Astumme Steyermarkin linnan ruhtinaallisiin huoneihin.
Tämä huone on kalustettu kauttaaltaan goottilaiseen tyyliin.
Muutamalla seinällä riippuu hymyilevä pyhä neitsyt, toisilla kolmella
seinällä muita pyhimyskuvia ja marttyyreja luonnollisessa koossa.
Ikkunat ovat auki, raskaat ovi verhot vedetyt syrjään, ja keväisessä
päivänpaisteessa lemahtelee kukkastuoksu, joka tykkönään hälventää
sen synkän vaikutelman, jonka huone muuten tekisi.
Sohvassa istuu jalo Maria Anna Baijerilainen, vaaliruhtinas
Ferdinandin puoliso. Hän ei ole enää nuori, mutta säännölliset
piirteet todistavat harvinaisesta kauneudesta, jonka tekee vieläkin
miellyttävämmäksi jalo ilme ja arvokas ryhti.
Kirjeet, joita hän pitää kädessään, on hän lukenut kahteen kertaan.
Nyt hän kohottaa katseensa nuoreen tyttöön, joka seisoo hänen
edessään.
Tämä on puettu pelkkiin mustiin ja peittäytynyt tiheään huntuun, joka
kuitenkin tällä haavaa on heitettynä taakse, niin että tunnemme hänet
Elsa Sparreksi.
"Tulette siis Mecklenburgista?"
"Niin, teidän armonne."
"Serkkuni, prinsessa Elisabetin toivomusta tahtoisin mielelläni
noudattaa", jatkoi herttuatar. "Mutta kuinka voin hankkia tietoja
henkilöstä, jota en tunne?"
"Prinsessa arveli, että koska Ingolstadtissa..."
"Ingolstadtissa?" keskeytti ruhtinatar. "Luuletteko, että naiset
pääsevät sinne?"
"Tarvitsisin vain tietää, onko pater Edvin siellä. On luultavaa, että
sisar parkani on etsinyt hänet käsiinsä ja..."
Herttuatar istui vaiti. Hän lukaisi väliin jonkun rivin kirjeestä,
väliin silmäsi Elsaan ja kysäisi äkkiä: "Oletteko katolinen?"
"En, teidän armonne."
"Miksi olette pukeutunut nunnaksi?"
"Minulle sanottiin, että silloin pääsen helpommin teidän armonne
puheille."
"Ettekö tiennyt, että se oli petosta?"
"En", vastasi Elsa. "Jos löydän vielä rakkaan sisareni ja jos hän on
nunna, rupean minäkin nunnaksi, saadakseni aina olla yhdessä hänen
kanssaan."
Elsan kasvoissa oli niin vilpitön ja niin surullinen sointu, että
ylhäinen rouva kysyi osaaottavasti: "Rakastatteko häntä hyvin
suuresti?"
"Hän on ainoa rakkaani maan päällä", puuskahti tyttö kiihkeästi.
Ruhtinatar nousi ja meni ikkunan luo. Hän seisoi siellä kauan ja
näytti tykkönään unhottaneen Elsan.
Tämä odotti kärsimättömästi ja toivoi ainoastaan pääsevänsä pois.
Täältä ei hän hyötynyt mitään.
Silloin kääntyi ruhtinatar häneen. "Olen ajatellut, että kenties
löydämme jonkun keinon", sanoi hän.
Elsa lankesi polvilleen ja suuteli hänen käsiään ja valeli niitä
kyynelillään. "Ensimäinen toivonsana minkä olen kuullut, tuli teidän
huuliltanne", sanoi hän. "En unhota sitä koskaan."
Herttuatar antoi hänen ensin itkeä itkettävänsä, ja sitten sai hän
kertoa rakkaasta Eevastaan kaiken minkä tiesi. Hänen oli pitänyt
erään nunnan mukana tulla laivalla Danzigiin, mutta kukaan ei tiennyt
mihin hän sitten oli joutunut.
Ylhäinen rouva kuunteli häntä kärsivällisesti. "En tahdo tehdä mitään
vain puoleksi", sanoi hän sitten. "Mutta jos mieli toimittaa jotakin,
täytyy sinun alituiseen olla läheisyydessäni. Sinun on sentähden
tästä päivästä kuuluttava hovipiiriini ja pukeuduttava määrättyyn
pukuun."
Herttuatar soitti ja antoi käskynsä kamarirouvalle, joka vei Elsan
mukanaan.
Maria Anna Baijerilainen istui kauan mietteissään. "Pater Edvin",
muisteli hän. "Missä olen kuullut tämän nimen?"
Samassa aukeni ovi ja huoneeseen astui kiireisesti nuori mies,
muutamia vuosia yli kahdenkymmenen.
Hän oli herttuattaren nuorin poika, Leopold Wilhelm. Hän riensi
äitinsä luo, kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti:
"Kiitos kirkkokunnasta! Se on jo kolmas!" lisäsi hän nauraen.
"Vaaliruhtinas hellii suuresti nuorinta poikaansa", vastasi Maria
rouva ja huudahti: "Kolmas pitäjä jo, eikä sinua ole vielä vihitty
papiksi."
"Täytyy olla varovainen", tuumi nuori herra nauraen. "On mahdollista,
ettei veljeni saa miespuolisia perillisiä."
Ruhtinatar näytti tyytymättömältä. "Et näytä itse pitävän kovinkaan
tähdellisenä hengellistä arvoa", sanoi hän. "Oikeastaan minun
pitäisi", huudahti nuori herra, "sillä näin vastikään näyn...
madonnan itsensä nunnanpuvussa." "Herjaaja, kuinka uskallat!"
Pappiskokelas katsoi madonnankuvaan. "En voi sitä auttaa. Hän on
kauniimpikin kuin tuo. En eläessäni ole nähnyt ketään samalla kertaa
niin ajattelevaa ja niin lapsellisen viatonta."
"Liioittelet!"
"Kuinka sen voit tietää! Ah, nytpä muistan! Vanha harppusi oli hänen
mukanaan. Mutta sanokaa sitten kuka hän on, mistä hän tulee?"
"Ruotsalainen neiti, jonka olen ottanut suojelukseeni ja joka tulee
viipymään täällä muutamia viikkoja."
"Nunna hovissa! Se on jotakin uutta."
"Ei hän ole vielä nunna, mutta toivon..."
"Niin minäkin. Meidät voidaan vihkiä yhtaikaa, ja minä menen samaan
luostariin kuin hänkin."
"Leopold, etkö häpeä!" huudahti äiti kiihkeästi. "Vaadin siksi
kunnioitusta persoonaani kohtaan, ettei..."
Poika syleili äitiään. "Anteeksi, mutta olethan sanonut, etten saa
salata mitään..."
"En ollut odottanut, että poikani mieleen saattaisi tulla niin
arvottomia ajatuksia. Nyt alkaa minua arveluttaa, voiko tyttö parka
jäädä tänne..."
"Jos äitini tarvitsee peruuttaa lupauksensa minun tähteni, käskekää,
täytyykö minun tästedes pysyttäytyä poissa huoneistanne vai saanko
astua sinne maahanluoduin katsein ja ajatellen ainoastaan...
madonnaa."
Herttuatar katsoi häneen ja näki veitikan pilkistävän hänen
suupielestään. "Kaikki saa olla ennallaan, mutta ole varma, että
pidän sinua silmällä."