_Märta Banér_.'
Herttua luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän laittoi sen
laskoksilleen ja lähetti palvelijan myötä Kätchen neidille.
Muutamain minuuttien kuluttua aukeni ovi ja kolme päätä pilkisti
sisään.
Herttua istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli yksin ja näytti
olevan hyvin kiintynyt työhönsä.
Ovi vedettiin kiinni ja hän kuuli innokasta neuvottelua ulkopuolelta.
Sitten aukeni se uudestaan, enemmän kuin ensi kerralla. Salavihkaan
vilaistessaan näki hän, että Kustaa lähestyi varpaisillaan; kengät
oli hänellä kädessään.
"Mitä nyt taas?" sanoi hän tekeytyen tyytymättömäksi ja pannen kynän
kädestään.
Mutta samassa hän tunsi pehmeäin käsivarsien tarttuvan takaapäin
hänen kaulaansa ja pieni Marianpää painui hänen olkaansa vasten.
Kustaa kapusi hänen polvilleen ja painoi poskensa hänen poskeaan
vasten, Juhani puolestaan puikahti hänen polviensa väliin ja suuteli
ja hyväili hänen kättään.
"Mitä nyt?" kysyi hän ikäänkuin kummissaan. "Tahdotaanko saada
enemmän rahaa ostoksiin?"
"Ei, ei!" huusivat kaikki. Kirje pantiin hänen käteensä.
He odottivat aivan hengittämättä hänen lukiessaan kirjettä.
Kun kirje oli luettu, pani hän sen pois ja sanoi kylmästi: "Ei käy
päinsä! Voit lähettää sen vastauksen, Kätchen."
Oli tunnettua, että herttua pysyi sanassaan. Eivät edes lapsetkaan
rohjenneet silloin enää taivutella.
Herttua oli tarttunut kynään ja alkoi kirjoittaa entistään
ahkerammin. Pojat seisoivat jotensakin noloina ja katselivat häntä ja
Katia.
Kati oli kalvennut, mutta sitten lankesi hän polvilleen ja sanoi
rukoillen: "Rakas isä!"
"Olethan kuullut tahtoni. Vai onko sinulla kenties muuta sanottavaa?"
"Olisihan minulla muutakin."
"Mitä se on?"
"Olet antanut minulle lupauksen!"
"Tiedän, olet pyytänyt minulta ratsua ja saat sen."
"Ei, rakas isä, en välitä siitä; saanhan kirjoittaa Märta Bauerille,
että he saavat olla isiensä kanssa yhdessä jouluaattona. Silloin on
_meidänkin_ jouluaattomme paljon iloisempi kuin olisi muuten."
Herttua kyyristihe pöytää vasten ja kirjoitti kuin henkensä edestä.
Kätchen oli noussut. Kaikki kolme lasta seisoivat hiljaa ja
liikahtamatta.
Herttua pani kynän pois.
"Tieten tahtoen en ole koskaan rikkonut lupaustani enkä tee sitä
nytkään. Kas tässä!" Hän ojensi tytölle paperin, jolle oli juuri
kirjoittanut.
Se oli käsky Nyköpingin linnan päällikölle, että hän jouluaattona
päästäisi vangittujen herrojen huoneihin teidän vaimonsa ja lapsensa.
Mutta siltä eivät herrat saaneet tulla toistensa yhteyteen.
"Nyt olemme kuitit!" sanoi hän.
"Kuinka he tulevat iloisiksi!" huudahti Kätchen. Ja ilosta säteillen
hän kertoi paperin sisällön pojille, jotka hyppelivät aivan hurjasti
ihastuksissaan siitä, että "Kati oli saanut tahtonsa toteutumaan."
* * * * *
Leskikuningatar saapui aatonaattona, ja hänet otettiin juhlallisesti
vastaan. Hän oli nyt jo aivan valkohapsinen, mutta piirteet olivat
jalot ja kauniit kuten ennenkin. Hänen olennossaan oli sellaista
viehkeää arvokkuutta, joka vaikutti syvästi kaikkiin.
Edellisinä päivinä oli linnassa melkein suunnattomasti
keitetty, leivottu ja paistettu ja pantu olutta. Niin mieskuin
naispalvelijatkin juoksentelivat ristiin rastiin kuin päättömät
kanat, ja eri ruokalajien määrä nousi mahdottomiin.
Jouluaatto vietettiin ainoastaan perheen kesken, ja ennen ateriaa
jaettiin lahjat. Mahdottoman pitkäksi kävisi kuvailla mitä kukin
sai. Sillä kukaan ei jäänyt ilman, yksin hovineitsyetkin saivat
vaatimattoman osansa. Ilo ja hilpeys nousi ylimmilleen.
Ja kun lopuksi vierivät sisään pienet vaunut, joissa istui oikea
ihmeotus, silloin pojat kirkuivat ihastuksesta ja sanoivat, etteivät
he ollenkaan pelänneet, vaikka viisaasti pysyivätkin loitolla.
"Kas tässä joululahjani pojilleni", sanoi herttua. "He kuitenkin
saavat sen vain joksikin aikaa."
Tällöin ihmeotus väänteli päätään ja mulkoili silmillään, niin että
leskikuningatar selitti sen näyttävän aivan kamalalta.
"No, kuka tulee tänne ensiksi tutustumaan lahjaansa?" kysyi herttua.
Kustaa otti Katia kädestä. Jos tämä tahtoi tulla mukaan, ei hän
pelännyt.
Kati sanoi, että hänen oli mentävä yksin. Mutta siihen hänellä ei
ollut lainkaan halua.
"No, Maria neitsyt, ettekö tekään uskalla?" kysyi herttua nuorelta
neitsyeltä, jota otus näytti suuresti huvittavan.
Maria riensi päin ja alkoi arastelematta repelöidä hullunkurista
kuvatusta. Pienillä saksilla, jotka hän otti hameentaskustaan, hän
leikkeli käärelankoja ja nosti pois suuren pään.
"Täällä sisällä on jotakin", sanoi Maria kuvatusta tunnustellen. "Uh,
luulen, että se on elävä!" Nyt oli hänen vuoronsa pelätä.
Herttua nauroi täyttä kurkkua. "Jos se on koira, saatte pitää sen
yhdessä poikien kanssa, Maria neitsyt", sanoi hän. "Tunnustelkaa
varovasti, ettei se saa purruksi."
"Niin, se on koira, tuntuu sileäkarvaiselta. Elukka parka, sitä käy
aivan sääliksi!" Ja hän alkoi leikellä ja ratkoa.
Ratkominen kai kävi taitamattomasti, sillä yhtäkkiä hän sai rievun
silmilleen... se tuntui kevyeltä, mutta peitti hänet kokonaan.
Samassa kauli hän läsnäolijani huudahtavan, ja peitteestään
selvittyään pääsi huudahdus häneltäkin. Sillä hänen edessään seisoi
kumarteleva nuori mies.
"Pyydän anteeksi, mutta täten luulin teidän pääsevän pienimmällä
pelästyksellä."
Maria seisoi kovasti hämillään. Hän ei tiennyt ensinkään mitä hänen
oli vastattava.
Herttua ojensi nuorelle miehelle kätensä ja esitti
leskikuningattarelle ja herttuattarelle: "Herra Juhani Skytte, jonka
olen valinnut poikieni opettajaksi."
Molemmat naiset toivottivat hänet tervetulleeksi ja lausuivat
muutamia kohteliaita sanoja.
Sitten esitettiin hänet myös Kätchenille ja Heidin rouvalle, sitten
järjestyksessään molemmille neitsyille ja lopuksi pojille, jotka
tahtoivat puristaa hänen kättänsä hekin.
"Osaatko kaikkea?" kysyi Kustaa.
"En suinkaan."
"Mutta minä tahdon oppia kaikki!"
"Silloin saa prinssi vastedes ottaa toisen opettajan."
"Siihen on kenties aikaa siihen."
Hilpeän juhla-aterian jälkeen sai Juhani Skytte lukea jouluvirren.
Sitten erottiin.
Tunnemme joulujuhlat Sten Sturen ajoilta. Niitä täällä jäljiteltiin.
Naapurit tulivat läheltä ja kaukaa, tulivat koreapukuiset
kaupunkilaisetkin. Ja molemmat saivat ihailla ruokalaitoksia ja
käyttää niitä hyväkseen.
Sitten käytiin oikein sydämen halusta karkeloon. Herttua kysyi Juhani
Skytteltä, miksei tämä tanssinut, ja tämä sanoi pyytäneensä Maria
Näfiä, mutta neitsyt oli juossut tiehensä eikä näyttäytynyt sen
koommin. Silloin meni herttua itse etsimään tytön käsiinsä, sanoi,
että tämä oli oikea letus, pani hänen kätensä Juhanin käteen ja
sanoi tahtovansa, että he tanssivat yhdessä koko illan. Merkillistä
kyllä, näytti se miellyttävän heitä yhä enemmän, mitä kauemmin he
karkeloivat.
Herttua huomasi sen ja hymyili mielessään. "Minulla ei ole mitään
vastaan", tuumi hän.
Pidot jatkuivat juhlallisuuksineen koko viikon. Leskikuningattaren
vierailu siihen oli lähinnä syynä. Monet tahtoivat nähdä häntä, ja
hänkin puolestaan tahtoi olla vanhojen ystäväin parissa.
Loppiaisiltana kulkivat kuten tavallisesti köyhät ylioppilaat
ympärinsä Betlehemin-tähtineen ja lauloivat kaikissa taloissa saaden
muutamia kolikoita palkakseen.
Linnassa heidät aivan kutsuttiin sisälle ja kestitettiin runsaalla
mitalla.
Linnan palvelusväki tungeskeli heidän ympärillään, sillä muuan
ylioppilaista sanoi voivansa pitää tulta suussaan. Ja kaikki tietysti
tahtoivat nähdä sen ihmeen oikein läheltä.
Kustaa ja Juhani riensivät alas kuulemaan laulua, ja heidän uusi
opettajansa seurasi heidän mukanaan.
Kun he juttelivat luvatusta ihmenäytteestä, sekaantui Juhani Skytte
keskusteluun ja sanoi ääneensä, että se oli ilmeistä petosta.
Ylioppilaskin myönsi lopulta, että kun hän pisti palavia tappuroita
suuhunsa, poltti hän aina pahoin suunsa. Näytäntönsä jälkeen lähti
koko joukko tiehensä, ja katsojat hajaantuivat. Mutta voi, Juhani oli
poissa. Skytte ei ollut tullut pitäneeksi häntä silmällä. Oli aivan
käsittämätöntä, miten hän oli joutunut kateihin. Mutta ei ollut aikaa
tuumailuihin. Hän jätti Kustaan Heidin rouvan ja Kätchenin huostaan,
pyysi viimeksimainittua ilmoittamaan herttualle ja riensi etsimään
Betlehemin-tähden kantajaa.
Hänen epäluulonsa yltyivät, kun joku sanoi hänelle, että ylioppilaat
olivat jo hajaantuneet kaikkiin ilmansuuntiin.
Epätoivoissaan suuntasi hän askeleensa etelätullin luo kadulle,
jolla kaikista vähimmän liikuttiin. Juuri aikoessaan poiketa
maantielle keksi hän tulensyöjän, joka meni pieneen viheliäiseen
tupaan aivan tulliportin vieressä. Hän riensi jälkeen, mutta portti
oli lukossa. Hänen kolkutettuaan avasi sen hetkisen kuluttua
vanhahko, huonosti puettu mies. Mutta vieraan nähdessään kävi mies
kalmankalpeaksi.
"Minä tahdon puhutella ylioppilasta, joka äsken tuli tähän taloon",
sanoi Skytte.
"Ylioppilastako?... Ei täällä käy ketään ylioppilaita", vastasi mies.
"Asun täällä vain köyhän vaimoni keralla."
Samassa kuulivat molemmat lapsen hätähuudon, mutta se vaikeni heti.
Mies vapisi kuin haavanlehti, hän saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.
"Oliko se teidän lapsenne?" kysyi Skytte.
"Minun... jokako huusi? Ei -- se oli -- poikani."
"Ylioppilaanko?"
Mies näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta sanat eivät tulleet
ilmoille. Hän luhistui maahan ja huusi: "Armoa, armoa!"
"Näyttäkää minulle lapsi!"
"En uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi."
"Sitten menen itse."
"Ei, se maksaisi henkenne -- tai hänen."
"Jos autatte minua, niin maksan teille runsaasti."
"Hän ei anna koskaan anteeksi..."
"Ajattele, kenties voit siten pelastaa hänen henkensä."
"Isä!" kuului samassa huuto pihan puolelta.
"Tulen heti", vastasi ukko. "Sulen vain ensin portin."
Skytte riensi pieneen puuvajaan, minkä hontelo ovi oli raollaan.
"Mitä se ryökäle tahtoi?" kysyi poika isältään. "Hän kysyi pappia,
joka on asunut täällä."
"Ettekö sanonut, että hän jo on mennyt helvettiin?"
"Kunpa vain saisin oven salpaan."
"Teissä sitten ei ole miestä mihinkään."
Ylioppilas tuli hoippuvin askelin, paitahihasillaan, revityin
paidankauluksin ja päihtymyksestä pöhöttynein kasvoin. Hänen piti
auttaa porttia salvatessa.
Skytte antoi hänen mennä ohitseen toivoen pääsevänsä häneen käsiksi
takaa päin. Mutta miekkonen huomasi vihollisensa ja nyt alkoi mitä
hurjin kaksintaistelu.
Skytte oli tosin vastustajaansa väkevämpi, mutta raivo oli lisännyt
tämän voimia. Peläten, ettei voisi pitää puoliaan, huusi hän
surkeasti isälleen:
"Ota puukko ja pistä häntä -- minä voin maksaa."
"Haa!" huusi hän samassa, ja epätoivon voimin antoi hän Skyttelle
iskun rintaan, niin että tämä horjahti taapäin. Toisella kädellään
sieppasi hän pistoolin ja laukaisi sen heti. Skytte oli kuitenkin
ehtinyt lyömään häntä käsivarteen, ja luoti sattui isään, joka ääntä
päästämättä kaatui maahan.
Taistelu jatkui yhtä hurjasti kuin ennenkin, mutta Skyttellä oli nyt
ainoastaan yksi vastustaja, ja hän tunsi miten tämän voimat väsyivät
yhä pahemmin.
Lopulta hän kaasi hänet maahan. Ylioppilas oli saanut pahanpäiväisen
löylytyksen, ja häneltä vuoti veri suusta ja nenästä. Skytte, joka
oli harjaantunut painija, oli sitä vastoin osannut suojella itsensä
paremmin, mutta tuntuivat hänenkin jäsenensä jokseenkin runnelluilta.
Hän ei ollut oikein selvillä mitä hänen oli tehtävä. Hylkiö makasi
tosin liikkumatonna, mutta Skytte huomasi hänen väijyvästi raottavan
silmiään eikä uskaltanut jättää häntä yksin. Silloin kuuli hän
sanomattomaksi ilokseen hevosten kavioiden kopsetta. Hän riensi
avaamaan portin, ja näki joukon herttuan lähettämiä ratsumiehiä. Hän
kutsui heidät luokseen ja jätti kaatuneen heidän huostaansa.
Itse kiiruhti hän taloon. Ensimäisessä huoneessa, johon hän tuli, ei
ollut ainoatakaan ihmistä, mutta toisesta kuului valittavaa uikutusta.
Siellä makasi poika parka likaisella vuoteella, sidottuna käsistä ja
jaloista ja kääre suullaan.
Skytten nähdessään ilmaisi hän iloaan miten parhaiten voi.
Tuossa tuokiossa oli hän vapaa, ja kyynelissään heittäytyi hän
Skytten syliin.
Tämä otti hänet kiireimmiten mukaansa ja käski ratsumiehiä ottamaan
kaatuneen varovasti hevosen selkään ja viemään hänet linnaan.
Kuolleelle oli hankittava kirstu.
"Sallikaa minun ensin sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset", pyysi
ylioppilas.
"Sitä hän pyysi jo äsken", sanoi muuan ratsumiehistä. "Mutta hän ei
näytä juuri katuvalta."
"Tarkastakaa vainaja!"
Se tapahtui ja useita papereita ja kirjeitä pantiin Skytten käsiin.
"Jos vielä tahdotte sanoa jäähyväiset isällenne, saatte tehdä sen."
Mutta hylkiö löi päätänsä katuun ja huusi, että hän tahtoi kuolla. Ei
ollut maailmassa enää mitään, minkä tähden olisi kannattanut elää.
Skytte palasi linnaan taluttaen oppilastaan kädestä. Hänellä oli
yllinkyllin syytä pelätä, että hänet heti eroitettaisiin paikastaan,
joka jo oli alkanut käydä hänelle rakkaaksi.
Linnaan palattua jätettiin prinssi Heidin rouvan huostaan, mutta
Skytte riensi herttuan luo.
Tämä loi häneen synkän ja, uhkaavan katseen virkkamatta sanaakaan.
"Armollisin ruhtinas", sanoi Skytte notkistaen polvensa.
"Et ole osoittanut ansaitsevasi luottamustani."
"En, se on totta."
"Onko mitään, mikä koituu puolustukseksesi?"
"Ei mitään!"
"Nouse ja kerro kaikki."
Skytte kertoi, yksinkertaisesti ja selvään. Lopuksi antoi hän
paperit, jotka oli äsken saanut haltuunsa.
Ne olivat Luostari-Lassilta saapuneita kirjeitä. Tämä oli laatinut
ryöstösuunnitelman melkein sellaisena kuin se oli pantu toimeen.
Oli myös joukossa sitoumus 3,000 markasta, jotka sai nostaa Efraim
Koldinilta heti kun lapsi oli jätetty hänelle. Kolmas paperi oli
tullut Puolasta ja sisälsi vakuutuksen, että kuningas Sigismund
antaisi puolestaan vielä lisäpalkinnon sille, joka toisi hänelle
hänen onnettoman veljensä. Tämän oli kirjoittanut "Efraimin
uskollinen ystävä ja opettaja."
"Siis muuan niistä nuorukaisista, jotka oli lähetetty Roomaan
kasvatettaviksi ja ovat nyt saapuneet antamaan mestarinäytteensä",
sanoi herttua katkerasti.
Samassa saapui muuan palvelija ja kertoi, että vangitulla miehellä
oli varmaankin ollut myrkkyä hallussaan. Nyt oli hän kuollut.
"Miksei häntä tarkastettu?" kysyi Kaarle luoden ankaran katseen
Skytteen.
Tämä ei voinut vastata mitään, vaan seisoi allapäin ja kalpein
poskin. Hänen kohtalonsa oli selvä.
Herttua kulki muutamia kertoja edestakaisin poikki huoneen. Sitten
otti hän kirjeet, luki ne vielä kerran ja heitti ne takkavalkeaan.
Skytte seisoi ja odotti jännittyneenä. "Nyt on kuin ei koko tapausta
olisi tapahtunutkaan", sanoi herttua. "Sinä saat jäädä paikoillesi!"
Nuori mies notkisti polvensa ja suuteli kättä, joka hänelle
ojennettiin.
"Mutta muista, että tästälähin olen ankarampi vaatimuksissani."
"Minäkin olen ankarampi itseäni kohtaan." Pikku prinssi ei voinut
selvästi kertoa, miten hänet oli ryöstetty. Hänet oli tungettu ovea
vasten. Siellä oli joku sanonut hänelle, että Kätchen oli ulkona ja
kutsui häntä, ja sitten... ja sitten... Mutta kuinka hän oli joutunut
kamariin, jossa hänet oli lopulta sidottu, sitä hän ei tiennyt. Mutta
kun siitä hänelle puhuttiin, purskahti hän niin kovaan itkuun, että
herttua kielsi koko asiasta mainitsemasta mitään.
4.