"Sitä toivon. Katso onko pater Alliaga kotona, haluan häntä
puhutella."
"Hänenkö on ryhdyttävä käännyttämään?"
"Leopold!"
"Menen heti. Tahdon vain sanoa, että kun on kysymys kauniiden
kerettiläisneitojen käännyttämisestä, luulen voivani tehdä sen yhtä
hyvin kuin Alliagakin." Samassa hän pujahti tiehensä.
"Ah, mikä huoli äidillä on pojistaan", huokasi Maria rouva.
Tuokion kuluttua saapui pater. Hän tuskin oli yli kolmenkymmenen,
synkät, salamoivat silmät olivat kainosti maahan luodut, ja syvään
kumartaen hän lähestyi herttuatarta. "Teidän armonne on suvainnut
kutsua minua."
"Istukaa. Sanokaa, tunnetteko ketään pater Edviniä?"
Pater Alliaga hieman säpsähti. "Ennenkuin vastaan kysymykseen, täytyy
minun tietää syy siihen", sanoi hän tyynesti.
Herttuatar kertoi melkein Elsan omin sanoin.
Pater istui kauan vaiti, mutta sanoi vihdoin: "Lupaan ottaa
tiedustellakseni asiaa."
"Saanko sanoa sen hänelle?"
"Jos teidän armonne suvaitsee, saattaa olla tarpeellista, että
vastedes tutkin hänen sisäisiä ajatuksiaan."
Herttuatar loi häneen epäluuloisen katseen, mutta hän katsoi
rukoillen madonnankuvaan ja näytti rukoilevan pyhältä neitsyeltä
voimaa vaikeihin tehtäviinsä. Kelpo rouva teki salavinkaan
ristinmerkin, hän oli tehnyt vääryyttä paterille.
Päivälliselle kokoontuivat hovin kaikki jäsenet. Elsa näki ensi
kerran vaaliruhtinaan; tämä oli pitkä, laiha herra, piirteet kylmät
ja jäykät. Mutta hänkin näytti yllätetyltä Elsan nähdessään, vaikka
oli jo edeltäpäin kuullut, että hänen puolisonsa oli ottanut uuden
hovineidin. Aterian aikana kiintyi hänen katseensa useita kertoja
Elsaan.
Mutta herttuatarta hämmästytti enimmän se, että Alliagan kasvoilla
silminnähtävästi vaihtui väri tyttöä katsellessaan.
Pater luki rukoukset kirkkaalla, helähtelevällä äänellä. Elsa katsoi
ihaillen häneen eikä luullut koskaan nähneensä, miehekkäämpiä,
jalompia kasvoja.
Aterian jälkeen tarjosi ruhtinatar puolisolleen käsivartensa ja vei
hänet toiseen huoneeseen. Toiset seurasivat jälestä.
Siellä oli pöydällä sitra. Herttuatar otti sen, näppäili sitä ja
lauloi heikolla äänellä pienen laulun.
Ruhtinas nyökkäsi hyväksyvästi päätään. Ensimäinen hovineitsyt otti
sen jälkeen sitran valtiattareltaan ja sanoi syvään kumartaen:
"Onnettomuudeksi en voi laulaa." Sen jälkeen antoi hän sen toiselle
neitsyelle, joka samoin menoin ojensi sitran Elsalle.
Tämä otti sen punastuen. "Onko minun laulettava?" kysyi hän kainosti
katsoen herttuattareen.
"On", vastasi tämä vilkkaasti. "Laula joku ruotsalainen laulu."
Elsa soitteli hieman alkusäveliä ja lauloi sen jälkeen kirkkaalla ja
täyteläällä alttoäänellä Eerik kuninkaan laulun kuningattarelleen:
"Ei kultaa ole Kaarinalla,
mut armahampaa hällä on"
j.n.e.
Laulu miellytti kaikkia, ja kun se oli lopussa, nousi ruhtinas
nopeasti. "Vespera, olen unohtanut vesperan!" huudahti hän.
"Vaunut odottavat", virkkoi muuan hoviherroista.
Ruhtinas syöksyi ulos huoneesta, ja minuuttia myöhemmin nähtiin hänen
huimaa vauhtia ajavan tiehensä.
Alliaga meni hänen mukaansa, kaikki muut jäivät huoneeseen.
Elsa katseli kummastellen ympärilleen. Olikohan hän tehnyt jotenkuten
väärin?
Silloin hän kohtasi ruhtinas Leopoldin silmät, jotka hymyillen
tähystelivät häneen. "Onko joku metsänneidoista opettanut teidät
laulamaan?" kysyi ruhtinas.
"Meillä laulavat kaikki ihmiset."
"Yhtä kauniistiko kuin tekin?"
"Paljon, paljon paremmin!"
"Ruhtinas myöhästyi laulun tähden", sanoi herttuatar. "Mutta
toivokaamme, ettei hän tule kirkkoon liian myöhään. Silloin hän
varmaan tahtoo kuulla vastakin pohjolan laululintua."
Kotvan kuluttua ruhtinas palasi. Hän oli kiireissään ajanut hevosensa
kuoliaaksi, mutta joutunut oikeaan aikaan. "Olen iloinen", sanoi hän,
"kun sain uhrata kauniit hevoseni velvollisuuteni tähden."
Heti sen jälkeen hän meni Elsan luo. "Nuori kerettiläinen, sinä
houkuttelit minut syntiin", sanoi hän. "Mutta minä voitin kiusauksen."
Elsa katsoi ihmeissään häneen ja sanoi sitten nopeasti: "En ole
mikään kerettiläinen, enkä laula enää koskaan."
"Ennenkuin minä haluan sitä", lisäsi herttuatar ja viittasi nuorille
tytöille, että he saivat poistua huoneesta.
Hovineitsyillä oli erityinen työhuoneensa, mutta Elsa sai käskyn
auttaa herttuatarta koruompelussa ja hänen oli sentähden istuttava
hänen omassa huoneessaan.
Vaaliruhtinas kävi joka päivä puolisonsa luona. Kerran tuli heidän
keskensä puhe muutamasta rajalinnoituksesta, jossa oli tehtävä
välttämättömiä parannuksia.
"Minä aion rakennuttaa kirkon sen edustalle", huudahti ruhtinas.
"Se on oleva lujin linna ja pyhitettävä pyhälle neitsyelle. Niin
sotaherra kuin olenkin, tunnustan kuitenkin Jumalan äidin sodan
ylijohtajaksi."
Tällöin hän naulasi silmänsä Elsaan, mutta tämä oli kiintynyt
työhönsä.