Heidin rouva oli varuillaan, ja muutamain viikkojen kuluttua alkoi
hän uskoa, ettei ollut mitään syytä pelkoon. Prinssiä ei oltu koskaan
jätetty yksin ja jokaista hovipalvelijaa oli ankarasti käsketty
pitämään häntä silmällä.
Kristina rouva hautoi yhä omaa tuumaansa. Joka päivä täytyi Kätchenin
ja Juhanin tulla iltapuolella hänen luokseen, leikkimään Maria
Elisabetin kanssa.
Pikku neiti oli hento, kivulloinen lapsi, mutta kiukkuinen ja
hemmoittelemalla pilattu.
Kätchen pani parastaan viihdyttääkseen pikku hirmuvaltiatarta,
mutta se ei onnistunut usein, ja Juhani ei saanut tulla edes hänen
läheisyyteensäkään.
Mutta Kristina rouva ei päästänyt häntä siltä menemään tiehensä. Hän
oli varma, että pienokainen piti pojasta, vaikka sillä olikin pienet
oikkunsa. Ja sitten hän pani pojan istumaan rinnalleen ja hyväili
niin lemmekkäästi kuin vain voi.
Taipuvainen poika oli kiitollinen jokaisesta suosionosoituksesta.
Mutta hänen silmänsä tähystelivät aina Katia, jolla oli yllinkyllin
puuhaa viihdyttäessään "pikku petoa", kuten Juhani pienokaista
nimitti.
Kustaa prinssi oli näiden piinahetkien ajaksi jätettynä oman onnensa
nojaan. Herttuattaren mainio äiti oli sanonut, että lapset oli
opetettava huvitteleimaan omin päinsä, ja tämä oppi oli Kustaassa
pantava hedelmiä kantamaan.
Mutta kun pikku prinssi päivästä päivään yhden ainoan palvelijan
seuraamana juoksenteli linnassa sinne ja tänne, väliin ollen Heidin
rouvan luona, väliin mennen alas hovijunkkarin keralla ja yleensä
tehden mitä halutti, silloin oli niitäkin, jotka päättivät käyttää
tätä seikkaa hyväkseen.
Pienessä kamarissa linnanylisillä asui kaksi työmiestä, jotka,
toimittivat halvimmat askareet linnassa. He olivat taipuvaiset
tekemään mitä tahansa, ja koska he olivat osoittaneet sangen hyvää
ymmärrystä, olivat he saavuttaneet suurta luottamusta. Heidät tunsi
koko linnan väki, ja nöyryytensä tähden siedettiin heitä hyvin.
Pieni yliskamari, jossa he asuivat, oli aivan pimeä. Ainoastaan
katossa olevasta pienestä luukusta voivat he saada päivänvaloa,
mutta siitä eivät he välittäneet. Ja illan tullen päästyään omaan
vapauteensa he sulkivat huolellisesti ovensa, panivat suuren
rautapuomin eteen ja ripustivat karkean vuodepeitteen oviverhoksi.
He panivat silloin puujalkoihin palamaan suuret vahakynttilät, ja
väliin tapahtui, että he vaatenyytistä kaivoivat ilmoille paistetun
kalkkunan tai jotakin muuta herkkua, povelta kaivettiin pullo viiniä
ja oljilla loikoen pidettiin sitten hurskasta elämää.
Mutta kun pullo oli tyhjä, alkoivat he kuiskien neuvotella keskenään.
"Nyt jos koskaan on hetki käsissä", sanoi nuorempi, joka ei näyttänyt
olevan paljoakaan yli kahdenkymmenen.
"Niin minustakin", vastasi toinen, tuskin kolmikymmeninen. "Mutta
millä tavoin?"
"Hän nykii jo onkeani", vastasi nuorempi. "Leivonlauluani ei kuule
kukaan muu kuin hän."
"Hänet täytyy nukuttaa!"
"Tietysti, emmehän voi viedä häntä heti pois. Kaikki vainukoirat
tietysti ovat heti liikkeellä."
"Kunpa vain saisi käsiinsä toisenkin samalla kertaa!"
"Ja lähetetyksi Sigismundille!"
"Olisi hauska nähdä, mihin verikoira silloin ryhtyisi."
"Oikeastaan meidät sietäisi julistaa pyhimyksiksi."
"Jos saamme aikaan, että Uladislaus pääsee Ruotsin kuninkaaksi,
olemme toimittaneet enemmän kuin kaikki legaatit yhteensä, vaikka
minun pyrintöni kohdistuvat etupäässä maallisiin etuihin."
"Täytyyhän jotakin saada palkakseen, kun meidän arvoisemme
sivistyneet miehet alentuvat kaikkein alhaisimpaan asemaan."
"Unhotat valamme!"
"Kuka sen on pitänyt paremmin! Mistä kaikesta olemmekaan
kieltäytyneet!" lisäsi hän huoaten.
"Kuules, sinä varmaan tarkoitat jotakin erityistä?"
"En suinkaan."
"Sen teet, sanon minä. Tunnusta pois vain!"
"Minua nukuttaa. Hyvää yötä!" Hän käänsi kylkeään ja oli
kuorsaavinaan.
"Jos toinen salaa toiselta ainoankaan ajatuksen, silloin erotaan, --
muistatkos sen lupauksen? Huomenna lähden täältä tieheni, ja sitten
saat hoitaa asian omin nokkisi."
Vanhempi toveruksista se näin virkkoi, ilman ankaruutta, tyynesti ja
hillitysti.
"Mitä tahdon salata, se ei koske vähimmässäkään määrin yritystämme",
virkkoi nuorempi tulisesti. "Minä olen ilmaissut ehtoni!"
"Ja minun täytyy sentähden kertoa vieraille korville minkä tahtoisin
pitää omina tietoinani... minä rakastan mielettömästi!"
"Ja olet sentään säilyttänyt hyvän ruokahalusi?"
"Pilkkaaja!"
"Kehen olet silmäsi iskenyt?"
"En tiedä hänen nimeään, mutta hän on herttuattaren hovineitsyitä."
"Hän ei luonnollisesti tiedä siitä mitään?"
"Eipä juuri mitään."
"Sentään jotakin?"
"Olin onnistunut saamaan ruusun. Tapasin hänet portaissa, ja
polvistuen ojensin kukan hänelle."
"Näkikö hän sinut?"
"Ei, olin peittänyt pääni huppukaulukseen. Mutta hän otti ruusuni
ja kiiti tiehensä, lausuen tuskin kuuluvan kiitoksen! Oi, mitä
tahtoisinkaan antaa kuullakseni sen vielä kerran."
"Minusta ei se näytä ollenkaan mahdottomalta."
"Mitä sanot?"
"Jos onnistumme yrityksessämme, ovat meille avoimina kaikki tiet."
"Rohkenisinpa uskoa siihen!"
"Menen siitä takuuseen."
"Pyhän Ignatiuksen nimessä?"
"Niin, hänen ja pyhän isän nimessä."
"Hyvä on. Myönnät kai, että aika on käsissä?"
"Sen täytyy tapahtua ennenkuin herttua palaa, ja luultavasti hän
tulee jouluksi kotiin."
"Silloin on parasta käydä heti toimeen."
* * * * *
"Sanon sinulle, Juhani, että kuulen lintuni laulavan joka päivä",
sanoi pikku Kustaa.
"Miksi minäkin en kuule sitä?"
"Sitä en tiedä. Mutta tule mukaani."
Juhani teki niin, mutta sittenkään ei hän kuullut mitään.
Niin Kätchen kuin Heidin rouvakin saivat tiedon tästä merkillisestä
seikasta; mutta lintu pysyi mykkänä heillekin, ja he luulivat pojan
kuulleen väärin ja sanoivat sen hänelle itselleenkin.
Se loukkasi pikku herraa, mutta samalla alkoi lintu aivan erikoisesti
kiinnittää hänen mieltään. Hän ei puhunut siitä enää kenellekään,
mutta alituiseen houkuttelivat häntä sen sävelet ja hän sai
vastustamattoman halun ottaa siitä selon tai pyydystääkin sen. Sitten
ei kukaan voinut enää sanoa hänen olevan väärässä.
Hänen ollessaan alhaalla linnan esihallissa se päästi vain jonkun
pikku lurituksen, mutta kuta ylemmäksi hän nousi portaita, sitä
enemmän hän kuuli linnunlaulua. Linnulla oli varmaankin pesänsä
ylisillä, ja jospa hän saisi itse sen pyydystetyksi, kuinka isä kulta
silloin pitäisikään häntä kelpo poikana!
Eräänä päivänä, kun Kätchen ja Juhani olivat tapansa mukaan äidin
luona, riensi hän ylisille. Silloin alkoi lintu livertää niin
kauniisti, niin kauniisti... liverrys kuului eräästä muurinloukosta,
siellä varmaankin oli sen pesä... nyt lauloi se niin hiljaa, niin
hiljaa...
Lapsen sydän sykki ikävästä ja levottomuudesta... kuinka hän saisi
sen käsiinsä... hän ojensi pikku käsivartensa muurinloukkoon, mutta
eihän se ylettänyt perille.
Mutta eikö muurin aukosta näkynyt valkeaa... Hän painoi pikku
kasvonsa reiän suulle. Hän näki tuhatvärisiä tähtiä, jotka tuikkivat
ja välkkyivät... mutta samalla tunsi hän niin ihmeellistä lemua, joka
nousi päähän. Hän vaipui tajutonna lattialle.
Samassa aukeni yliskamarin ovi ja miehet tulivat ulos. He lähestyivät
hiipien ja seisoivat muutamia minuutteja kummastuneina häntä
tarkastamaan. Sitten vanhempi tarttui hänen käteensä ja tunnusteli
valtasuonta.
"Hän ei herää ennenkuin kahdentoista tai neljäntoista tunnin
kuluttua", kuiskasi hän kohottaen pojan käsivarsilleen. "Avaa arkku!"
Nuorempi teki niin, ja kiharapää pikku ruumis laskettiin ryysykasalle
arkkuun; peitteeksi heitettiin riepu ja kansi sulettiin.
"Onko siellä riittävästi ilmaa?" kysyi vanhempi.
"Kyllä riittää, mutta eiköhän olisi viisainta pistää poika heti
säkkiin ja lähteä lipettiin?"
"Ja joutua kiinni ja rääkättäväksi. Ei, antaa heidän nyt tutkia ja
hutkia ketä ehtivät, aamulla ani varahin lähdemme -- jos tie on
avoinna."
"Ja jollei se ole?"
"Silloin saavat syyttää itseään", vastasi mies luoden katseen arkkuun.
"Minua haluttaisi kaataa tuo vanha pöytä arkun päälle", lisäsi toinen.
"Eihän se ole ollut siinä ennenkään. Muutos huomattaisiin", sanoi
nuorempi.
Mutta kuinka olikaan, pöytä kaikessa tapauksessa joutui siihen.
"Nyt lähdemme ulos noutamaan hiiliä ja olemme poissa koko päivän.
Siten pääsemme kaikista kuulusteluista", sanoi vanhempi.
Ja he ottivat säkit selkäänsä, ilmoittivat hovimestarille mihin
työhön menivät ja lähtivät tiehensä.
Kohta sen jälkeen kaivattiin Kustaa prinssiä, ja tuossa tuokiossa
lähti yhä useampia jalkeille häntä etsimään.
Hovineitsyt, joka tuli herttuattarelta kysymään oliko prinssi ollut
hänen luonaan, nostatti mitä suurimman pelästyksen.
Kukaan ei ollut nähnyt lapsen menevän ulos portista, mutta Kristina
rouvalla oli kylliksi älyä lähettää etsijöitä kaikkiin suuntiin.
Samoin pantiin linnassa toimeen mitä tarkin etsintä, kellarista
lähtien, kerros kerrokselta.
Kristina rouva kulki itse etunenässä. Mutta kun neljän tunnin
etsinnän jälkeen oli jouduttu ylisille ja etsitty turhaan romukasojen
seasta, silloin lohduton äiti kaatui pyörtyneenä maahan. Hänet
kannettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen hovineitsyensä turhaan
koettivat häntä herätellä henkiin.
Kätchen ja Juhani lähtivät etsimään omin neuvoin.
"Olen varma, että hän on täällä linnassa", sanoi Kätchen. "He ovat
sulkeneet hänet johonkin."
"Mutta miksei hän huuda?" kysyi Juhani.
"Niin, miksei hän tee niin", tuumi tyttökin hädissään.
Ja hän aukoi kaapit ja pukuhuoneet, hän etsi hätiköivällä kiireellä.
Niin he joutuivat ylisille, ja Juhani huudahti:
"Kenties hän on saanut selon linnusta, joka lauloi ainoastaan
hänelle."
"Niin, niin, kuinka sen laita oli?" kysyi Kätchen, jonka mielessä
heräsi paha aavistus.
"Minä en kuullut sitä koskaan", kertoi Juhani. "Se lauloi vain
Kustaalle."
"Se oli kenties paula", tuumi Kätchen. "Mutta kuinka voi kukaan
ihminen tahtoa Kustaalle pahaa? Sittenkin antaisimme sen mielellämme
anteeksi, kunpa vain löytäisimme hänet."
"Kas!" huusi poika kumartuen ottamaan muurin vierestä jotakin
käteensä. "Tämä nappi on hänen nutustaan, tunnen sen aivan hyvin."
"Tunnen minäkin", huusi Kätchen. "Hän on siis ollut täällä tänään, ja
jokin sanoo minulle, että hän on täällä vieläkin. Meidän on etsittävä
kaikkialta, Jumala kenties suo, että löydämme hänet."
Nytkös alkoi ryömiminen ja etsiminen pöytien, penkkien, kaappien ja
arkkujen välistä! He avasivat ne kaikki, mutta löytämättä etsimäänsä.
"Kustaa, Kustaa, etkö voi sanoa missä olet!" huusi Juhani ja
purskahti itkuun.
Mutta Kätchen tarkasteli kuin hengenhädässä kaikkia esineitä.
Yhtäkkiä hän tarttui Juhanin olkaan. "Oletko ollut täällä ennen?"
"Kyllä montakin kertaa, eilen olin täällä Kustaan kanssa."
"Oletko ennen nähnyt tuon suuren pöydän olevan arkun?"
"En, eikä se ole ollut, ei ollut eilenkään!"
"Koettakaamme saada se pois, kenties Kustaa on arkussa", puuskahti
Kätchen melkein kauhusta kirkaisten. Pöytä näytti raskaammalta kuin
se oli. Kolahtaen se putosi lattiaan, ja Kätchen jaksoi yksinkin
nostaa arkun kannen. Vaatteita... ei mitään muuta kuin vaatteita.
Hän tuijotti niihin melkein epätoivoissaan, mutta sitten hän tuli
ikäänkuin ohimennen kohottaneeksi päällimäistä riepua. Kustaa makasi
siellä jäykkänä ja liikkumatonna.
Molemmat päästivät kirkaisun.
Kätchen koetti nostaa Kustaan pois, mutta tämä oli hänelle aivan
liian raskas.
"Juokse, Juhani, kutsu tänne joku, mutta älä virka mitään. Joudu
vain!"
Juhani juoksi ja huusi täyttä kurkkua: "Olemme löytäneet Kustaan! Hän
makaa arkussa!"
Sillaikaa neuvokas tyttö oli kavunnut varovasti arkkuun pikku veikon
luo. Hän tunnusteli hänen käsiään ja käsivarsiaan. Ne olivat pehmeät
ja taipuisat. Hän pani korvansa hänen suunsa eteen. Hengitys oli
tasainen, vaikkakin heikko. Silloin hän pisti käsivartensa nukkuvan
pään alle, aikoen herättää hänet suudelmillaan.
Samassa syöksyi parisenkymmentä henkeä portaita ylisille.
"Älkää säikyttäkö häntä", sanoi Kätchen kuiskaten. "Hän nukkuu hyvin
raskaasti."
Varovat kädet tarttuivat häneen ja kantoivat hänet huoneeseensa.
Kätchen riensi ensin herttuattaren luo, jolla koko ajan oli ollut
kovia kouristuksia. Tyttönen tyynnytteli häntä, ennenkuin meni muiden
kera Kustaan sairasvuoteen ääreen.
Saapuville kutsuttu apteekkari selitti, että nuorta herraa ei
vaivannut mikään. Hän kyllä heräisi, jahkahan oli nukkunut
kyllikseen. Apteekkari ei arvellut olevan mitään perää Kristina
rouvan luulossa, että Kustaa herran uni oli saatu aikaan luonnottomin
keinoin; ainakaan ei hän tuntenut sellaista tapausta ennestään.
Linnassa pantiin toimeen mitä ankarin tutkinto. Kirjeen palanen, joka
löydettiin ylisiltä, suuntasi epäluulot molempiin vieraihin miehiin,
ja vielä suurempaa syytä saatiin siihen, kun nämä olivat kadonneet
jäljettömiin, luultavasti saatuaan varoituksen.
Kustaa heräsi yöllä ja katsoi kummissaan läsnäoleviin. Suukkosiin ja
hyväilyihin oli hän kyllä tottunut, mutta ei siihen, että samalla
itkettiin. Ja sitä paitsi ei hän ollut nähnyt koskaan, että äiti
olisi kietonut käsivartensa Katin kaulaan, aivan kuin tämä olisi
hänen rakkahimpansa maailmassa. Mutta se oli hänelle mieleen ja hän
nukkui uudestaan hymy huulillaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui pikalähetti tuoden tiedon, että herttua oli
saapuva muutamien tuntien kuluttua.
Saavuttuaan hän kummasteli sitä, että hänet otettiin vastaan niin
juhlallisesti kuin olisi tapahtunut jotakin merkillistä. Koskaan
ei hän ollut nähnyt puolisoaan niin lempeänä ja ystävällisenä
ympäristöään kohtaan. Sillä täytyi olla jokin syy. Hänestä näytti
Kustaa tavallista hilpeämmältä, ja pian hän sai tietää syyn siihen.
Herttuatar kertoi itse asian, ja Kaarle painoi poikaa povelleen
kertomusta kuullessaan.
Nähtiin, kuinka hän teki kaikkensa hillitäkseen liikutustaan. Mutta
kuitenkin pakeni väri hänen poskiltaan, ja kun herttuatar oli
lopettanut, suuteli hän poikaa, lähetti äkkiä hänet lattialle ja
poistui huoneesta.
"Miksi hän meni?" kysyi Kätchen.
"Luultavasti hän on unohtanut jotakin", vastasi Kristina rouva.
"Miksi isä itki?" kysyi pienokainen.
"Itkikö hän?"
"Itki, poskeni aivan kastui, kun hän suuteli minua."
"No, silloin tulee hän pian takaisin."
Pian hän tulikin, ja silloin hän tahtoi saada selon pienimmistäkin
seikoista. Sen jälkeen Kustaa sai kuulla, että hän oli liian vanha
linnunlaulun matkinnalla puijattavaksi. Mutta lopuksi isä otti Katin
polvelleen, taputti häntä hellästi poskelle ja sanoi: "Pyydä minulta
mitä tahdot, ja jos se on mahdollista, tahdon täyttää toivomuksesi."
Kätchen punastelihe hämillään. "En toivo mitään", sanoi hän.
"Onnellinen lapsi, voit vielä kerran toivoakin", virkkoi isä.
Kukaan ei muistanut nähneensä herttuaa niin iloisena kuin tänään.
Oli kuin kaikki huolet olisivat puhalletut pois ja hän omistaisi
entistään varmemmin sen, jota enimmän rakasti. Kenties hänestä oli
nyt rakennettu parempi perusta hänen tuleville toiveilleen. Herran
käsi oli suojellut hänen perhettään, ja mitä hänellä oli pelättävää
Hänen turvissaan.
Mutta hänen täytyi estää kaikki useammat yritykset siihen suuntaan,
ja hän ryhtyikin tarpeellisiin varokeinoihin. Mutta sitten hän
kirjoitti ja lähetti kirjeen ja käski heti sen jälkeen, että
kauniisti sisustettu huone oli pantava kuntoon pitkäaikaista vierasta
varten.
Kirje oli mennyt leskikuningatar Katarinalle. Herttua kysyi häneltä,
eikö hän tahtonut tehdä heille sitä suurta iloa, että viettäisi
joulunsa Örebron linnassa, mutta samalla lähettäisi edeltäpäin
jonkun, joka osaisi järjestää joulupidot vanhaan ruotsalaiseen
tapaan. Sillä herttuatar ei ollut sellaiseen tottunut.
Viestinviejä, joka oli käynyt Strömsholmassa, ei palatessaan
tuonut ainoastaan paria luotettua palvelijaa, vaan myös kokonaisen
vaununlastin "jouluruokaa" ynnä kirjeen Katarina rouvalta
herttuattarelle. Kirjeen lähettäjä pyysi anteeksi suurta rohkeuttaan,
mutta aika oli jo päässyt niin pitkälle, että olisi ollut mahdotonta
saada kaikki valmiiksi Örebrossa. Lopuksi kiitti hän kutsusta ja
lupasi tulla jo aatonaattona ollakseen valvomassa pöytien kattamista.
Kristina rouva ei ollut ihastunut näihin puuhiin, mutta hänen täytyi
alistua. Kutsuja lähetettiin monille kaupunkilaisille ja läheisille
naapureille. Ja talossa alkoi suunnaton touhu ja puuha.
Eräänä päivänä herttua tapasi huononpuoleisesti puetun miehen, joka
lurkki linnaan kirje kädessään.
"Ketä etsit?"
"Onko hän linnanvouti?"
"Pitäisi olemani. Kenelle kirje on?"
"Lukee kuoresta!"