YSTÄVYKSET.

Jo marraskuussa 1598 oli Kaarle Gyllenhjelm ja Samuel Niilonpoika

lähetetty Kalmariin linnaa valloittamaan. Mutta kun heillä oli vain

muutamia lippukuntia jalkaväkeä, ei laivoja eikä tykkejä lainkaan,

ei valtausta voinut ajatellakaan. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin

sijoittaa joukkonsa niin lähelle linnoitusta kuin mahdollista,

estääkseen muonantuonnin maanpuolelta ja nälistyttääkseen linnaväkeä

minkä voivat.

Nuorista sotapäälliköistä tuli pian hyvät ystävykset. Gyllenhjelmin

surumielisyys ei voinut olla hälventymättä Samuel Niilonpojan

hilpeistä sutkauksista ja raikkaasta naurusta. He päättivät muuttaa

asumaan yhteiseen telttaan ja ruveta yksiin leipiin.

Gyllenhjelm kirjoitti herttualle, etteivät he nykyisissä

olosuhteissa, kun oli puute melkein kaikesta, voineet ryhtyä

piiritykseen. Mutta herttua, jolla oli ylihypäten puuhaa Jönköpingin

valtiopäivillä, antoi heidän odottaa vastausta. Molemmilla

sotapäälliköillä oli hyviä ystäviä valtiopäivillä, ja he kertoivat

toisilleen kaikki sieltä saamansa uutiset.

"Talonpojat tahtovat sanoa irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa

Sigismundille", kertoi Gyllenhjelm. "Töin tuskin ovat he taipuneet

herttuan ehdotukseen, että vielä kerran kysyttäisiin kuninkaalta,

tahtooko hän luopua paavilaisuudesta, palata Ruotsiin ja jäädä

sinne ainaiseksi tai lähettää Uladislaus prinssin kasvatettavaksi

protestanttisessa opissa herttuan holhouksen alla."

"Siihen ei Sigismund suostu koskaan", huudahti Samuel Niilonpoika,

"Talonpojat ovat antaneet hänelle neljä kuukautta ajatusaikaa. Jollei

hän niiden kuluessa vastaa, pidetään ensi vuonna uudet valtiopäivät,

ja he aikovat valita toisen kuninkaan."

"Sen voisivat yhtä hyvin tehdä hetikin. Maahan ei saada rauhaa

ennenkuin herttualla on yksin peräsin kädessään."

"Täällä uhkaa sota kaikilta puolin. Sigismund koettaa yllyttää

vieraita ruhtinaita. Tietysti kaikki katoliset mahdit pannaan

liikkeelle."

"Ja kotimaassa on koko mahtava aatelisto mukana", lisäsi Samuel

Niilonpoika. "On ihme ja kumma, miten yksi ainoa ihminen voi seista

yksin sellaista painostusta vastaan."

"Näyttää kuin joku seisoisi hänen takanaan häntä tukien", sanoi

ystävä.

"Niin hän uskoo itsekin", vastasi Gyllenhjelm. "Ja hän sanoo, että

siinä uskossa on hänen voimansa."

"Niin, jokaisella on omat sisäiset kokemuksensa", virkahti Samuel

Niilonpoika käyden yhtäkkiä vakavaksi.

Eräänä aamuna olivat he pikku kävelyllä jäällä aivan linnanmuurin

edustalla. Sumu oli niin sakea, ettei heitä voinut nähdä linnasta, ja

Gyllenhjelm selitteli ystävälleen, miten sumussa voisi huomaamatta

päästä vihollisen laivojen luo ja sytyttää ne tuleen.

Tästä keskustellen palasivat he leiriä kohden. Mutta ilma oli sillä

välin hieman selvinnyt, ja linnasta suhahti luoti, joka olisi

koitunut Samuel Niilonpojan surmaksi, ellei hän olisi livennyt

iljanteella ja keikahtanut kumoon, niin että luoti vingahti hänen

päänsä yli.

"Ihmeellistä!" tuumi hän. "Tavallisesti en ole mikään köntys

jaloiltani."

"Minä puolestani uskon, että kaikki on määrätty edeltäpäin", sanoi

Gyllenhjelm.

"Olen minäkin huomannut, että olen jokseenkin epäitsenäinen

toiminnassani."

"Mistä sen päätät?"

"Tahdon usein toista, mutta olosuhteet vievätkin minut toisaalle."

"Sehän todistaa, mitä olen sanonut."

"Ei aivan. Voin myös noudattaa omaa tahtoani, mutta kadun sitä aina."

"Luultavasti", sanoi Gyllenhjelm, "eri ihmisten sielunelämä

on erilainen. Minä esimerkiksi aavistan, että minua odottavat

suuret vastoinkäymiset, ja ajatukseni askartelevat alituiseen ja

huomaamattanikin siinä, miten voin ne kestää."

Syntyi kotvan äänettömyys. "Muistatko äitiäsi?" kysyi Samuel

Niilonpoika.

"Hän kuoli, kun minä synnyin."

"Minun äitini kuoli vasta muutama vuosi sitten. Hän sanoi minulle

kuolinvuoteellaan, että tulisi aina minua valvomaan."

"Onko hän pitänyt lupauksensa."

"Ei näkyväisellä tavalla muulloin kuin unissani, mutta väliin tunnen

hänen läsnäolonsa."

"Sehän on onni."

"Luulet kai, että se vetää minua pois maailmasta?"

"Siltä minusta tuntuu!"

"Mutta niin ei ole laita. Päinvastoin se vahvistaa elämäni onnen."

"Sitä sietää lähemmin selittää."

"Sen voin tehdä. Mutta ensin pieni kysymys: oletko koskaan

rakastanut?"

"En koskaan."

"Miksi niin?"

"Luullakseni ei minulla ole ollut siihen aikaa."

"Pyh, se tulee kuin salama, vastoin ihmisen tahtoa ja melkein

lamauttavana."

"Silloin olen iloinen, kun saan olla siitä vapaana", sanoi

Gyllenhjelm nauraen. "Lamaantumisesta pyydän Jumalan minua

varjelemaan."

"Voimat varttuvat puolella, ja koko mies pursuu elämän

yltäkylläisyyttä. Tulee vahvaksi samalla kuin saa toisen, jonka

edestä työskennellä."

"Eipä näy minun tarvitsevan kysyä, oletko jo löytänyt valittusi."

"Tiedäkin, että hän on suloisin ja rakastettavin tyttö maailmassa."

"Luullakseni jokainen sanoo niin mielitietystään."

"Saisitpa vain nähdä hänet, myöntäisit minun olevan oikeassa. Häämme

on määrätty vietettäväksi ensi helmikuussa, ja toivoakseni ei tielle

tule mitään esteitä", sanoi hän huoaten syvään.

"Oletko tuntenut hänet kauan?" kysyi ystävä, joka mielellään kuuli

hänen kertovan.

"Näin hänet ensi kerran äitini sairasvuoteen ääressä. Tulin sodasta

raivoissani lomasta, jonka hänen armonsa oli melkein pakoittanut

minut ottamaan. Mihin oli minun ryhdyttävä, olihan sota mielityöni

ja ainoa iloni. Jos sain joskus pistäytyä kotiin ja puristaa äitini

kymmenkunnan, pari kertaa syliini, niin tahdoin heti takaisin

liikkuvaan elämään. Mutta nyt oli toisin päätetty."

"Silloin näit hänet?"

"Odota, niin kuulet; kotituliaisiksi sain kuulla, että äitini oli

sairas, ja kun ehdottomasti tahdoin mennä hänen luokseen, pyydettiin

minua kulkemaan hiljaa, etten herättäisi häntä, jos hän nukkui. Minä

riisuin saappaani ja hiivin sukkasillani."

"Hän oli äitisi luona?"

"Älähän keskeytä. Lamppu paloi pöydällä. En voinut alussa nähdä

äitiä, sillä hän makasi varjossa. Mutta hänet, johon lankesi valo,

sekä näin että kuulin. Hän luki virttä, ja minusta tuntui koko

huone olevan täynnä enkeleitä. En tietysti paikaltani hievahtanut.

Silloin kuulin äitini äänen! 'Nyt on meidän rukoiltava myös poikani

puolesta', sanoi hän. Ja ajatteles mitä tunsin, kun suloinen tyttö,

ei ulkoa opituin sanoin, vaan omin täyteläin sydämin pyysi Jumalaa

suojelemaan minua kaikista vaaroista ja johdattamaan minut terveenä

takaisin äitini syliin. Rukoili, että olisin armelias soturi ja että

Jumala antaisi minulle anteeksi sen pahan, minkä sain aikaan, sillä

teinhän sen isänmaata puolustaessani."

"Voitko pysyä tyynenä?"

"En, vaan syöksyin esiin. Kuinka sitten kävi, en tiedä... äitini

hyväilyt... hänen kaino hämmennyksensä... se oli kuin tähtisade

ihastuneiden silmieni edessä."

"Et tainnut enää ikävöidä sieltä pois?"

"He eivät saaneet minua sairashuoneesta pois hyvällä eikä pahalla.

Sairaallakin äidillä on tarkka silmä, ja hän havaitsi pian

salaisuuteni. Päivää ennen kuolemaansa hän pani kätemme yhteen ja

siunasi liittomme."

"Siinä löivät ilo ja suru kättä keskenään."

"Katarinan läsnäolo esti minua joutumasta epätoivoon, ja hautajaisten

jälkeen seurasin häntä hänen kotiinsa ja pyysin hänen kättänsä.

Monien neuvottelujen jälkeen päätettiin häät vietettäväksi helmikuun

20 päivänä, hänen vanhempainsa omana hääpäivänä."

Tässä tuli keskustelun keskeyttämään muuan sotamies, joka ilmoitti,

että suuri joukko Kalmarin puolustusväestöä oli karannut ja olivat

nyt tulleet leiriin pyrkimään herra Kaarle Kaarlenpojan palvelukseen.

Tämä meni heti heidän puheilleen.

Mielellään hän suostui heidän pyyntöönsä. Heiltä sai hän myös hyviä

uutisia. Linnassa alkoi elintarpeiden puute käydä yhä tuntuvammaksi,

ja jollei mitään apua tullut, oli linna pian pakoitettu antautumaan.

Kun Kaarle Gyllenhjelm kertoi tästä ystävälleen ja lisäsi, että

kenties oli ehdotettava sopimusta, suostui Samuel Niilonpoika

kaikkeen, mutta osoitti samalla niin hätäilevää levottomuutta, että

Gyllenhjelm kysyi kummissaan mikä häntä vaivasi.

"Satunnainen pahoinvointi vain", vastasi hän. "Koetan nukkua sen

pois."

Hän paneutui aikaisin levolle ja nukkui melkein heti.

Gyllenhjelmistä näytti hänen laitansa hieman kummalliselta. Mutta

sovinnonhieronta vei hänen aikansa ja ajatuksensa, kunnes hänkin meni

yömyöhään levolle.

Suuresti hämmästyi hän, kun hänet seuraavana päivänä herätti

aseveljensä, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä täydessä puvussaan.

"Mitä on tapahtunut?" huusi hän nähdessään tämän kiihoittuneen muodon.

"Minun täytyy antautua vaaraan, että minut tuomitaan petturina",

vastasi Samuel Niilonpoika. "Sillä lähden täältä heti matkalle."

"Mistä syystä?" kysyi Gyllenhjelm hypähtäen vuoteestaan.

"Kihlattuani uhkaa suuri vaara. Jo kahtena yönä on äitini kutsunut

minua häntä suojelemaan. Minun täytyy, täytyy mennä!"

Oli jotakin melkein hurjaa hänen epätoivossaan Hän taisteli vielä

velvollisuutensa kanssa, ja taistelu näytti työläältä.

"Voit kieltää minua lähtemästä", sanoi hän käheällä äänellä. "Mutta

minä en vastaa seurauksista."

"Lähde heti", sanoi Gyllenhjelm. "Tulen kyllä toimeen yksinkin

muutamia päiviä. Kuinka pian luulet voivasi olla takaisin?"

"Ripeällä ratsastuksella voin joutua Edbyhyn jo tänä iltana. Jos

kaikki on hyvin, olen täällä jälleen huomisiltana."

"Herran haltuun! Tule milloin joudat."

Luja kädenlyönti, ja he erosivat.

Samuel Niilonpoika kiiti tiehensä rivakalla ratsullaan, ja

Gyllenhjelm, joka vavisten ajatteli, että hänen lähtönsä oli

tapahtunut herttuan tietämättä, päätti toimia omin neuvoin.

Linnasta saatu lisäväki lisäsi hänen rohkeuttaan. Joukot

siirtäytyivät kaupunkia lähemmäs, jalkaväki sijoitettiin Perstorpin

karjakartanoon, ratsumiehet taasen Skällbyhyn ja eläintarhaan.

Seuraavana päivänä lähetti hän torven toitottajan kaupunkiin

vaatien, että kaikkien ulkomaalaisten oli sieltä lähdettävä ja linna

luovutettava syntyperäisten ruotsalaisten käsiin.

Mutta linnanpäällikkö Juhana Sparre oli aina nuoruudestaan ollut

herttuan vihamies. Hän oli ylimys kiireestä kantapäähän ja huomasi

hyvin katsovansa omia etujaan puolustaessaan Sigismundia viimeiseen

veripisaraan saakka. Ja tässä taistelussa kannusti häntä ylpeä

puolisonsa Margareta Brahe, jonka mielestä ei paljoa merkinnyt puhe

ruokavarojen vähyydestä, koska heidän pöydässään oli aina ollut

yltäkyllin.

Kun Gyllenhjelmin antautumisvaatimus esitettiin Juhana herralle,

oli hänellä lyhyt keskustelu vaimonsa kanssa, ja hän vastasi

sitten, että hän säilytti linnan ja kaupungin kuninkaalle ja hänen

rintaperillisilleen. Heti sen jälkeen antoi hän käskyn, että

pohjois- ja eteläportit olivat vahvasti teljettävät.

Samaan aikaan saapui Kalmariin kaksi puolalaista laivaa, joiden

päällikkönä oli Ladislaus Beckes. Hän toi 40 unkarilaista, suuren

joukon elintarpeita ja ennen kaikkea suuren sotatottumuksensa.

Toistaiseksi ei siis linnanpuolustajilla ollut hätää mitään.

Gyllenhjelm ei ollut laivojen puutteessa voinut lähteä Beckesiä

vastaan. Ja kuinka hänen sydämensä pursuikaan harmista, kun hän

näki puolalaisten laivojen esteettömästi laskevan maihin ja tuovan

kallisarvoisen lastinsa!

Se tapahtui kolmantena päivänä Samuel Niilonpojan lähdettyä.

Hän saattoi nyt kysyä neuvoa ainoastaan itseltään ja tuumiskeli

parhaallaan mihin kummaan hänen oli ryhdyttävä, kun ovi temmattiin

auki ja ystävä syöksyi sisään.

"Tuomitse minut kuuliaisuudenrikoksesta", sanoi hän. "Kuolen ilolla,

sillä hän on nyt pelastettu!"

"Mieletön ihminen!" puuskahti Gyllenhjelm häntä syleillen. "Luuletko,

että ikävöin sinua nähdäkseni sinun kuolevan?"

Hän oli niin rasittunut retkellään, että ratsailta laskeuduttuaan

saattoi tuskin pysyä jaloillaan. Ystävä sai hänet rupeamaan levolle

ja toi hänelle omin käsin ruokaa ja viiniä. Kun ensi nälkä oli

sammutettu, puuskahti Samuel Niilonpoika kiihkeästi:

"Ymmärrät kai, että se johtui unesta! Äitini, rakas äitini tuli

luokseni kahtena yönä perätysten. Molemmilla kerroilla hän ilmoitti,

että Katarinaa uhkasi vaara, ja kehoitti minua rientämään apuun.

Jälkimäisenä yönä seisoimme kadulla, äitini viittasi suureen

vanhanaikaiseen taloon ja sanoi: 'Tuonne hänet on kätketty; jollei

häntä pelasteta neljänkolmatta tunnin kuluessa, niin sitten on

myöhäistä.' Minä ratsastin minkä hevon kavioista pääsi. Kuuden aikaan

illalla olin Edbyssä. Saapumiseni herätti kummastusta, ja kun kysyin

Katarinaa, vastasi anoppini, että hän oli matkustanut hyvästelemään

hyvää ystäväänsä, joka aikoi Saksaan. Kysyin tietä ja ratsastin

jälkeen."

"Säästä loppu huomiseksi, olet liian väsynyt kertoaksesi enempää",

sanoi Gyllenhjelm.

"Tahdon ainakin sanoa, että oli tarkoitus tehdä hänestä nunna. Muuan

munkki oli houkutellut hänet valheellisilla verukkeillaan, mutta

hän sai maksaa rohkeutensa hengellään. En tiedä, miten sain hänet

mukaani, mutta nyt on hän pelastettu. Oi äitini, äitini!"

Hän nukkui, ja Gyllenhjelm kuuli hänen unissaan toistavan useaan

kertaan rakkaan nimen. Hän nukkui yhtä sikeästi koko seuraavan

päivän, ja Gyllenhjelm sanoi, että koska eversti ei ollut oikein

terve, oli hänet jätettävä rauhaan. Kaikki viestit tahtoi hän itse

ottaa vastaan ja itse vastata kysymyksiin.

Tällöin oli joulukuun 19 päivä. Vakoilijoiltaan sai Gyllenhjelm

tietoonsa, että viholliset olivat vieneet tykkejä pyhän Eerikin

vallinsarvelle. Tiedonannon vahvistukseksi pamahteli sieltä heti

kohta mahtavia laukauksia.

Ne tähdättiin Perstorpia kohden, mihin leiri oli sijoitettu, ja

Gyllenhjelmin täytyi kiireimmiten vetäytyä loitommalle enimmän

väkensä keralla. Miksei hänellä ollut tykkejä? Miksei hän pystynyt

hyökkäämään? Nuoren soturin sydäntä kirveli, kun hänen täytyi aina

väistyä, ja näissä mietteissään hän palasi telttaansa.

Samuel Niilonpoika nukkui vielä. Hän oli nukkunut ummelleen

vuorokauden, ja hänet herätettiin jokseenkin rajusti.

Hän oli kovasti hämillään ja koetti innolla perehtyä asemaan ja

korvata mitä oli lyönyt laimin. Harkittavaksi otettiin Gyllenhjelmin

vanha tuuma, että vihollisen laivat oli sytytettävä tuleen, ja

tuumasta päätettiin käydä toimeen.

Pimeänä yönä kähmi Gyllenhjelm pienen osaston kera aivan linnanmuurin

edustalle ja onnistui tosiaankin polttamaan muutaman vihollisen

laivoista, mutta sai tällöin luodin poskeensa. Hän sidotutti heti

haavansa, mutta oli heti sen jälkeen ryhtymäisillään uuteen yhtä

uhkarohkeaan yritykseen, kun kaikkien hämmästykseksi herttua saapui

ottamaan selkoa olosuhteista.

Gyllenhjelmin posken nähtyään hän kysäisi tuikeasti mitä oli

tapahtunut. Kertomusta kuullessaan kirkastuivat hänen silmänsä, ja

sen päätyttyä tarjosi hän hänelle Bergkvaran kartanon, joka oli

Juhana Sparren läänityksenä.

Nuori herra torjui lahjan ja pyysi, ettei herttua kostaisi Juhana

Sparrelle mitä tämä oli rikkonut.

Vastaukseksi sai hän herttualta ainoastaan salamoivan katseen.

Sitä vastoin lupasi herttua viipymättä lähettää sekä apuväkeä että

tykkejä. Mieluimmin soi hän, ettei ryhdytty hyökkäystoimiin ennenkuin

hän palaisi valtiopäiviltä, mihin hänen oli pakko mennä. Sillä välin

oli heidän vain pidettävä tarkkaa vartiota, laitettava vallikoppia,

rynnäkkötikapuita ja muita sellaisia.

Sen jälkeen hän lähti. Mutta kohta saapui linnaan odottamatta

Eerik Brahe, katolikko, joka jouduttuaan pois Tukholman

linnanpäällikkyydestä oli palannut Puolaan, mutta sitten tullut

takaisin Ruotsiin, sopinut herttuan kanssa ja tarjonnut hänelle

palvelustaan. Herttua lähetti hänet puhumaan järkeä langolleen ja

huomauttamaan mikä kohtalo häntä odotti, jos herttuan oli pakko ottaa

Kalmari väkivallalla.

Eerik herra ei ainoastaan tuonut tämän viestin, vaan lisäsi omasta

puolestaan: "Jollet luovuta linnaa Gyllenhjelmille, niin onhan meillä

veljesi apureineen, ja he tulevat saamaan ansaitun palkkansa."

Juhana Sparre kalpeni kuullessaan nämä häikäilemättömät sanat, mutta

Margareta rouva vastasi terhakasti:

"Eerik veikko puhuu niin monin kielin, ettei pidä pahastua, vaikka

hän erehtyykin."

Eerik herra karahti tulipunaiseksi, mutta ennenkuin hän ehti vastata,

puuttui puheeseen Ladislaus Beckes, joka oli läsnä:

"Minä olen vilpittömästä vakaumuksesta neuvonut Juhana herraa

luovuttamaan Kalmarin ja pakenemaan Puolaan."

"Mutta minä olen Sigismundille luvannut puolustaa Kalmaria viimeiseen

saakka", vastasi Juhana. "Ja minun täytyy pitää valani."

"Lupaukset Sigismundille!" puuskahti Eerik herra. "Milloin kaikkien

pyhimysten nimessä hän on puolestaan pitänyt lupauksensa? Hän ei

pidä niitä edes uskonveljilleenkään, kuinka silloin voitte olla niin

mieletön, että voitte uskoa hänen menettelevän paremmin kerettiläisiä

kohtaan?"

"Minä uskon Sigismundista parempaa", puuttui Margareta rouva

puheeseen. "Varmaankin hän ensi avovedellä tulee meille apuun."

"Jalo rouva, soisin voivani olla yhtä luottavainen kuin te", vastasi

Beckes. "Mutta tunnustan, etten voi."

"Entä sitten", huusi Juhana Sparre tarraten kiinni vanhassa

rohkeudessaan. "Ette suinkaan luulle, että talonpoikaiskuningas

rupeaa tavoittelemaan päätäni?"

"Sinun ja monen muun", tokaisi Eerik herra. "Kun leijona saa maistaa

verta, lipoo se kieltään janon lisää."

Margareta rouva kävi kalmankalpeaksi ja kääntyi pois. Ladislaus

Beckes oli esittänyt hänelle uhkaavan vaaran, ja hän oli lopuksi

sanonut, että kaikki sai riippua hänen miehestään. Mutta koskaan ei

hän tahtonut neuvoa tätä antautumaan, sen kielsi hänen ylpeytensä, ja

omasta puolestaan meni hän mieluummin kuolemaan.

Juhana herra purki kiihkeitä herjauksia herttuaa vastaan, jota ei

sanonut koskaan voivansa sietää. Hän kehoitti lankoaan viemään sen

vastauksen uudelle herralleen, ja Eerik Brahen täytyi palata niine

hyvineen.

Mieliala linnassa oli levoton, mutta ei voitu sietää sitäkään

nöyryytystä, että olisi antauduttu. --

Herttua palasi Kalmariin, melkoinen sotajoukko ja suuri aatelisseurue

mukanaan.

Mutta kun hän heti saavuttuaan ilmoitti aikovansa ryhtyä rynnäkköön

ja määräsi herroille heidän osansa, silloin olivat he kaikki kauhun

lyömiä ja ihmettelivät keskenään, oliko herttuan salainen tarkoitus

panna ritaristo vaaraan ja kenties hävittää perinjuurin.

Eerik Brahe ja Akseli Lejonhufvud puhuivat suunsa puhtaaksi ja

selittivät, että aateli oli velvollinen ainoastaan ratsupalvelukseen

ja oli siis vapaa osanotosta rynnäkköön. Muutamat heistä tarjoutuivat

kuitenkin tulemaan mukaan, mutta yöllä ennen rynnäkköä karkasivat he

Tanskaan. Kaarle harmittelihe kyllä mielessään, mutta se ei estänyt

häntä yrityksestä.

Suunnitelman oli hän laatinut yhdessä Gyllenhjelmin ja Samuel

Niilonpojan kanssa; näiden oli johdettava hyökkäystä pohjoisportilla.

Hauta oli sillä puolen jokseenkin matala, jonka, piti helpoittaa

vallille nousua.

Ensimäinen ryntäys tapahtui kahdeksan aikaan aamulla. Nuoret

päälliköt osoittivat rohkeutta ja mielenmalttia, joka yllytti ja

elähytti sotamiehiäkin. Viholliset tekivät sangen urheaa vastarintaa,

mutta siitä huolimatta ruotsalaiset onnistuivat, eivät ainoastaan

kiipeämään valleille, vaan tunkeutumaan kaupunkiinkin.

Länsiportilla oli päällikkyys herttuan itsensä käsissä, mutta

siellä oli vallihauta syvempi ja tykit pyhän Eerikin vallinsarvella

levittivät kuolemaa ja hävitystä hyökkääjäin parveen. Nämä

peräytyivät, mutta herttua sen huomattuaan hyppäsi ratsailta ja

huusi, että olisi häpeä, jos kaupunkiin pääsisivät ainoastaan

ne, jotka olivat pohjoisportilla. Niin huutaen kapusi hän itse

rynnäkkötikapuita vallille.

Hurraten ja huutaen syöksyivät sotamiehet jälkeen, ja nyt oli

urheinkin vastarinta turha. Sillä Gyllenhjelm oli hänkin heti

kaupunkiin päästyään rientänyt länsiportille ja kävi vallinsarven

kimppuun kaupungin puolelta, joten herttuan hyökkäys melkoisesti

helpoittui. Sotamiehet, jotka siellä olivat vielä jälellä, syöksyivät

päistikkaa kaupunkiin, joka tarjosi kamalan näyn. Jo ennen piiritystä

olivat asukkaat lähteneet pois, talot olivat autiot ja tyhjät. Mutta

ryöstöhalu kulki verenjanon kantapäillä, ja kirkoista ryöstettiin

kaikki hopea mitä niissä oli ja kalliit messupuvut laahattiin lokaan.

Nyt seurasi muutamia lepopäiviä. Samuel Niilonpoika pyysi päästä

Edbyhyn viettämään häitä, ja Gyllenhjelmillä oli hyvä halu seurata

mukana. Herttua suostui, hän jäi itse siksi aikaa Kalmariin.

Nämä päivät olivat hänelle syvän mietinnän päiviä. Hän tiesi,

että milloin hän vain tahtoi, joutui linna hänen käsiinsä. Mutta

siellä vallitsi nälänhätä, ja hän antoi heidän paastota, näiden

maankavaltajain. He asettivat omat etunsa yleishyvän edelle, ja

heille oli annettava aikaa nöyrtyäkseen.

Nuoret miehet palasivat häistä iloisina ja riehakkaina. Gyllenhjelm

lähetettiin heti Tukholmaan noutamaan neljää sotalaivaa, joilla oli

estettävä kaikki avunlähetys Puolasta. Samuel Niilonpoika oli sillä

välin herttuan oikeana kätenä ja sai panna toimeen hänen määräyksensä.

Ensimäinen niistä oli, että piti kirkontornista ampua linnanmiehistöä

vallien sisäpuolella.

Sotamiehet raahasivat tykit torniin ja pommitus alkoi. Mutta

Ladislaus Beckes tiesi neuvon. Hän ammutti tornin maahan, ja monet

herttuan miehistä saivat surmansa.

Tämä olisi voinut kostaa ampumalla linnoituksen hajalle, mutta

mahtavaa rakennusta kävi sääli ja nälänhädälle oli annettava aikaa

tehdä työtään.

Linnassa kävi hätä suuremmaksi päivä päivältä. Siellä syötiin

hevosia, koiria ja kissoja ja joka päivä tähysteltiin merelle, eikö

jo alkanut kuulua luvattua apua Puolasta.

Vihdoin toukokuun 8 päivänä nähtiin kuusi laivaa olevan tulossa

Puolan rannikolta päin.

Juhana Sparre riemuitsi, pelastuksen hetki oli lyönyt.

Södermören edustalla oli viime syksystä lähtien ollut ankkurissa

neljä pientä ruotsalaista laivaa. Nämä purjehtivat Samuel Niilonpojan

johdolla puolalaisia vastaan. Herttua taasen suuntasi pyhän Eerikin

vallinsarvelta, joka nyt oli ruotsalaisten hallussa, kuulasateen

vetten yli heitä kohden.

Niin lämmintä vastaanottoa eivät puolalaiset voineet sietää ja he

vetäytyivät varovasti loitommalle. Illan suussa nousi sakea sumu, ja

sen peitossa laivat palasivat Danzigiin, antautumatta enää taisteluun.

Seuraavana päivänä Gyllenhjelm purjehti neljällä laivallaan salmeen.

Sparre ja Beckes luulivat niitä danzigilaislaivoiksi ja laukaisivat

iloissaan tykkinsä. Mutta ilo muuttui kauhuksi, kun nämä neljä

äskentullutta laivaa laskivat aivan rauhallisesti ruotsalaisten

laivojen luo Stensön varteen.

Ei ollut enää pelastuksen toivoakaan, ja kolmantena päivänä sen

jälkeen ilmoitti Sparre olevansa taipuvainen antautumaan.

Herttua ei suostunut muihin ehtoihin kuin että vankeja tullaan

kohtelemaan korkeimman oikeuden mukaan. Sparre ei armoa odottanutkaan.

Vieras sotaväki marssi linnasta matkoihinsa, ja ruotsalaiset astuivat

heti sijaan. Osa puolalaisista pyrki herttuan palvelukseen, toiset

halusivat päästä kotiin.

Päällystö pantiin vankeuteen, ja jännityksellä odotettiin herttuan

päätöstä. Hänen menettelystään Sparrea kohtaan saattoi arvata sen

kohtalon, joka odotti muiden Sigismundin kannattajain joukkoa.

Samana päivänä kutsui herttua läsnäolevat neuvosherrat neuvotteluun.

Vakavin ja ankarin sanoin hän esitti ratkaistavaksi, oliko

osoitettava mitään armoa alamaisille, jotka olivat juonitelleet

yleensä kuningashuonetta ja erityisesti herttuaa vastaan, koettaneet

riistää kuningasvallan itselleen ja rikkoneet Upsalan kokouksen

päätöstä vastaan.

Neuvoston vastaus oli, että heidät Ruotsin lain mukaan oli tuomittava

kuolemaan. He olivat kavaltajia, jotka oli tavattu ase kädessä.

Muuan palvelija kutsui Gyllenhjelmin herra Juhana Sparren ja hänen

emäntänsä luo.

Nyt oli kopeus poissa, molemmat olivat kauhun lyömät. Juhana herra

pyysi ja rukoili Gyllenhjelmiä taivuttamaan herttuaa lempeyteen. Jos

niin vaadittiin, lähtisi hän Ruotsista eikä palaisi koskaan takaisin.

Hän myönsi, että herttualla oli syytä vihoitella häntä kohtaan, ja

tahtoi tästälähin tehdä kaikkensa rikostaan sovittaakseen.

Hengenhätää oli hänen sanoissaan ja koko olennossaan. Margareta rouva

taasen näytti melkein luonnottoman tyyneltä.

Gyllenhjelm lupasi tehdä kaiken voitavansa, mutta sanoi suoraan,

ettei hänellä ollut mitään toiveita.

Kun hän lähti, seurasi Margareta rouva ulos hänen mukanaan ja pyysi,

että hän lähettäisi linnanpapin heidän luokseen ja toisi heille

herttuan vastauksen niin pian kuin mahdollista.

Kun Gyllenhjelm sen jälkeen nöyrästi ja koko lämpimästä sydämestään

rukoili herttualta armahdusta, sai hän vastaukseksi tavallista

uhkaavamman katseen.

"Sano Margareta rouvalle, että hän lähteköön maasta, mihin haluaa.

Meillä on kylliksi vihollisia ilman häntäkin. Juhana Sparre kärsii

rangaistuksensa."

Niin kuului tuomio, ja Gyllenhjelm tiesi, ettei herttua muuttanut

koskaan mieltään.

Hän palasi heti onnettomien luo. Mutta riistettyään heiltä viimeisen

toivon koetti hän heissä herättää tyyntä luottamusta laupiaaseen

Jumalaan. Ja niin sydämeen sattuvat olivat hänen yksinkertaiset

sanansa, että Juhana herra purskahti kyyneliin, pyysi vaimoltaan

anteeksi mitä oli rikkonut ja sanoi lopuksi olevansa iloinen

saadessaan kuolla. Molempien puolisoiden hartaasta pyynnöstä jäi

Gyllenhjelm heidän luokseen koko yöksi. Molemmat olivat alkaneet

sydämestään luottaa häneen, ja Juhana herra, joka ainoastaan

suullisesti tahtoi ilmaista viimeisen tahtonsa, uskoi rakkaan

puolisonsa hänen huolenpitoonsa.

"Margareta on katkeroitunut veljiinsä", sanoi hän, "eikä tahdo joutua

heidän kanssaan tekemisiin. Huolehtikaa sentähden, että hän pääsee

Tanskaan ja sieltä Puolaan. Menkää rakkaaseen Bergkvaraamme, jossa

olemme viettäneet niin monet onnelliset vuodet. Tässä on avaimet

muutamiin kaappeihin, joissa on säilössä erinäisiä kalleuksia, ja

toimittakaa ne vaimoparalleni takaisin..." Tässä hänen äänensä

tukehtui nyyhkytykseen, mutta hän hillitsi itsensä ja puuskahti

äkkiä: "Minusta tuntuu, että teistä varmaankin tulee Bergkvaran

omistaja tämän jälkeen."

"Jos niin käy", vastasi Gyllenhjelm, "saa Bergkvara olla

koskematonna, kunnes Margareta rouva tulee ja ottaa sen haltuunsa."

Juhana Sparre puristi hänen kättään. "Lepytätte minut melkein

herttuaakin kohtaan", sanoi hän.

Aamu oli tullut. Mies ja vaimo syleilivät toisiaan viimeisiksi

jäähyväisiksi. Nyt olivat kaikki virheet ja heikkoudet unhotetut,

anteeksi annetut, he muistivat ainoastaan rakkautensa ja toivoivat

jälleennäkemistä.

Enemmän kuolleena kuin elävänä vietiin Margareta rouva vankilasta

vaunuihin, jotka Gyllenhjelm oli hommannut. Tämä saattoi itse hänet

yli rajan, missä ystävät ja sukulaiset ottivat hänet huolenpitoonsa.

Juhana Sparre mestattiin ja hänen kerallaan Kristoffer Gyllengrip,

Lauri Rålamb ja linnanpappi Birger. Ladislaus Beckes ulkomaalaisena

sitä vastoin armahdettiin.

Hallannista palattuaan sai Gyllenhjelm tietää, että herttua oli häntä

kysynyt. Hän oli lähtenyt luvatta ja saattoi valmistautua nuhteihin.

Hän meni heti herttuan työhuoneeseen. Tämä rypisti kulmiaan hänet

nähdessään ja silmäili sitten edelleen paperia, jota piti kädessään.

Gyllenhjelm seisoi liikkumatonna.

Tällöin astui sisään herttuallinen neuvos Hannu Ulfsparre,

urhea ritari ja herransa erityinen suosikki. Kaarle nyökäytti

ystävällisesti päätään ja otti pöydältä paperin, jonka ojensi hänelle.

"Täten", sanoi hän, "olemme määränneet sinut Kalmarin linnan

päälliköksi ja odotamme sinun olevan yhtä uskollinen tässä kuin tähän

asti olet ollut muissakin asioissa."

Ulfsparre suuteli herttuan kättä ja lupasi tehdä parastaan. Mutta kun

hän huomasi häiritsevänsä, lähti hän heti.

Vielä kerran mittaili Kaarle nuorta, urheaa poikaansa päästä

jalkoihin. Heidän katseensa yhtyivät tuokioksi. Toisen katseessa

kuvastui uhka, toisen surullinen vakavuus.

Herttua kääntyi pois kotvaksi. Sitten hän ojensi hänelle paperin,

jota oli alusta alkaen pitänyt kädessään, ja sanoi hieman

liikutettuna:

"Nyt olet Bergkvaran herra!"

Kun Gyllenhjelm kumartaen tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen,

tunsi hän, että hänen kättänsä puristettiin lauhkeasti. Tämä

suosiollisuuden todistus liikutti hänen mieltään niin syvästi, että

hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Mutta hänen liikutuksensa palautti herttuan täyteen

kylmäverisyyteensä.

"Minä odotan, että pidät lahjan", sanoi hän.

"Siihen asti, kunnes Juhana Sparren leski palaa Ruotsiin", vastasi

Gyllenhjelm.

"Kuinka uskallat!"

"Olen tehnyt Juhana herralle lupauksen enkä voi enää sitä peruuttaa."

Herttuan päähän nousi veri. "Mene", käski hän.

Muutamiin päiviin ei hän ollut Gyllenhjelmiä näkevinäänkään. Mutta

sitten palautuivat vanhat hyvät välit, ja kun oli annettu kaikki

tarpeelliset määräykset Kalmarin turvaamiseksi, matkusti herttua

lukuisan seurueen kera sisämaahan päin.

6.