Valtiopäivillä, jotka kokoontuivat Tukholmaan 1597 heinäkuun alussa,
peruutettiin melkein yksimielisesti uskollisuus ja kuuliaisuus
Sigismundia kohtaan, koska hän oli pettänyt kaikki valansa ja
sitoumuksensa. Mutta vielä kerran oli häneltä kysyttävä, tahtoiko hän
lähettää poikansa kasvatettavaksi evankeliseen oppiin; silloin tämä
tunnustettaisiin lailliseksi kruununperijäksi, muussa tapauksessa
julistettaisiin hänet ja koko Sigismundin huone menettäneeksi kaiken
perintöoikeuden Ruotsin kruunuun.
Sen jälkeen päätettiin, että oikeudenkäynti neuvosherroja vastaan
oli lykättävä ensi valtiopäiviin, niin että vieraat lähettiläät,
jotka Sigismund oli kutsunut tässä asiassa tuomitsemaan, saisivat
aikaa tulla Ruotsiin. Lopuksi julistettiin herttua uudestaan
valtionhoitajaksi ja päätettiin tarpeen vaatiessa ase kädessä
pakoittaa Viro ja Liivinmaa kuuliaisuuteen.
Kaikki suomalaiset läänitysherrat ja ne, joille koitui yksityistä
etua Sigismundin puolustamisesta tai jotka olivat katolisen
vaikutuksen alaisina, tekivät voitavansa herttuaa vastustaakseen. Ja
vaikkei heillä yhteensäkään ollut sitä pontta, mikä Klaus Flemingillä
oli yksinään, pystyi heidän suuri joukkonsa kuitenkin pitämään maata
alituisessa kuohumistilassa.
Sigismundin välinpitämättömyys Suomen oloista, vanha rakkaus Ruotsiin
ja kenties enimmän katolisen opin levittämisen pelko oli saanut
suomalaisten mielet yleensä epäröivälle kannalle. Tahdottiin saada
selville mitä Sigismund oikeastaan kantoi kilvessään.
Turun linnanpäällikkö Arvid Stålarm oli yhtä horjuvainen kuin
ennenkin. Yhtenä hetkenä hän innotellen vannoi elävänsä ja kuolevansa
Sigismund kuninkaan puolesta, kuten uskollinen alamainen konsanaan;
toisena näytti hänestä niin heikko ja tahdoton kuningas, joka antoi
katolisten neuvonantajain johtaa itseään, vievän maan perikatoon,
ja silloin hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Useimmiten hän
kuitenkin teki pilaa omista epäilyksistään, nauroi ja joi ja oli mitä
rakastettavin isäntä ja hauskin seuramies.
Pidettiin selvänä, että herttua aikanaan oli tuleva Suomeenkin, ja
Arvid Stålarm vakuutti kiemurtautuvansa hänen käsistään, kuinka
ovela mies hän mahtoi ollakin. Jos häneltä kysyttiin, kuinka hän
aikoi menetellä, ei hän sanonut tietävänsä sitä vielä itsekään,
mutta hän tunsi sen kyllä onnistuvan. Ja niin laati hän taitavan
puolustussuunnitelman, joka sai päällystönkin hyväksymisen.
Eräänä päivänä ratsasti Stålarm pois kenenkään tietämättä mihin.
Matkan määränä oli Kuitian kartano, johon hän meni Juhana Flemingiä
tapaamaan.
Tälle oli vierailu oikea yllätys, mutta Stålarm syleili häntä ja
kysyi hänen äitiään ja tytärtään.
Juhana vastasi, että he sillä haavaa oleskelivat Tanskassa ja että
hän oli aikonut mennä sinne jälestä.
"Silloin on sinun käytävä myös Elinan luona", huudahti Stålarm. "Hän
on jäänyt Ruotsiin ja kaipaa sinua."
Juhana kääntyi punastuen pois. "Lasket loruja", sanoi hän.
Stålarm päästi aika naurun. "Etkö luule minun tietävän, että olette
rakastuneet toisiinne", sanoi hän. "Mutta kernaasti minun puolestani,
en ole mustasukkainen. Sen tähden lähetän sinut hänen luoksensa,
mutta sillä ehdolla, että ensin vierailet Turun linnassa muutamia
viikkoja."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Etkö ymmärrä, että tarvitsen sinun nimeäsi; herttuan katkerin
vihollinen ja vaarallisin vastustaja, Klaus Fleming, on
kuollut, mutta hänen poikansa, joka on perinyt isän suuret
sotapäällikönlahjat, on tullut Turkuun ja antanut miekkansa
linnanpäällikön käytettäväksi; sen pitäisi kuulostaa joltakin!"
huudahti Stålarm nauraen.
Juhana Fleming ei epäröinyt kauan. Aviomiehen luvalla saattoi hän
uhmata Elinan ankaraa kieltoa, ja hän ikävöi nähdä Elinaa, joka
alituiseen pyöri hänen ajatuksissaan.
Yksin Turun linnallakin oli oma viehätyksensä sentähden, että he
olivat siellä yhdessä eläneet. Ja niin hän lähti Arvid Stålarmin
keralla Turkuun, jossa muu linnanpäällystö otti hänet vastaan
riemuhuudoin, ja jatkoi sitten entistä unelmoivaa elämäänsä.
* * * * *
Kaarle oli lujasti päättänyt kurittaa kapinallista Suomea. Kolme
kertaa oli Jaakkima Scheel ajettu tiehensä, kun hän oli koettanut
vallata Kastelholmaa. Ahvenanmaalaiset olivat ruotsinmielisiä, mutta
linnoituksen päällikkö, Salomon Ille, sai apuväkeä Suomesta ja katsoi
olevansa niin voittamaton, että kun hän kuuli ruotsalaisen laivaston
uudestaan lähestyvän, hän pani toimeen juomingit ystävineen,
todistukseksi siitä, kuinka hän halveksi vihollisiaan.
Mutta Jaakkima Scheel saapui suuremmin sotavoimin kuin ennen, ja
kun muuan kuula kimmahti tanssia pomppailemaan Illen vierassalin
lattialle, käsitti hän, että leikissä oli totta mukana.
Linnoitus vallattiin urhean vastarinnan jälkeen. Linnaväki sai
lähteä, mutta Ille ja muu päällystö, jotka olivat tarttuneet aseihin
isänmaata vastaan, olivat Ruotsin lain mukaan tuomittavat menettämään
henkensä ja omaisuutensa. Heidät vietiin kaikki laivoihin, jotka heti
purjehtivat Suomeen vieden sinne herrat, joiden vielä kerran oli
neuvoteltava suomalaisten kanssa. Heidän oli vaadittava suomalaisia
lähettämään edustajansa kolmen viikon kuluessa Ruotsiin; sopivimpina
näiksi pidettiin Lindorm Bonde, Arvid Stålarm, Akseli Kurki ja Lauri
Fleming. Näille kaikille oli lähetetty turvakirjeet.
Mutta jolleivät suomalaiset herrat tähän suostuneet, niin säätyjen
edusmiehet julistaisivat heidät "valtakunnan ilmivihollisiksi, jotka
eivät tästedes voineet saada mitään armoa."
Nyt aloitti Arvid Stålarm kokeensa "kiemurtautua kaikesta erilleen."
Monipäivisin väliajoin kulkivat viestit laivaston ja linnan välillä;
ei voitu ymmärtää, mistä oikeastaan oli kysymys. Eikö Ruotsissa
käsitetty, että jolleivät he olleet kuninkaalle kuuliaiset, saattoi
hän lähettää heitä vastaan kasakoita ja tataareja, jotka tuhoaisivat
maan tykkönään.
Suomessa ei voitu käsittää, miksi Ruotsissa oli peruutettu
uskollisuus ja kuuliaisuus kuningas Sigismundia kohtaan. Mutta sama
oikeus, joka siellä oli ollut neuvotteluun hallituksen muutoksesta,
oli suotava myös Suomelle.
He suostuivat siihen, että prinssi Vladislaus kasvatettiin Ruotsissa
evankeliseen oppiin, mutta ehdottivat kaikki riitakysymykset
lykättäviksi, kunnes nähtäisiin, suostuuko kuningas Sigismund siihen
ehdotukseen.
Samaan aikaan, elokuun 4 päivänä, kirjoitettiin suomalaisen armeijan
nimessä kuningas Sigismundille kirjelmä, jossa alamaisesti pyydettiin
tietoa, aikoiko hän lähettää apuväkeä vai oliko hänen tarkoituksensa
heittää hukkaan kaikki oikeutensa Suomeen nähden.
Luultavasti uskottiin Turun linnassa, että pyydettyyn ajatusaikaan
suostuttaisiin, mutta he tunsivat huonosti pelätyn vastustajansa.
Heti saatuaan tiedon Kastelholman valloituksesta purjehti hän Ahvenan
saaristoon. Laivasto jakaantui, Jaakkima Scheel lähti suurempien
laivojen kera Turkuun, mutta herttua vetäytyi pienempien alusten ja
lotjien kera itään päin etsimään maihinnousupaikkaa, missä saattoi
katkaista yhteyden Turun ja Viipurin välillä.
Hän astui miehineen maihin Kärkniemen luona Sauvossa. Heti sen
jälkeen sai hän tietoonsa, että peninkulman päässä sieltä Paimion
ja Halikon rajalla syötteli suuri joukko suomalaista ratsuväkeä
hevosiaan laitumella. Sinne lähetettiin väkeä "katsomaan mitä saattoi
tehdä."
Eivät ainoastaan hevoset, vaan useat tykitkin joutuivat ruotsalaisten
saaliiksi ja suomalaisia ajettiin takaa kuusi peninkulmaa metsien
"sinitummuuteen", kuten herttua kirjoitti.
Muutamia laivoja lähetettiin Helsinkiin estämään pakenevia
purjehtimasta sieltä Viroon.
Herttua kirjoitti vielä kerran Arvid Stålarmille seuraavat tuimat
sanat: "Tiedä se, että jahkahan olemme toimittaneet helvettiin
toisenkin joukkueesi, silloin kyllä pian keitetään sinunkin kaalisi
kypsäksi."
Hän oli epätietoinen mihin suomalaisten pääjoukko oli sijoitettu.
Mutta kaikki seikat viittasivat siihen, että se oli Turussa, ja sinne
herttua jälleen purjehti väkineen.
Merkillistä kyllä ei siellä vielä elokuun 23 näyttänyt olevan
aavistustakaan herttuan noususta maihin.
Suomalaisten kirje oli säikähdyttänyt Sigismundia ja hän lupasi
lähettää Farensbachille rahaa joukkojen pestaamista varten. "Sitä
paitsi" oli hän sanonut kirjeenviejille rintoihinsa lyöden, "on
minulla täällä jotakin salattua, jota et saa tietää!" Mitä se oli, ei
hän ilmaissut silloin eikä myöhemmin.
Mutta Lindorm Bondelle kirjoitti kuningas, että herttua saisi siksi
paljon tehtävää Ruotsissa, ettei hän joutaisi puuttumaan Suomen
oloihin.
Elokuun 24 päivänä tiedettiin, että herttua oli Rymättylän
rannikolla. Odotellen kuninkaan lupaamia apujoukkoja lähetettiin
sinne pieni joukko estämään maihin nousua. Pitkien neuvottelujen
jälkeen päätettiin, että Akseli Kurki lähtisi leiristään Turun
luota ja marssisi joukkoineen Hämeen tielle pyhän Martin pitäjään.
Siellä oli hänen odotettava Farensbachia ja heidän sitten yhdessä
lyötävä vihollinen. Lähtö tapahtui, ja Turkuun jäi vain 4,500 miestä
Stålarmin komentoon.
Mutta nyt tapahtui jotakin, mitä ei oltu otettu lukuun. Suomalaisten
ylivoima oli tähän asti estänyt Scheelin viemästä maihin joukkojaan.
Nyt saattoi hän vaaratta tehdä sen, ja herttua, joka jo aikoja sitten
oli saanut väkensä maihin, riensi pikamarssissa Akseli Kurjen jälkeen.
Ikivanha maantie, joka Turusta vie Hämeeseen, kulkee pitkin Auran
länsirantaa pyhän Kaarinan ja Liedon kirkkojen ohi Marttilan
pitäjään, joka on Varsinais-Suomen äärimäinen pitäjä. Sinne Kaarle
herttua suuntasi marssinsa ja siellä oli syntyvä ratkaiseva ottelu.
Akseli Kurki oli leiriytynyt pyhän Martin kirkon luo ja lähetti heti
vakoilijoita tiedustelemaan. Nämä palasivat ja kertoivat nähneensä
herttuan pienen etujoukon vaaniskelemassa. Silloin suomalaisessa
leirissä päätettiin, että tämä oli tuhottava viimeiseen mieheen.
Mutta herttua ryntäsikin koko väkineen suomalaisia vastaan. Ja runo
kertoo, miten silloin
Hyvä herra Kaarle herttu
päästi pyssyt pyhkämähän,
jalkajouset johkomahan,
joutui suohon suuret herrat,
alho'on isot isännät,
kovin pötki koukkuhuovi,
tomu suitsi, tuhka tuoksui,
huovi häijy Hämehesen,
koskehen kovavahainen,
häijynjuoninen jokehen;
siitä hauit haukkaelit,
ahvenet otit osansa.
Tämä tapahtui elokuun 29 päivänä, ja taistelulla oli ratkaiseva
merkitys. Suomalaisten päävoima lyötiin ja ajettiin pakoon, heidän
tykkinsä ja ampumavaransa jäivät voittajan käsiin. Akseli Kurki
pelastui väkensä vähäisten jäännösten kera Viipuriin. Hämäläiset
nuijamiehet olivat kehakat huoveille kostamaan vanhaa kaunaansa,
he ottivat Kurjen joukolta mitä ehtivät ja tuhosivat säälimättä
pakenevia sotamiehiä.
Marttilan pitäjästä herttua riensi Helsinkiin. Hän ei tosin tiennyt,
aikoivatko Kurjen pakenevat joukot Hämeenlinnaan, mutta hän oli
kuullut Birger Jaarlin vanhan linnan tuskin kuukausi sitten joutuneen
tulipalon uhriksi, eikä se silloin voinut antaa suomalaiselle
sotaväelle varmaa turvaa.
Hänellä oli muita tuumia mielessään. Hän toivoi Helsingissä saavansa
käsiinsä suomalaisen laivaston. Hän saapui sinne syyskuun 3 päivänä,
mutta kolme päivää ennen oli amiraali Arvi Tönnenpoika Antti Boijen
ja muutamain muiden suomalaisten herrojen kera paennut sieltä parilla
laivalla Viron puolelle. Se oli pettymys, mutta muutamia hyviä
aluksia, tykkejä ja ampumavaroja joutui sentään herttuan käsiin.
Hän jäi nyt Helsinkiin pariksi viikoksi, sillä hänen täytyi odottaa
Turusta laivoja, joilla veisi väkensä Viipuriin. Tavallisella
viisaudellaan käytti hän odotusaikaansa moniin tekoihin, jotka kaikki
todistivat, kuka oli herrana maassa.
Suomen rahvaalle annettiin käsky ottaa kiinni Kurjen pakenevia
sotamiehiä ja talonpojille ilmoitettiin, ettei heidän tarvinnut
maksaa verojaan korkeille herroille. Niille, jotka olivat ottaneet
autiotiloja ja torppia viljelläkseen, myönnettiin kymmenen vuoden
verovapaus. Monille herttuan ystäville annettiin suuria maatiluksia,
mutta näistä oli otettava säälimättä kaikkea, mitä herttuan
sotajoukot tarvitsivat.
Helsinkiin saapui joukottain rahvasta, miehiä, naisia ja lapsia,
näkemään sitä merkillistä herraa, josta kaikki puhuivat nuijasodan
aikaan ja jolla, vaikkei ollutkaan saanut aikaan kaikkea mitä häneltä
toivottiin, oli aina ollut hyvä sana sanottavana talonpojille. Ne,
jotka olivat käyneet Ruotsissa hänen puheillaan ja pitivät häntä
tuttunaan, tulivat rohkeasti aina hänen huoneeseensa, ja ystävällinen
hän oli kaikille. Hän sanoi, että oli paremmat ajat tulossa,
linnaleirin ja riistämisen aika oli lopussa. Suomalaisen talonpojan
ei enää tarvinnut kärsiä vääryyttä, ja kun herttua oli kerran sanonut
sen, kävi se kuningassanasta. Lopulta hän ei sanonut enää joutavansa
heidän kanssaan puuhailemaan, vaan käski viedä terveisiä kotiin.
Illalla muutaman tällaisen päivän jälkeen päätti Kaarle käydä
tervehtimässä oppinutta ja maankuulua mestaria Sigfrid Aron
Forsiusta. Hän tiesi miehen asuvan kaupungin äärimäisessä päässä ja
lähti yksin taipaleelle häntä etsimään.
Mestari Sigfrid oli seurakunnan pastorina nykyään, mutta ennen
kaikkea oli hän tunnettu tieteellisistä tutkimuksistaan ja monista
merkillisistä ennustuksistaan.
Joku poikanen näytti herttualle pitkulaisen, vaatimattoman talon,
joka oli muista erillään mäenrinteen alla. Hän avasi oven ja astui
pimeään, pitkään porstuaan. Sen perällä näkyi pimeänhämärässä ovi.
Hän haparoi sinne ja kömpi tupaan, joka oli niin matala, että täytyi
kulkea kumarassa.
Huone oli ylen vaatimaton, kalustuksena oli ainoastaan hoippuva pöytä
ja muutamia puupenkkejä. Ikkunoissa oli vain muutamia lasiruutujen
kappaleita; suurimmaksi osaksi olivat ne öljyttyä paperia, joka oli
pingoitettu tuulen suojaksi.
Rappeutuneessa, savunmustaamassa takassa paloi loimottava valkea, ja
sen ääressä seisoi köyhästi puettu nainen pataa hämmentäen.
Kääntymättä päin ja kysymystä odottamatta virkkoi hän tuikeasti:
"Tule huomenna uudestaan, Sigfrid mestarilla ei ole aikaa!"
"Sano Sigfrid mestarille, että täällä on mies, joka haluaa tavata
hänet heti", vastasi herttua samaan sävyyn.
"Sanoinhan, ettei hänellä ole aikaa. Mene tiehesi, hän ei ole kotona."
"Hänen täytyy olla", kivesti herttua. "Haluan neuvotella Sigfrid
mestarin kanssa asioista, jotka ovat hyvin tärkeitä."
Nyt vihdoin kääntyi nainen ja katseli vierasta viisain, tutkistelevin
silmin. Sitten hän sipaisi kädellään tukkaansa sileämmäksi ja sanoi
terhakasti: "Mieheni on aina ulkosalla tällaisina tähtikirkkaina
öinä, enkä tiedä koskaan miten aikaisin hän tulee takaisin."
"Haluaisin", sanoi herttua, "kysyä niin kuuluisalta tietomieheltä
kuin Sigfrid mestarilta neuvoa juuri kirkkaan taivaan alla."
"No, se on toinen asia", sanoi muori luoden ihailevan katseen
herttuaan. Sitten otti hän lyhdyn ja sytytti sen.
Hänen ollessaan näissä puuhissa kuului viereisestä huoneesta
seinäkellon lujat, tasaiset lyönnit. Kaarle kääntyi päin, ja nainen,
joka oli juuri saanut tulen lyhtyyn, kohotti sen valaisten kamariin.
Siellä näkyi olevan vuode, tuoli ja kirjoituspöytä, jolla oli
muutamia kirjoja. Mutta seinällä riippui taitehikas kello, ja nyt sen
lyödessä seisoi taululla ajan vertauskuva, mies viikate ja tiimalasi
kädessään. Viimeinen lyönti helähti, ja kuva oli poissa.
"Kello on varmaankin miehenne omaa työtä?" kysyi herttua kovasti
kiintyneenä asiaan.
"Niin se on. Lähtekäämme nyt häntä etsimään." Hän meni edeltä pienen
umpinaisen aidan ylitse, avasi lauta-aidan veräjän, viittasi herttuaa
seuraamaan ja nousi mäenrinnettä ylöspäin.
Päivällä oli ollut myrsky, mutta nyt oli syyskuun taivas
tummansininen ja kirkas, tuikkivain tähtien peittämä. Ilma oli leuto,
melkein lämmin, ja kuu nousi parhaallaan taivaan rannalta.
Mikään ei täällä mäellä varjostanut näköpiiriä, illan hiljaisuudessa
oli kaikella rajattoman majesteetillisuuden leima. Ainoastaan
levottomassa ihmissydämessä kiehui ja kuohui, ilman lepoa ja rauhaa.
Kaarle tunsi sen ja taivutti nöyrästi päänsä seuratessaan naista,
joka yhä kulki hänen edellään. Kivikkoa ja somerikkoa olivat he
vihdoin joutuneet pienelle ylätasangolle, joka oli kukkulan ylimmällä
harjalla.
Täällä näkivät he kirkkaassa tähtien tuikkeessa miehen puoleksi
makaavassa asennossa. Hän oli puettu vanhaan takkiin, joka
oli huolellisesti kääritty hänen ympärilleen, ja hän nojasi
kyynäspäällään kalliota vasten varaten päätään kädellään.
Oikeassa kädessään oli hänellä teräspiirrin, jolla hän tuontuostakin
teki merkkejä suureen pergamenttilehteen. Luultavasti se oli
tähtikartta, jonka kuviot ja suhteet hän tunsi niin tarkoin, ettei
hänen tarvinnut pinnistää silmiään pimeässäkään. Hän ei nähnyt
tulijoita, ympäristöä ei hänelle ollut olemassakaan. Kärsimätön
herttua katsoi hyväksi ilmoittaa läsnäolonsa rykäisemällä.
"Mitä tahdot, Anna? Olenhan sanonut, ettei kukaan saa häiritä minua",
virkkoi oppinut mies.
"Täällä on vieras oppinut herra, joka tahtoo puhutella mestaria",
vastasi vaimo nöyrästi.
Sigfrid mestari kohentautui hieman, ojensi vieraalle kylmän kätensä
ja kysyi latinaksi, millä hän saattoi palvella.
Hän näytti olevan kuusissakymmenissä, nälkä ja öiden valvominen oli
vanhentanut hänet ennen aikojaan. Tukka oli ohut ja harmaankirjava,
samoin viikset ja tuuhea parta. Korkea otsa oli syvissä
mieterypyissä, vaaleansiniset silmät olivat suuret ja unelmoivat,
puku melkein viheliäisen huono.
Häntä tarkoin tarkasteltuaan vastasi herttua latinaksi hänkin, että
hän oli tullut kuulemaan Sigfrid mestarin mieltä, oliko tähdillä
vaikutusta kulkutauteihin.
Sigfrid mestari vastasi hieman mietittyään, että ne saattoivat
vaikuttaa taudinalttiutta, mutta eivät välttämättä itse tauteja, ja
sen jälkeen alkoi hän tavattoman vilkkaasti sovittaa oppiaan silloin
liikkuviin tauteihin.
Mutta samassa valaisi koko seudun suuri tulipallo, joka kiiti yli
taivaan läntiseltä ilmanranualta pitkässä leimuavassa kaaressa
kaakkoista kohden. Valoilmiö oli niin odottamaton ja niin kirkas,
että kolmen katsojan hengitys tuokioksi pysähtyi.
Nainen hätkähti nähdessään herttuan tässä kirkkaassa valossa. Hän oli
varmaan toinen kuin miksi tekeytyi...
Mutta vanhalle viisaalle oli tällä hetkellä jokainen ihminen
ainoastaan tomuhiukkanen. Seurattuaan meteorin suuntaa ja merkittyään
sen radan tähtikartalle, ojensi hän pitkän, hontelon vartensa koko
pituuteensa, kurotti oikean käsivartensa taivaan rantaa kohden, missä
valo vielä kajasti hopeanhohteisena, ja puuskahti innonhartaasti:
"Kas, Jumalan kirjoitusta taivaalla! Mikä minä olen, Herra, että minä
voisin tutkia sinun salaisuutesi ja tutkia sinun tähtiesi radat!
Missä olin minä, kun aamutähti veisasi sinun ylistystäsi, sinä
olet kuningas, ihanasti puettu, valo on sinun pukusi, pyhyys sinun
kaunistuksesi! Sinä piirrät kirjoituksesi taivaalle päivänkierrosta
toiseen; mutta kansat eivät tahdo lukea sitä eivätkä kuulla
puhettasi. Älä käännä kasvojasi meistä pois, älä salli meidän loukata
jalkaamme pimeillä vuorilla." Näin sanoen pani hän kätensä ristiin ja
seisoi hetken vaipuneena rukoukseen.
Herttua ei voinut kääntää silmiään hänestä.
Kohta sen jälkeen palasi vanhus keskeytyneeseen puheeseensa tähdistä
ja pyrstötähdistä. "Olen varma siitä", sanoi hän, "että niin
kauan kuin tämä meteorinen tuli palaa ja kiertää päivästä päivään
lakkaamattomassa kiertokulussa ympäri maan, vetää se puoleensa
sitä luonnollista kosteutta, joka nousee maasta ja joka muuten
lankeaisi sateena ja kasteena takaisin maahan. Siitä seuraa suuri
kuivuus ja helle, jotka ovat vahingolliset kaikelle kasvullisuudelle,
huonot vuodet, nälkä ja kalliit ajat. Ja sitten edelleen seuraa,
että myrkyllisistä höyryistä, joita maa kätkee povessaan, syntyy
vahingollisia loiseläimiä ja syöpäläisiä, jotka vuorostaan
saastuttavat ilmaa ja siittävät tauteja kansaan ja karjaan, kuten
ruttotaudit, poltetaudit ja rintataudit tai muut yleiset kulkutaudit,
jotka aina samaan aikaan kulkevat yli monen maan, kuten rintatauti
1580."
"Voitte kai tähdistä ennustaakin?" kysyi Kaarle hieman liikutettuna.
"Siihen pystyi suuri mestarini, Tyge Brahe, jonka sielua Jumala
taivaassa ilahuttakoon!" huudahti Sigfrid mestari. "Olin saapuvilla
silloin, kun hän anno mundi 1572 ennusti muutamista merkeistä
Cassiopean tähtisikerössä, että Suomessa oli syntyvä ruhtinas, jonka
taivaitten herra oli jo edeltäpäin määrännyt suureksi sankariksi ja
kansojen vapauttajaksi, erittäinkin siitä sorrosta, jota evankelisen
opin nyt täytyy kärsiä melkein kaikkialla."
"Sanotteko, että hän oli syntyvä Suomessa?"
"Tai rakkaassa naapurimaassamme Ruotsissa, sillä kuuluisihan hän
silloin meillekin. Ja minä olen aprikoinut mielessäni, että sillä
mahdollisesti tarkoitettiin siunattua nuorta herraamme Gustavus
Adolphusta, joka maiden yhteyden kautta voi kotiutua köyhään
Suomeemmekin."
Kaarle peitti silmänsä kädellään. Tätä hän juuri oli tullut kysymään,
ja nyt oli se sanottu hänelle kysymättä. Ainoastaan saadakseen
vahvistuksen sille, mitä hän kaikista enimmän toivoi, virkkoi hän:
"Puolassa sanotaan Tyge Brahen selittäneen, että tähtien valio oli
syntyvä Venuksen, Jupiterin ja Marsin yhtymän alla, ja niin lienee
ollut laita nuoren Vladislaun syntyessä."
"Se ei ole totta", vastasi Sigfrid mestari kylmästi. "Tyge Brahe ei
ole kuunaan sanonut mitään sellaista. Vladislaus on muuten syntynyt
Saturnuksen merkissä, ja kuinka hän voisi toimia puhtaan kristinopin
puolesta, kun hänet itsensäkin kasvatetaan paavilaisuuteen."
"Kas, millainen sumu on noussut", puuttui Anna muori puheeseen,
"puhumattakaan siitä, että kynttilä on lopussa."
"Olette oikeassa", sanoi Kaarle hymyillen ja sanoi hyvästit
isännälleen, joka vielä tahtoi viipyä muutamia tunteja tekemässä
havaintojaan.
Lähtiessään pani herttua muutamia kultarahoja vaimon käteen. "Antakaa
hänelle voimakkaampaa ruokaa", sanoi hän.
Muori katsoi rahaa. "Hankin hänelle kompassin", sanoi hän.
"Sellaista hän pitää arvossa... enkä voi mitenkään uskoa, että rahat
riittäisivät flanderilaiseen näköputkeen." Nämä olivat viimeiset
sanat, jotka herttua kuuli, muorin sulkiessa portin hänen jälestään.
"Merkillistä", ajatteli hän itsekseen, "tämä nainen antautuu niin
hartaalla ymmärryksellä miehensä työhön, että kieltäytyy hänen
tähtensä kaikesta. Tämän täytyy ollakin avioliiton syvin ajatus."
* * * * *
Arvid Stålarm odotti kärsimättömästi tietoa loistavasta voitosta,
joka Akseli Kurjen ja Farensbachin hänen mullakseen oli täytynyt
saavuttaa taistelussa herttuaa vastaan. Hän oli tähän aikaan mitä
mainioimmalla tuulella, rakensi mitä korkeimpia tuulentupia ja
jutteli ja laski leikkiä ehtimiseen.
Kun kysyttiin syytä hänen hilpeyteensä, vastasi hän: "Se on voiton
varmuutta, ja minä tahdon, että Juhana Fleming voi sanoa Elina
rouvalle, ettei hänen herransa koskaan epäillyt menestystään."
Muutamia päiviä myöhemmin toi Jaakkima Scheel linnanväelle sanan
Marttilan tappelusta ja ehdotuksen pakkosopimuksesta.
"Se on sotajuoni!" huudahti Stålarm. "Mutta meitä ei niin petetä."
Syyskuun viidentenä päivänä saatiin linnan aatelistornin ikkunoista
katsella kamalaa näkyä. Salomon Ille ja hänen kanssaan kuusi
Kastelholman vankia mestattiin Turun torilla. Mutta ei siinä kyllin,
heidän päänsä pistettiin seipäihin ja pystytettiin Korpolaisvuorelle,
vastapäätä linnaa.
Kamala näky teki odottamattoman vaikutuksen, se sytytti Stålarmin
pontevuuteen ja päättäväisyyteen. Hän laitatti linnan sisälle
laudoista karsinan, jossa saattoi puolustautua, vaikkapa ulkovarustus
menetettäisiinkin. Sen jälkeen pakoitti hän linnaväen tekemään valan,
että ennen räjähyttäisivät itsensä ja vihollisen ilmaan ennenkuin
antautuisivat.
Kohta sen jälkeen saapui salaviesti Akseli Kurjelta, joka vahvisti
Scheelin tuomat uutiset.
Stålarm seisoi kuin ukkosen lyömänä. Sitten neuvotteli hän muun
päällystön kanssa, ja kaikki olivat mitä katkerimmin suutuksissaan
Sigismundia kohtaan. Hän joko ei ollut lainkaan lähettänyt
Farensbachia tai niin myöhään, ettei tämä ollut ehtinyt koota
miehistöä.
Mihin nyt oli ryhdyttävä? Kaikki olivat sitä mieltä, että linnoitus
oli luovutettava, ja Stålarm, joka nyt oli aivan masennuksissa, yhtyi
tuumaan.
Syyskuun 9 päivänä lakkasi ampuminen ja neuvottelut alkoivat.
Herttualle laadittiin kirjelmä, jonka paitsi päällystöä olivat
allekirjoittaneet myös ratsumiesten ja sotamiesten edustajat. Siinä
valitettiin sotaväen vaikeaa asemaa, kun he eivät tienneet, ketä
herraa tottelisivat. Nyt olivat he kuitenkin alkaneet käsittää,
mitä vahinkoa valtakunnalle koitui siitä, että sen jäsenet
uhrasivat toisiaan teuraspenkille, ja luulivat kärsineensä kylliksi
uskollisuudestaan Sigismundia kohtaan. Sentähden pyysivät he herttuaa
olemaan heidän armollinen herransa ja jättämään vihat sikseen ja
vilpittömästi vakuuttamaan heille henkensä ja omaisuutensa. Sen
jälkeen seurasivat ehdot, joissa seikkaperäisesti määriteltiin
täydellinen menneisyyden unhotus ja sitoumus, että he tästälähin
olisivat herttualle uskollisia ja kuuliaisia.
Stålarm kirjoitti erityisesti herttualle ja koetti osoittaa, että hän
oli kärsinyt häväistystä hyväntahtoisuudestaan herttuan palvelijoita
kohtaan ja että hän oli estänyt useita kuninkaan suunnittelemia
juonia. Jaakkima Scheel kirjoitti hänkin ja pyysi hartaasti
anteeksiantoa rikollisille.
Nämä kirjeet saapuivat Helsinkiin syyskuun 16 päivänä ja
seuraavana päivänä lähetettiin vastaukset. Herttua selitti, että
linnanpäällystön oli vastattava valtakunnan säädyille, toistaiseksi
heidät oli säilytettävä vankilassa. Miehistö sai lähteä linnasta ja
joka mies viedä mukanaan niin paljon kuin jaksoi kantaa.
"Maankavaltajat saavat toistaiseksi olla epätietoisina kohtalostaan",
ajatteli herttua. Hän luotti siihen, että Scheel kyllä voi
toistaiseksi pitää yllä järjestystä kaupungissa ja linnassa. Nyt
halutti häntä vierailla Viipurissa, Torkel Knuutinpojan vanhassa
linnassa, johon Akseli Kurki oli vienyt armeijansa tähteet ja jossa
varustauduttiin tarmokkaaseen vastarintaan.
Akseli Ryning lähetettiin maitse ratsuväen keralla, herttua taasen
purjehti jalkaväen kera meritse. Syyskuun 21 päivänä nousivat joukot
maihin Viipurin luona.
Heidän edessään oli Suomen etevin linna niin kokoonsa kuin
lujuuteensakin nähden. Kustaa Vaasan aikoina oli oivallisia muureja
edelleen lujitettu ja linnoitukseen katsottiin mahtuvan 6-7,000
miestä. Nyt oli siellä ainoastaan 3,000, ja turhat olivat kaikki
väennostot. Kylästä kylään oli kulkenut huhu herttuan voitoista...
ja kansako taistelisi häntä vastaan, talonpoikain ystävää, joka oli
luvannut heidät vapauttaa laittomista veroista? Ei, niin hulluja he
eivät olleet!
Tässä ahdingossa vihdoinkin kuultiin jotakin siitä apujoukosta, jota
Stålarm ja Kurki olivat niin kauan turhaan odottaneet. Farensbach
marssi tosiaankin pikamarssissa poikki Vironmaan Viipurin avuksi.
Hän luotti Räävelissä oleviin Arvi Tönnenpojan laivoihin ja
aikoi niillä viedä väkensä yli Suomenlahden. Mutta herttua oli
ehtinyt ennen häntä. Räävelin porvarit sulkivat kaupungin portit
Farensbachilta, ja ainoastaan vaivoin voi hän viheliäisillä
purjealuksilla lähettää kolmisen, nelisen sataa miestä.
Ollessaan vielä loitommalla Viipurin sataman edustalla lähetti
herttua kehoituskirjeen pormestareille ja neuvostolle, vaatien, että
he avaisivat kaupunginportit ja liittyisivät Ruotsin kruunuun. Kun ei
tullut mitään vastausta, noustiin maihin pikku venheiden avulla ja
niin linna kuin kaupunkikin saarrettiin kaikilta puolin.
Akseli Kurki, jonka oli puolustettava sekä linnaa että kaupunkia,
piti sitä mahdottomana vähine väkineen ja tahtoi sentähden pakoittaa
porvariston ottamaan osaa puolustukseen. Kun nämä kieltäytyivät,
uhattiin heitä ryöstöllä. Samana päivänä muutamat porvarit kiipesivät
kaupunginmuurin yli ja riensivät amiraali Pietari Stolpen luo. He
toivat viestin pormestarilta, että Vesiportti pidettäisiin auki
seuraavana yönä, jos luvattaisiin varma turva kaupunkilaisille sekä
heidän vaimoilleen ja lapsilleen.
Siten joutui kaupunki herttuan käsiin ennenkuin linnassa oli siitä
aavistustakaan. Suuri joukko upseereja, joiden oli salmen yli mentävä
linnaan, joutui osaksi vangeiksi, osaksi ammutuiksi. Edellisten
joukossa oli myös Akseli Kurki.
Seuraavana päivänä, syyskuun 23, tuotiin laivasta suunnattoman suuri
tykki ja asetettiin salmen rannalle vastapäätä linnaa. Laukaistiin
muutamia mahtavia laukauksia, ja kohta sen jälkeen pyydettiin
linnasta ryhtyä sovinnonhierontaan.
Herttua ei tahtonut tietää mistään antaumisehdoista, ja Arvid
Tavast, joka oli ottanut huostaansa päällikkyyden, osoitti nöyrintä
nöyryyttä, sillä hän otti herttuan polvillaan vastaan linnanportilla.
Mutta herttua tiesi, että Arvid herra oli vanha veijari, joka oli
menetellyt armottomasti nuijasodan aikana ja joka kaikkina aikoina
oli käynyt Sigismundin asioilla. Häntä ei voinut mikään alamaisuus
pelastaa.
Mitään oikeudenkäyntimuotoja ei pidetty tarpeellisina. Tukholman
valtiopäiväin päätöksellä oli vangit jo tuomittu. Akseli Kurki
säilytettiin kuulusteltavaksi, mutta muut päälliköt saivat heti
laskea päänsä mestauspölkylle.
Synkkänä ja uhkaavana oli ukkospilvi herttuan otsalla. Nyt oli hän
lähtenyt sille kauhujen tielle, joka hänestä oli ainoa oikea, jos
mieli pelastaa isänmaan itsenäisyys.
7.