polvin!"
"Sen kunnian säästän Jumalalleni ja kuninkaalleni", vastasi Fleming
uhmaten.
"Osoitat selvään, ettei käpy kauas puusta putoa", vastasi herttua
ankarasti. "Näen selvään, mitä sinulta vastaisuudessa saa odottaa,
jos jäät eloon. Saat sentähden vastata puolestasi tuomioistuimen
edessä."
Kutsuttiin vahti, ja se vei hänet pois. Stålarm oli aivan
epätoivoissaan siitä kohtalosta, joka odotti Juhana Flemingiä. Hän
pyysi ja rukoili tuomareita ottamaan hänen henkensä, mutta säästämään
Juhana herraa, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa.
Tähän ei kiinnitetty mitään huomiota, kaikki syytetyt tuomittiin
isänmaan kavaltajina menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa.
Tuomarit lisäsivät sen toivomuksen, että tuomion toimeenpaneminen
lykättäisiin, kunnes säädyt ehtisivät sen tarkastaa. Heitä värisytti
oma menettelynsä. Mutta näillä miehillä oli siksi vähän moraalista
rohkeutta, että he tuomitsivat ainoastaan ankaran ja pelätyn herransa
tahdon mukaan.
Kaarle sitävastoin näki Ruotsin ja Suomen yhtenäisyydellä ja
uskonpuhdistuksella olevan tulevaisuutta ainoastaan silloin, jos hän
raivasi pois esteet, nimittäin vallanhimoisen aateliston, joka omia
etujaan etsien toimi Sigismundin puolesta.
Hän ei voinut eikä tahtonut yksin kantaa vastuuta, ja jos
valtaneuvosten joukossa olisi ollut lujia ja rehellisiä miehiä, olisi
moni väkivallan työ jäänyt tekemättä. Mutta he olivat ainoastaan
hänen tahtonsa välikappaleita, ja niin hän oppi halveksimaan heitä ja
luottamaan ainoastaan itseensä.
Lähiseudun aatelin, sotaväen, porvariston ja talonpoikain ollessa
läsnä luettiin tuomio vielä kerran, ja kuolemaantuomitut polvistuivat.
Herttua oli saapuvilla, ja kun hän kulki Flemingin ohi, virkkoi tämä:
"Teidän ruhtinaallinen armonne, antakaa armon käydä oikeuden edellä!"
"Olet hylännyt armon ja anteeksiannon, kun se sinulle tarjottiin",
vastasi herttua ankarasti. "Nyt on tuomio langennut eikä minulla ole
oikeutta sitä muuttaa."
Mestaus oli määrätty lauantaiksi marraskuun 12 päiväksi. Stålarm ja
Kurki olivat lähetettävät Ruotsiin vastaamaan oikeudessa, muut sitä
vastoin saivat heti kärsiä rangaistuksensa.
Kuolemaantuomittujen joukossa oli nuori mies, Olavi Klaunpoika,
Juhana Flemingin avioton veli. Heidät oli kasvatettu yhdessä, ja he
olivat tehneet veljesliiton keskenään.
Juhana ei voinut ikinä uskoa, että herttua ottaisi Olavi
Klaunpojankin hengen. Hän kirjoitti äidilleen pyytäen, että rakas
kasvinveli saisi hänen kuolemansa jälkeen ottaa omakseen isän nimen
ja vaakunan.
Suurimman osan yöstä kirjoitti hän toista kirjettä, jonka hän repi
rikki moneen kertaan, ennenkuin siitä tuli hänen mieleisensä.
Siinä puhuttiin rakkaudesta, joka oli niin puhdas ja viaton, että
varmaan kesti vielä toisessakin maailmassa. Ainoastaan rakastettuaan
kohdatakseen olisi hän tahtonut elää, nyt toivoi hän tämän pian
tulevan jälestään, ja avosylin oli hän ottava hänet vastaan.
Kirje oli osoitettu rouva Elina Flemingille, ja hän uskoi sen
vanhalle henkipalvelijalle. Samalla lähetti hän äidilleen sormuksen
ja sellaiset terveiset, että hän tiesi kuoleman päättävän kaiken
kurjuuden ja vievän oikeaan iloon. Siellä toivoi hän heidän jälleen
tapaavan toisensa.
Lauantaiaamu oli käsissä, ja kun hänet kutsuttiin, lähti hän
epäröimättä viimeiselle tielleen.
Keihäspiiriä ympäröi taaja väkijoukko. Juhana Fleming tervehti
ystävällisesti ja sanoi jäähyväiset tuttavilleen.
Pappi, joka kulki hänen rinnallaan, sanoi sitten, että nuori herra
oli osoittanut tyyneyttä ja luottamusta, joka saattoi olla opiksi
monille.
Mutta kun he olivat ehtineet keihäspiirin sisälle ja Fleming jättänyt
vaippansa ja lakkinsa palvelijalle, kulki hän kierroksen ympärinsä ja
katseli surmalaitteita.
Silloin värähti tuskan ilme nuorilla kasvoilla ja hän repäisi
takkinsa auki niin kiihkeästi, että napit irtautuivat ja sinkosivat
hänen ympärilleen.
Tämän nähdessään riensi pappi luo.
"Herra, herra, ei niin kiihkeästi", sanoi hän lempeästi.
"Rukoilkaa ensin Jumalaa kaikkivaltiasta!"
Kasvoille palasi entinen tyyneys. "Mielelläni tahdon tehdä sen!"
huudahti hän ja notkisti molemmat polvensa. Ristissä käsin oli hän
kauan vaipuneena rukoukseen. Hänen takanaan seisoi pappi kyynelsilmin
ja yhdisti rukouksensa hänen rukoukseensa. Heidän ympärillään
vallitsi hiljaisuus.
Fleming nousi, katseli ympärilleen, tervehti kaikkia ja pudisti
lähimpäin tuttaviensa kättä. Mutta toria ympäröivät ikkunat olivat
täynnä uteliaita katsojia, enimmäkseen rouvia ja neitsyitä. He
itkivät ja vaikeroivat liehuttaessaan hihojaan.
Fleming kääntyi sen jälkeen ympärillä seisovaan väkijoukkoon päin
ja sanoi: "Tahdon täten ilmoittaa, että hengellisesti katsoen
tunnen olevani vikapää kuolemaan, johon minut on tuomittu, vieläpä
iankaikkiseenkin kuolemaan, jos Jumala tahtoo minua rangaista
vanhurskautensa jälkeen. Mutta inhimillisesti katsoen olen syytön
enkä katso olevan kuolemaani mitään muuta syytä kuin että hänen
ruhtinaallinen armonsa tahtoo hävittää sukuni sukupuuttoon, mikä nyt
tapahtuukin."
Syntyi kiihkeä hälinä, muutamat puhuivat herttuan puolesta, toiset
häntä vastaan. Silloin huudahti Juhana Fleming yli melun:
"Missä on tuomioni? Milloin minut on tuomittu, kuulusteltu,
todistettu syypääksi? Minua vastaan on valehdeltu, kuten petturit ja
lurjukset tekevät!"
"Viekää hänet takaisin vankilaan!" huusivat Kaarlen puoluelaiset.
"Hän on saava kovemman tuomion herjaussanoistaan herttuaa kohtaan."
"Ei", vastasi Fleming. "Kun olen kerran tullut tänne omin jaloin, ei
kukaan saa minua hyvällä palaamaan takaisin! Jätän asiani Jumalan
kaikkivaltiaan huomaan. Hän, kaikkinäkevä ylituomari, ratkaiskoon,
kuinka oikeudenmukaisesti minut on tuomittu."
Hän meni nopeasti teloittajan luo, antoi hänelle vaaterahaa ja sanoi:
"Tehkää tehtävänne, mutta tehkää se ripeästi."
Sen jälkeen veti hän paitansa alas, polvistui, ummisti silmänsä, ja
hänen päänsä putosi.
Samassa syöksyi esiin hänen velipuolensa, Olavi Klaunpoika, lankesi
polvilleen ja pyysi, että saisi sekoittaa verensä veljensä vereen.
Mutta Antti Niilonpoika käski hänet poistumaan, ja teloitus tapahtui
ennen määrätyssä järjestyksessä.
Olavi Klaunpoika kutsuttiin esiin vuoroltaan neljäntenä. Hän huusi
korkealla äänellä, että "Jumala oli vaativa Juhana Flemingin veren
Kaarle herttualta, verikoiralta."
Sotamiesten melu esti hänet lausumasta enempää, ja teloitukset
jatkuivat.
Turun verisauna teki kerta kaikkiaan lopun Sigismundin vallasta
Suomessa. Mutta suuttumus ja paheksuminen, jota ei uskallettu lausua
sanoin, pukeutui taruihin, jotka levisivät kautta maan. Mestattujen
päät, jotka -- paitsi Juhana Flemingin päätä -- olivat pystytetyt
seipäihin Turun raastuvan eteen, olivat jouluyönä veisanneet Davidin
26 psalmia.
Apea oli kansan mieliala. Kaikki olivat sitä mieltä, että herttua oli
menetellyt tarpeettoman julmasti.
Jaakkima Scheel asetettiin Turun linnanherraksi, ja herttua matkusti
meritse Ruotsiin. Stålarm ja Kurki seurasivat mukana toisella
laivalla.
* * * * *
Näiden synkkien näytelmäin aikana eleli Sigismund tylsässä
toimettomuudessa. Hänen kotiutumistaan oli loistavasti juhlittu,
se elähytti häntä tuokioksi, mutta sitten vaipui hän tavalliseen
hervottomuuteensa.
Katolisilta neuvonantajiltaan sai hän nuhteita siitä, ettei ollut
paremmin edistänyt kirkon asiaa. Pyhä isä epäsi yhä suostumuksensa
hänen avioliittoonsa prinsessa Konstantian kanssa. Hän itki, kuningas
parka, ja kun Malaspina palatessaan toi hänelle pienen Mariankuvan,
jota prinsessa oli kostuttanut kyynelillään ja johon oli kiinnitetty
pergamenttiliuska: "Iäti sinun Konstantiasi", suuteli hän tätä
kalleutta ja kantoi sitä alituiseen sydämellään.
Tähän aikaan tuli alituiseen kirjeitä Suomesta, joissa kiirehdittiin
hänen lupaamaansa apua. Mutta hänen pappinsa selittivät, että pyhä
Sebastian tarvitsi välttämättä uuden puvun, ja Malaspina vakuutti,
että se hänelle tuhatkertaisesti palkittaisiin. Sigismundin täytyi
silloin taipua, ja pyhimyskuvan puku oli koristettava niin suurilla
helmillä, ettei kuningas rukalla ollut enää varaa muistaa rakkaita
suomalaisiaan.
Kuninkaan lemmenikävää oli viihdytettävä suurilla, loistavilla
juhlilla. Suomesta tulevat kirjeet häiritsivät hänen mielenrauhaansa,
ja Anna prinsessa sai lopulta aikaan, ettei niitä hänelle lainkaan
esitetty. Ja niin rakkautensa uhrin mieli vähitellen keventyi, ja hän
alkoi etsiä iloaan Annan hovineitosista.
Mutta sitten saapui tieto Marttilan onnettomasta tappelusta, saapui
jobinposti toisensa jälkeen. Ja vihdoin oli herttua valloittanut
Suomen Viipuria myöten. Silloin täytyi näillä onnettomilla viesteillä
häiritä itse kuningastakin.
Kustaa Brahe ja Stenbock-veljekset esittivät meriretkeä Elfsborgiin.
He uskoivat, että heillä oli suuri vaikutusvalta Länsi-Göötanmaalla,
ja herttuan puuhaillessa Suomessa ei ollut mahdotonta, että Ruotsissa
saataisiin aikaan mullistus.
Ehdotus miellytti Sigismundia erittäin hyvin. Hän oli tuumaa jo
hautonut mielessään, ja Danzigissa olivat ruotsalaiset laivat
varustettuina tätä tarkoitusta varten. Otettiin palvelukseen
saksalaisia ja skotlantilaisia palkkasotureita ja Juhana
Gyllenstjerna asetettiin ylipäälliköksi.
Kaarle herttua oli saanut tiedon aiotusta retkestä Elfsborgiin
ja ryhtynyt varokeinoihin. Juhana Gyllenstjerna pääsi kuitenkin
Hallannin rannikolle, mutta siellä itse päällikkölaiva ajautui
matalikolle; miehistö pelastettiin, mutta laiva varustuksineen
upposi. Rahaakin oli Sigismund tavallisessa saituudessaan antanut
niin vähän, ettei se riittänyt palkkoihin eikä muonaan, ja turhaan
odotettiin ruotsalaisilta henkiheimolaisilta apua.
Jotakin kuitenkin täytyi tehdä, ja niin päätti Gyllenstjerna
tehdä hyökkäyksen Elfsborgin kimppuun. Mutta lähetetyt vakoilijat
siepattiin kiinni, ja niin koko suunnitelma paljastui. Linnoitus oli
muuten mitä parhaassa puolustuskunnossa, ja koko Länsi-Göötanmaalta
lähti sotaan mies talosta. Suurin joukoin kerääntyivät he rannikolle,
ja uhkaavat nyrkit murtautuivat vieraita laivoja vastaan.
Sellaisissa olosuhteissa ei Gyllenstjerna uskaltanut tehdä
hyökkäystä. Hän purjehti Marstrandiin, missä eräältä hyvältä
ystävältä sai lainaksi rahasumman maksaakseen palkan sotamiehilleen,
ja suuntasi sitten matkan Kööpenhaminaan. Talvi oli käsissä ja
purjehdusaika lopussa, jonkatähden laivaston täytyi asettua
talviteloilleen.
Mutta amiraalin rahat olivat jälleen lopussa. Hänen oli pakko ottaa
uusia lainoja ja vähitellen pantata kaikki laivaston tykit. Enin osa
miehistä karkasi matkoihinsa.
Kevät tuli, ja Gyllenstjerna jätti kaiken oman onnensa nojaan
ja matkusti Puolaan. Jälelle jäänyt meriväki eli ryöstelemällä
kauppamiesten aluksia, kunnes heidät vihdoin myrsky ajoi Lyypekkiin.
Sieltä heidät vietiin Danzigiin.
Se oli Sigismundin viimeinen yritys valloittaa isiensä valtakunta ase
kädessä.
8.