"Sen lupaan."
"Jos Eeva on siellä... niin, silloin en välitä mistään."
"Se on siis päätetty?"
"Olen luvannut kaikessa kysyä neuvoa herttuattarelta."
"Niin kauan kuin olette täällä. Mutta Espanjassa..."
"Samantekevää, olen antanut hänelle sanani."
"Tehkää kuten tahdotte, mutta antakaa sitten vastauksenne minulle."
Hän kosketti keveästi Elsan kättä ja poistui.
Elsa jäi sekaviin mietteihin. Olikohan Alliaga sellainen mies, että
häneen saattoi luottaa?
Hän alkoi lukea innokkaammin kuin ennen, ja kuta kauemmin hän luki,
sitä enemmän kirja alkoi kiinnittää hänen mieltään. Marttyyrien
vaiheet olivat sentään kauniit. Oli sankarillista uhrautua aatteen
tähden, ihana, ihana oli heidän kuolemansa liekeissä!
Kuta enemmän hän luki, sitä haltioituneempaan hurmaustilaan hän
joutui. Ja sellaisessa tilassa herttuatar hänet tapasi palattuaan.
Hänen poskensa paloivat, ja silmissä oli ihmeellinen loiste. Hänessä
oli jotakin autereista, joka ikäänkuin kohotti hänet maallisten yli.
Jättäessään kirjat takaisin herttuattarelle sanoi hän: "Osaan ne
ulkoa, ja kun vain löydän Eevan, olen valmis kaikkeen!"
Ruhtinattaren hovineitsyet kertoivat hänelle, että hän oli lukenut
kaiket päivät. Mahdoton oli häntä ollut saada irti kirjasta.
"Muulloin, paitsi aamurukoukseen", lisättiin nopeasti.
"Kuka sen piti?"
"Isä Alliaga, joka päivä. Hän on ollut jumalallinen!"
"Onko hän lumonnut tytön?" tuumi Maria rouva itsekseen. "Mutta hän ei
joudu hänen saaliikseen!"
Vaaliruhtinas tahtoi usein, että Elsa laulaisi hänelle. Ja Elsa teki
sen nyttemmin vastustelematta. Hän lauloi niin tuntehikkaasti, että
se aivan ihastutti.
Korkea herra ei tosin enää lyönyt laimin iltamessujaan, mutta niiden
jälkeen tahtoi hän kuulla laulua, paljon laulua ja soittoa, ja
Elsan täytyi opetella monia uusia lauluja hänen mielikseen. Mutta
sitten ruhtinas katui sitä, että oli nauttinut näistä maallisista
huvituksista, ja eräänä päivänä, jolloin satoi vettä aivan kuin
korvosta kaataen, näki Elsa hänen pappien juhlakulkueessa vaeltavan
linnasta kirkkoon allapäin ja kädet ristissä läpimärän vaipan
alla. Hatunreunus riippui lerpallaan hänen kasvoillaan, ja vesi
virtaili kaulaa pitkin. Elsa vetäytyi ikkunasta pois; herttuatar
ei varmaankaan suonut hänen näkevän, että hänen puolisonsa oli
juhlakulkueessa mukana.
Korkea rouva oli suuresti mielistynyt ruotsalaiseen neitsyeen. Hän
näki, minkä vaikutusvallan Alliaga oli saanut häneen, ja vaikka hän
toivoikin, että Elsa kääntyisi katolinuskoon, katui hän, että oli
antanut paterin lähestyä tyttöä.
Nyt oli hän onneksi jälleen kotona ja voi itse pitää kokematonta
silmällä. Elsan luonteen avomielisyys ja vilpittömyys näyttäytyi
siinä tavassa, jolla hän vastaili ruhtinattaren kysymyksiin. Hänellä
ei ollut mitään salattava, ja sentähden kertoi hän todenmukaisesti
mielialoistaan ja tunnusti heti, että Alliagan aamusaarnat olivat
seuranneet häntä koko päivän. Hän oli kuvitellut, että pater kääntyi
erityisesti hänen puoleensa kehoittaessaan lukemaan milloin minkin
legendan ja muutamia paikkoja erityisesti miettimään.
"Kehoittiko hän sinua myös välttämään kaikkea seuraa?" kysyi
ruhtinatar.
"Ainoastaan silloin voi saada taivahisia ilmestyksiä", vastasi Elsa.
"Oletko saanut sellaisia?"
Elsa punastui. "Kaksi kertaa", vastasi hän. "Kerran istuessani
ikkunan ääressä kuulin selvään sanat: 'Elsa, minä rakastan sinua!'
En voi kuvailla sitä hurmaavaa riemua, mitä tunsin. Se ei ollut
Eevan ääni, mutta kaikessa tapauksessa täytyi sen tulla taivaasta ja
häneltä."
"Etkö ole kuullut ääntä palattuani kotiin?"
"En, teidän armonne."
"Sinun ei tarvitse kuulla sitä vastakaan." Näin sanoen veti hän
syrjään uutimen, joka peitti ikkunalaudotuksen, ja näytti pienen
pyöreän aukon. "Tämä on puhetorvi, joka menee alas puolisoni
huoneeseen. Odotas, niin kuulet."
"Onko vaaliruhtinas siellä?" kysyi hän torveen.
"Hänen armonsa on kirkossa", kuului vastaus.
Elsa oli vaalennut. "Kuka on voinut...?" sanoi hän.
"Varmasti vain joku syntinen ihmiskieli", huudahti jalo nainen.
"Sinua on karkeasti petetty, lapsi parka."
Elsa seisoi kiihtymyksestä vavisten.
"Etkö epäile ketään?"
"En, mutta tässä on eräs kirje, ja pyydän teidän armoanne
toimittamaan sen oikealle omistajalleen. Sain sen aivan äsken."
Se oli ruhtinas Leopoldin käsialaa ja hehkuva lemmentunnustus. Hän
rukoili Elsaa salaiseen kohtaukseen, josta riippui heidän molempain
tulevaisuus.
"Jos antaisin sen takaisin", sanoi Maria rouva, "saisit hänestä
vihamiehen. Säästän sen vastaisen tarpeen varalle. Ruhtinas lähtee
huomenna matkalle, ja vakuutan, ettei hän pian palaa takaisin."
"Teidän armonne, minä lähden Sevillaan."
"Tiedätkö, että se voi maksaa hengen protestanteille?"
"Pater Alliaga on luvannut ottaa minut suojelukseensa."
"Onko hän sanonut sinulle, että hänet on nimitetty Sevillan
suurinkvisiittoriksi?"
"Ei, mutta silloin on hänen valtansa sitä suurempi."
"Niin, hän saa sinut kokonaan valtaansa!"
"Valtaansa?" toisti Elsa kummissaan.
"Olet kertonut minulle, että tunsit vetoa häneen."
"Niin, mutta minua alkaa peloittaa."
"Taivas! Pater Alliagalla on peloittava valta, jonka en luule
koituvan hyväksi; se on hänen katseessaan, jolla on käärmeen
lumovoima, ja hänen käsissään, jotka kaikessa pehmeydessäänkin
kahlehtivat ja lamauttavat vastustusvoiman. Olen nähnyt siitä monta
todistusta. Mitä hän tahtoo, sen hän vie perille, ja hän on tehnyt
veljeskunnalleen suuria palveluksia ja tekisi vielä suurempiakin,
jollei hän olisi erään synnin vallassa -- synnin, joka tekee hänestä
paholaisen", lisäsi ruhtinatar kuiskaten.
Elsa painautui vavisten häntä vasten. "Mikä se on?" kysyi hän
hätäännyksissään.
"Aistillisuudeksi sitä sanotaan", vastasi ruhtinatar. "Eikä hän tyydy
halpoihin, yksinkertaisiin; parhaita, jaloimpia hän pyrkii vetämään
alas. Ja niin ovelasti hän menettelee, ettei hänen aikeensa koskaan
mene myttyyn."
Elsa oli noussut. Hänen katseessaan oli uhmaa, mutta hän oli
kalmankalpea ja värisi kuin viluissaan.
"Hän on valinnut sinut uhrikseen, ja sinulle on hän tehnyt
tunnustuksensa puhetorvessa."
"Hänkö se..."
"En minäkään sitä ymmärtänyt ennenkuin näin minkä vaikutusvallan hän
on saanut ruotsalaiseen laululintuseeni."
"Nyt lumous on poissa", puuskahti Elsa. "Tunnen inhoa ja kammoa häntä
kohtaan."
"Ole varovainen. Antaa hänen uskoa mitä tahtoo, mutta toimi sinä
ominpäin."
Tästälähin oli Elsa aina valpas ja varuillaan, hän oli jälleen
löytänyt itsensä, joka oli uusissa olosuhteissa melkein joutunut
hämmennyksiin.
Eräänä päivänä hän sanoi ruhtinattarelle:
"Hän etsii tilaisuutta tavata minua kahdenkesken. Mitä on minun
tehtävä?"
"Pysy täällä minun luonani", vastasi ruhtinatar. "Hänen täytyy sanoa
sanottavansa minun ollessani läsnä."
Elsa lopetti tämän jälkeen aamukävelynsä eikä näyttäytynyt koskaan
muuten kuin ruhtinattaren seurassa. Alettiin sanoa, ettei tämä voinut
elää ilman häntä.
Hovissa alettiin yleisesti puhua paterin ylennyksestä ja hänen
pikaisesta matkastaan. Hänen viimeistä kertaa saarnatessaan sulivat
kaikki kyyneliin, ainoastaan Elsan silmät pysyivät kuivina, hänestä
tuntuivat sanat sisällyksettömiltä korusanoilta.
Seuraavana päivänä pater pyrki ruhtinattaren puheille. Elsa oli
läsnä. Se ei näyttänyt olevan hänelle mieleen, hän kysyi eikö saisi
puhutella yksityisesti hänen armoaan.
"Ei", vastasi tämä. "Minulla ei ole mitään salattavaa Elsalta eikä
hänelläkään minulta."
"Toivokaamme, että neitsyt ansaitsee sellaisen kunnian", sanoi
pater. "Oikeastaan minäkin vähästä puolestani teen hänelle kunnian
valmistamalla hänelle tilaisuuden etsiä Sevillan luostareista
kadonnutta sisartaan."
Hän katsoi terävästi Elsaan, joka punastuen loi silmänsä maahan.
"Hän on minun pyynnöstäni luopunut siitä", sanoi ruhtinatar. "Luulen,
että hän voi saada kaipaamansa tiedot tarvitsematta matkustaa niin
kauas!"
Mikähän paterille tuli? Hänen muotonsa muuttui, ja vihastuksen
ilme tuli hänen kasvoilleen. Mutta hän hillitsi itsensä suurella
ponnistuksella. "Sitten ei tarvita minun palvelustani", sanoi hän,
otti heti jäähyväiset ja lähti.
"Tässä piilee joku salaisuus", puuskahti ruhtinatar. "Mitä
antaisinkaan saadakseni sen tietooni."
Paterin mentyä palasi hovin kotioloihin tyyneys, joka oli ollut
sieltä loitolla hänen saavuttuaan.
Tähän aikaan kirkolliset liikkeet seuloivat ja pohtivat tulevien
aikojen siementä. Papit seisoivat tasaväkisinä vastatuksin,
ja jesuiitat uskalsivat ainoastaan kissankäpälällä kosketella
saksalaisia oloja.
Steyermarkissa oli tärkeä katolisen maailman keskusasema.
Vaaliruhtinas Ferdinandilla oli monia salaneuvotteluja katolisten
ruhtinasten kanssa. Hänen veljensä, keisari Mathiaan, vaikutuksesta
tosin riippui, että hänet oli valittu ylipääksi, mutta jesuiitatkin
toivoivat paljon hänestä.
Suuret tapaukset vetivät Steyermarkin hovisaleihin lukuisia vieraita,
ja niiden joukossa oli myös useita unkarilaisia ja böömiläisiä.
Molemmat nämä maat olivat kyllä protestanttiset, mutta ne tahtoivat
tietää millä mielellä vaaliruhtinas oli heitä kohtaan.
Vierasten joukossa oli ylhäinen unkarilainen, Bethlen Gabor
nimeltään. Hän oli tuskin 22-vuotias, mutta esiintyi tavalla, joka
veti kaikkien huomion häneen. Vertaisiaan kohtaan hän oli ylpeä ja
suvaitsematon, mutta saattoi olla nöyrä ja alamainenkin niille,
jotka tahtoi voittaa puolelleen. Silloin hänen kookas vartalonsa ja
atleetin raajansa näyttivät aivan kuin putoavan pois päästääkseen
hänen miellytyshalunsa näkyviin. Ja melkein aina hän voitti
tarkoituksensa.
Ruhtinatarkin mielistyi nuoreen herraan ja keskusteli mielellään
hänen kanssaan. Eräässä suuressa linnanjuhlassa esitti hän itse hänet
suosikilleen Elsa Sparrelle ja huomasi sitten ilokseen, että he
näyttivät huvitetuilta toisistaan.
"Vai ruotsalainen olette", virkkoi Bethlen herra Elsalle. "Oletteko
myös protestantti?"
"Olenpa niinkin", vastasi Elsa. "Kummastuttaako se teitä?"
"Minua ilahuttaa, että voitte verhoutua kirottujen katolikkojen
silmiltä."
"Sitä en tee", vastasi Elsa loukkautuneena. "Uskoni ei ole salaisuus
kenellekään."
"Sitten ihailen teitä! Niin paljoon ei minulla ole rohkeutta."
"Oletteko protestantti?"
"Teille vastaan: olen protestantti koko sielultani. Muille
uskottelen, ettei ole olemassa uskovaisempaa katolikkoa kuin teidän
nöyrä ihailijanne."
"Mutta silloin menettelette petollisesti."
"Viisaasti ja varovaisesti. Maailmahan nyt kerran pitää siitä, että
sitä petetään, ja eikös ole viisauden huippu, että pysyttelee hyvissä
väleissä maailman kanssa."
"En minä ainakaan kunnioita sellaista", vastasi Elsa.
Bethlen katsoi hymyillen häneen. "Tiedättekös, tuo pikku innonpuuska
pukee teitä mainiosti."
Elsa kääntyi pois ja nousi nopeasti. Mutta silloin kuiskasi Bethlen
hänelle: "Miellyttääkö teitä huomion herättäminen?"
"Ei suinkaan."
"Pysykää sitten paikoillanne. Sillä jos otatte ainoankaan askelen,
niin lankean polvilleni rukoilemaan, ettette menisi pois luotani."
Elsa istuutui paikoilleen. "Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi hän
arvokkaasti.
"Ennenkuin sanon sen, pyydän tietää, olenko loukannut teitä
suoruudellani."
"Luulen, ettette ajattele kaikkea mitä sanotte."
"Pitääkö sitten tehdä niin?" kysyi Bethlen ja katsoi häneen
hymyillen, ihailevin katsein.
Elsa tunsi, kuinka hän punastui. "Luulen, että täytyy aina tarkoin
punnita sanansa", vastasi hän.
"Mutta otaksutaan, että olen tulisesti rakastunut nuoreen,
ihastuttavaan tyttöön; eikö minun olisi sanottava se hänelle?"
"Ei suinkaan", virkahti Elsa kiihkeästi. "Se olisi epähienoa."
"Kuinkas tyttö sitten saa siitä tiedon?"
"Teidän pitää ensin tutkistella, vastaako hän tunteeseenne."
"Enkö voi kysyä häneltä suoraan?"
"Silloin saatte olla valmis kuulemaan, että hän sanoo ei", vastasi
Elsa kiihkeästi.
"Silloin hän vain niskoittelee. Olenhan nuori mies enkä ylen
rumakaan, lisäksi rikas ja ylhäistä syntyä. Hänen täytyy rakastaa
minua -- jollei hän rakasta jotakin toista."
"Hänpä voi rakastaa", vastasi Elsa. Bethlen katseli häntä
tutkistellen. "Hän ei tee niin", huudahti hän voitonriemulla. "Hänen
suloiset kasvonsa ovat vilpittömämmät kuin hänen kielensä, ja sen
minä otan huomioon." Näin sanoen hän kumarsi syvään ja riensi pois.
Elsa huokasi helpoituksesta. "Sellainen lörpöttelijä", tuumi hän
itsekseen.
Heti sen jälkeen tuli muuan pappispukuinen nuori mies ja kumarsi
hänelle.
"Olen ruotsalainen", sanoi hän hämillään.
"Todellakin!" Elsa ojensi kätensä. "Nimenne?"
"Petrus Petrosa, kotoisin Taalainmaasta."
"Katolisena pappina!"
"Niin, taivaalle kiitos!"
"Oletteko tyytyväinen elämäänne?"
"Ah, armollinen neiti, nyt vasta tiedän, että elän! Protestanttisuus
on kylmää, me katoliset elämme alituisessa huumauksessa."
"Kuinkas sitten käy, kun selviätte?"
"Ah, en tule koskaan kysymään esimiehiltäni, miksi. Kun he käskevät,
on pyhä velvollisuuteni totella, ja vastuu on heidän."
"Eikö joka ihmisellä ole oma vastuunalaisuutensa?"
"Niin minäkin ennen luulin, mutta nyt olen päässyt parempaan totuuden
tuntoon. On heitettävä pois oma minänsä ja kaikin järjenlahjoin
vaikutettava määrätyn maalin saavuttamiseksi. Se on korkeinta."
"Jos maali on korkea!"
"Kuka sitä epäilee? En ainakaan minä. Pää päättää, meidän jäsenten on
toteltava. Teko sai olla verinen tai veretön, se täytyy tehdä ilolla
tai tuskalla, ilman armoa ja sääliä itseämme tai muita kohtaan."
Hän oli puhunut kiihkein, katkonaisin sanoin, aivan haltioissaan. Ja
puhuessaan hän hieroi käsiään yhteen.
"Olette ylen kiihtynyt", sanoi Elsa. "Onneksi ei kukaan ymmärtäne
kieltämme, ja sentähden voitte sanoa minulle, onko tapahtunut jotakin
erityistä. Eihän mielentilanne voi aina olla sellainen kuin nyt."
Petruksen kasvoille lehahti puna, ja hän vilkaisi nopeasti Elsaan.
"Se on sellainen teidän tähtenne", sanoi hän.
"Minun? Olkaa hyvä ja selittäkää selvemmin."
"Tahdon antaa puolet elämästäni saadakseni teidän omistamaan ainoan
autuaaksitekevän uskon."
"Mitä te siitä hyödytte?"
"Sitä ei minun ole lupa sanoa."
"Eikö sitäkään, kuka tehtävän on teille uskonut?"
Hän otti esille pienen kirjeen ja antoi sen Elsalle. Tämä avasi sen
nopeasti ja luki: "Pater Edvin on Sevillassa."
Elsa voi töintuskin hillitä liikutustaan. "Kiitän teitä, enkä edes
kysy, kuka on lähettänyt tämän. Mitä kääntymiseeni tulee, riippuu se
erinäisistä seikoista. Sen vain tahdon sanoa, että mitä enemmän minua
yllytetään, sitä suurempaa halua tunnen vetäytyä takaisin."
Petrus nyökäytti surullisesti päätään. "Minulla ei ole kykyä vetää
sydämiä puoleeni", sanoi hän.
"Kuten pater Alliagalla?"
"Hän on opettanut useita, mutta ei minua!"
"Aiotteko palata Ruotsiin, herra Petrus Petrosa?"
"Kyllä, kun aika joutuu." Hän katseli Elsaa pitkään. "Minä voin lukea
ihmisten kasvoista, ja te saatte varmaan kokea monta katkeraa hetkeä."
"Siihen olen valmis", vastasi Elsa. "Herra auttakoon minua suuressa
armossaan!"
"Minä rukoilen puolestanne, vaikkette olekaan kristitty", sanoi veli
osaaottavasti.
"Kiitos, ja erotkaamme nyt."
He erosivat. Ja Petrus oli huolissaan, kun ei saanutkaan anteeksi
kaikkia tulevia syntejään, kuten hänelle oli luvattu, jos onnistuisi
kääntämään Elsan.
Mutta Elsan mielessä oli herännyt halu ja ikävöiminen Sevillaan.
Kaikki seikat viittasivat sinne, ja sinne täytyi hänen lähteä.
Ruhtinatar puhui lohduttavasti ja tyynnyttävästi. Kun ei mikään
auttanut, lupasi hän hankkia matkaseuraa. Mutta Alliagaa hän kehoitti
varomaan, sillä Petruksen tuomasta kirjelapustakin päättäen tahtoi
pater saada hänet kaikin mokomin käsiinsä.
Muuan seikka tuli jouduttamaan lähtöä. Eräänä päivänä, kun
vaaliruhtinatar tuli puolisonsa luo, kääntyi hän ystävällisesti
Elsaan, puhui Unkarin mahtavista magnaateista ja esitti sitten
kaikista mahtavimman, Bethlen Gaborin, naimatarjouksen. Mitättömän
ruotsalaisen tytön täytyi olla kiitollinen näin suuresta kunniasta.
Kun Elsa nöyrästi, mutta varmasti hylkäsi loistavan tarjouksen,
silloin ei ruhtinaan vihastuksella ollut mitään rajoja.
"Tiehensä hän! Olet elättänyt käärmettä povellasi!" huusi hän
ruhtinattarelle. "Jos hän vielä kerran tulee silmieni eteen, niin
heitätän hänet ulos."
Näin sanoen hän poistui huoneesta ylen kiukuissaan, puolisonsa
koettamattakaan häntä pidättää.
"En tiennyt tästä mitään", sanoi ruhtinatar. "Muuten olisin
pelastanut sinut siitä. Kaikki on kunnossa matkaasi varten, voit
lähteä täältä jo huomenna."
Elsa tahtoi langeta ruhtinattaren jalkoihin, mutta tämä painoi hänet
itkien syliinsä ja sanoi: "Ihmeellistä, ettei omaisistani ole kukaan
ollut minulle niin rakas kuin sinä."
5.